Mitä elitistit katsovat?

Branded To Kill ****



Woman On Top **



Exorcist: The Beginning **



Ensimmäisellä puoliskolla sähkähti pari kertaa, toisen puoliskon olisi voinut sitten jättää tekemättä ja läiskästä lopputekstit tunnin kohdalle ja antaa puolet lippurahoista takaisin.



Lundgren: The Defender **



Multilahjakkuus Dolppa on myös siirtynyt ohjaajaksi ja tämä Romaniaan sijoittuva war against terror pökäle edustaa todellakin dolphinin surkeimpia tekeleitä. Mainittakoon että Vietnam flashbackien sijaan tässä kärsitään Persianlahti takaumista.



Seagal setti (tähdet Seagal asteikolla):



The Foreigner **

Out of Reach** 1/2

Into the Sun ***



Vaikka näitä Seagalin uusimpia onkin tullut parjattua varsin paljon niin yllä olevien pisteitä nostaa räp-kiintiön puuttuminen.



Hieman hämmentää näitä Seagal elokuvia katsellessa myös toiminnan = matsikohtien selkeä vähentyminen ja siloittelu, ja tämä puute on sitten korvattu paljaalla pinnalla jota ei juuri varhaisissa mestariteoksissa nähty, eikä pitäisi näkyä nytkään, mikäli sen tarkoituksena on vain korvata martial artsin puute.



Into the Sun oli kolmikosta ainoa jossa oli edes hivenen jäljellä vanhaa brutaalia ongelmanratkaisua, maininnan ansaitsee kohta jossa Stevenin tulevan vaimon murhaaja saa miekasta kaaliin about 7 kertaa, mutta siis mitä vittua, Seagal menossa naimisiin ja toisessa leffassa se juttelee sylissään olevalle linnulle ja hempeilee orpokotilapsille jossain itä-euroopassa, omfg!

Viime viikko(kaikki DVD)

2001: A Space Travesty



Leslie Nielsenin heikompaa tuotantoa. Loppupuolella nauroin kerran, todennäköisesti väsymyksestä ja epätoivosta.



* 1/2



Jaws 3



Helvetin tylsä, enkä jaksa uskoa että 3D-lasit olisivat paljon auttaneet asiaa.



*



Life on the Line



Tämä oli kyllä aikamoinen pläjäys. Ei ollenkaan niin tylsä kuin pelkäsin. Ensimmäisen tunnin ajan nauroin melko tasaisin väliajoin. Tätä olisi kyllä voinut tiivistää puolella tunnilla, kun sanottavaa ei niin kauheasti ollut. Van Dammen vaikutus näkyi aika selvästi, Lion Heartia oli ainakin selvästi katsottu useammankin kerran. Ja sitten Frederik. Aijai. Piti katsoa Frederikin kohtaus kolme kertaa putkeen leffan jälkeen ja vielä kerran seuraavana aamuna. Uskomatonta. Rakastin myös suunnattomasti tekijöiden välipitämättömyyttä äänityksen uskottavuuden suhteen: ulkona puhuttu repliikki kuulostaa vessassa äänitetyltä jne. jne. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan!

Dvd:llä oli vielä extrana 20 minuuttia Benin tuoreita mietteitä elokuvasta("Kohtaukset kuvattiin näyttelijöiden taitojen mukaan","Kaikkea sitä tekeekin taiteen hyväksi") sekä pieleen menneitä otoksia. Näyttelijä harjoittelemassa vaikean englanninkielisen lauseen(a mouth like that can get you into a lot of trouble) lausumista useaan otteeseen sai homman vaikuttamaan hetken ajan jopa sympaattiselta. Kannattaa tsekata. Ben olisi voinut kyllä kertoa kameralle mahdollisista vaikutteistaan (Van Damme yms.) Olisi ollut myös kiva kuulla mietteitä Frederikin kanssa työskentelystä.



***



Jaws 4



Hieman parempi kuin kolmonen, lähinnä muutaman vaisusti tahattoman koomisen kohtauksen ansiosta.



* 1/2



sekä vappuaamun erikoinen:



Bad Boys 2



Hyvää krapulaviihdettä. Pääkaksikko jauhaa paskaa ja sen jälkeen tulee takaa-ajo ja/tai tapetaan ihmisiä. Viimeiset 45 minuuttia olivat aika turhia, mutta eilisen aamun koomatilassa tämä ei häirinnyt mitenkään kauheasti. Todelliseen klassikkostatukseen olisi vaadittu kyllä vielä enemmän ja törkeämpää sikailua. Joka tapauksessa BB2 on Michael Bayn paras saavutus.



***

Pollack:

Jeremiah Johnson DVD

Mies ja rajaseutu. Kukapa ei joskus haluaisi haistattaa pitkät kaikelle vastuulle ja velvollisuuksille ja painua erämaahan erakoitumaan. Ehkä paras näkemäni elokuva joka kertoo miehen kaipuusta haastavaan mutta yksinkertaiseen elämäntyyliin. Kalliovuorten jylhät maisemat on tallennettu sanoinkuvaamattoman kauniisti. Robert Redford on mies paikallaan Jeremiahina. Ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva.



Donahue: Kill Squad VHS

Tälläisiä ei todellakaan tehdä enää. Vietnam-veteraanit kerätään kasaan, kun yksi kaveruksista joutuu hyökkäyksen kohteeksi sillä seuraamuksella, että vaimolta menee henki ja itseltä kävelykyky. Syyllisten on löydyttävä ja maksettava velka. Kaikki elokuvan henkilöt osaavat karatea ja sitä harrastetaan lähes koko ajan funky-musiikin soidessa taustalla. Elokuva sisältää lähes yhtä tyylikkään autostuntin kuin Gone in 60 seconds ‑74 lopun Mustangi hyppy. Tällä kertaa autona on 70 Chevrolet Chevelle. Pelkona oli, että FIx olisi pahasti leikattu mutta onneksi puuttuu ainoastaan parin sekunnin pään irtoaminen.



Donner: Maverick DVD

Olisin halunnut olla villissä lännessä Bret Maverick. Nopea suusta, nopea vetäjä, hyvä korteissa ja vähintäänkin hyvä naisten kanssa. Donnerin & Gibsonin yhteistyö on jälleen loistavaa. Ainut asia joka pilaa elokuvaa on Jodie Foster, en tykkää eukosta yhtään. Miten mulla on sellainen muistikuva, että VHS versio alkaa eritavalla.



Graham: The Amazing Howard Hughes DVD

Nuori Tommy Lee Jones on ilmiömäinen Howard Hughes ja kaikenlisäksi ihan samannäköinen. Elokuvassa käydään läpi koko miehen elämä perinnön saamisesta aina kuolemaan saakka. Harmi, että Scorsese keskittyy The Aviatorissa pelkästään miehen menestyksekkäimpiin vuosiin vaikka kaksi viimeistä vuosikymmentä olisivat todella mielenkiintoisia. Lukuisista pahoista mielenhäiriöistö huolimatta Hughesin bisnesvaisto oli erehtymätön loppuun saakka. Nyt ymmärrän täysin Diamonds Are Foreverin Willard Whyte viitteet.



Pan Cosmatos: Escape to Athena DVD

Muistan hyvin, kun elokuva tuli TV:stä alaluokilla, oli jätkien kanssa hehkuttamista monelle välitunnille. Edelleenkin varsin viihdyttävä seikkailuelokuva. Moottoripyörien takaa-ajo on klassikko. Ohjaajan muistoa kunnioittaen.

MPD-Psycho: episode 4 ***



Tällaista sarjaa soisi näkevän TV:stä kesä uusintojen sijaan, heikoimmillaankin keskitason paremmalla puolella.



The Adventure of Iron Pussy ***



Loistavat värit, musiikki ja vaatteet, hieman ylipitkä ja lopussa olisi ollut runsaasti tiivistettävää/poistettavaa.



Dirty Kinky Mature Woman #45**



Yksi ja loput ehkä pahimpana darra-aamuna.

Fulci:

Four of the Apocalypse(DVD), Hämmentävä siirtymävaiheen spagu. Paikoitellen todella hyvä, paikoitellen todella heikko. Kauttaaltaan ikävän siirappinen, erityisesti ääniraidalla. ***



Pollack: Tulkki (Leffassa), Ajanhukkaa. Täysin jännitteetön paskakikkare. Yök. Tylsä kun mikä. *



Chopra: Zameer (DVD), Heikko ja kohkaava 70's Bollywood- kyhä. Paranee hieman loppua kohden. **



Band: The Alchemist (VHS), Ajoittain näyttää miltei 60's european goottikauhulta, mutta huikean heikko kässäri ja sudet näyttelijät tuhoavat kaiken atmoksen. **



Lizzani: Mussolinin viimeiset päivät (VHS), Tylsä ja yllätyksetön suurmiehen kuolinodysseia. Ei silti kalkkunaa tämä. Ainoastaan tylsä ja innoton. **



Girdler: Sheba baby (DVD), Kaavamainen Pam- bläkkäri. Parhaimmillaan todella viihdyttävää soulfoodia, heikoimmillaan sukellus myötähäpeään. **

Paljoa ei ole kerennyt elokuvia katsoa, kun vapaa-aika on mennyt melkein snookeria (MM-kisat) eurosportilta katsoen.

Bananas – Minä ja vallankumous (Woody Allen, 1971) ***



Kill Bill Vol. 2 (Quentin Tarantino, 2004) ***½

Eipä taaskaan paljoa ole kateltu:

Hellraiser

Fuckin A. Olipas hienoa nähdä kankaalta.



Kiss Kiss Bang Bang

Pilkin niin pahasti leffan läpi että parempi olla sanomatta mitään.



Hawaii, Oslo

Ei vittu, tämähän oli parempi kuin odotin. Ja odotinkin että tämä saattaisi olla hyvä. En yleensä diggaa tälläsistä risteävien polkujen elokuvista ala Short Cuts ja Magnolia, johtuen siitä että usein eri tarinaosaset eivät vain löydä keskinäistä tasapainoa. Mutta tässä toimi kokonaisuus erittäin hyvin. Tarina oli mainio, näyttelijät loistavia – ja Oslokin näytti mageelta mikä kummallisinta.



Coup De Torchon

Ai että, olipas naseva filmatisointi Thompsonin kenties onnistuneimmasta romaanista. Pitää tsekata vielä uudestaan tässä joku päivä.



Sensuela

uhh... lihallista menoa. Tsiissös. Tässähän taisi olla lähes onnellinen loppu jos oikein tajusin. Outoa.

Roberta Findlay: "Tenement – Game of Survival" (1985) – ohjaajamuija joka on erikoistunut maailman amatöörimäisimpiin väkivaltaelokuviin voisi olla Joseph Merhin pikkusisko tai mutsi. Jälki on ainakin hyvin samankaltaista kummallakin. Tenement on tarina väkivaltaisesta nuorisojengistä, joka päättää kostaa ilmiannon New Yorkin Bronxissa sijaitsevan kerrostalon asukkaille, kerros kerrokselta. Aivan käsittämättömän kehno tekele, tuntuu kuin Findlay olisi silkkaa vittumaisuuttaan jättänyt ennätysmäärän mikkien, jalustojen ja suurempien hahmojen varjoja taustalle. Elokuva on huonommin valaistu ja kuvattu kuin joku vitun sukulaisen kuvaama häävideo. Väkivalta- ja eksploitaatioarvot ovat korkealla, vaikka niiden esilletulo kestää hetken aikaa, kun alussa "syvennytään" talon rumiin hahmoihin. Näyttelijät ovat kuin täysi-ikäisten vammaisten hoitokodin osastolta parempana päivänä, heidän ilmaisu on samaa naurettavuutta kuin ohjaajan Snuffissa (1978), jonka näyttelijöitä pidin jonkinlaisina ääriesimerkkeinä maailman surullisimmista näyttelijäkohtaloista. Roberta on selkeästi maailman huonoimpia ohjaajia, mutta matalaotsaisuutensa ansiosta Tenement ei ole kuitenkaan tappavan tylsä. Itse elokuvaa viihdyttävämpi on R1-deeveedeeltä löytyvä muijan haastattelu. Roberta on oikeasti sen näköinen ja oloinen, etten ihmettelisi hänen itse surmanneen ja syöneen edesmenneen aviomiehensä Michaelin, joka kuoli "helikopterionnettomuudessa" Snuffin valmistumisen jälkeen. Myös kuvaajana toimineen Robertan tarinat Tenementin kuvauksista puolustavat oivallisesti kaikkea yllämainittua: ohjaajan suuresti kehuma apulaiskuvaaja oli haastattelun mukaan jokaisena kuvauspäivänä täydessä humalassa, ja epäonnekkaimpana päivänä hän kusi allensa kastellen kamerajalustan, käsikirjoituksen ja alapuolella seisseen ohjaajan jalat. Lisäksi Findlay on suuresti ylpeä elokuvan saamasta X-ikärajasta, joka oli käytäntö ennen NC17:n käyttöönottoa muutamaa vuotta myöhemmin. "I wanted to make people care for the law-obeying tenants in the house. And I succeeded, people in the audience used to scream and shout in joy everytime a punk got killed away!"

Gary Sherman: "Raw Meat" (1972) – loistava pienimuotoinen kauhuelokuva Lontoon metroverkostosta, jonka synkissä ja betonisissa suonissa elää rutto/zombie-virus ilmentymineen. Loistavien näyttelijöiden (kuten Donald Pleasence) lisäksi on hehkutettava mielettömän hyvää käsikirjoitusta, joka oikein loistaa kaikkien b-kauhuilujen joukosta. Jokainen hahmo on oma toimiva ja värikäs persoonansa, huumori on todella eloisaa, vinoa ja intensiivistä melkein Coenien veljesten tavalla. Hippimuijan hahmo on elokuvahistorian aidoimpia ja ihastuttavimpia. Alkujohdanto (ultratyylikkäiden alkutekstien jälkeen) on loistava mielenkiinnon vangitsija, ja siinä esiintyvä kommentti suurkaupungissa elävän hyväosaisen yksilön vastuusta ei tunnu liitoitellulta äärimmäisen asiallisen käsikirjoituksen ansiosta. Odottamattoman pitkä ja yhtäjaksoisesti liikkuva kuva – joka alkaa pienistä yksityiskohdista ja päättyy metrotunnelin kaarevaan kattoon – on hienoimpia kuvallisia saavutuksia koko kauhugenressä. Jos Tarkovski olisi tehnyt pienen budjetin synkän ja ajoittain verisen zombie-elokuvan, olisi se näyttänyt samalta kuin tuo hieno kohtaus. Näin Raw Meatin vasta nyt ensimmäisen kerran, ja loistavasta Dead & Buriedista (1981) huolimatta on se ehdoton Shermanin huipputyö.



Jim O'Connolly: "Tower of Evil / Horror on Snape Island" (1972) – tympeä ja jäykästi toteutettu tarina muinaisesta kirouksesta, joka vainoaa ihmisiä syrjäisellä saarella. Näyttelijät ovat ankeita, lavastus muovista, tilanteet väsyneitä ja gore kömpelöä. Itse sarvipäinen pahis on toimivan karu ilmestys, samoin loppukohtauksen saatanallisen aggressiivinen tulimeri on hyvin toteutettu.



James Eaves & Johannes Roberts: "Diagnosis / Sanitarium" (2001) – suoraan videolle tehty brittiläinen sairaalakauhutrilleri. Väsynyt ja todella sekava, mutta sentään pari yksittäistä toimivaa oivallusta ja hyvä musiikki. Tekijät ovat selvästi olleet täysin vakavissaan, mikä ei kuitenkaan välity koomisella tavalla, mikä puolestaan on pienoinen saavutus kun aiheena on kuitenkin medical experiment gone bloodily wrong ‑kuvio. Näyttelijät ovat ok, samoin ilmeisen autenttiset kuvauspaikat mutta tekijät kameran takana saisivat opetella vielä paljon kuinka jännitettä oikeasti kehitetään ja pidetään yllä.



Alex Chandon: "Cradle of Fear" (2001) – parituntinen demoninen tarina, jossa Dani Filth haahuilee itse sarvipään kätyrinä neljässä ultraverisessä mutta myös muilta osin laadukkaassa episodissa. Näyttää halvalta mutta tarkoituksenmukaisella tavalla, ja koska tässäkin on mukana sankokaupalla satiirista vittuilua ja huumoria, on osittainen vertaus Fantom Kiler 1 ja 2:seen perusteltu. Osansa saavat luonnollisesti ahdasmielinen ja osoitteleva lehdistö, kristityt ja muut tekopyhät totuuden torvina mm. metallimusiikkia ja "väkivaltaelokuvia!" vastaan toimivat tahot. Toki mukana on myös itsetarkoituksellista kikkailua ja läiskyttelyä, mutta sekin on pääsääntöisesti kiinnostavaa ja tarpeeksi eloisaa. Internet-väkivaltaa käsittelevä pitkä episodi loppupuolella on suorastaan loistavan intensiivinen. Vankisellissä tapahtuvan lopputeurastuksen odottamaton ja brutaali käänne onnistui aiheuttamaan muutaman lisälyönnin sydän-parassani. Onneksi Dani ei esiinny kameran edessä kuin minimaalisen määrän: näyttelijänlahjat jäisivät luultavasti keikistelyyn ja katsojan tuntemaan myötähäpeään. Kahden tunnin pituus epäilytti etenkin keskellä viikkoa, mutta paketti osoittautui aina vinksahtaneesta äänimaailmastaan lähtien kiitettävän monipuoliseksi.



José Ramón Larraz: "Vampyres" (1974) – mukavan valoton ja synkkä vampyyritarina syrjäisellä maaseudulla Englannissa. Sopivan vähän hahmoja, joiden minimalistiset vaiheet pysyvät hyvin Larrazin kynsissä. Muutamat visuaaliset ja kerronnalliset oivallukset syventävät hyvin kuoleman ja vampyyrien irrationaalista läsnäoloa: epätietoinen kävely sumuisella hautausmaalla, pysähtynyt kello, punainen viini. Kohtaukset kartanon kellarissa betoniseinien ja ruosteisten putkien keskellä tehostavat osaltaan kuolonkylmää tunnelmaa. Definitiivisin vampirismia hyödyntävä mestariteos kuolemasta ja järjen rajallisuudesta on Dreyerin Vampyr (1932), mutta siitä Larrazin erottaa antaumuksellinen seksploitaatio, joka tekee myös Vampyresistä alansa mukavimpiin lukeutuvan teoksen. Jean Rollinin mustavalkoiset vampyyrielokuvat ja Larrazin Vampyres toimivat avartavina vertauskohtina Dreyerin elokuvan hiljaiseen upeuteen.



Alberto de Martino: "L'Anticristo / The Antichrist" (1974) – yllättävän tiukka italialainen Manaaja-ripoff. Esikuvastaan johtuen mukana on tietty uskonnollisvanhoillinen sävy, mutta eksploitaationa The Antichrist on melkoisen taidokas etenkin kun ottaa kammottavalta kuulostavan pituuden (112min) huomioon. Tapahtumat sijoittuvat muutamalle päivälle, mutta pitkistä jaksoista saadaan intensiivisiä jaksoja irti eikä elokuva ole häiritsevän hidas kuin keskivaiheilla. Manauskohtaukset ovat mukavan pitkitettyjä, monipuolisia ja hyvin toteutettuja – varsinaista kalkkunaa ei elokuvassa ole kuin hetkellisesti. Vuohiorgiakohtaus on legendaarinen ja todella hyvin lavastettu, kun ottaa huomioon tietokone-efektien täydellisen poissaolon. Ennio Morriconen mahtipontinen musiikki ja Aristide Massaccesin taidokas ja tunnelmallinen kuvaus nostavat tämän perus-eksploitaatioita korkeammalle.



Robin Hardy: "The Wicker Man" (1973) – tarina kahden toisistaan eriävän uskonnon törmäämisestä syrjäisellä saarella Skotlannin rannikolla. Kristitty Woodward saapuu etsimään kadonnutta tyttöä, mutta kohtaakin omituisen saarelaisten yhdyskunnan, joka elää luonnon keskellä uskomustensa kanssa. Tästä asetelmasta välittyy rankka kuvaus uskontojen ja taikauskojen subjektiivisesta tuhovoimasta ilman, että yhtäkään uskontoa osoitetaan erityisesti. Woodwardin hahmo on kapeakatseisen naiivi siinä missä kyläläisetkin; alastomina tanssivat nuoret avautuvat hänelle shokkina samoin kuin "oikean" jumalan unohtuminen kyläläisiltä. Toisin sanoen käsikirjoitus on mahtava ja viimeistelty huolella, teema avautuu vakuuttavasti ja myös ajoittaisella huumorilla, vaikka yleisilme on hyvin synkkä ja painajaismainen. Mestarilliseksi tämän tekee myös se, että The Wicker Man ei ole mikään kauhuelokuva kauhuelokuvan keinoin, vaan rankka ja ahdistava tunnelma syntyy teeman rankkuudesta. Uskontojensa sokaisemia hahmoja tehostaa entisestään se, että kumpikaan osapuoli ei esiinny hyökkäävän väkivaltaisena edes kammottavassa loppukohtauksessa – sisäinen vakaumus säilyy kuolemaan saakka. Upea kuvaus ja musiikki.



Harry Kümel: "Le Rouge aux lèvres / Daughters of Darkness" (1971) – äärimmäisen rauhallinen ja vähäeleinen vampyyritarina syrjäisessä eurooppalaisessa rannikkokaupungissa pysyy intensiivisenä koko kestonsa ajan. Jos Viime vuonna Marienbadissa olisi vampyyrielokuva, näyttäisi se pitkälti tältä. Resnais:n tähti Delphine Seyrig tekee hienon ja mystisen roolin Elizabeth Bathoryna. Kuvasto on synkkää ja öistä, sisätilana toimiva talvikauden tyhjä kartanohotelli ja komeasti sommitellut yleiskuvat rakennuksesta tuovat lisää tervetulleita yhtäläisyyksiä Resnais:n elokuvaan. Feministiset vampyyrit ajavat itsekkään ja itsevarman miespäähenkilön säälittävän nyhverön asemaan, joka muuttuu esineeksi janoisille vampyyri-bitcheille. Lähes täydellinen eurooppalainen (Bel/Ger/Fra) herkku silmälle ja yössä viihtyville.



Jean Rollin: "Les Deux orphelines vampires / Two Orphan Vampires" (1997) – vajaaseen sisältöönsä nähden ylipitkä, mutta silti mielenkiintoinen ja rauhallinen vampyyritarina Rollinin persoonallisella näkemyksellä. Kahden vampyyriorvon vaiheita värittävät erinäiset kuolemasta viestivät hahmot ja yön henget, jotka tekevät elokuvan maailmasta mukavan eristäytyneen eivätkä tyylitellyt kuvaus ja värimaailma tunnu ärsyttävän itsetarkoituksellisilta. Silti aiheesta saadaan kunnolla irti vasta upeassa loppukohtauksessa kaislikossa: kohtauksessa kiteytyy Rollinin mustavalkoisten vampyyriteosten näkemys elämän ja kuoleman samanaikaisesta läsnäolosta, jota koko elokuva olisi saanut paremmin kantaa. Loppukohtaus on yhtä paljon todellista elämää kuin fantasiaa kahdesta kauniista mutta onnettomasta vampyyrista. Hyvä musiikki ja hillityt näyttelijäsuoritukset. Toimiva ja ansiokas saavutus etenkin kun ottaa ohjaajan filmografiassa myöhäisen valmistumisajankohdan huomioon.



Jess Franco: "99 mujeres / 99 Women" (1969) – hyvännäköisen alun jälkeen muuttuu tylsäksi ja kuolemanvakavaksi WIPiksi, joka vasta loppusuorallaan muuttuu takaisin mielenkiintoiseksi Women in Cellblock 9:n tavoin mahtavaan viidakkomiljööseen siirryttäessä. Pitkästyttävä ja puuduttava kokemus, vaikka onkin etenkin hillityltä kuvaukseltaan huomattavasti myöhäisempiä ohjaajan WIPpejä asiallisempi. Takaumajaksot ovat hieman Venus in Furs ‑tyylistä fiilistelyä, jota toki katsoo ennemmin kuin vankien ja vartijoiden hikisiä kasvoja syrjäisellä naisvankilalla, jonne vangit saatetaan soutuveneellä. Sadomanian tavoin itse vankila lokatoituu mukavan autiolle merenrannalle.



Shinya Tsukamoto: "A Snake of June" (2002) – nainen, mies ja mysteerinen "vierailija" eli kiristäjä. Asetelma on hieman sama kuin Miiken Visitor Q:ssa (2001), jossa vierailija paljastaa perheen sisäiset tukahdukset ja ajaa heidät alkujuurilleen varsin unohtumattomassa kokonaisuudessa. Tsukamoton synkempi ja visuaalisempi elokuva koostuu kahdesta puolesta, joista ensimmäinen keskittyy naiseen ja toinen mieheen. Pinnallisestikin elokuva on kiitettävän painajaismainen, omituinen ja uhkaava, koska kiristyksen miljöönä toimii Tetsuon (1988) ja ohjaajan muidenkin töiden tavoin urbaanin arkipäiväinen suurkaupunki synkkine onkaloineen ja katuineen. Vallitseva kylmänsininen mustavalkomaailma ja etenkin taukoamaton vesisade korostavat ihmisyyden primitiivisyyden – tarpeiden, viettien, seksuaalisuuden – paljastumista Asuka Kurosawan upeasti tulkitseman alistuneen vaimon hahmossa. Pinnallisten arvojen nimeen eläneen kaljupäisen aviomiehen kohtalo on karu mutta elämän jatkumiselle mahdollisuuden suova. Kesän Kärmes on kiitettävän hillitty ottaen huomioon ohjaajalle läheisen ja rankan teeman, jota taotaan mestarin ottein kuvauksesta ja leikkauksesta lähtien. Mikään ei tunnu turhalta, kaikki etenee johonkin tai kehittää tilannetta tarvittavalla rytmillä.



Takeshi Kitano: "Dolls" (2002) – rauhallinen kokonaisuus Kitanon ajatuksia elämästä, vanhenemisesta, surusta, kuolemasta – elämän sisällöstä. Vaikka lopun tapahtumat ovat melkoisen synkät, ei tunnelma jää hetkeksikään nihilistiseksi, mikä on toistuva mestarillisuuden merkki Kitanon uralla. Sivuhenkilöt ovat mielenkiintoisia ja edustavat aina jotain, mitä päähenkilöt kohdalleen toivoisivat tai ovat menettäneet. Dollsissa tärkeimpiin lukeutuva sivuhahmo on temperamenttinen neliraaja-amputoitu pikkunilkki, joka sivuaa kolmea keskeistä tarinaa. Kitanon uraan suhteutettuna Dolls on lähinnä A Scene at the Seata (1991), jossa kahden mykän ja yksinäisen hahmon tiet kohtaavat meren rannalla, jonne myös Dollsissa (ja varmaan kaikissa Kitanon elokuvissa) päädytään. Dolls on loistava esimerkki myös juonen tarpeettomuudesta silloin, kun elokuva on syvästi henkilökohtainen ajan myötä kypsynyt tulos. Täten Dolls on myös lähellä Kurosawan viimeisiä elokuvia. Dollsin värimaailma on jotain mieletöntä punaisen, sinisen, vihreän ja valkoisen juhlaa – Douglas Sirk olisi varmaan innoissaan Kitanosta etenkin tämän elokuvan perusteella. Tämän päivän ohjaajista vain Kim Ki-duk on yltänyt samanlaisiin värien ja veden maalaamiin kuviin mestariteoksessaan Viisi vuodenaikaa (2003).



Takeshi Kitano: "Zatôichi" (2003) – alussa tuntui, että katson ohjaajan filmografian selkeästi heikointa ja tarpeettominta elokuvaa, mutta lopun koittaessa jouduin myöntämään, että juuri tuo keveys ja leikkisyys ovat elokuvan tarkoitettu sisältö mestarin käsittelyn suodattamina. Toisin sanoen loistavan hauska ja eloisa tarina legendaarisesta sokeasta hahmosta itse Kitanon tulkitsemana. Kitanon taidot tarinankertojana ja tilanteiden rakentajana ovat mahtavat, kaikki toimii ja elää oli kyseessä sitten komedia tai synkempi puoli elämästä yakuzojen maassa. Zatôichin tanssi- ja musiikkikohtaukset ovat upeita ja pakottavat katsojan elokuvaan viileään maailmaan. Ainoastaan (ohjaajan toiveesta) todella kömpelö ja keinotekoinen cgi-veren käyttö lukuisissa taistelukohtauksissa häiritsee, enkä oikein tavoita siitä sitä "kukkamaisuutta" mitä Kitano tällä tekniikalla tavoitteli. Tällainen ratkaisu ei mielestäni sovi elokuvan maailmaan, joka muilta osin on kyllä huippu. Pysäytyskuvaan päättyvä epilogi on myös nerokas. Fucking hail to Kitano.



Shozin Fukui: "Rubber's Lover" (1997) – huhhuh, mahtavaa unimatskua viimeiseksi teoksi ennen nukahtamista oman alitajunnan ja mielen syövereihin. Itse Fukuin elokuva on 964 Pinocchion (1991) tavoin uskomatonta eläimellistä raivoa modernin Japanin miljöössä, joka on (tietämättään) totaalisen paranoidis-infernaalisen tuhon partaalla tieteen virheliikkeiden ja ylilyötyjen kokeilujen johdosta. Tarina ja olematon juoni eivät kuitenkaan Fukuita kiinnosta, ja näitä visioita katsoisi entistäkin syvemmässä shokissa, jos mukana olisi selkeä käsiteltävä teema kuten Tsukamotolla elokuvissaan. Pinnallisestikin Fukuin kamerankäyttö, leikkaus, lihan, veren ja metallin väkivaltainen yhdistyminen on ainutlaatuista koettavaa, voi vain kuvitella miten tämä vetäisi kokeneempaakin yleisöä turpaan isolta kankaalta. "Strobo"-kohtaus kestää kauhistuttavan pitkään siten että katsoja tuntee onnettoman koekaniinin muodonmuutoksen, ruhjovan päänsäryn ja veren hajun. Fukui on mielipuolisempi kuin Tsukamoto, mutta jälkimmäisen elokuvat ovat sisällöltään monipuolisempia.



Shozin Fukui: "Gerorisuto" (short, 1990) – 12 minuutin tarina naisesta Japanin suurkaupungin illassa. Ahdistava matka metrolta kadulle sisältää takaa-ajon, ällistyttäväksi pitkitetyn oksentamiskohtauksen ja lopullisen raivon yhteiskuntaa ja ihmisiä vastaan. Matsku on niin taukoamatonta ja intensiivistä, että etenkin lopun sekoilu ja raivoaminen kadulla on varmasti toteutettu ilman suurempia tiedotuksia ympäröiville ihmisille – tai ainakin saavutettu vaikutelma on tällainen. Welcome to Japan. Kiitettävää omistautuneisuutta ja riippumattomuutta nuorelta cyberpunkkarilta, joka kameransa ja yhden seikkailunhaluisen naisnäyttelijänsä kanssa päästettiin tekemään leffaa.



Shozin Fukui: "Caterpillar" (short, 1988) – 32 minuutin versio Gerorisuton mielipuolisista tapahtumista astetta hillitymmästä näkökulmasta. Tällä kertaa ei oksenneta tai rynnätä päin vastaantulevia ihmisiä, vaan omituinen skitsofreninen painajainen vainoaa naista aurinkoisen suurkaupungin sykkeessä. Tietenkään puhetta ei tarvita lainkaan, vaan uhkaavat kuvat ja kamera-ajot hoitavat kaiken viestinnän. Mahtava äänimaailma joka ei häviä Tsukamotollekaan. Fukuin yksittäiset kuvat ovat parhaimmillaan nerokkaita, toivokaamme hänelle vielä uusia ideoita ja resursseja vanhempinakin päivinä.

Marienbad (3.5.2005 19:20)

Takeshi Kitano: "Dolls" (2002) – rauhallinen kokonaisuus Kitanon ajatuksia elämästä, vanhenemisesta, surusta, kuolemasta – elämän sisällöstä. Vaikka lopun tapahtumat ovat melkoisen synkät, ei tunnelma jää hetkeksikään nihilistiseksi, mikä on toistuva mestarillisuuden merkki Kitanon uralla. Sivuhenkilöt ovat mielenkiintoisia ja edustavat aina jotain, mitä päähenkilöt kohdalleen toivoisivat tai ovat menettäneet.

Saanen olla eri mieltä tästä. Mielestäni Dolls on sidottu täysin bunraku nukketeatterin perinteisiin ja sen enempiä tutkimatta väittäisin, että kyseessä on jonkun vanhan käsikirjoituksen modernisointi. Ainakin bunrakun teemat ovat useimmiten täysin vastaavia Dollsin teemojen kanssa, joten lause "Kitanon ajatuksia..." tuntuu vähän vieraalta.



ed. tai tietenkin elokuva aina heijastaa ohjaajan ajatuksia (toivottavasti), mutta väittäisin, että tässä tapauksessa ne on tiukasti sidottuna em. taiteen perinteisiin.

Nowhere to hide *** Korealainen kyttäleffa, jonka pisteitä laski pääosapoliisin jatkuva naamanvääntely ja aivan käsittämättömän epäsopiva musiikki läpi koko elokuvan.

Spy girl ***½ Oli muuten mun eka Korealainen komedia. Ei edes huono.

Battle Royale ****½

Sleepy Hollow ****½ Melkein 5 tähteä. Ja ties kuinka monennen kerran.

Ja viikonloppuna lasten kanssa Stuart Little 2 ja Disneyn Aarreplaneetta.

Ari (3.5.2005 21:48)

Nowhere to hide *** Korealainen kyttäleffa, jonka pisteitä laski pääosapoliisin jatkuva naamanvääntely ja aivan käsittämättömän epäsopiva musiikki läpi koko elokuvan.

Tartanin tapa mainostaa trailerillaan tätä elokuvaa on käsittämätön. Trailerin perusteella elokuva on visuaalinen tykitys ja jossain Woon teemoissa fiilistelevä synkistely-melodraama. Todellisuudessa elokuva on pitkälti aivotonta kyttäsekoilua ja nuo alun komeat kohtaukset (jotka on leikattu traileriin harvinaisen harhaanjohtavasti ja houkuttelevasti) ovat suorastaan häiritsevän irrallisia elokuvan todelliseen luonteeseen ja tyhjyyteen suhteutettuna. Itselleni tämä oli Tuskaisa ja puuduttava kokemus, katsoin vielä 15min pidemmän Korea-version. Vähän samaa osastoa on parin vuoden takainen R&A-nimike Public Enemy, joka on tosin brutaalimpi.

JoonasS (3.5.2005 20:48)

Saanen olla eri mieltä tästä. Mielestäni Dolls on sidottu täysin bunraku nukketeatterin perinteisiin ja sen enempiä tutkimatta väittäisin, että kyseessä on jonkun vanhan käsikirjoituksen modernisointi. Ainakin bunrakun teemat ovat useimmiten täysin vastaavia Dollsin teemojen kanssa, joten lause "Kitanon ajatuksia..." tuntuu vähän vieraalta.

Puhumattakaan kuinka paljon koko Kitanon filmografia juontaa japanilaisesta kulttuurista, näytelmätaiteista ja nukketeatterista, joihin perehtymättömänä voin asiaa vain sivusta ihmetellä. Onhan koko Kitanon aikaisempikin tuotanto täynnä Dollsin teemoja, jotka siis mitä ilmeisimmin ovat bunrakusta juontuvia teemoja. Dollsin käsikirjoituksesta vastaa yksin Kitano, ja vaikka elokuvan kolme tarinaa olisivatkin suoraa vanhan kirjoituksen ja nukketeatterin tulkintaa, on Kitanon kaltaisen auteurin persoonallinen jälki (ajatukset, näkökulma) aina läsnä.

Marienbad (3.5.2005 21:08)

JoonasS (3.5.2005 20:48)

Saanen olla eri mieltä tästä. Mielestäni Dolls on sidottu täysin bunraku nukketeatterin perinteisiin ja sen enempiä tutkimatta väittäisin, että kyseessä on jonkun vanhan käsikirjoituksen modernisointi. Ainakin bunrakun teemat ovat useimmiten täysin vastaavia Dollsin teemojen kanssa, joten lause "Kitanon ajatuksia..." tuntuu vähän vieraalta.

Puhumattakaan kuinka paljon koko Kitanon filmografia juontaa japanilaisesta kulttuurista, näytelmätaiteista ja nukketeatterista, joihin perehtymättömänä voin asiaa vain sivusta ihmetellä. Onhan koko Kitanon aikaisempikin tuotanto täynnä Dollsin teemoja, jotka siis mitä ilmeisimmin ovat bunrakusta juontuvia teemoja. Dollsin käsikirjoituksesta vastaa yksin Kitano, ja vaikka elokuvan kolme tarinaa olisivatkin suoraa vanhan kirjoituksen ja nukketeatterin tulkintaa, on Kitanon kaltaisen auteurin persoonallinen jälki (ajatukset, näkökulma) aina läsnä.

Hmm, tästähän (bunraku&kitano) voisi avautua teema ensi vuoden proseminaariin. Pitääpä paneutua bunrakuun ehkä vähän tarkemmin.

Marienbad (3.5.2005 21:54)

Ari (3.5.2005 21:48)

Nowhere to hide *** Korealainen kyttäleffa, jonka pisteitä laski pääosapoliisin jatkuva naamanvääntely ja aivan käsittämättömän epäsopiva musiikki läpi koko elokuvan.

Tartanin tapa mainostaa trailerillaan tätä elokuvaa on käsittämätön. Trailerin perusteella elokuva on visuaalinen tykitys ja jossain Woon teemoissa fiilistelevä synkistely-melodraama. Todellisuudessa elokuva on pitkälti aivotonta kyttäsekoilua ja nuo alun komeat kohtaukset (jotka on leikattu traileriin harvinaisen harhaanjohtavasti ja houkuttelevasti) ovat suorastaan häiritsevän irrallisia elokuvan todelliseen luonteeseen ja tyhjyyteen suhteutettuna. Itselleni tämä oli Tuskaisa ja puuduttava kokemus, katsoin vielä 15min pidemmän Korea-version. Vähän samaa osastoa on parin vuoden takainen R&A-nimike Public Enemy, joka on tosin brutaalimpi.

Ostin tämän muinoin kun luin jostain ainakin yhdestä painetusta lähteestä (mikä lehti lienyt) viiden tähden arvostelun, traileri oli näyttävä ja Tartanin dvd:n kansipapereissa houkuttelevia hehkutus-sitaatteja. Mutta leffahan on aivan paska.



edit: ei kai siis mitään käsittämätöntä tuossa trailerin tavassa mainostaa, itse menin halpaan ja kommenttisi perusteella menit itsekin... tämä lienee juuri ollut klipin koostajien päämäärä. Jos trailerista olisi selvinnyt, minkälainen elokuva oikeasti on kyseessä, enpä olisi todellakaan vaivautunut katsomaan.

Spiritual Boxer (3.5.2005 22:16)

Ostin tämän muinoin kun luin jostain ainakin yhdestä painetusta lähteestä (mikä lehti lienyt) viiden tähden arvostelun, traileri oli näyttävä ja Tartanin dvd:n kansipapereissa houkuttelevia hehkutus-sitaatteja. Mutta leffahan on aivan paska.

Totaalisen paska. On totta että "käsittämätön" on huono sana kuvaamaan tuota traileria. Se on vain tyypillistä ahnetta, laskelmoivaa ja vittumaista Tartania, joka on ansaitusti huonossa maineessa Briteissäkin lukuisine toteutumattomine ekstroineen ja spekseineen.