Mitä elitistit katsovat?

sorsimus (10.5.2004 18:03)

Mikä onkin erittäin huomionarvoinen piirre ylipäänsä post ‑67 poliittisen elokuvan nykypäivän arvostuksessa. Niitä ei kannata katsoa, jos ei a: oma poliittinen kanta viittaa edes hieman sinne suuntaan ja b: yleistiedot riitä asettamaan leffoja tekoaikansa kontekstiin.

Ruusujen aika on tosin poikkeus tähän sääntöön, siinä on kuitenkin niin paljon hienoa 60's sälää ja tissejä ja psykedeelisiä bileitä ja hyvää musiikkia. Sen sijaan esim. Rottasodan ja sen vähän aikaa sitten telkusta tulleen marxilaisen häröilyn suhteen allekirjoitan kyllä kaiken sanomasi.



Tuosta Ruusujen ajan musiikista vielä, siinä oli pari todella hyvää biisiä joista toinen oli Tasavallan Presidenttiä mutta entä se toinen jossa oli naisvokaalit?

Gremlins ****/*****

Eihän nyt ole vielä edes joulu, mutta minulla on aina ollut pienimuotoinen fiksaatio tätä pientä helmeä kohtaan.



Bowling for Columbine *****/*****

Mitä tästä voisi oikein sanoa? Puhuttelevaa tekstiä, paljon nippelitietoa ja ajankohtainen aihe.

Jääkiekon MM-kisojen aikana ei suuremmin elokuvia ehtinyt katsomaan. Kolmen viikon katsotut:

TOKYO STORY

En kyllä suostuisi toistamiseen elokuvateatterissa ilman taukoja katsomaan. Hyvä, mutta todella raskas katsottava. ***½



SHE-DEVILS ON WHEELS

H.G. Lewisin tylsä biker. Vähän toimintaa ja vain yksi gore-efekti. **



HENRY 2: MASK OF SANITY

Huono ja täysin vailla tyylitajua. **



PERSONA

Bergmania. Alussa hienoa taidehäröilyä, sitten alkaa alamäki. ***



WHISPER OF THE HEART

Realistinen draama-anime. Koskettava, kaunis. Pidin todella paljon. ****



NIGHT OF A THOUSAND CATS

Meksikolainen kauhuhalppis. Joku äijä tappaa naisia ja syöttää lihat kellarissa pitämilleen sadoille kissoille. Ei yhtään painijaa. *



BLOOD-SPATTERED BRIDE

Tylsä. Tarina ei voisi vähempää kiinnostaa. *½



TARANTULA

Hieno hämähäkki! Tavanomainen juoni. En tunnistanut Eastwoodia. ***



TERROR EYES

Nihkeää ja ankean näköistä eksploitaatiota. Parhaassa kohtauksessa leikataan naiselta pää irti ja syötetään se kilpikonnille. En muista Kill Billistä yhtään kohtaa, jossa olisi suoraan viitattu tähän...? ***

Superfly ****½

Days of Heaven ***½

Bande à part ***

Persona ****½

The Doors ***

Arvottomat ***½

Harold and Maude **

Kuinka epärehellinen sitä voi itselleen olla? Tähtien antaminen jonkun muun seikan kuin SEN MISTÄ ITSE PITÄÄ perusteella on mun mielestä sairasta, aivan sairasta.

Osittain samaa mieltä. Vertigo on monella tapaa täydellinen ja moitteeton elokuva, joka on kiehtonut meitsiä jo toistakymmentä vuotta. Joka kerta kun sen katsoo, se jaksaa viehättää ja kiehtoa, mutta samalla jättää meitsin tunnepuolella aivan kylmäksi. Osittain luulen, että se on ollut jopa tarkoitus tekijöillä, siis se, että ei mentäisi liiaksi tunteella mukaan leffan tapahtumiin. Esim. Godard teki paljon elokuvia, jossa hän tarkoituksella yrittää etäännyttää katsojan jonkinlaiseen objektiiviseen katsomiseen. Hitch & co. lienee tähdännyt hieman samaan tulokseen. Tätä tarkoitin.



Sama tulee esiin Ophulsin Lola Montesissa ja vaikkapa Antonionin Seikkailussa, jotka molemmat saivat ensi- iltojensa aikoihin ristiriitaisen vastaanoton, koska osa katsojista pyrki katsomaan nämä elokuvat "normaalisti". Ja voisi luulla, että sellaisesta seuraa aikam nopea "takin tyhjeneminen", senverran julmaa meininkin emotionaalisesti molemmissa leffoissa on. Uudemmista elokuvista vaikkapa Irreversible toimii samalla tavalla. Ja taas otettiin ristiriitaisesti vastaan.

No mut eihan tallaisia joka kaanteessa suitsutettuja klassikkoja voi olla "arvostamatta", piti niista tai ei. Ainakaan Vertigoa ja Citizen Kanea. Ainakaan julkisesti. Siinahan saattaisi menna maine!



Varman paalle pelaamisesta ***** tahtea.

Tähän en katso olevani velvoitettu vastaamaan ollenkaan. Mutta vastaan kuitenkin. Oma elokuvamakuni noudattelee pitkälti länsimaisen elokuvan kaanonia, en ole tätä koskaan peitellyt. Tarkoittaa siis, että hyväksyn hyvän elokuvan kriteereiksi suurin piirtein ne samat määreet, joilla vuodesta toiseen samat elokuvat valitaan maailman parhaiksi. Ollessani herkässä iässä vuosia sitte nimeomaan Pete v. Baghin "Elämää suuremmat elokuvat"- kirjat vaikuttivat suuresti sen käsityksen muodostumiseen, mikä minulla on hyvistä elokuvista. Ja usein joutuukin nauramaan itselleen, miten pinttyneenä ne vanhat ajatusmallit omassa kopassa on. Samalla tavalla jokainene elitisti, taustoistaan riippumaatta, pystynee jäljittämään omasta nuoruudestaan ne vaikutteet ja vaikuttajat, joiden vuorovaikutuksesta oman elokuvamaun ja hyvyyden ja huonouden käsitteet on itselle syntyneet.



Vertigo on, kuten sanoin, hyvä elokuva. Se on Hitchin ohjauksista ehkä kaikkein lähimpänä "eurooppalaista taide- elokuvaa", ja sellaisena jonkinlainen kuriositetti miehen uralla. Se onnistuu siinä, mitä se yrittää olla, toimii joka kohtauksessa kuin junan vessa, mutta (varmaan tarkoituksella) jättää sorsimuksen kylmäksi.

Itse asiassa tuo Plisskenin kommentti paljastaa aika paljon niistä hyvän ja huonon käsitteistä jotka hänen arvomaailmaansa ovat juurtuneet jossain vuosien varrella, eli että vanhoilliset kriitikot arvostavat joitain elokuvia tyhjänpäiväisten syiden takia eivätkä uskalla olla eri mieltä, koska pelkäävät jotain mystistä "ekskluusiota" jostain mystisistä "piireistä" joihin kaikki kriitikot kuuluvat.

Kuitenkin kyseessä on ristiriita vain kahden (aikaisemminkin esilletuomani katsomistavan, rohkenenko sanoa: katsomiskulttuurin välillä). Plissken ja kaltaisensa katsovat elokuvia eri lähtökohdista kuin nämä myyttiset kriitikot, ja heidän tapansa nähdä tämä ero ja oletettu ristiriita näkyy hyvin tuossa kommentissaan vanhan kliseisen ennakkoluulon toisintamisena.



Itse olen pyrkinyt "opettelemaan" molemmat katsomisen tavat (ja kuka tietää, ettei niitä ole enemmänkin), koska monet elokuvat avautuvat vain ´toisella näistä katsomisen moduksista.

Kirjataan nyt kun vielä muistetaan:

The Wall *****/*****

Uuh aah, Pink Floydia ajattomalla juonella. Upeeta, mahtavaa, upeeta, mahtavaa.

sorsimus (12.5.2004 08:46)

Osittain samaa mieltä. Vertigo on monella tapaa täydellinen ja moitteeton elokuva, joka on kiehtonut meitsiä jo toistakymmentä vuotta. Joka kerta kun sen katsoo, se jaksaa viehättää ja kiehtoa, mutta samalla jättää meitsin tunnepuolella aivan kylmäksi. Osittain luulen, että se on ollut jopa tarkoitus tekijöillä, siis se, että ei mentäisi liiaksi tunteella mukaan leffan tapahtumiin.

Tässä lainaus yhdestä Polanskin haastattelusta, joka tosin käsittelee Lintuja, mutta ehkä siitä voisi vetää päätelmiä Vertigonkin suhteen?

Polanski: Yeah. I wonder whether in his first movies if he used storyboards to such an extent as he did later in things like The Birds (1963) or whatever.



Montague: I'm not sure about his earliest work, but I've seen some of the storyboards for The Birds, and there are scenes where he has planned every last detail of every shot. The craftsmanship is amazing, but because of the labor he puts into every little camera move and setup, it seems manufactured. I love the way he can manipulate the audience this way, but there is definitely the feeling that you're watching him directing as opposed to watching the story effortlessly unfold.

Koko haastattelu: http://www.geocities.com/mishaca/interviews/polanski.html

sorsimus (12.5.2004 07:53)

Itse asiassa tuo Plisskenin kommentti paljastaa aika paljon niistä hyvän ja huonon käsitteistä jotka hänen arvomaailmaansa ovat juurtuneet jossain vuosien varrella, eli että vanhoilliset kriitikot arvostavat joitain elokuvia tyhjänpäiväisten syiden takia eivätkä uskalla olla eri mieltä, koska pelkäävät jotain mystistä "ekskluusiota" jostain mystisistä "piireistä" joihin kaikki kriitikot kuuluvat.

Terveisiä sinne keittiopsykologian ihmeelliseen maailmaan.



Tunnut olevan kovin tarkkanakoinen kaveri kun pystyt paattelemaan yhden viestin perusteella miten arvomaailmani on vuosien varrella kehittynyt. Etenkin kun en esittänyt minkaanlaista nakemystä "hyvän" tai "huonon" kriteereistä. Viestini pointti oli, etta pidan huvittavana antaa viisi tahtea elokuvalle, jonka sanot jattavan itsesi "helvetin kylmaksi". Vaikka Vertigo vastaisikin von Baghin kirjoista opettelemaasi "lansimaisen elokuvan kaanonia"

tai olisi "Hitchin ohjauksista ehkä kaikkein lähimpänä 'eurooppalaista taide- elokuvaa'" ja olisi siksi "jonkinlainen kuriositeetti miehen uralla", naen sanallisen arviosi ja tahti-arviosi valilla ristiriidan.



Jos saat viiden tahden kicksit elokuvista, jotka jattavat sinut tunnepuolella "helvetin kylmaksi" ja vaikuttavat sinuun "yrittämällä etäännyttää katsojan jonkinlaiseen objektiiviseen katsomiseen" (mita ihmetta se ikina tarkoittaakaan), niin antaa palaa vaan. Vahan saaliksi kuitenkin kay jos sinulla on tapana antaa tayspotti elokuvalle "jota arvostat enemmän kuin siitä pidät". Minulle tama edustaa "kliseisten ennakkoluulojen toistamista".



Syvaanalysoidessasi arvomaailmaani viittaat samassa lauseessa seka "vanhoillisiin kriitikoihin " jotka "arvostavat joitain elokuvia tyhjänpäiväisten syiden takia eivätkä uskalla olla eri mieltä, koska pelkäävät jotain mystistä 'ekskluusiota' jostain mystisistä 'piireistä'", etta "mystisiin piireihin, joihin kaikki kriitikot kuuluvat". En saa tolkkua esitatko minun pitavan kaikkia kriitikkoja jonkin mystisen, lansimaisen elokuvan kaanonin edustajia ryhmasta putoamisen pelossa kehuvan piirin jasenina, vai kasitatko minun pitavan tata ominaisena vain jollein "vanhoillisten kriitikkojen" ryhmalle. Selvennetaanpa.



Kriitikoita on, onneksi, moneen lahtoon, samoin kriitikkojen elokuvamakuja. Silti itsekin mainitsemasi "lansimaisen elokuvan kaanon", jota en yrita tassa lahtea tarkkaan rajaamaan, nostaa paataan kaiken maailman parhaat elokuvat ‑listauksissa ja suitsuttavissa arvioissa. Naen taman "kaanonin", vakiintuneen kasityksen "hyvasta" elokuvamausta, nakyvan turhan monessa Citizen Kanesta, Casablancasta, Vertigosta ynna muusta muottiin sopivasta elokuvasta tehdyssa arviossa. Jos elokuva oikeasti miellyttaa niin tahdet kehiin, jos petervonbaghien viitoittamaa tieta seurataan laput silmilla niin ei hyvin mene. En tieda onko kyse uskalluksen puutteesta, vai mainitsemastasi herkassa iassa tapahtuneesta "ajatusmallien pinttymisesta". Tallaisia "arvostan tata enemman kuin siita pidan" ‑kommentteja lukiessa paadyn kuitenkin herkasti K. Kinnunen esittamaan kysymykseen: Kuinka epärehellinen sitä voi itselleen olla?



Sorsimus:



"Kuitenkin kyseessä on ristiriita vain kahden (aikaisemminkin esille tuomani katsomistavan, rohkenenko sanoa: katsomiskulttuurin välillä). Plissken ja kaltaisensa katsovat elokuvia eri lähtökohdista kuin nämä myyttiset kriitikot, ja heidän tapansa nähdä tämä ero ja oletettu ristiriita näkyy hyvin tuossa kommentissaan vanhan kliseisen ennakkoluulon toisintamisena.



Itse olen pyrkinyt "opettelemaan" molemmat katsomisen tavat (ja kuka tietää, ettei niitä ole enemmänkin), koska monet elokuvat avautuvat vain ´toisella näistä katsomisen moduksista. "



Selityksesi kahden katsomistavan ristiriidasta on perin kummallinen. Kyllapa olisi elokuvien katsominen tylsaa, jos se onnistuisi vain kahdella Von Baghin tms. kirjoista "opetellulla" tavalla. Spekulointisi Hitchcockin yrityksesta "etäännyttää katsojan jonkinlaiseen objektiiviseen katsomiseen" on vahintaan yhta erikoinen. Jotkut kasitykset "hyvan" ja "huonon" elokuvamaun valisesta rajanvedosta ovat kanonisoidumpia kuin toiset, ja nama kasitykset heijastuvat epailematta tavalla tai toisella yksilolliseen elokuvamakuun. Mutta eiko jokainen kuitenkin lopulta lue elokuvaa yksilolisesti, vaikkakin vallitsevasta makujen hierarkiasta enemman tai vahemman tietoisena? On katsojasta kiinni miten paljon painoa tallaisille "hyvan" maun maaritelmile antaa. "Objektiivinen katsominen" tuntuu minusta kasitteelliselta mahdottomuudelta. Tunnut viittaavan talla kasitekummajaisella siihen, kuinka nakyvasti kerrontaa elokuvassa korostetaan ja kuinka tietoiseksi katsoja pyritaan tekemaan katsojan roolistaan: ts. koetetaanko katsojaa houkutella katsomaan tarinamaailmaa ikaan kuin henkiloiden silmien lapi, vai koetetaanko tata vieraannuttaa katsomaan elokuvan henkiloita ikaan kuin sivustakatsojana. Jos takoitat tata, ymmarran pointtisi.



Vinkiksi: kun et tieda mita Vertigosta ajattelen, ala ryhdy sita arvuuttelemaan puhumalla minun ja kaltaisteni tavasta katsoa elokuvia, ja vertailemaan sita kovasti mystifioiviisi lansimaisen elokuvahistorian kaanonia kehuviin kriitikoihin. Uskon katsomistapojen moninaisuuteen, enka koe mielekkaaksi alkaa esittamaan vaitteita niiden lukumaarasta. Siksi vaitteesi hatarasti esittelemasi kahden katsomistavan ("vai rohkenenko sanoa katsomiskulttuurin") eron lukemisesta jonkin kliseisen ennakkoluulon myotailemiseksi, tuntuu minusta perusteettomalta.

Kriitikoita on, onneksi, moneen lahtoon, samoin kriitikkojen elokuvamakuja. Silti itsekin mainitsemasi "lansimaisen elokuvan kaanon", jota en yrita tassa lahtea tarkkaan rajaamaan, nostaa paataan kaiken maailman parhaat elokuvat ‑listauksissa ja suitsuttavissa arvioissa. Naen taman "kaanonin", vakiintuneen kasityksen "hyvasta" elokuvamausta, nakyvan turhan monessa Citizen Kanesta, Casablancasta, Vertigosta ynna muusta muottiin sopivasta elokuvasta tehdyssa arviossa. Jos elokuva oikeasti miellyttaa niin tahdet kehiin, jos petervonbaghien viitoittamaa tieta seurataan laput silmilla niin ei hyvin mene. En tieda onko kyse uskalluksen puutteesta, vai mainitsemastasi herkassa iassa tapahtuneesta "ajatusmallien pinttymisesta". Tallaisia "arvostan tata enemman kuin siita pidan" ‑kommentteja lukiessa paadyn kuitenkin herkasti K. Kinnunen esittamaan kysymykseen: Kuinka epärehellinen sitä voi itselleen olla?

Casablanca ei sovi tähän seuraan. Ei sitten alkuunkaan. Casablancan maine loistavana elokuvana on (käsitykseni mukaan) pitkälti vanhemman yleisön (ja käsikirjoittajien) mielipide, ei kriitikoiden/ohjaajien/elokuvateoreetikkojen, joista suurehko osa pitää englannin kielisistä klassikoista parhaimpina esimerkkeinä Citizen Kanea ja Vertigoa. (Klassikon mainehan syntyy pitkälti siitä, kuinka lähtemättömiä vaikutuksia teoksilla on elokuvahistoriaan, ja oikeastaan kuinka monet ohjaajat yrittävät apinoida heitä... Kuten tieteessä, myös taiteessa lainauksien määrä luo statusta.)



En ota kantaa siihen, mikä on sorsimuksen rehellisyyden laatu. Sanottaanko, että Vertigo on toinen niistä kahdesta Hitchcock-elokuvasta, jotka eivät jätä minua kylmäksi. Todettakoon myös, että olen itse monesti tuntenut jonkin merkittävän läsnäolon elokuvassa, johon en ole kuitenkaan jaksanut silloin paneutua. Myöhemmillä katsannoilla (ja parempien yöunien jälkeen) ne osoittautuvat usein juuri merkittäviksi. (Lisätään vielä: On totta, että Vertigo ei muihin Hitchcockeihin verrattuna *oikeastaan pyri saamaan* yleisöä samaistumaan Stewartin esittämään päähenkilöön.)



Olisi miellyttävää myös tämän kaiken jaarittelun jälkeen kuulla närkästyneen Plissken mielipide perusteluineen elokuvista Vertigo ja Citizen Kane.

Tuo on aivan totta ettei Casablanca tapaa olla mikään elokuvakriitikoiden suuresti arvostama elokuva. Se on oikeastaan yleisön elokuva ja sen maine käsittääkseni perustuu sille seikalle, että elokuvalla on suuri fanijoukko. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö elokuva olisi, esimerkiksi minusta, todella hyvä. Toinen vähän samanlaisessa asemassa oleva elokuva, jonka usein kuvitellaan olevan kriitikoiden suosikki, on Gone With The Wind.

Itse en ota kantaa siihen onko Sorsimuksen tavassa antaa tähtiä (ja kommentoida niiden ohessa elokuvaa) jotakin vikaa vai ei, sillä en yleensäkään ymmärrä mille tähtien antamisen pitäisi perustua. Enkä voi sanoa, että asia minua edes hirveästi kiinnostaisi. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä siinä, että elokuvaa (kuten mitä tahansa asiaa) voi arvostaa vaikka siitä ei suuremmin pitäisikään. Omasta mielestäni Fassbinderin elokuva Satansbraten on suorastaan oksettava, enkä kykene sanomaan pitäväni siitä. Kuitenkin arvostan elokuvaa suuresti, sillä se onnistuu projektissaan, olemaan kuvottava elokuva, täydellisesti. Tässä tietysti onnistuu moni muukin elokuva, mutta tarkoitushakuisen kuvottavuutensa lisäksi Satansbraten on loistava rakenteeltaan ja täynnä kiehtovia ajatuksia. Käänteisesti jotkut James Bond ‑elokuvat ovat mielestäni hyvin viihdyttäviä ja kivoja vaikken niitä kovin korkealle arvostaisikaan, johtuen siitä etten lopussa saa niistä paljoakaan irti. Mikäli joku kokee termit "arvostaa" ja "pitää" synonyymeinä ei siinä ole suoranaisesti mitään vikaa, mutta sanoisin että maailma on rikkaampi paikka mikäli näiden asioiden välillä kyetään näkemään eroja. Nähdäkseni tässä on yksi hyvä syy olla antamatta tähtiä.

No joo, jotain tälläistä odotinkin. Ensiksi, kiitos siitä, että jaksoit formuloida kattavan vastauksen. Arvostan sitä.

En jaksa sen enempiä asiasta jatkaa, seison sanojeni takana edelleen. Yhden pointin tuon kuitenkin vielä nopeasti esiin: Pitkän ja huolellisen vastauksesi aloituspointtina on se, että oletan liikaa ja käytän "keittiöpsykologiaa".

No mut eihan tallaisia joka kaanteessa suitsutettuja klassikkoja voi olla "arvostamatta", piti niista tai ei. Ainakaan Vertigoa ja Citizen Kanea. Ainakaan julkisesti. Siinahan saattaisi menna maine!

Hauskaa on, että oman vastaukseni motivaationa oli samanlainen reaktio tuohon kommenttiisi. Kieltämättä samalla tavalla kun sinä yleistit ja teit päätelmiä yhden kommenttini pohjalta, minä tein samalla tavalla ja maalasin kuvan katsojatyypistä, johon tuon yhden lainauksen perusteella sinut sijoitin. Todellisuudessa toivottavasti kaikki me olemme niin monitahoisia yksilöitä, ettei meistä ketään voi tiivistää parin sadan sanan avautumiseen.

sorsimus (14.5.2004 15:54)

En jaksa sen enempiä asiasta jatkaa, seison sanojeni takana edelleen. Yhden pointin tuon kuitenkin vielä nopeasti esiin: Pitkän ja huolellisen vastauksesi aloituspointtina on se, että oletan liikaa ja käytän "keittiöpsykologiaa".

No mut eihan tallaisia joka kaanteessa suitsutettuja klassikkoja voi olla "arvostamatta", piti niista tai ei. Ainakaan Vertigoa ja Citizen Kanea. Ainakaan julkisesti. Siinahan saattaisi menna maine!

Hauskaa on, että oman vastaukseni motivaationa oli samanlainen reaktio tuohon kommenttiisi. Kieltämättä samalla tavalla kun sinä yleistit ja teit päätelmiä yhden kommenttini pohjalta, minä tein samalla tavalla ja maalasin kuvan katsojatyypistä, johon tuon yhden lainauksen perusteella sinut sijoitin. Todellisuudessa toivottavasti kaikki me olemme niin monitahoisia yksilöitä, ettei meistä ketään voi tiivistää parin sadan sanan avautumiseen.

Ymmarran pointtisi.



Koitin tahdata omalla provosoinnillani yhta lailla ristiriitaiseksi kokemaani Vertigo-arvioosi kuin yleisempaan klassikoiksi muodostuneiden elokuvien paapomiseen niiden klassikko-statuksen takia, jota pidan turhana kuvien kumarteluna. Tasta syysta alkuperainen viestini on kirjoitettu lauseenvastiketta kayttaen.



Olet oikeassa siina, etta yksi lyhyt arvio ei anna paljon mahdollisuutta tehda kovin syvallisia tulkintoja siita miksi Vertigoa arvostat, ja miksi et siita pida. Siksi en halunnut/ halua lahtea vetamaan arviostasi lankoja siihen, miten arvomaailmasi on vuosien varrella kehittynyt, vaan tarttua pitamisen ja arvostamisen valiseen ristiriitaan. En pida termeja taysin synonyymisina (terveisia Ossessionelle, joka jaksaa kommentoida asiaa yllattavan vuolaasti, vaikkei asia hanta "hirveasti kiinnosta"). Mutta kun arvottaminen asettuu pitamisen ja arvostamisen valiin, toivoisin tahtien myotailevan sita pitiko arvostelija elokuvasta, vai arvostiko han sita. Nain koska se missa maarin arvostelija on elokuvasta pitanyt antaa enemman minua kiinnostavaa informaatiota, kuin arvostamisen (josta en ainakaan itse saa termina kunnon otetta) esittely. Ainakin jos arvostaminen rinnastuu siihen miten hyvin elokuva x vastaa lansimaisen elokuvan kaanonin tai eurooppalaisen taide-elokuvan kaltaisia institutionalisoituneita "hyvan" maun mittareita.

(The Lukewarm.) (12.5.2004 23:02)

Casablanca ei sovi tähän seuraan. Ei sitten alkuunkaan. Casablancan maine loistavana elokuvana on (käsitykseni mukaan) pitkälti vanhemman yleisön (ja käsikirjoittajien) mielipide, ei kriitikoiden/ohjaajien/elokuvateoreetikkojen, joista suurehko osa pitää englannin kielisistä klassikoista parhaimpina esimerkkeinä Citizen Kanea ja Vertigoa.

Vaitteesi siita mitka katsojaryhmat Casablancaa arvostavat olisivat uskottavampia, jos jotenkin selvittaisit mihin kasityksesi perustuvat.



Mika Casablancasta tekee mielestasi juuri kasikirjoittajien suosikin?



Eiko "kriitikoilla/ohjaajilla/elokuvateoreetikoilla", jotka eivat kasittaaksesi Casablancaa arvosta ole lainkaan edustusta elokuvan ihailijoiksi nimeamassasi "vanhemmassa yleisossa"?



Nimesin Casablancan Vertigon ja Citizen Kanen rinnalle Sorsimuksen esille nostaman lansimaisen elokuvan kaanonin esimerkiksi siksi, etta se nauttii mielestani klassikon statusta. On totta, etta sita kukitetaan lahinna "yleison elokuvana"/ populaarin elokuvan edustajana tms, eika vastaavalla tavalla taiteellisten ansioidensa takia, kuten Vertigoa tai Citizen Kanea. Pointtini oli, etta pidan nurinkurisena sita jos tallaiset "klassikot" saavat arvonnousua klassikon statuksensa takia, perustuipa klassikon asema ns. taiteellisiin ansioihin tai yleison suosioon.



2-3 kertaa katsomani Citizen Kane (viimeisin katsomiskerta n. 3 vuoden takaa) ei ole koskaan tehnyt minuun erityista vaikutusta. Pidan Wellesin montaasisovelluksista, pettamattomasta rytmin tajusta ja hyvista nayttelijasuorituksista, mutta CK:n katsominen jattaa minulle jotenkin ulkokohtaisen olon, enka voi sanoa erityisesti kiinnostuvani elokuvan henkiloista. En pida tahdilla arvostelemisesta, siksi en niita rupea jakamaan. CK:n dominointi "maailman paras elokuva" ‑listoilla en jaksa ymmartaa, vaikka en yritakaan kiistaa elokuvan edistyksellisyytta ilmestymisaikanaan.



Vertigo on suurin Hitchcock-suosikkini, heti Lintujen jalkeen. En elaydy Stewartin Vertigo-hahmoon yhta voimakkaasti kuin Lintujen Tippi Hedreniin, mutta kylmaksi Vertigo ei minua jata. Pelkojen, pakkomielteiden, surun ja syyllisyyden kasittelysta loytyy syvyytta, jonka ajoituksen mestari Hitchcock koyttaa sujuvaan juonen kuljetukseen (se tarinassa oleva "virhekaan" ei ainakaan itseani haittaa). Loistava elokuva.

Vaitteesi siita mitka katsojaryhmat Casablancaa arvostavat olisivat uskottavampia, jos jotenkin selvittaisit mihin kasityksesi perustuvat.

Yleiseen käsitykseen, jonka myös Ossessione varmisti.

Jos katsoo vaikka tuota Sight & Soundin top tenia (52-02) niin en näe Casablancaa kertaakaan yhdessäkään topissa. Tämän listan äänestäjät ovat nimenomaan kriitikoita/elokuvateoreetikkoja/ohjaajia.

Casablanca on populaarielokuva, siksi se ei varsinaisesti tarvitse kriitikoiden/ohjaajien/elokuvateoreetikkojen suitsutusta.

Mika Casablancasta tekee mielestasi juuri kasikirjoittajien suosikin?

Kaiketi mielessäni oli äskettäin katsomani Adaptation... Mutta mitä muistan Casablancasta se oli vähintäänkin keskinkertaisesti ohjattu (en edes muista ohjaajaa, saati yhtään hänen ohjaamaa elokuvaa). Elokuvan koukut ja "oivallukset" ovat käsikirjoituksessa (ja tietenkin Bogartin pärstässä).

Eiko "kriitikoilla/ohjaajilla/elokuvateoreetikoilla", jotka eivat kasittaaksesi Casablancaa arvosta ole lainkaan edustusta elokuvan ihailijoiksi nimeamassasi "vanhemmassa yleisossa"?

Yleisöllä tarkoitin elokuvaan kuulumattoman, ulkopuolisen, elokuvasta pitävän, elokuvaa katsovan, fanin näkökulmaa. Yleisö on se Tavallisista Taaverteista koostuva sakki. Ei se, joka työkseen häärii elokuvan parissa.

Nimesin Casablancan Vertigon ja Citizen Kanen rinnalle Sorsimuksen esille nostaman lansimaisen elokuvan kaanonin esimerkiksi siksi, etta se nauttii mielestani klassikon statusta. On totta, etta sita kukitetaan lahinna "yleison elokuvana"/ populaarin elokuvan edustajana tms, eika vastaavalla tavalla taiteellisten ansioidensa takia, kuten Vertigoa tai Citizen Kanea. Pointtini oli, etta pidan nurinkurisena sita jos tallaiset "klassikot" saavat arvonnousua klassikon statuksensa takia, perustuipa klassikon asema ns. taiteellisiin ansioihin tai yleison suosioon.

Arvonnousua tai ei, klassikko- tai kaanoon-nimikkeillä --taiteellisessa merkityksessä!-- on se funktio, että elokuvaan vaikuttaneet ja/tai rohkeita askelia ottaneet, mutta (yleensä) jostain syystä yleisön syrjimäksi joutuneet elokuvat jäävät muistiin. Usein tähän liitetään myös käsitteet "aikaansa edellä" ja "ajaton" --näin myös yritetään turvata näiden erikoisten elokuvien elämä.

Miten elokuvaa voi ylipäätään vakavissaan katsoa/arvottaa/tehdä, jos ei tiedä mitään sen kehitysaskelista? Random analogia: Onko vastuullista politiikkaa päättää asioista, jos ei tiedä mitään siitä mitä tapahtui vaikkapa vuosina 1900-2000 (tai jos muistaa vain Hitlerin)?