Mitä elitistit katsovat?

Napola – Hitlerin eliittikoulu (Dennis Gansel, 2004) **½

In This World (Michael Winterbottom, 2002) ***½

Something´s Gotta Give – Jotain annettavaa (Nancy Meyers, 2003) ***½

Das Wunder von Bern – Bernin ihme (Sönke Wortmann, 2003) ***

Sarafian: Vanishing Point ****

– Myönnetään. Ensimmäinen kerta. Hieno elokuva, jossa erityisesti lämmitti tarinan löyhä rakenne. Tilaa oli jätetty runsaasti katsojalle mikä oikeastaan vain korosti elokuvan ideaa.



Smith: Falling Angels ****

– Todella pienimuotoinen mutta tarttuva tarina / kerronta. Ohjaajan onnistui vangita tyylikkäästi nuorten tyttöjen paikalleen juurtunut ahdistus köyhässä 60 ‑luvun ilmapiirissä, samoin kuin heidän epätoivoiset yrityksensä pyristellä siitä irti. Roolisuorituksiakaan ei voi vähätellä. Välillä vaikutti, että elokuva tuhoutuu melankoliaansa, mutta juuri aiheen minimalistisuus pelasti paljon.

Fujita: “Lady Snowblood 2” (1974) – melko turha ja epätietoisena haahuileva jatko-osa sisältää lopussa muutamia kivoja kuvia hauleilla murskattavista kyntteliköistä ja kukkaruukuista. Lavasteet ja maisemat ovat hienoja kuten parhaimmissa Shaw-elokuvissa, mutta henki on väsynyt. Elokuvan alkutekstijaksosta saisi helvetillisen komean julisteen!

Emmerich: “The Day After Tomorrow” (2004) – toinen tänä vuonna katsomistani Emmerichin elokuvista on potentiaalinen mutta kaupallisen nielun auttamattomasti vesittämä kaksituntinen. Aiheena tällainen realistinen luonnonkatastrofi lämpötilaolojen muutoksineen ja niistä aiheutuvine luonnon brutaaleine ärähdyksineen on kiinnostava ja tietenkin tärkeä, mutta valittu/määrätty muoto kaksituntiseksi viihde-elokuvaksi tekee vain vahinkoa näin hienolle aiheelle. Kaikki etenee helvetin nopeasti ja varmasti, hyökyaallot nousevat tyhjästä ja kohta jo jäädytään hengiltä naurettavissa pakkasissa (yli sata miinusastetta.) Aiheesta saisi mestariteoksen, jos pituutta (alustusta, perspektiiviä) lisättäisiin esim. 60-90 minuuttia ja muutettaisiin “jännitysdraama” jylhän eeppiseksi kerrontamuodoksi, joka todella kertoo jotain tästä aiheesta. Vittuun kaikki teininaamat ihmissuhdeongelmineen ja väsyttävine eleineen, toisaalta mikään yllämainituista muutoksista ei lukeudu siihen mitä Hollywood tavoittelee. Emmerich on kuitenkin laantunut Independence Daysta, jossa Amerikan pressa pelastaa maailman; vuoden 2004 elokuvassa varapresidentti jopa myöntää tehneensä virheen. David Lean tai Wolfgang Petersen ovat nimiä, jotka parhaimpina aikoinaan olisivat voineet saada aiheesta ihmeen aikaan.



Fulci: “The Sweet House of Horrors” (1989) – lähes katsomiskelvoton paskaleffa uransa kuolinvuoteella makaavalta Fulcilta. Näissä miehen myöhäistöissä on niin kuvottava pakottavuuden ja leipääntyneisyyden tuntu, että tuntuu rikolliselta kuluttaa omaa korvaamatonta aikaansa niihin. Ehkä elokuvahistorian ultimaattisimmin vituttavat kakarat? Hirveä.



Fulci: “Touch of Death” (1988) – järkyttävä väsyneisyys pipipäästä, joka tappaa naisia ja haahuilee kotonaan. Tässä hirvityksessä Fulcin kuvottava naisviha lienee huipussaan, ja on hankala tuntea edes myötähäpeää höperönä uraansa jostain syystä jatkanutta Fulcia kohtaan.



Scorsese: “Gangs of New York” (2002) – tulenarka kuvaus 1800-luvun New Yorkista ja sen pahamaineisimmasta osasta. Alussa näytti että Scorsese ja vakioporukkansa ovat myyneet sielunsa harmittomalle draamajännärille nopeine leikkauksineen ja kauniine kasvoineen, mutta onneksi Scorsesen 90-luvun mestariteoksia leimaava karu ja säälimätön realismi ovat vielä läsnä. Daniel Day-Lewis tekee mielettömän roolin väkivaltaisena ja arvaamattomana rikollisena, jonka tempaukset lähentelevät jo Joe Pescin vastaavia. Tunnelma muuttuu etenkin viimeisen 30 minuutin aikana voimakkaan nostalgiseksi kuvaukseksi ihmisyhteisöjen ajattomasta typeryydestä ja väkivallasta. Scorsese käyttää musiikkia samalla tavalla kuin Wong ja Tarantino parhaimmillaan. Scorsese on säilyttänyt munansa, elokuvan jälkeen on tyhjä olo.



Andersson: “Sånger från andra våningen” (2000) – toinen katselukerta osoitti tämän yhtä nerokkaaksi kuin muistin. Kamera pysyttelee paikoillaan ja massiivisiksi kehittyvät kohtaukset pysyvät maltillisen ohjaajan näpeissä. Käytännössä jokainen materialismia ja lokeroitunutta elämää kuvaava jakso on terävä ja kriittinen, mutta voimakkaimmin kummittelevat alun toimistokäytävä raottuvine ovineen, kadulla järjetön puukotus, autoruuhka, 100-vuotias upseeri sekä mittasuhteita koetteleva lentokenttäkohtaus. Rikkaita yksityiskohtia ja suurenmoista kykyä kiteyttää niihin oleellinen ja paljastavin.



Joannon: “Utopia” (1950) – viimeinen Ohukainen ja Paksukainen on surkea ja harmillinen päätös loistavalla komediaparille. Käsikirjoitus on kehno ja epävarma, kaikki hahmojen persoonaallisuuksien vivahteet ovat poissa. Hardy (58v) kuoli 7 vuoden päästä sydänkohtaukseen, myös Laurel (60v) on hyvin sairaan näköinen Utopiassa, mutta tokeni ja eli vielä 15 vuotta. Varmasti jokainen todellinen Laurel / Hardy ‑ihailija tämänkin katsoo, mutta tuskin kukaan heistä näkemästään pitää.



Norrington: “Death Machine” (1995) –

Nauratti koko ajan niin vitusti. Blade-ohjaajan esikoiselokuva on valon nopeutta tavoitteleva räiskintäscifirunkkaus, jonka vimma on aitoa eikä erikoistehosteilla epäonnistuneesti tavoiteltua. Ohjaaja on niin tosissaan, että lopputuloksesta on hankala olla pitämättä, ja harvemmin näitä asioita ehtii edes pohtia elokuvan aikana. Norrington osaa hyödyntää nopeaa leikkausta ja sairaita lähikuvia toimintakohtauksissaan, joita tukee melko painostava äänimaailma. Voisi toimia öisellä leffafestarilla arvaamattomasti siinä aamuyön vaiheessa, kun yleisö taistelee kuolemanväsymystä vastaan.



Clair: “The Bullfighters” (1945) – Laurelin ja Hardyn myöhäiskauden parempia töitä, aidosti hauska ja sopivasti tunnin mittainen. Jäljellä on vielä paljon energiaa, alkuperäisiä ideoita ja eleitä tuohon epäonniseen Utopiaan verrattuna.

Marienbad ( 12.6.2006 14:35)

Fulci: “Touch of Death” (1988) – järkyttävä väsyneisyys pipipäästä, joka tappaa naisia ja haahuilee kotonaan. Tässä hirvityksessä Fulcin kuvottava naisviha lienee huipussaan, ja on hankala tuntea edes myötähäpeää höperönä uraansa jostain syystä jatkanutta Fulcia kohtaan.

No Fulcihan teki tuon vasta uransa loppupuolella, jolloin kökköpsykologisia väitteitä Fulcin (tai yleensäkin italokauhun) naisvihaisuudesta oltiin kuultu jo kyllästymiseen asti. Koko leffa on täyttä parodiaa sekä väkivaltaisista italokauhuista että Fulcin omista tavaramerkeistä. Fulci esim. parodioi tapaansa zoomata jotain hirveää näkevän ihmisen silmiin kohtauksella, jossa zoomataan suoraan musiikkia kuuntelevan ihmisen korvaan. Suhteellisen ok kauhukomedia kiitettävän oudolla loppuratkaisulla.



edit: Vastaava kohtaus löytyy myös The Sweet House of Horrorsista, jossa myös on paljon tahallista huumoria. Älä ota niitä niin vakavasti...

Argisto:

Jarmusch: Permanent vacation

Kurkvaara: Raportti eli balladi laivatytöistä

Dovzhenko: Arsenal

Dvd:

Mankiewicz: All about eve

Eastwood: Million dollar baby

EKEK väsymys painoi viime viikolla ja katsottuja elokuvia kertyi huimat 2.

Permanent Vacation – odottelin Jarmuschenilta jotain tajunnan räjäyttävää teosta, mutta eteeni lyötiin kuvaelma erillaisia kohtaamisia. Kohtaamisista oli mystisesti maanläheisiä (?) mutta mielenkiintoisia. Todellisuudesta vieraantumisen tunnelma oli hienointa antia. Kokonaisuus ei vain ollut toimiva/kypsä.



The Return of the Living Dead – tämäkin aukko sivistyksessä on nyt korjattu. Kolmos osan on aikaisemmin tullut katsottua vuosia sitten, jolloin olin melkein efekteistä peloissani. Tässä osassa sai vapautuneesti nauraa menolle. Yksiselitteisesti hieno elokuva!

Ilja Rautsi ( 11.6.2006 23:28)

Hoodwinked



Weinsteinien tuottama CGI-animaatiokammotus, jossa potkitaan postmodernisti Punahilkkaa ympäriinsä. Käsikirjoituksesta vastaavat kaiketi autistiset simpanssit. Vielä kamalampi ja tarpeettomampi kuin Basic Instinct 2, Lucky Number Slevin tai Omen-remake. Puhdasta paskaa, jonka kohdeyleisöä en materiaalin perusteella osaa kuvitella.



*

Haa, Hoodwinkedhan se oli. Muutamalle elitistille selitin Varjotapaamisesta palatessani että jouduin katsomaan lentokoneessa jotain hämmentävän paskoja leffoja putkeen, mutten muistanut tuon nimeä. Eli oli melkoista tuskaa katsoa putkeen Hoodwinked, Big Momma's House 2 ja Shallow Hal, vaikken niitä nyt mitenkään aktiivisesti pystynytkään seuraamaan. Myönnettäköön Humphrey Bogartin iloksi, että Hal oli noista helposti paras ja osittain ihan katsottavakin, osittain järkyttävää saarnaavaa soopaa.



Miten Finnair pystyy löytämään aina paskimmat mahdolliset leffat esitettäväksi lennoillaan? Onko niillä joku ekspertti tätä varten? Aiemmin olen joutunut todistamaan mm. Cats And Dogsin, Tuxedon ja joitain vielä pahempia, jotka ovat armollisesti jo kadonneet muistista. Mr. and Mrs. Smith on myös pahimpia joita on "joutunut" katsomaan, tosin se ei mennyt finskin piikkiin.



The pain, the pain...

Shocky ( 12.6.2006 14:18)

Ilja Rautsi ( 11.6.2006 23:28)

Hoodwinked



Weinsteinien tuottama CGI-animaatiokammotus, jossa potkitaan postmodernisti Punahilkkaa ympäriinsä. Käsikirjoituksesta vastaavat kaiketi autistiset simpanssit. Vielä kamalampi ja tarpeettomampi kuin Basic Instinct 2, Lucky Number Slevin tai Omen-remake. Puhdasta paskaa, jonka kohdeyleisöä en materiaalin perusteella osaa kuvitella.



*

Haa, Hoodwinkedhan se oli. Muutamalle elitistille selitin Varjotapaamisesta palatessani että jouduin katsomaan lentokoneessa jotain hämmentävän paskoja leffoja putkeen, mutten muistanut tuon nimeä. Eli oli melkoista tuskaa katsoa putkeen Hoodwinked, Big Momma's House 2 ja Shallow Hal, vaikken niitä nyt mitenkään aktiivisesti pystynytkään seuraamaan. Myönnettäköön Humphrey Bogartin iloksi, että Hal oli noista helposti paras ja osittain ihan katsottavakin, osittain järkyttävää saarnaavaa soopaa.



The pain, the pain...

Voiko Big Momma's House 2 olla todellakin niin paljon huonompi kuin ykkönen, vai onko tää taas jotain shockeylyä?

JMustonen ( 12.6.2006 02:42)

Sarafian: Vanishing Point ****

– Myönnetään. Ensimmäinen kerta. Hieno elokuva, jossa erityisesti lämmitti tarinan löyhä rakenne. Tilaa oli jätetty runsaasti katsojalle mikä oikeastaan vain korosti elokuvan ideaa.

No koskaan ei ole liian myöhä, jos vielä henki pihisee. Katsoithan R1-version. Uskomatonta miten noinkin pieni kohtaus, jossa Kowalski polttaa väsyneenä maria ja kohtaa Charlotte Ramplingin muodossa viikatemiehen antaa niin paljon ajateltavaa malliin Tarkovsky. Happy dreams Kowalski.

3 Dev Adam (Turkki-73) Kilink ja Tarkan eivät vielä nostaneet roskariemuani aivan tappiin, mutta nyt kyllä tappi tutisee!! Aivan loistavaa roskamättöä! Filmi on kyllä rakeinen ja tuhruinen ja äänet rohisevia, mutta mitä siitä! Klassikko!

THaavisto ( 12.6.2006 13:10)

Marienbad ( 12.6.2006 14:35)

Fulci: “Touch of Death” (1988) – järkyttävä väsyneisyys pipipäästä, joka tappaa naisia ja haahuilee kotonaan. Tässä hirvityksessä Fulcin kuvottava naisviha lienee huipussaan, ja on hankala tuntea edes myötähäpeää höperönä uraansa jostain syystä jatkanutta Fulcia kohtaan.

No Fulcihan teki tuon vasta uransa loppupuolella, jolloin kökköpsykologisia väitteitä Fulcin (tai yleensäkin italokauhun) naisvihaisuudesta oltiin kuultu jo kyllästymiseen asti. Koko leffa on täyttä parodiaa sekä väkivaltaisista italokauhuista että Fulcin omista tavaramerkeistä. Fulci esim. parodioi tapaansa zoomata jotain hirveää näkevän ihmisen silmiin kohtauksella, jossa zoomataan suoraan musiikkia kuuntelevan ihmisen korvaan. Suhteellisen ok kauhukomedia kiitettävän oudolla loppuratkaisulla.

On selvää että sillä syytteellä Fulcia usein lytätään, jolloin naisviha-taikasanan bonganneet Fulci-fanit pian kertovat toisin. Pidän Fulcin 70-luvun gialloista sekä 80-luvun alkupuolen yliluonnollisista tunnelmakauhuista, joissa on sen verran sisältöä ja kiehtovuutta, että tietyt yksipuoliset näkemykset esim. naisista eivät paista niin traagisesti esille. Nämä ovat niitä töitä, joiden perusteella Fulcin asema Frizziltä paljon saaneena kauhumaestrona on ymmärrettävä.



On viisaasti kiteytetty, kun kysytään "onko mitään harmillisempaa kuin harmiton huumori?" Tällä viittaan ehdotukseen, että noissa kahdessa kommentoimassani myöhäis-Fulcissa olisi joitain vakavasti otettavia parodisia tai itseironisia elementtejä. Fulcin kyvyt kantoivat vakuuttavasti noissa 70/80-lukujen "genreissä", 60-lukujen komedioista en tiedä, sillä ainuttakaan en ole nähnyt. Myöhäistöissä itseironiaa näkyy väsyneesti vain Nightmare Concertissa, jossa siinäkin "itseironia" perustuu vain puuduttavan monotoniseen toistoon ja hyväntahtoiseen katsojaan. "Katsokaa tuossa on traumaattinen elokuvaohjaaja ja se olen minä!"

edit: Vastaava kohtaus löytyy myös The Sweet House of Horrorsista, jossa myös on paljon tahallista huumoria. Älä ota niitä niin vakavasti...

En ottaisi niitä niin vakavasti, jos ne olisivat edes sen arvoisia. Huumorista jokaisella on oma käsityksensä, ongelma noissa kahdessa elokuvassa onkin että mikään elokuvaan ilmeisesti kätketty huumori ei välity samassa mittakaavassa kuin väsyneet kauhuyritelmät, keharitason hahmot ja lapset sekä ohjaajan tahallisesti tai tahattomasti ilmoille hutaisemat näkemykset asioista.



Jos nyt kerron mikä korostaa Touch of Deathin kuvottavuutta jopa myöhäis-Fulcin mittakaavassa kaiken dementiamaisen innottomuuden ja tylsyyden lisäksi, niin jokainen naispuolinen hahmo on korostetusti joltain fyysiseltä kauneusominaisuudeltaan virheellinen (jättimäistä arpea huulessa tai muita irvokkaita kauneusvirheitä vartalossa tosiaan kuvataan noilla mainitsemillasi lähikuvilla.) Tarvitseeko lisätä että yksikään akka elokuvassa ei ole mikään Einstein ja dialogi pitää lopusta huolen? Kyse on siitä mikä elokuvassa nousee korostetusti esille, ei siitä mitä siihen ehkä on kätkeytyneenä ja mitä sillä kätketyllä huumorilla olisi ehkä haluttu sanoa.

THaavisto ( 12.6.2006 15:10)

Marienbad ( 12.6.2006 14:35)

Fulci: “Touch of Death” (1988) – järkyttävä väsyneisyys pipipäästä, joka tappaa naisia ja haahuilee kotonaan. Tässä hirvityksessä Fulcin kuvottava naisviha lienee huipussaan, ja on hankala tuntea edes myötähäpeää höperönä uraansa jostain syystä jatkanutta Fulcia kohtaan.

No Fulcihan teki tuon vasta uransa loppupuolella, jolloin kökköpsykologisia väitteitä Fulcin (tai yleensäkin italokauhun) naisvihaisuudesta oltiin kuultu jo kyllästymiseen asti. Koko leffa on täyttä parodiaa sekä väkivaltaisista italokauhuista että Fulcin omista tavaramerkeistä. Fulci esim. parodioi tapaansa zoomata jotain hirveää näkevän ihmisen silmiin kohtauksella, jossa zoomataan suoraan musiikkia kuuntelevan ihmisen korvaan. Suhteellisen ok kauhukomedia kiitettävän oudolla loppuratkaisulla.

Outoa, mutta olen kerrankin samaa mieltä THaaviston kanssa. Touch of Deathiä ei pidä ottaa liian vakavasti sillä on kauttaaltaan itseironinen ja kaikin puolin ylilyöty "komedia", joka hyvin makaaberilla tavalla tekee pilaa 70/80 ‑luvun italialaisen genre-elokuvan sisällöstä (mukaan lukien Fulcin oma tuotanto) vai väittääkö joku tosissaan etteikö ko. ajanjakson genre-elokuvien suosiota ruokittu lievän misogynismin avustuksella laajemminkin. Fulcin naisviha syytöksissä on varmasti vinha perä, mutta toisaalta kyse on pitkälti myös leimatuksi tulemisesta, jossa suhteessa Fulcilla oli rutkasti huonoa onnea The New York Ripperin ilmestymisajankohdan suhteen (vrt. esim. Peckinpahia vastaan kohdistetut syytökset 70-luvun alussa naisasialiikkeen etsiessä jalansijaa ja siitä seurannut pitkä varjo mikä näkyy mm. Peckinpahin elokuviin usein valmiiksi koodattuna "misogynistisena" luentana, Straw Dogs tästä esimerkkinä) ja mies sai raskaan taakan kantaakseen loppu-uransa ajaksi. Onko se sitten oikeutettu taakka, kuka siitäkin päättää?



En nyt rupea puolustamaan Touch of Deathiä sen kummemmin, mutta Fulcin leimaaminen kuvottavaksi sen pohjalta tuntuu liioittetulta. Kysehän on tietynlaisten genre-elokuvien kuluttajien suuntaan tuotetusta veri"viihteestä", jossa gore on itseisarvo ja myyntivaltti sekä sitä kautta elementti, josta saa kivoja kuvia fangorioihin sun muihin ja joka tuo sitä kautta leivän tuotantotiimin pöytään. Miksi sitten väkivallan kohteena ovat juuri naiset? Sitä samaa sopii kysyä myös Argentoilta, Martinoilta, DiLeoilta sun muilta. Fulci nyt ehkä omalta osaltaan rikkoi taas rajoja, mutta sitä samaahan hän teki koko uransa. Oopperaa sängyssäkin laulava nainen joka päätyy kuolleeksi jollain karmaisevalla tavalla (en nyt muista millä) on mielestäni enemmän näpäytys koko genreä ja siitä poikineita syytöksiä vastaan kuin sukupuolta kohtaan, ja koko elokuvaahan on aika vaikeaa ottaa millään tavoin vakavasti.

Marienbad ( 13.6.2006 02:24)

On viisaasti kiteytetty, kun kysytään "onko mitään harmillisempaa kuin harmiton huumori?"

Thihihii...!

Phonebooth 4/10

Carrie 7/10

Code inconnu 8/10