Mitä elitistit katsovat?

Bad Rain (24.4.2005 07:08)

Toni H. (23.4.2005 17:58)

Lance Mungia: Six-String Samurai **

Hitchcock: Psycho *****

Vertigon jälkeen paras Hitchcock jonka olen nähnyt. Vaikutusta vähän vähensi se, että ensin näin tästä parodian, sitten sen heikon uudelleenfilmatisoinnin ja vasta nyt tämän alkuperäisen version.

Yleisesti ottaen voisi myös kuvitella jostain aiheesta tehdyn parodian aukeavan hieman paremmin jos on aiemmin nähnyt originaalin ts. mitä parodioidaan.

Joo. Paskempaa järjestystä tuskin löytyy. Järjestys ei kyllä ollut mikään tietoinen valinta.

Tällaisia on tullut katsottua. Kommentit muuten saattavat sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten jos haluat välttyä niiltä, niin jätäpä lukematta.

Sommaren med Monika – Kesä Monikan kanssa (Ingmar Bergman, 1953) ****

Jos koko elämä töineen ja muine velvollisuuksineen on lähinnä alistavaa ja ikävää, niin silloin pakeneminen houkuttelee varsinkin kun vaihtoehtona on rakkauden illuusio. Monika ja Harry elävät kauniin kesän veneillen ja eläen irti kaikesta ja vain toisilleen. Paluu todellisuuteen ei kuitenkaan ole houkuttelevaa ja se tuokin mukanaan murhetta rakastavaisille. Bergmanin elokuva on kaunis rakkaustarina, mutta se paljastaa myös rakkauden haavoittuvuuden. Mitä rakkaus edes on (ainakaan Monikan Harryn välillä)? Heidän tapauksessaan se on lähinnä eskapismia, mikä korostuu etenkin Monikassa. Hänen kohdallaan todellisuus ja haaveet eivät ole kohdanneet ja toisaalta Monika tuntuu kuuluvan siihen ihmisjoukkoon, jotka eivät edes tiedä kuinka tulisivat onnelliseksi. Hän on ihminen, joka etsiytyy tapahtumasta toiseen, seikkailusta seikkailuun, löytääkseen itselleen elämisen arvoisia hetkiä. Harry taas edustaa vakaampaa ihmistyyppiä, ja hän on taipuvaisempi syviin ja pitkäkestoisempiin tunteisiin. Kesä Monikan kanssa –elokuvasta on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa ja Bergmanin tuotannossa (tai siinä tuotannossa, jonka itse olen nähnyt) elokuva sijoittuu parhaaseen kolmannekseen.



Prova d'orchestra – Orkesteriharjoitus (Federico Fellini, 1978) ****(½)

Fellinin Orkesteriharjoitus on mukavan allegorinen tarina ihmisistä, musiikista jne. Viime aikoina on paljon kehuttu Sidewaysia mm. siinä olleiden viinikeskusteluiden vertauskuvallisuudesta ihmiseen ja ihmiselämään, mutta itse väittäisin, että Fellinin elokuvassa samantyylinen vuoropuhelu toteutetaan huomattavasti paremmin ja kiinnostavammin soittajien, soittimien ja musiikin välillä ulottuen aina historian kulkuun asti. Kaiken lisäksi se on vain yksi osa-alue, joka tekee elokuvan kiinnostavaksi.



I Hired A Contract Killer (Aki Kaurismäki, 1990) ***

Elokuvan perusidea on mielenkiintoinen: mitäänsanomaton työläinen menettää työpaikkansa eikä hänen elämässään tunnu olevan enää mitään minkä vuoksi elää. Masennuksessaan hän menee niin pitkälle, että yrittää päättää päivänsä – siinä kuitenkaan onnistumatta. Jos hän ei siihen itse pysty, niin ehkä ammattitappaja onnistuisi siinä paremmin, niinpä hän palkkaa sellaisen. Mies kuitenkin tapaa naisen ja löytää syyn elää. Hänellä on kuitenkin palkkamurhaaja perässään ja kaikki yritykset keskeyttää toimeksianto valuvat tyhjiin. I Hired A Contract Killerin juonikuvion ja toteutuksen välillä on kuitenkin ristiriita. Mielenkiintoisia aineksia ei pystytä käyttämään täysin hyväkseen. Kaurismäen tuttu musta huumori luo rentoa tunnelmaa, mutta silti tarinan kulku ja henkilöt tuntuvat paikoitellen sekä irrallisilta että kömpelöiltä.



The Miracle Worker (Arthur Penn, 1962) ***½

Ihmeidentekijästä jää päällimmäisenä mieleen naispääosaesittäjien vahvat suoritukset, Arthur Pennin mukanaan pitävä ohjaus, melko tavanomainen juonikuvio sekä jollain tapaa vaisu ja turhan helppo loppuratkaisu. Elokuva tuo myös mieleen esim. joitakin vuosia myöhemmin valmistuneen Francois Truffaut´n L´ Enfant sauvagen (Kesytön) ja tarinan kulut noudattavat molemmissa elokuvissa melko samaa kaavaa. Erojakin löytyy, sillä Truffaut´n Kesytön muistuttaa pikemminkin musiikilla höystettyä dokumentinomaista elokuvaa, kun taas Pennin elokuva on enemmän kallellaan perinteiseen melodraamaan. Joka tapauksessa elokuva on huomattavasti kiinnostavampi ja parempi kuin etukäteen odotin.



Hamlet liikemaailmassa (Aki Kaurismäki, 1987) ****

Kaurismäen elokuva on hieman erilainen sovitus Shakespearen Hamletista. Se on sekoitus film noiria, kaurismäkeläistä mustaa komediaa sekä Shakespearea – tosin pienin uudistuksin. Hamletissa näkyvät melko tuttuun tyyliin Kaurismäen elokuvien vahvat ja heikot puolet: henkilöt ovat jälleen vähäeleisiä, mikä on samalla sitä mitä ohjaajalta sopii odottaa, mutta samalla se on hieman kylmää ja luotaantyöntävää. Välillä tyyli istuu elokuvan kulkuun erittäin hyvin, mutta valitettavasti ei koko aikaa. Tarina on kuitenkin kiinnostava ja erityisesti kuvaus luo mukavaa noirmaista ilmapiiriä. Musiikkia elokuvassa on melko reilusti ja perinteisemmän suomalaisen rockin ja iskelmän lisäksi musiikkia käytetään jännityksen nostamiseen hieman perinteisemmin keinoin. Elokuvan musta komedia toimii parhaimmillaan erinomaisesti kumiankkoineen ja kuivine kommentteineen (kuten esim. Simon repliikit kuntosalilla). Lisäksi kun Aake Kalliala näyttää ulkoiselta olemukseltaan suomalaiselta köyhän miehen Vincent Vegalta, niin täytyy todeta, että kyllähän tämä ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva on.



Rashômon – Paholaisen temppeli (Akira Kurosawa, 1950)

Täytynee katsoa uudelleen, kun olin sen verran väsynyt elokuvaa katsoessa.



Shichinin no samurai – Seitsemän samuraita (Akira Kurosawa, 1954) ****½

Istuin Fantasian kolmossalissa muutamia viikkoja sitten katsomassa Wong Kar-Wain 2046 –elokuvaa, jonka 105 minuutin kesto tuntui lähes kolmelta tunnilta. Lauantaina kävin samaisessa salissa (ja itse asiassa samalla paikalla) katsomassa Seitsemän samuraita ja sen noin 210 minuutin kesto tuntui vain reilulta parilta tunnilta ja sen lähes jokainen minuutti oli suurta katsomisen iloa. Kurosawan teos on viihdyttävä, mutta myös vaikuttava taidonnäyte taiteellisessa mielessä. Elokuva ei kiirehdi minnekään, se kertoo tarinansa rauhallisesti alusta loppuun säilyttäen kuitenkin koko ajan intensiteettinsä. Kaikki samurait ovat omanlaisiaan ja vaikka Toshirô Mifunen esittämä Kikuchiyo saakin kunnian olla elokuvan klovni, niin silti hänelle on varattu samaan aikaan täysin toisenlainen rooli, sillä hän kuvastaa myös elokuvan vakavampia tuntoja ja esittää jonkinlaista oppositiohahmoa samuraiden keskuudessa (onhan hänen taustansa maanviljelijöistä lähtöisin). Useat elokuvan ”totuuksista” kuuluvatkin Kikuchiyon suusta (mm. kohtaus, jossa hän kuvailee maanviljelijöitä ja heidän tapojaan sen jälkeen kun he ovat löytäneet kuolleiden samuraiden varusteita). Sekä samurait että maanviljelijät oppivat toisiltaan, mutta silti luokkien välillä on loppuun asti selkeä jako. Kurosawan teoksen vahvuuksiin kuuluu se, että elokuva kokoaa yhteen niin monia erilaisia peruselementtejä. Tavallaan se ei tuo elokuvaan juurikaan suuria uutuuksia (ainakaan näin viisikymmentä vuotta teoksen valmistumisen jälkeen ei välttämättä tunnu siltä), mutta silti se kertoo tarinansa omanlaisella otteellaan, joka on kaiken kaikkiaan hyvin virkistävä ja ennen kaikkea nautittava.

Amadeus (24.4.2005 18:50)

Kurosawan teoksen vahvuuksiin kuuluu se, että elokuva kokoaa yhteen niin monia erilaisia peruselementtejä. Tavallaan se ei tuo elokuvaan juurikaan suuria uutuuksia (ainakaan näin viisikymmentä vuotta teoksen valmistumisen jälkeen ei välttämättä tunnu siltä

No ei varmaan välttämättä tunnu siltä, koska viimeisten 50 vuoden sankaritiimileffoista puolet on täynnä suoria lainauksia Kurosawan kerronnasta. Yksittäisiä teknisiä uudistuksiakin löytyy vaikka kuinka, esim. hidastusten käyttäminen taistelukohtauksissa oli 1950-luvulla jotain ennennäkemätöntä. Väite, että 7s ei olisi tuonut elokuvamaailmaan juuri mitään uutta, on harvinaisen pönttöä perse edellä ‑historiankirjoitusta.

Lauri Lehtinen (24.4.2005 18:03)

Amadeus (24.4.2005 18:50)

Kurosawan teoksen vahvuuksiin kuuluu se, että elokuva kokoaa yhteen niin monia erilaisia peruselementtejä. Tavallaan se ei tuo elokuvaan juurikaan suuria uutuuksia (ainakaan näin viisikymmentä vuotta teoksen valmistumisen jälkeen ei välttämättä tunnu siltä

No ei varmaan välttämättä tunnu siltä, koska viimeisten 50 vuoden sankaritiimileffoista puolet on täynnä suoria lainauksia Kurosawan kerronnasta. Yksittäisiä teknisiä uudistuksiakin löytyy vaikka kuinka, esim. hidastusten käyttäminen taistelukohtauksissa oli 1950-luvulla jotain ennennäkemätöntä. Väite, että 7s ei olisi tuonut elokuvamaailmaan juuri mitään uutta, on harvinaisen pönttöä perse edellä ‑historiankirjoitusta.

Ehkä muotoilin ja ilmaisin itseäni huonosti, mutta a) en ole elänyt 50-luvulla kokemassa noita uudistuksia ja b) toisaalta asian ilmaisi ihminen, joka ei loppujen lopuksi tiedä paljoakaan elokuvan teknisestä puolesta, jolloin c) kommentit uudistuksista Kurosawan yhteydessä olivat tässä tapauksessa täysin turhia ja ne olisikin voinut jättää mainitsematta. Toisaalta muistelin lukeneeni jostain, että melko useat elokuvassa esiintyvät asiat olisi jo ilmaistu aiemminkin, mutta Kurosawa oli se, joka yhdisti kaikki elementit yhteen. Joka tapauksessa Kurosawalla on Seitsemässä samuraissa varsin uniikki tyyli, josta pidin elokuvan yhteydessä.

Uudistuksia ja uudistuksia. Pohjimmiltaanhan 7s ei ole mitenkään raivokkaan kokeileva elokuva. Enemminkin se menee osaksi koko elokuvan historian kattavaa (ja pidemmällekin muihin taiteisiin ulottuvaa) kerronnallisen elokuvan perinnettä. Toki tätä perinnettä se taatusti pöllytti ilmestyessään olemalla erinomaisen sujuva viihdepätkä samalla kun käsitteli hienosti vakavia teemoja ja aiheita.

Mutta kieltämättä mitään Viimeiseen hengenvetoon- tyylistä välitöntä vallankumouksellisuutta 7s ei huou. Loistava elokuva silti tai juuri siksi.

sorsimus (24.4.2005 19:58)

Uudistuksia ja uudistuksia. Pohjimmiltaanhan 7s ei ole mitenkään raivokkaan kokeileva elokuva. Enemminkin se menee osaksi koko elokuvan historian kattavaa (ja pidemmällekin muihin taiteisiin ulottuvaa) kerronnallisen elokuvan perinnettä. Toki tätä perinnettä se taatusti pöllytti ilmestyessään olemalla erinomaisen sujuva viihdepätkä samalla kun käsitteli hienosti vakavia teemoja ja aiheita.



Mutta kieltämättä mitään Viimeiseen hengenvetoon- tyylistä välitöntä vallankumouksellisuutta 7s ei huou. Loistava elokuva silti tai juuri siksi.

Ei elokuvan uudistavuus ole kiinni siitä, onko se viihdepätkä (tässä tapauksessa n. 4 tunnin "pätkä", eli ei ehkä ihan silkkaa formaattikamaa) vai "välittömän vallankumouksellinen", vaan siitä miten paljon se poikkesi valmistusaikansa normeista ja miten laaja ja kestävä vaikutus sillä on jälkikäteen katsottuna ollut. Olivatko elokuvat, anteeksi viihdepätkät, ennen sitä ja sen jälkeen ihan samanlaisia, vai tehtiinkö Seitsemässä samuraissa ehkä ensi kertaa asioita, joista on sittemmin muodostunut yleisiä käytäntöjä idässä ja lännessä? (vihje: kyllä.) Elokuvan kerronnallisuus (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ei voi sinänsä olla vanhoillisuuden tai uudistuksellisuuden merkki vaan olennaista on, onko kerronnan sisällössä tai kerrontatekniikassa totutusta poikkeavia ratkaisuja. Molemmissa suhteissa 7s oli kiistaton uudistaja.

Amadeus (24.4.2005 17:50)

Istuin Fantasian kolmossalissa muutamia viikkoja sitten katsomassa Wong Kar-Wain 2046 –elokuvaa, jonka 105 minuutin kesto tuntui lähes kolmelta tunnilta.

2046 on 129 minuuttia pitkä (lähde VET ja imdb). Faktojen oikein saaminen usein parantaa "kriitikon" uskottavuutta.....

Yanes: Sin noticias de Dios (vhs) ***½

De Antonio: In the Year of the Pig (35 mm) ****

Saarela: Kuningas hidas (tv/vhs) **½

Usher: Mystery Men (tv) ***

Agresti: El viento se llevó lo qué (tv) ***

Twohy: Pitch Black (tv) **½

Hopkins: Under Suspicion (tv) ***

(The Lukewarm.) (24.4.2005 21:09)

Amadeus (24.4.2005 17:50)

Istuin Fantasian kolmossalissa muutamia viikkoja sitten katsomassa Wong Kar-Wain 2046 –elokuvaa, jonka 105 minuutin kesto tuntui lähes kolmelta tunnilta.

2046 on 129 minuuttia pitkä (lähde VET ja imdb). Faktojen oikein saaminen usein parantaa "kriitikon" uskottavuutta.....

Perustin tuon 105 minuuttia omaan muistiini ja se on vain noin arvio. Sitä paitsi kuka tässä kriitikko oikeasti on? Lähinnä tässä topicissa tietääkseni kirjoitellaan omia ajatuksia katsotuista elokuvista. Sen takia suosittelenkin Lukewarmille matkaa hiekkalaatikolle, jossa voit ihan vapaasti kitistä muiden "ikäistesi" kanssa oleellisista pikkuseikoista. :)' />

Waterboy * Tätä yhtä tähteä ei tarvinne perustella. Katsoin leffaa 20 minuuttia ja se riitti.

Happy Gilmore **

Wizard of Oz *****

Three...Extremes: Box *,Dumplings**½,Cut ****

Shinobi no mono ***½ Vanhaa (1962) japanilaista ninjailua. Honkkarilevyn englanninkieliset tekstit olivat välillä melkoisen käsittämättömät.

35mm:

Jules et Jim, Parasta truffoota. Valehtelisin kuitenkin, jos sanoisin, että tämä ei olisi ollut tylsä.



The Company of Wolves, magee, mutta tää akkamainen käsikirjoitus on välillä hieman liiankin höhlä. Isoäidin hahmo = liikaa.



Digiboksin uumenista:



Italian Job (uusi). Perseestä.



Insomnia. Yllättävän hyvä. Melkein voisi sanoa pitäneeni tästä. Onko missään muussa elokuvassa ollut muuten 3 pääoscarin voittajaa samassa kuvassa?



Armed and Dangerous. Pakko myöntää, että en ollut aiemmin nähnyt tätä mestariteosta. Aivan uskomattoman kingiä settiä. David Hessin vilahtaminen kuvissa lämmitti sydäntä. John Candy ja Eugene Levy ovat ehkä amerikkalaisen historian kaksi parasta komedianäyttelijää. Mark L. Lesterille pitäisi antaa kyllä joku kunniaoscari ja sassiin.



edit: unohdin epäonnistuneen JB- tuotannon (kyllä luit oikein) Veronica Guerrinin. Heikkoo settii.

Antti Tohka (24.4.2005 22:05)

35mm:

Jules et Jim, Parasta truffoota. Valehtelisin kuitenkin, jos sanoisin, että tämä ei olisi ollut tylsä.

Ihan uteliaisuuttani tiedustelisin, että oletko sattunut näkemään Truffaut´n Morsian pukeutui mustaan ‑elokuvaa? Siinä on kyseiseltä ohjaajalta elokuva, jota en ainakaan itse pitäisi missään nimessä tylsänä.



Ja jotta pysytään itse aiheessa, niin lisätään katsottuihin myös:



Amarcord (Federico Fellini, 1973) ****(½)

Fellinin elokuvat (jotka itse olen nähnyt) ovat tyyliltään omalaatuisia. Ne eivät välttämättä sisällä varsinaista kehyskertomusta, joka paljastaisi selkeitä linjoja siitä, mihin ollaan menossa tai mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Tarinat poukkoilevat sinne tänne ja henkilöitä esitellään lyhyissä jaksoissa niin, että elokuvassa jokaisella on oma välttämätön paikkansa. Kerronta ei ole perinteisen lineaarista, vaan myös ajassa siirrytään erityisesti muistojen ja erilaisten värittyneiden kertomusten avulla. Hajanainen kerronta ei kuitenkaan ole ongelma, sillä se on enemmänkin vahvuus. Fellinin kaltainen ohjaaja saa tarinan elämään tarjoten katsojalle ilahduttavaa keveyttä sekä elämän iloja, suruja ja kaikkea siltä väliltä.

Scott: Kingdom of Heaven (35mm) **

Truffaut: La mariée était en noir / Morsian pukeutui mustaan (35mm) ***1/2



Jordan: The Company of Wolves / Sudet tulevat (35mm) ****



Chow: Gong fu / Kung Fu Hustle (35mm) **



Ozon: Gouttes d'eau sur pierres brûlantes / Water Drops On Burning Rocks (35mm) ***



Kerkove: A Woman's Ass is a Beautiful Thing (dvd) **1/2

Amadeus (24.4.2005 21:27)

Antti Tohka (24.4.2005 22:05)

35mm:

Jules et Jim, Parasta truffoota. Valehtelisin kuitenkin, jos sanoisin, että tämä ei olisi ollut tylsä.

Ihan uteliaisuuttani tiedustelisin, että oletko sattunut näkemään Truffaut´n Morsian pukeutui mustaan ‑elokuvaa? Siinä on kyseiseltä ohjaajalta elokuva, jota en ainakaan itse pitäisi missään nimessä tylsänä.

Joo en ole. Aukko sivistyksessä, joka jäi taas paikkaamatta.

Amadeus (24.4.2005 21:54)

(The Lukewarm.) (24.4.2005 21:09)

Amadeus (24.4.2005 17:50)

Istuin Fantasian kolmossalissa muutamia viikkoja sitten katsomassa Wong Kar-Wain 2046 –elokuvaa, jonka 105 minuutin kesto tuntui lähes kolmelta tunnilta.

2046 on 129 minuuttia pitkä (lähde VET ja imdb). Faktojen oikein saaminen usein parantaa "kriitikon" uskottavuutta.....

Perustin tuon 105 minuuttia omaan muistiini ja se on vain noin arvio.

Tällaisten homekorvien takia elokuvasta kirjoitettu teksti on pääosin täyttä paskaa ja huonojen argumenttien heteikössä rämpimistä.