Mitä elitistit katsovat?

Murasami ( 20.2.2006 19:09)

Ferrara : Driller Killer

Kylmää kaupunkikuvausta ja poran surinaa arthousemaisesti esitettynä

***½[b]

Abel haluaa täydet neljä tähteä!

VHS:

Phil Joanou: Three O'Clock High

Harmiton nörtti yrittää välttyä tappelulta lähes painajaismaisia sävyjä saavuttavassa nuorisokomediassa. Kokeileva kuvaus ja leikkaus tukevat onnistuneesti hieman epätodellista tunnelmaa. ***½



Luis Llosa: Crime Zone

Cormanin tuottamaa C-luokan halpis-scifiä, pääos. Sherilyn Fenn, David Carradine ja joku heppu. Suht mitätön ja sisältää tissien haaskausta. **



Fred Olen Ray: Cyclone

Aikamoista boreilua. Aivot sammuivat suunnilleen puolivälissä. Siihen mennessä nähtiin laimea Jeffrey Combs ja kasariscifeilyä, joka olisi ehkä voinut kiinnostaakin paremmissa ohjaksissa. Loppupuolella oli takaa-ajo ja räjähdyksiä, sitten nauha menikin onneksi solmuun. *½

sud ( 20.2.2006 12:36)

Minkä version näit? Mistä sait? Vaihdatko pois?

Anchor Bayn Verhoeven-boksissa olevan. Pacificista. En vitussa!





edit: tun typot

Spaddu ( 20.2.2006 17:42)

Turkish Delight *****

Niin totta. Itku oli lähellä, eikä mun roskan rasvoittama sydän sula helpolla.

Arrabal:

I will walk like a crazy horse arkisto

Jodorowsky: Holy Mountain arkisto



Holland: Fright Night dvd

Joskus varhaisteininä tämä meni kategoriaan ihan hyvä, nyt kategoriaan ihan paska. Sidekick, josta en ole edes varma onko tarkoitus olla koominen, on ärsyttävin roolihahmo aikoihin. Päähenkilö karismaton kasarinörtti, ja Amanda Bearsea ei kovin himottavana tyttöystävänä voi pitää esiinnyttyään riittävän kauan Pulmusissa. TV:n kauhuohjelmat juontajineen (Peter Vincent vaimikäsenytoli, wow!) eivät suomalaiselle ole kovin nostalgista, niin kuin tuntuvat olleen jenkeille.



Marshall: The Descent dvd

Tästä oli sitten kuullut liikaa hypeä. Pohjustus oli niin kovin kliseinen ja vaikka meno tiivistyikin luolassa, ei tämä silti ollut kuin hivenen keskivertoa parempi säikyttely. Virkistävää, että kaikki päähenkilöt olivat naisia ilman erityisen suurta painotusta t&a:han.



Stone: U Turn dvd

Hauska ja muutenkin onnistunut. Toimi vielä toisellakin katselukerralla. Aavikkomaisemat, leikkaus ja kuvaus olivatkin paljon enemmän NBK kuin muistin, vaikka visuaalinen kikkailu muuten olikin vähäisempää. Hahmoista tuli mieleen Coenien elokuvat, muuten mielessä kävi hämärien assosiaatioiden myötä mm. Wild at Heart ja Lost Highway.



Bava: Lisa and the Devil dvd

Uusinta. Liikaa häiriötä ympärillä, että olisin voinut keskittyä kunnolla. Tarvitaan vielä 3 katselukerta lopullisen mielipiteen muodostamiseen, mutta kyllä tämä melko varmasti menee niiden parempien Bavojen joukkoon.

k-mikko ( 21.2.2006 10:26)

Holland: Fright Night dvd

Joskus varhaisteininä tämä meni kategoriaan ihan hyvä, nyt kategoriaan ihan paska. Sidekick, josta en ole edes varma onko tarkoitus olla koominen, on ärsyttävin roolihahmo aikoihin. Päähenkilö karismaton kasarinörtti, ja Amanda Bearsea ei kovin himottavana tyttöystävänä voi pitää esiinnyttyään riittävän kauan Pulmusissa. TV:n kauhuohjelmat juontajineen (Peter Vincent vaimikäsenytoli, wow!) eivät suomalaiselle ole kovin nostalgista, niin kuin tuntuvat olleen jenkeille.

Hehee, lisäsävyä saa katseluun varmasti jos tietää tämän sidekickin (Stephen Geoffreys) tehneen Fright Nightin jälkeen lähes pelkästään HOMOpornoa.

Martin ( 21.2.2006 15:54)

k-mikko ( 21.2.2006 10:26)

Holland: Fright Night dvd

Joskus varhaisteininä tämä meni kategoriaan ihan hyvä, nyt kategoriaan ihan paska. Sidekick, josta en ole edes varma onko tarkoitus olla koominen, on ärsyttävin roolihahmo aikoihin. Päähenkilö karismaton kasarinörtti, ja Amanda Bearsea ei kovin himottavana tyttöystävänä voi pitää esiinnyttyään riittävän kauan Pulmusissa. TV:n kauhuohjelmat juontajineen (Peter Vincent vaimikäsenytoli, wow!) eivät suomalaiselle ole kovin nostalgista, niin kuin tuntuvat olleen jenkeille.

Hehee, lisäsävyä saa katseluun varmasti jos tietää tämän sidekickin (Stephen Geoffreys) tehneen Fright Nightin jälkeen lähes pelkästään HOMOpornoa.

En ois kyllä tykännyt tästä teininä, jos oisin tiennyt että tässä on HOMOja ja LESBOja.

k-mikko ( 21.2.2006 16:06)

Martin ( 21.2.2006 15:54)

k-mikko ( 21.2.2006 10:26)

Holland: Fright Night dvd

Joskus varhaisteininä tämä meni kategoriaan ihan hyvä, nyt kategoriaan ihan paska. Sidekick, josta en ole edes varma onko tarkoitus olla koominen, on ärsyttävin roolihahmo aikoihin. Päähenkilö karismaton kasarinörtti, ja Amanda Bearsea ei kovin himottavana tyttöystävänä voi pitää esiinnyttyään riittävän kauan Pulmusissa. TV:n kauhuohjelmat juontajineen (Peter Vincent vaimikäsenytoli, wow!) eivät suomalaiselle ole kovin nostalgista, niin kuin tuntuvat olleen jenkeille.

Hehee, lisäsävyä saa katseluun varmasti jos tietää tämän sidekickin (Stephen Geoffreys) tehneen Fright Nightin jälkeen lähes pelkästään HOMOpornoa.

En ois kyllä tykännyt tästä teininä, jos oisin tiennyt että tässä on HOMOja ja LESBOja.

Siis kuka tässä on LESBO?

No Amanda Bearse. Eikö se muka siltä näytä?

Viime viikko ti- ma:

Bertolucci: Viimeinen tango Pariisissa (Leffassa), Eka tunti 5 starbaa, toinen tunti 1,5 starbaa. Elikkä: eka tunti, joka menee mukavasti Brandon ja Scheiderin paritellessa, on taakia settiä. Asetelma avautuu pikku hiljaa paljastaen enemmän henkilöistä samalla kun eläimellisen himon spiraali syvenee. Jälleen kerran kuitenkin käy niin, että elokuvaa jatketaan turhaan kun kaikki jännitteet ovat lakanneet, eli asetelma lopettaa toimivuutensa kun Brando ja Scheneider "nimeävät" toisensa. Tästä on nyt sinänsä vaikeaa jauhaa spoilaamatta, mutta Bertoluccin pulostukseksi on kyllä todettava, että tarina kokonaisuudessaan kyllä varmasti etenee juuri sillä tavalla kuin hän on ajatellutkin, eli kiihko laantuu kun pariskunta oppii tuntemaan toisensa oikeina henkilöinä eikä ainoastaan oman himonsa projektioina. Mutta samalla loppupuoli kaatuu juuri siihen esittelemäänsä tavis- mentaliteettiin. Bertolucci on myös varmaan tiedostanut tämän ja koittaa tuoda loppupuolella mukaan aika teennäisiä Fellinistis- surrealistia sävyjä, mutta ainakin minussa tämä herätti lähinnä myötähäpeää. (Kokonaisuudessaankin J-P Leaudin varaan kirjoitettu sivujuoni ei sovi sävyltään yhtään yhteen sen elokuvan toimivan osan kanssa). Plussapuolelta mainittakoon, että M Brando kyllä tekee sellaisen osasuorituksen, ettei montaa vastaavaa tule edes mieleen. Kokonaisuus kuitenkin **1/2



Matsumoto: Techno Police (VHS). Yliampuva ja hätäseen piirretty komediallinen scifi- kyttäanime vm- 82. Jaksoi silti kiinnostaa/naurattaakin. Hyödyntää monista japanilaisista pulp- fiktioista (Miyazakit, jättihirviöleffat...) tuttua teemaa voittamattomasta, ei- kultturisen logiikan mukaan toimivasta asiasta, esineestä tai olennosta, joka käyttäytyessään luontonsa mukaan (olematta siis "paha") uhkaa ihmisten turvallisuutta. Techno policessa tämä toteutuu autopilotilla olevan panssarivaunun hahmossa. ***



Shear: Verinen katu (DVD), Tosi hevii shittii, tämä. Parempi vielä kuin odotin. Tässä oli kaikki kohdallaan: tiiviisti yhden yön aikana purkautuva tapahtumaketju, tilanteen mukaan kasvavat/ muuttuvat henkilöhahmot, uskottavan näköiset puitteet ja taakia asiaa ilman saarnaamista. Miksei kellään ole munaa enää nykypäivänä tehdä tälläisiä yhteiskunnan ruohonjuuritason tilanteen toteavia elokuvia? Vai eikö näille muka ole enää tilausta? *****



Vancini: Mafian kosto (VHS), Vakava (ei- viihteellinen) oikeussalidraama, missä syytettynä on Sisilian mafiapomoja. Tylsä ja arvattava, toistaa kaikkein kliseisimmät kliseet siitä, miksei kukaan uskalla todistaa, ja jos uskaltaa niin miten käy... Plussapuolella: Mario Adorfia ja Gastone Moschinia on silti aina "ilo katsella", tulee aina MC9 mieleen. *



Crain: Blacula (DVD), Ei iskenyt. Tarina itsessään on same old, ainoa gimmick tässä olivat lakunäyttellijät. Mitään uutta näkökulmaa aiheeseen tässä ei tarjoilla, ei värinäkökulman taholta eikä toisaalta Dracula- myytin osalta. Lopputulos on ulkokohtaista höttöä, joka kaikenlisäksi on rytmittömästi leikattu ja televisionomaisesti kuvattu. Muutamat naurut sentään "jive- talkista" ja afroista as usual. **



Deray: Passi ruumishuoneelle (Leffassa), Ei iskenyt tämäkään. Derayn kyvyt eivät tälläkään kertaa riitä oikeasti kiinnostavan "vakavan draaman" tekemiseen. Toisaalta Borsalinoista näkee, ettei Derayn taidot ilmeisesti riitä tekemään viihteellisempääkään gangsterimättöä. Ensimmäinen tunti armottoman tylsää. Henkilöt ovat epäkiinnostavia, missään kohtauksessa ei ole tunnetta mukana, toisaalta ei myöskään sellaista asiaa, mikä hyötyisi lakonisesta esitystavasta. Vasta "loppukohtauksessa" (joka muistuttaa jännitteeltään ja rakenteeltaan monen hyvän länkkärin lopputaistelua) on jotain särmää. Loppukohtaus oli tuossa edellä lainausmerkeissä siitä syystä, että Deray aivan käsittämättömällä tavalla jatkaa tarinaa vielä kaiken jännitteen hävittyä. *1/2

Woo: "Once a Thief" (1991) – vauhdikas ja itseironinen toimintakomedia kahdesta karismaattisesta taidevarkaasta (Chow Yun-Fat ja the late Leslie Cheung), snobistisista ranskalaisista taidediilereistä ja tietenkin woomaisesta veljeydestä. Kaksi pitkää ja hienoa toimintakohtausta, mutta pääpaino huumorissa ja keveydessä. Silpojapelikortit sopivat elokuvan maailmaan ja toimintakohtauksiin loistavasti. Teknisesti jälleen moitteeton ja honkkarileimaa ylpeästi kantava poikkeus ohjaajan tuolloisesta suuntauksesta.

Woo: "Last Hurrah for Chivalry" (1978) – ohjaaja käsittelemässä vakiintuneimpia teemojaan ystävyydestä, lojaaliudesta ja miesten maailmasta ajalta, jolloin tuliaseet olivat vielä tuntemattomia. Ei lähes lainkaan huumoria, toisin kuin saman aikakauden mätössä Hand of Death. Sen sijaan Last Hurrahissa on kaksi ällistyttävän sitkeää mättökohtausta, joista ensimmäinen lukeutuu pisimpiin taisteluihin mitä olen HK-elokuvassa nähnyt. Sleeping Wizard on muistettava pahishahmo. Kiinnostava ja vakuuttava varhainen Woo.



Bava: "La Frusta e il corpo" (1963) – klaustrofobinen kummitustarina kartanossa. Painajaistunnelma ei ole aivan verrattavissa ohjaajan komeimpiin saavutuksiin, mutta silti unohtumattomia kuvia ja valaistuksia löytyy tästäkin. Bavan hätkähdyttävimmät kauhukuvat sisältävät samaa unen herkkyyttä ja kuvan ytimen fantastista löytämistä kuin Tarkovskin elokuvissa. Ihmisen käsi saattaa merkitä kummankin mestarin maailmassa suunnattoman paljon.



Warren: "Satan's Slave" (1976) – muutamia kiitettävän pirullisia kauhukohtauksia ja ainakin yhden tahattoman koomisen vastaavan sisältävä paholaiskauhu sijoittuu syrjäiselle ja utuiselle kartanolle hieman Rollinin La morte vivanten ja Larrazin Vampyresin tyyliin. Ei yhtä villi kuin Terror eikä yhtä hämärä kuin Prey.



Nam: "The Peacock King" (1988) – loistava japanilaisena yhteistyönä syntynyt fantasiahonkkari mieheltä, joka teki myös mm. Story of Rickyn, Seventh Cursen, Her Vengeancen ja vitun kovan The Killer's Nocturnen. Elokuvaan ei juuri turhia hetkiä ole jätetty ja pituus on juuri sopiva 80min. Hyviä demonimuodonmuutoksia, veikeitä animaatiohirviöitä, harmitonta gorea, nasta koira, siistejä väriefektejä, helvettinäkymiä ja vaikka mitä asiallista. Lopun helvettilavasteet ja vihtahousu ovat hienoja saavutuksia koko HK-mittakaavassa. Nam on helposti persoonallisimpia HK-ohjaajia, vaikka filmografia ei kovin laaja olekaan.



Mingozzi: "Flavia, la monaca musulmana" (1974) – rappiota, uskonnollisten yhteisöjen taisteluita, vihaista feminismiä ja kusipäisyyttä 1400-luvun Italiassa. Välillä kidutus- ja rankaisukäytännöillä mässäillään hyvinkin onnistuneesti, ja elokuvan henkistä maailmaa kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti esitetty uroshevosen kastrointi. Rauhallista kerrontaa ja pitkä unijakso, jonka symboliikka ihmisen ja luonnon suhteesta vähän hymyilyttää. Lopetus on tyly ja vittumainen, sinetöi aika hyvin rakennetun maailmankuvan, jota olisi voinut syvemminkin käsitellä.



Caiano: "Il Mio nome è Shanghai Joe" (1972) – sähäkästi kohtauksesta (=mätöstä, taposta) toiseen etenevä käytännössä juoneton elokuva kiinalaisesta jäbästä, joka kohtaa kaikkialla vittuilua ja vastustusta vaeltaessaan 1800-luvun lopun Amerikassa. Väkivaltaista pelleilyä mukavan omaperäisellä asetelmalla (taistelulaji-western), mutta lukuisia hienoja, hulluja ja fantastisia honkkareita miettiessä jää Shanghai Joesta sellainen olo, että hommaa ei haluttu, uskallettu tai osattu vetää tarpeeksi överiksi. Nyt huippuhetkiä on ajoittain, mutta ei niin vallitsevasti kuin parhaissa Hong Kongin rajarienauksissa. Shanghai Joen parhaimpiin puoliin lukeutuvat kylmänrauhallinen päähenkilö (Chen Lee), pienen roolin tekevä Kinski, loistava pokerinpeluukohtaus sekä vieläkin naurattava Joen "taisteluhuuto", joka kajahtaa aina kun mies hyppää ilmojen halki pahisten niskaan (verrattavissa melkein Diabolikin kaikuvaan nauruun.)



Peckinpah: "The Osterman Weekend" (1983) – rauhallinen ja vainoharhainen trilleri, jossa kukaan ei ole takapihallaankaan turvassa vakoilulta, tarkkailulta ja takinkääntämisiltä. Välillä tuli mieleen apokalyptisten poliittisten trillerien kuningas Parallax View, mutta Peckinpah ei yllä samaan ahdistavuuteen ja kasvottomuuden ikuistamiseen. Tv-studio toimii hyvänä ympäristönä tälle valtataistelun ja kansan manipuloimisen aiheelle, mutta metsää puilta ei kyetä juurikaan käsittelemään, ja lopussa keskitytään tylsästi toimintaelokuvaan itse mielenkiintoisen aiheen kustannuksella. Silti mukavan kokeileva (seurataan useita hahmoja samanaikaisesti nopean mutta hallitun leikkauksen avulla) ja yllätyksekäs trilleri, joka jää hyvin mieleen. Sanottakoon vielä että ne hidastukset eivät kieltämättä tähän maailmaan sopineet.



Polanski: "Bitter Moon" (1992) – kahdessa aikatasossa liikkuva terävä ja armoton draama jossa Polanskille tyypillisesti vain muutama henkilö joiden kautta käsitelläänkin melko kattavasti himon, vihan, sadismin, pakkomielteen ja rakkauden ulottuvuuksia. Äärimmäisen vakuuttavaa tavaraa jossa kiltti ja tavallisessa avioliitossa elävä britti Hugh Grant oppii ihmisten kanssakäymisen olevan muutakin kuin korrektiuden kaavan toistamista loputtomiin. Tällä hahmolla Polanski herkuttelee piikittelevästi, kun Grantin ja aviovaimonsa vaietut (todelliset) suhteet alkavat paljastua laivalla kohdattavan kipeän pariskunnan myötä. Polanski kuvaa melko kattavasti ne keinot, joilla ihminen kykenee satuttamaan toista ja itseään. Bergman olisi voinut ohjata tämän, sen verran kovaan riepotteluun avioliitto ja rakkaus joutuvat. Oleellinen kuvaus pakkomielteen ja fanaattisuuden sokaisevasta vaikutuksesta ihmiseen.



Milestone: "All Quiet on the Western Front" (1930) – lupaukset sankaruudesta ja kunniakkaasta isänmaan puolustamisesta saavat joukon koulupoikia liittymään armeijaan ensimmäisen maailmansodan Saksassa. Todellisuus paljastuu ensimmäisten taisteluiden myötä ja käsitykset sodan mielekkyydestä alkavat laajentua. Taistelukohtaukset ovat pitkiä ja upeita, joku elokuvakirjoittaja on verrannut niitä osuvasti neuvostoliittolaisten montaasielokuvien vastaaviin. Useita säväyttäviä kohtauksia (odotus montussa, äidin ja pojan keskustelu) sekä kuvausta pienen ja tiiviin yhteisön toiminnasta äärimmäisessä tilanteessa. Aavemaisia kuvia kuolemasta ja epätoivosta, joista ovat ylväät strategiset tavoitteet kaukana.



Bresson: "Pickpocket" (1959) – minimalistinen ja jälleen kerran upeasti hallittu kuvaus nuoresta miehestä, josta tulee taskuvaras. Bressonin ohjakset estävät pienenkin turhan värähdyksen esiintymisen näyttelijän kasvoilla tai hiuksen katkeamisen kuontalosta. Jokainen kohtaus on intensiivinen, silti mitään ei yritetä näytellä. Bressonin toistuva näkemys siitä, kuinka ihminen tahdottomasti paljastaa itsensä, on tässä kiihkeimmillään intiimeissä kohtauksissa, joissa Michel harjoittelee varastamista ja kykyä hallita silmänsä. Sanoja ei tarvita, mutta silloin kun niitä lausutaan, niillä on myös motiivi olla olemassa. Tätä elokuvailmaisu on hienoimmillaan, poissaolollaan loistaa kaikki turha ja halvoilla keinoilla ohjaileva paska.



Moodysson: "Bara prata lite" (1997) – 13 minuuttinen lyhäri vanhasta miehestä, joka hakee kontaktia epätoivoisesti, etääntyen todellisuudesta ja sosiaalisen kanssakäymisen epäitsekkäistä keinoista. Hyvin kirjoitettu lyhäri avautuu hiljalleen ja siis tehokkaasti, mielenkiinto kasvaa sitä mukaa kuin ohjaaja hahmoaan valottaa.



Svankmajer: "Jabberwocky" (1971) – 13 minuuttinen animaatio, jossa ohjaajalla useamminkin esiintyvä musta kissa tuo viekkautta leikkisään kokonaisuuteen. Ei lukeudu Svankmajerin parhaimpiin tai irrationaalisimpiin, silti kiitettävän hypnoottinen ja onneksi lausuttua sanaa esiintyy vain alussa (vrt. täyteen puhetta ahdettu The Fall of the House of Usher.)

jotkut: New York Stories

Reiner: Dead Men Don't Wear Plaid

Winding Refn: Pusher

Ki-duk: The Birdcage Inn

Softley: Skeleton Key

Sollima: Big Gundown (DVD) Kunnon äijäspagu.

Moxey: Outoa ja tappavaa (VHS) Umpitylsää tv-kauhua.

Sollima: Faccia a faccia (DVD) Sollima-boxin paras.

Santiago: Wheels of fire (VHS) No on niitä huonompiakin Mad Max-rahastuksia.

Frank: Medusan syleily (VHS) 80-luvun tissidraamaa St.Tropezin rannoilta. Ei täysin paska.

Corbucci: The Great Silence (DVD) Aivan huikea. Kovat ennakko-odotukset täyttyivät.

Corman: Frankenstein Unbound (VHS) Aika boring.

Mattei: SS Girls (VHS) Parhaimmillaan erittäin wtf. Gabriele Carrara irroittelee kunnolla pääosassa.

Cocteau: Orfeuksen testamentti (35mm) Pisti aika lailla haukotuttamaan.

DeSimone: Kalteriviidakko (VHS) No on niitä huonompiakin WIP-leffoja.

Aldrich: The Grissom Gang (VHS) Robert Aldrichin kiinnostava, mutta melko epätasainen 30-luvulle sijoittuva kidnappauselokuva. Kuitenkin kevyesti katsomisen arvoinen.

Hopper: The Last Movie (VHS) No nyt on tämäkin nähty. En kyllä saanut tästä länsimaisen elämätavan kritiikin lisäksi paljon muuta irti, mutta onhan sitä siinäkin.

DeSimone: Chatterbox (VHS) Ihan hauskaa krapulaviihdettä.

Ferrara: Driller Killer (DVD)(RE) Tykkään tästä.

Jarmusch: Stranger Than Paradise (35mm)(RE) Hauskempi kuin muistinkaan.

Amici: Bronxin teurastajat (VHS) Ei saatana...

Jumbu ( 22.2.2006 00:51)

Cocteau: Orfeuksen testamentti (35mm) Pisti aika lailla haukotuttamaan.

Oletko nähnyt Orfeuksen? Testamentissa on paljonkin asioita, joita sen näkeminen ainakin hieman selventää.

Lazer ( 22.2.2006 11:40)

Jumbu ( 22.2.2006 00:51)

Cocteau: Orfeuksen testamentti (35mm) Pisti aika lailla haukotuttamaan.

Oletko nähnyt Orfeuksen? Testamentissa on paljonkin asioita, joita sen näkeminen ainakin hieman selventää.

Enpä ole. Enkä ole Cocteaun kirjalliseen tuotantoonkaan tutustununt. Varmaankin olisi selventänyt. Ehkä olin kommentissani hiukan epäreilu.

Jim Jarmusch:

Broken Flowers (35mm) – ****1/2

Toinen katselukerta kankaalta ja edelleen yhtä hyvä.



Haneke: Caché (35mm) – *****

Erinomainen.



Tarkovsky: Stalker (dvd) – *****

Täydellisyyttä. Veti taas hiljaiseksi.