Mitä elitistit katsovat?

Davis:

Collateral Damage (tv) **

Jos elokuvien nimet käännettäisiin suomeksi edelleen samoin kuin ennen muinoin, niin tämä olisi varmaankin Arnold palomiehenä. Vaan eipä sillä jokamies-Schwarzeneggerin ammatilla ole näissä viimeisissä elokuvissa juurikaan väliä, sillä lopputulos on aina sama. Kaavamaista pitkäveteisyyttä.



Tarkas: Kulkurin masurkka (tv) *

Lipevän kulkurin kesäkiertueella kellistetään naisia (nunnat mukaan lukien), lauletaan,

soitetaan hanuria, tanhutaan ja tapellaan. Touhukasta mutta tavattoman tylsää. Piste Elina Salosta ja Sovcolor-väreistä.



Cox: Repo Man (dvd) *****

Martino: 2019: After the Fall of New York (dvd) ***½

Cronenberg: Videodrome (dvd) *****



Bye: Kevin & Perry Go Large (tv) **½

Aika heikosti venyi tämäkin sketsi elokuvaksi.



Becker: Good Bye Lenin! (tv) ****

Oikein nokkela.



Meyers: The Ripper (tv/vhs) ***

Ties kuinka mones Viiltäjä-Jack-aiheinen tv-elokuva. Kohtalaisen onnistunut esitys prinssi Albert Victorin syyllisyysteoriasta ja luokkayhteiskunnan toiminnasta.

Leman : Call of Cthulhu

1920-luvun mykkäleffatyyli sopi tähän hienosti ja tarinassa ei oltu tehty kompromissejä.

***½

Lenzi : Incubo sulla città contaminata

Verta imevät atomizombiet tappavat tiensä puolen italian läpi välillä vähän tylsä mutta lopussa lähti taas käyntiin.

***

Gordon : From Beyond

Hyvää kasarikauhua ja limaista gorea, viihdyttävä.

****



Uudelleenkatsastukset :

Corbucci : Django

****

Clemens : Captain Kronos – Vampire Hunter

*****

Antti Tohka ( 6.2.2006 09:55)

Ondskan, erinomainen

Paskin ruotsinkielinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa.

(The Lukewarm.) ( 6.2.2006 19:57)

Antti Tohka ( 6.2.2006 09:55)

Ondskan, erinomainen

Paskin ruotsinkielinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa.

Lukewarm = Halttunen jr.

(The Lukewarm.) ( 6.2.2006 20:57)

Antti Tohka ( 6.2.2006 09:55)

Ondskan, erinomainen

Paskin ruotsinkielinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa.

pitäisikö tässä nyt tietää kaikki sun näkemät ruotsileffat? keksikää parempia ilmaisuja. ottakaa mallia rautsista, esim. house of the dead ‑megabash tokauusimmassa tähtivaeltajassa on kuolematon klassikko . ondskan on ihan perusjees, mutta kaukana erinomaisesta, saatika mitenkään hätkähdyttävästä, kuten jitkut antoivat aikanaan ymmärtää.kirjan lukeneet haukkuvat huonoksi yksinkertaistukseksi, ilman kirjaa kivuton katselukokemus. tohka on jonkun elokuvamaun tuhoavan voodookirouksen uhri kun sille kelpaa fear-x ja bourne idiocy tapainen tylsistyttävä kura, ja ylipäätään näköjään ihan kaikki, etenkin jos ne ovat kevyttä hollywood-teinirutiinirahastusta, maan rakoon haukuttuja tai tehty pohjoismaissa eikä niissä ole suippokorvia. asiaton keskustelu takas.

Aldrich: "Kiss Me Deadly" (1955) – kehittelevän rauhallisesti alkava film noir, jonka yksinkertainen tarina alkaa muuttua synkemmäksi ja kasvottomammaksi mitä enemmän päähenkilö ajautuu tilanteeseen, joka ei hänelle varsinaisesti kuulu. Tarinassa on muutamia niin nerokkaita koukkuja, että loppupuolellakin jännitettä syntyy täysin odottamattomin keinoin. Loppua kohden katsojan on yksikertaisesti mahdotonta aavistaa, mistä tarkalleen on kyse ja mitä elokuvan keskeinen esine merkitsee, minkä johdosta katsomiskokemus on takuulla intensiivinen. Samanlaista pirullista mysteeriä kehitellään myös mm. Edgar G. Ulmerin road noirissa Detour (1945).

Thompson: "Cape Fear" (1962) – hienosti näytelty ja enteilevästi etenevä kauhutrilleri jää häiritsevän pinnalliseksi tekniseksi taidonnäytteeksi. Loppupuoli aikailee hieman liikaa visuaalisesti kiintoisassa jokimaisemassa, ja tehokkaimmat jännityskohtaukset ovat alkupuolella, katsojan vielä tutustuessa Cadyn hahmoon. Peckin esittämän asianajajan harkinta lainsuojattomiin keinoihin kääntymisestä tuo hieman pohdintaa oikeuden ja ehkäisevyyden ratkaisemattomista ongelmista.



Yuen: "The Miracle Fighters" (1982) – samalla tasolla Shaolin Drunkardin kanssa kun kaikkein vinksahtaneimmista Hong Kong ‑fantasiamätöistä puhutaan. Yllättävänkin selkeä tarina, joka on tietenkin toissijainen kaiken kuvaston ja pöljäilyn rinnalla. Puhuva kala ja happokylvyn jälkeinen luurankoefekti ovat yksiä monista huippuhetkistä.



Fulci: "Una Lucertola con la pelle di donna" (1971) – mielenhäiriön ympärille rakentuva kiehtova ja rauhallinen giallo, joka onnistuu hankalassa paranoia-teemassaan yhtä komeasti kuin Barilli elokuvallaan Il Profumo della signora in nero. Fulcin elokuva alkaa tiiviillä unijaksolla, joka on erinomainen tapa saattaa katsojaa päähenkilön subjektiiviseen maailmaan, tahdosta riippumattomaan alitajuntaan. Loppupuolen pitkä pakojakso tyhjässä (kirkko)hallissa on hienoimpia Fulcin ohjaamia kokonaisuuksia, ja yläperspektiivistä kuvattua kierreportaikkoa muotoineen ja symmetrioineen hyödynnetään kuin Hitchcockin Vertigossa, Wajdan Sukupolvessa tai Parkerin Angel Heartissa. Loppupuolen pakollinen rationaalinen selittely tapahtumista ei vesitä tarinan kiehtovuutta liikaa, ja kuvaus ihmispsyykeen arvaamattomuudesta ja kompleksisuudesta vakuuttaa. Aavemainen, vakavahenkinen ja ohjaajansa parhaimpiin lukeutuva italo.



To / Wai: "Fulltime Killer" (2001) – pätevä ja teknisesti moitteeton Milkyway-honkkari, joka kuitenkin kompuroi hieman liikaa omassa nokkeluudessaan. Kahta päähenkilöpalkkatappajaa on hankala ottaa tosissaan, kun ympäristö on kaikilta muilta osin realistinen ja todennäköisyyden lakeja noudattava. Kohtauksesta toiseen keskellä kirkasta päivää tykkeineen kaduilla teurastavat hahmot eivät oikein elä tähän elokuvaan valitussa maailmassa. Simon Yam todistaa jälleen hyytävän kykynsä tavoittaa henkisesti äärirajoilla käyvän ihmisen olemus ja eleet. Harmittaa myös kun elokuva on venytetty 100 minuuttiin, hyvä lopetuskohta olisi ollut Yamin kirjoituskoneen ääressä siinä 85 minuutin kohdalla.



Yen: "Ballistic Kiss" (1998) – potkuri Yenin oma ohjaus on toimintaa täyteen ahdettu peruskostotarina, jossa muodollista filosofointia ja asiallinen loppuratkaisu. Yen ei ole mikään mestariohjaaja ja leikkaus on välillä aika levotonta (paljon lähikuvia), mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin yllättävänkin hyvin kasassa alkaen täysin överiksi lyödyistä ammuntakohtauksista, joissa tyypillisiä hidastuksia. Silti yksikään kohtaus ei yllä samalle hysteeriselle tasolle kuin Yenin parhaimmissa rooleissa muiden ohjaamina: mm. Tiger Cage II, Iron Monkey tai In the Line of Duty IV.



Hung: "Knockabout" (1979) – puupäähuumoria, naamanvääntelyä ja bravuurimaista kungfua sisältävä honkkari, jossa selkeä ja jopa yllättävä juoni. Treeni- ja taistelujaksot ovat hienoa seurattavaa.



Darabont: "The Green Mile" (1999) – elokuva tärkeästä ja Yhdysvalloissa arimpiin lukeutuvasta aiheesta on sekä onnistunut että harmillisen vanhoillinen. Itse kuolemantuomion käsittely avaa joitain näkökulmia siitä, että hengen riistäminen vaikuttaa aina lopulta liiallisesti niihin, jotka jäävät henkiin, jolloin koko vaikuttava rangaistus kohdistuu myös toisaalle. Tosin tätäkään ei käsitellä niin hyvin kuin Tim Robbinsin Dead Man Walkingissa. Muutamia voimakkaita ja rankkoja kohtauksia, kuten tavis-amerikkalainen kutsumus mennä katsomaan Jumalan nimeen täytettävää teloitusta. Valitettavasti elokuvan näkökulma päätyy myös lopulta olemaan perinteisen kristillinen, mitä Tom Hanksin päähenkilö tietenkin lopullisesti edustaa eikä täten enkeleiltä ja Taivaalta vältytä. Yliluonnolliset taikuuselementit pyrkivät tuomaan sympaattista vertauskuvallisuutta hyvän ja pahan määrittelemättömyydestä, ja halutessaan Darabont olisi voinut hyödyntää sitä pistävästikin, jos olisi halunnut kritisoida tuota uskonnon läsnäoloa amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja oikeuskäytännöissä. Kerronta hyödyntää samoja keinoja ja samaa rauhallisuutta kuin Shawshank Redemptionissa, mikä tarkoittaa että kolmituntinen elokuva on hallittu kokonaisuus vailla hidasteluja. Robbinsin elokuva käsittelee aihetta rohkeammin ja vakuuttavammin, mutta Hollywood-elokuvaksi Vihreä maili on kuitenkin mukavan kunnianhimoinen.



Schlöndorff: "Die Blechtrommel" (1979) – arvaamaton ja persoonallinen kuvaus vuosisadan alkupuolen Saksasta ja natsismin noususta toisen maailmansodan lähestyessä. Hienointa tässä on se, että Hitlerin ja puolueensa nouseminen esitetään neutraalisti Saksan kansan kautta; miten asiat etenivät järjestelmällisesti leikin, työskentelyn, juhlimisen ja rummunsoiton sävyttämässä jokapäiväisessä elämässä tavallisten ihmisten keskuudessa. Tavallaan kyseessä on lapsen näkökulma, mutta sitä laajennetaan kauas sodan ulkopuolellekin: seksuaalisuuteen herääminen, itsekkyyden viettelys sekä jonkin tärkeän menetys, jotka piilevät yksilökohtaisessa muodossaan jokaisen ihmisen menneisyydessä. Visuaalisesti hieno ja onnistuneesti kokeileva (takaumajaksot), hauska ja vertauskuvallinen elokuva, jossa muutamia täysin unohtumattomia kuvia (merestä löytyvä hevosen pää, ankeriaat), jotka rakentavat elokuvan maailmaa jo sellaisenaan, ilman pohdintaa niiden symbolisesta merkityksestä.



Yuen: "Dreadnaught" (1981) – puupäähuumori, akrobaattisuus, juonen kehittely ja monipuoliset hahmot ovat kaikki täydellisessä suhteessa siten, että mitään ei ole liikaa ja mikään ei jää liian vähäiseksi. Juoni on aika perinteinen nuoren ja aran pojan (Yuen Biao) matka taistelulajien myötä itsenäiseksi ja rohkeaksi sankariksi, mutta silti se ei tunnu tylsältä tai vanhalta. Sivuhahmot kuten Mui Sang Fang (Shaw, Story of Ricky) ja veteraani Tak-Hing Kwan toimivat hyvällä karismallaan päähenkilöiden ympärillä. Komediakungfun parhaimpia saavutuksia.



Wong: "Return to a Better Tomorrow" (1994) – vakavamielinen ja synkkä gangster bloodshed, jonka kaikki elementit ovat kuitenkin Woon "uudelleentulkintaa" ja täten hyvin latteaa kierrätystä. Toimintakohtaukset ovat kökköjä ja hätäisiä, vaikka muutaman mieleenpainuvan kohtauksenkin elokuva onnistuu rakentamaan (teräksenläpäisijäluodit, lopun autokaahailut). Sivuhahmoista maininnan ansaitsee kusipää Holland Boy (Collin Chou). Wong Jingin parhaimmat ohjaukset löytyvät sekopäisistä fantasiamätöistä kuten Kung Fu Cult Master ja Holy Weapon.

Shocky ( 6.2.2006 20:15)

(The Lukewarm.) ( 6.2.2006 20:57)

Antti Tohka ( 6.2.2006 09:55)

Ondskan, erinomainen

Paskin ruotsinkielinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa.

pitäisikö tässä nyt tietää kaikki sun näkemät ruotsileffat? keksikää parempia ilmaisuja. ottakaa mallia rautsista, esim. house of the dead ‑megabash tokauusimmassa tähtivaeltajassa on kuolematon klassikko . ondskan on ihan perusjees, mutta kaukana erinomaisesta, saatika mitenkään hätkähdyttävästä, kuten jitkut antoivat aikanaan ymmärtää.kirjan lukeneet haukkuvat huonoksi yksinkertaistukseksi, ilman kirjaa kivuton katselukokemus. tohka on jonkun elokuvamaun tuhoavan voodookirouksen uhri kun sille kelpaa fear-x ja bourne idiocy tapainen tylsistyttävä kura, ja ylipäätään näköjään ihan kaikki, etenkin jos ne ovat kevyttä hollywood-teinirutiinirahastusta, maan rakoon haukuttuja tai tehty pohjoismaissa eikä niissä ole suippokorvia. asiaton keskustelu takas.

Voisko tän paskanpuhumisen lopettaa mun elokuvamausta. Ei tule mieleen yhtään minkään maalaista teinirutiinirahastusta, josta olisin pitänyt. Ei ole minusta mitenkään tavatonta, että satun pitämään ruotsalaisten tavasta ohjata nuorisodraamoja. Ei kai kaiken pidä olla jotain hilipaheijaakreisisekoilujaintiasta, että voisi sanoa erinomaiseksi. Jos joku pystyy mulle perustelemaan, miksi Fear X tai Bourne Identity olisivat tylsistyttävää kuraa niin antaa palaa tai hankkikaa elämä.

Antti Tohka ( 6.2.2006 20:04)

(The Lukewarm.) ( 6.2.2006 19:57)

Antti Tohka ( 6.2.2006 09:55)

Ondskan, erinomainen

Paskin ruotsinkielinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa.

Lukewarm = Halttunen jr.

Onskan ****

Erinomainen.



Fear X ****

Erinomainen.

Antti Tohka ( 6.2.2006 21:59)

Voisko tän paskanpuhumisen lopettaa mun elokuvamausta. Ei tule mieleen yhtään minkään maalaista teinirutiinirahastusta, josta olisin pitänyt. Ei ole minusta mitenkään tavatonta, että satun pitämään ruotsalaisten tavasta ohjata nuorisodraamoja. Ei kai kaiken pidä olla jotain hilipaheijaakreisisekoilujaintiasta, että voisi sanoa erinomaiseksi. Jos joku pystyy mulle perustelemaan, miksi Fear X tai Bourne Identity olisivat tylsistyttävää kuraa niin antaa palaa tai hankkikaa elämä.

whoa, suuttui! ei uskoisi samaksi mieheksi, joka aloitti mm. kuka on eniten pihalla ‑thredin. perusteluja tulee, kunhan pääsen näppiksen ääreen.



artisan = risgala? kas, asiaton keskustelu palasi, ehkis jatketaan Roskakorin puolella

L´ Homme qui aimait les femmes – Mies joka rakasti naisia (Francois Truffaut, 1977) ****½

Erinomainen.



La Sirène du Mississipi – Mississipin velho (Francois Truffaut, 1969) ****½

Miellyttävä – joskaan ei täydellisen eheä – hitchcock-vaikutteinen elokuva, jossa pääosapari Belmondo – Deneuve toimii mallikkaasti yhteen.



La Peau douce – Pehmeä iho (Francois Truffaut, 1964) ***½

Ok.



The Call Of Cthulhu (Andrew Leman, 2005) ***

Mukavasti mykkäelokuvan perinteitä kunnioittava Lovecraft ‑filmatisointi.



Hotaru no haka – Grave Of The Fireflies (Isao Takahata, 1988) ***

Ok.

Shocky ( 6.2.2006 20:15)

pitäisikö tässä nyt tietää kaikki sun näkemät ruotsileffat? keksikää parempia ilmaisuja. ottakaa mallia rautsista, esim. house of the dead ‑megabash tokauusimmassa tähtivaeltajassa on kuolematon klassikko . ondskan on ihan perusjees, mutta kaukana erinomaisesta, saatika mitenkään hätkähdyttävästä, kuten jitkut antoivat aikanaan ymmärtää.kirjan lukeneet haukkuvat huonoksi yksinkertaistukseksi, ilman kirjaa kivuton katselukokemus.

Ei pitäisi tietää kaikkia näkemiäni ruotsileffoja. Se vaan nyt sattui olemaan täyttä tuskaa. Yksinkertaistettua ja tylsää "älä kiusaa" propagandaa. Katsoin elokuvan kahden tytön kanssa, jotka molemmat oli lukeneet kirjan. He vahvistivat, että elokuvan kaikki vittumaisimmat piirteet puuttuivat tyystin tai olivat paljon kompleksisempia kirjassa.

Shocky ( 6.2.2006 22:00)

artisan = risgala

(The Lukewarm.) ( 6.2.2006 23:18)

Shocky ( 6.2.2006 20:15)

pitäisikö tässä nyt tietää kaikki sun näkemät ruotsileffat? keksikää parempia ilmaisuja. ottakaa mallia rautsista, esim. house of the dead ‑megabash tokauusimmassa tähtivaeltajassa on kuolematon klassikko . ondskan on ihan perusjees, mutta kaukana erinomaisesta, saatika mitenkään hätkähdyttävästä, kuten jitkut antoivat aikanaan ymmärtää.kirjan lukeneet haukkuvat huonoksi yksinkertaistukseksi, ilman kirjaa kivuton katselukokemus.

Ei pitäisi tietää kaikkia näkemiäni ruotsileffoja. Se vaan nyt sattui olemaan täyttä tuskaa. Yksinkertaistettua ja tylsää "älä kiusaa" propagandaa. Katsoin elokuvan kahden tytön kanssa, jotka molemmat oli lukeneet kirjan. He vahvistivat, että elokuvan kaikki vittumaisimmat piirteet puuttuivat tyystin tai olivat paljon kompleksisempia kirjassa.

Elokuvan vahvuus oli minusta muualla kuin itse perusajatuksessa, joka sekään ei minusta ollut mitenkään tylsä. Kyseessä oli vain niin muotopuhdas draama, että en todellakaan ymmärrä, miten joku voi kutsua sitä roskaksi tai edes keskinkertaiseksi. "Älä kiusaa" propaganda? Henkilöhahmot kompleksisempia kirjassa?

Antti Tohka ( 6.2.2006 23:50)

Elokuvan vahvuus oli minusta muualla kuin itse perusajatuksessa, joka sekään ei minusta ollut mitenkään tylsä. Kyseessä oli vain niin muotopuhdas draama, että en todellakaan ymmärrä, miten joku voi kutsua sitä roskaksi tai edes keskinkertaiseksi. "Älä kiusaa" propaganda? Henkilöhahmot kompleksisempia kirjassa?

Kirjassa ei ollut sitä isäpuolta lainkaan, tai kiusaus kuvio oli paljon erikoisempi. En enää muista yksityiskohtia, mutta jotenkin se isäpuoli lähinnä huvitti ja vitutti, koska oli jotenkin niin kliseinen ja tyhjä. Koko elokuva oli aika paskasti näytelty ja ennalta arvattava.

Shocky ( 6.2.2006 22:00)

Antti Tohka ( 6.2.2006 21:59)

Voisko tän paskanpuhumisen lopettaa mun elokuvamausta. Ei tule mieleen yhtään minkään maalaista teinirutiinirahastusta, josta olisin pitänyt. Ei ole minusta mitenkään tavatonta, että satun pitämään ruotsalaisten tavasta ohjata nuorisodraamoja. Ei kai kaiken pidä olla jotain hilipaheijaakreisisekoilujaintiasta, että voisi sanoa erinomaiseksi. Jos joku pystyy mulle perustelemaan, miksi Fear X tai Bourne Identity olisivat tylsistyttävää kuraa niin antaa palaa tai hankkikaa elämä.

whoa, suuttui! ei uskoisi samaksi mieheksi, joka aloitti mm. kuka on eniten pihalla ‑thredin. perusteluja tulee, kunhan pääsen näppiksen ääreen.

"Kuka on eniten pihalla"- keskustelu käsittelee mun ja muiden subjektiivisia mielipiteitä. Se että sinä keksit, mitä mieltä minä olen, ei ole tällä puolella foorumia perusteltavissa.

(The Lukewarm.) ( 6.2.2006 23:55)

Antti Tohka ( 6.2.2006 23:50)

Elokuvan vahvuus oli minusta muualla kuin itse perusajatuksessa, joka sekään ei minusta ollut mitenkään tylsä. Kyseessä oli vain niin muotopuhdas draama, että en todellakaan ymmärrä, miten joku voi kutsua sitä roskaksi tai edes keskinkertaiseksi. "Älä kiusaa" propaganda? Henkilöhahmot kompleksisempia kirjassa?

Kirjassa ei ollut sitä isäpuolta lainkaan, tai kiusaus kuvio oli paljon erikoisempi. En enää muista yksityiskohtia, mutta jotenkin se isäpuoli lähinnä huvitti ja vitutti, koska oli jotenkin niin kliseinen ja tyhjä. Koko elokuva oli aika paskasti näytelty ja ennalta arvattava.

Uskoisin, että elokuvasovituksissa joudutaan aina silloin tällöin joustamaan. Näyttelemisestä ja arvattavuudesta olen eri mieltä.

Rotterdam:

Hirosue Hiromasa: The Lost Hum *

Eka leffa ja täyttä paskaa! Japanilaista taide-elokuvaa sanan vittumaisimmassa merkityksessä. Huono!



Nicolas Winding Refn: Pusher-marathon *****

Ykkönen on paras, kakkonen ei ihan ja kolmonenkin on vielä todella hyvä, mutta yhteen putkeen katsottuna jäi todella hyvä fiilis.



Stephen Woolley: Stoned ***

Huumeita, seksiä, rokkia, häröilyä ilman sen kummempaa sisältöä. Ultimate ex-Rollari Brian Jones ‑epookkia voi tämän perusteella odottaa edelleen...



Tommy Lee Jones: The Three Burials of Melquiades Esmeralda ****

Realistinen ja tragikoominen "western", jossa asioita ei turhaan selitellä. Todella hyvä esikoisohjaus Tommy Leeltä.



Joe Dante: Masters of Horror: Homecoming ****

Hauska HBO-tv-sarjan episodi sotaveteraanien zombieiden ylösnousemuksesta + niiden vaikutuksesta USA-pressavaaleihin. Yllättävän kantaaottava.



Takashi Miike: The Great Yokai War **½

Liikaa melua ja hälinää. Miiken lastenelokuva. Iso budjetti ja siistit tehosteet, mutta lapsellinen ja naurettava. Muutama Miike-kohtaus onneksi (mm. kuva pysähtyy joukon roikkuessa lentokoneen siivestä ja teksti ruudulla: "Don't try this at home, kids.).



Gela Babluani: 13 ***½

Ilmeisesti aika hyvä (pilvi nukutti liikaa) ranskalainen rikollisleffa venäläinen ruletti ‑tyyppisestä ison possen ammuskelukisasta ja siihen liittyvästä vedonlyönnistä. Säväyttävä ja tyylikäs, mutta alkaa hitaasti.



Vimukthi Jayasundara: The Forsaken Land *

Vieläkin paskempi kuin The Lost Hum. Yksinkertaisesti mitään ei tapahdu, plussana parit maitorauhaset ja surkeat panot pusikossa. Übertaiteellista Cannes-palkintopaskaa, tylsä!



Michael Hofmann: Eden ***

Ciné-kamaa, mutta ihan mukiinmenevä saksalainen ruokaleffa lihavasta kokista ja tämän loihtimien safkojen orgastisista vaikutuksista. Yleisössä naurettiin paljon, mutta mua tollainen enimmäkseen vitutti.

Edit: tämä voitti Rotterdamin yleisöäänestyksen! Katsomon taputuksesta ja hurrauksista olis varmaan pitänyt päätellä jotain, ja noita lukuja pitää äänestäjien määrän perusteella tulkita jonkin verran, mutta ei tämä nyt niin hyvä ole.



Zhang Lu: Grain in Ear ***

Todella hienosti, Greenawayta ja Kubrickia mukailevasti kuvattu kiinalaisdraama köyhän naisen elämästä, mutta staattinen ilmaisu kyllästytti. Päähenkilöä potkitaan päähän jne. Vauhtia olisi kaivattu.



Terry Gilliam: Tideland ***

Tästä onkin oma ketjunsa.



Alexei Balabanov: Dead Man's Bluff ***

Venäläinen rikoselokuva. Pääasiassa paskaa läppää ja naurettavia gangstereita sekä muka-coolia Tarantinon jäljittelyä. Toisaalta lopun ammuskelu ja kidutukset pitivät hyvin hereillä eli siitä pisteitä.



Steve Buscemi: Lonesome Jim ****½

Todella hyvät fiilikset antava luuseripäähenkilölle sekä tämän tavalliselle/rasittavalle perheelle ym. muille arkipäiväisyyksille naurava leffa, josta tulee Onni mieleen ilman seksi- ja eriteviittauksia. Mahdollisesti suomalaisten makuun sopiva yleisöpommi. Tämä R&A:han! Liv Tyler on kerrankin TSR:n jälkeen hot.



Robert Edwards: Land of the Blind ***½

Synkkä poliittinen & fasistinen tulevaisuudenvisio, jossa Ralph Fiennes ja Donald Sutherland pääosissa. Mielenkiintoinen, mutta liian osoitteleva ja alleviivaava.



Martin Sulik: The City of the Sun ***½

Mukava slovakkielokuva potkut saaneista tehdastyöntekijöistä, jotka perustavat muuttofirman. Paljon komiikkaa (mm. baarissa yksi tyyppi tulee pöytään ykskantaan seisomaan päällään pöydällä). Jäi kiva olo.



Yang Chia-yun: The Lady Avenger (1984) ***½

Pökkelömäinen toteutus ei missään nimessä tuhoa "raiskatun naisen kosto" ‑juttua täysin, vaan lisää hauskuutta. Esimerkkinä: ruudulle pärähtävät veriroiskeet, kun tyyppi ammutaan metsässä (jolla leffa käsittämättömästi myös alkaa); stilli-kuvat alkutekstien aikana; omituinen kasarisyntsamusa takaa-ajokohtauksissa; nuorisojengi käyttää raiskattavaa naista hyppynaruna (en ole vielä nähnyt missään leffassa tämän tyyppistä "kidutusta"); poikaystävän reaktio tyttöystävänsä ja leffan päähenkilön raiskaukseen ("Five guys raped my girlfriend! How can I show my face to my friends!"). Pääosin nautinnollinen ja nirunarubudjetilla toteutettu taiwanilaiselokuva, naisen ohjaama.



EDIT:



Dvd:



Fletch ****

Ihan yhtä hyvä kuin ennenkin. Chevy Chase selittämässä kuulalaakereiden pakollisuudesta lentokoneiden korjaamisessa on helvetin hauskaa katseltavaa.



Scum ****½

Taidan täristä vieläkin. Tylyimpiä kuunaan näkemiäni leffoja. Kubrickmainen kuvaustyyli yhdistettynä tiukkaan näyttelemiseen ja kaunistelemattomaan väkivaltaan on hämmästyttävän suorasukaista BBC-produktioksi. Ray Winstone osaa näköjään nuorena näyttelijänä olla yhtä psyko kuin nykyäänkin.



Cop ****

Aliarvostettu klassikko, James Ellroyn romaaniin perustuva. James Woods on jälleen elementissään puolimoraalittomana kyttänä, jolle elämä on sarjamurhaajan jahtaamista perheen huolenpidon sijasta. Poliisin tutkimusmenetelmät tuodaan aidosti esille, väkivalta on raakaa ja nopeaa. Voisi sopia esim. Elää ja anna kuolla L.A.:ssa ‑leffan sisarukseksi, paitsi että takaa-ajokohtauksia ei juuri ole.



Near Dark ***½

Tunnelmaltaan tehokas kasarivampyyrileffa jää hieman toispuoleiseksi juoniaukkojensa takia. Klassikkoreploja ja ‑kohtauksia riittää silti yllinkyllin, vaikka lopetus on aika korni.