Mitä elitistit katsovat?

Esa Linna (11.4.2005 10:30)

iljalumpsis (11.4.2005 09:27)

Detroit Rock City



Huooooh, enpä tiedä taas miksi tämäkin piti katsoa, outo viikko. Tavallaan sujuvasti kerrottu teinihömppä, jossa ainoa draama syntyy siitä, pääseekö pääosanelikko Kissin keikalle. Noin kerran minuutissa sanotaan että Kiss on maailman paras bändi. Elokuvan toinen funktio on näyttää kuinka kusipäisiä paskiaisia diskomusaa kuuntelevat ovat.

Tässä taisi olla helvetin tyylikäs oksennuskohtaus.

Ihan hauska leffahan tuo on, mutta eilisessä Madventuresissa laatta lensi vielä komeammin.

Viikonloppuna tuli seuraavat katsottua:

The Village (Shyamalan) 4/10



Io non ho paura (Salvatores) 7/10



The Protector (Glickenhaus) 6/10



The Lost Weekend (Wilder) 10/10



The Killers (Siegel) 6/10

Pelkkää roskaa koko viikko

Premiers désirs a.k.a Olet kohta nainen(VHS)



"He olivat nuoria ja kokemattomia."(kansi)



Ranskalaista romanttista elokuvaa alastomuudella höystettynä. Teinitytöt löytävät rakkauden ja erotiikan salat paratiisisaarella. Ah kuinka ihanaa! No ei aivan. Jotain pientä hauskaa oli kuten tyttösten teennäinen kikattelu ja halailu. Läski rillipäinen jätkä, joka yritti päästä pukille nauratti sitten jo ihan ääneenkin.



*



Shock Waves a.k.a Syvyyksien tappajat(VHS)



Tämäpä oli hieno ja tyylikäs halpis. Natsizombien esiintuloa pantattiin sopivan kauan ja tunnelmat pysyivät yhtenäisen vakavina loppuun asti.



*** 1/2



Naked Space(VHS)



Tässä on kaksi hauskaa kohtausta: Olion tanssi- ja laulukohtaus sekä pätkä elokuvasta, jossa on eläkkellä oleva Dirty Harry.



**



McBain(VHS)



Christopher Walken ja pari muuta New Jerseyläistä Vietnam-veteraania riehuu Kolumbiassa vapaan maailman asialla. Järkyttävän huono, mutta kohtuullisen viihdyttävä. Kohtaus, jossa Walken ampuu lentokoneen ohjaamosta toisen koneen ohjaamossa olevan pahiksen käsiaseella, ikkunan särkymättä, on elokuvan kohokohta.



**



Last Dragon(VHS)



Aah! Loistavaa. Ihana sekoitus 80's kungfuilua ja musiikkivideoita. Salaisimpien toiveideni täyttymys.



****



Universal Soldier(VHS)



En malttanut odottaa, että tämä tulee leikkaamattomana telkusta. Ihan laadukas suoritushan tämä oli molemmilta herroilta, Dolph oli kyllä mielestäni parempi, tosin roolikin oli antoisampi. Lopputaistelussa oli hyvin pienen klassikon ainekset, tosin sensorin sakset olivat heiluneet siinä kohtaa kiivaimmin.



** 1/2



Tajusin etten ole nähnyt Chuck Norrisilta mitään("the only actor I've seen outside of porn who can't even walk convincingly"), joten asialle piti tehdä jotain.



Lone Wolf McQuade(VHS)



Täysin aivokuollutta tavaraa. Noh, Morriconemainen paisutteleva musiikki oli ihan ok(tosin ylimitoitettua Chuckielle), muutamat tappelut kohtuullisen tiukkoja ja sitten tässä oli pyörätuolissa istuva kääpiöpahis(aina plussaa).



**



Invasion USA(VHS)



Helvetin tylsä ja huono. Herkullisen aiheen tarjoamat mahdollisuudet oli täysin hukattu. Puoli tähteä Norrisille.



* 1/2



Prophecy(VHS)



Saasteet aiheuttavat eläinkuntaan mutaatioita intiaanien asuttamalla alueella. Ihan ok, mutta Day of the Animals on hauskempi.



**



Secret Agent Club(DVD)



Kaunis lopetus viikolle. Onko Hulk Hogan tehnyt yhtään elokuvaa, joka olisi suunnattu yli 10-vuotiaille? Tässä oli liian vähän Hogania, liikaa pikkukakaroita. Jack Nance oli kyllä hauska.



**

Lone Wolf McQuade(VHS)



Täysin aivokuollutta tavaraa. Noh, Morriconemainen paisutteleva musiikki oli ihan ok(tosin ylimitoitettua Chuckielle), muutamat tappelut kohtuullisen tiukkoja ja sitten tässä oli pyörätuolissa istuva kääpiöpahis(aina plussaa).



**

Selvää neljän tähden kamaa jo pelkästään David Carradinen osalta, Norriksesta puhumattakaan. Carradinen Rawley Wilkes paljon coolimpi, kuin jossain Kill Bill elokuvassa esim. näytösmatsi sikari suussa suvereeniin tyyliin. Saisit tästä elokuvasta varmaan enemmän irti, jos olisit nähnyt video ensi-illan joskus syksyllä ‑84. Aika ei kultaa muistoja.

Saisit tästä elokuvasta varmaan enemmän irti, jos olisit nähnyt video ensi-illan joskus syksyllä ‑84.

Vanhempani eivät koskaan vuokranneet Norrisia 80-luvulla. Pitivät roskana. Traumaattinen lapsuus siis.

35mm:

Sideways ****

Wicker Man ***½

Satan's Skin ***-

The Sorcerers ***

Don't Look Now *****

La Prisonnière ****-

La Nuit américaine ****

Be Cool *+

Assasination of Richard Nixon **

I <3 Huckabees *****-

Une femme est une femme ****+

Pierrot le fou *****

Alphaville ***½

Mulholland Drive ****½



dvd:

Cat's Meow ***½

Badlands ****

Unforgiven ****-

Once Upon A Time in the West ****

The Isle ***½

Dead Man *****

Barton Fink *****

Swordfish *



vhs:

Se alkoi omenasta ****

Rakkauden Risti ***? (jäi kesken)

Tierra ***

Mauvais sang ****

Henry Spencer (11.4.2005 11:36)

Tajusin etten ole nähnyt Chuck Norrisilta mitään("the only actor I've seen outside of porn who can't even walk convincingly"), joten asialle piti tehdä jotain.

Kun Spencer on viime aikoina paljon kommentoinut Seagalin ja Dammen elokuvia niin onko todellakin mahdollista, että nämä ovat olleet ensimmäiset katsomiskerrat kyseisten herrojen leffoille? Tuli viimeistään tästä Norris-kommentista mieleen. Ja tuosta Unisoldier-arvostelusta. Eikä tämä ole mitään vittuilua. Siis kai noiden elokuvien näkemiseltä on hyvin voinut välttyä, mutta silti...

Humphrey Bogart (11.4.2005 13:27)

Kun Spencer on viime aikoina paljon kommentoinut Seagalin ja Dammen elokuvia niin onko todellakin mahdollista, että nämä ovat olleet ensimmäiset katsomiskerrat kyseisten herrojen leffoille? Tuli viimeistään tästä Norris-kommentista mieleen. Ja tuosta Unisoldier-arvostelusta. Eikä tämä ole mitään vittuilua. Siis kai noiden elokuvien näkemiseltä on hyvin voinut välttyä, mutta silti...

Norrisilta en ole tosiaan nähnyt mitään aikaisemmin(paitsi Total Gym-mainoksen ja Bruce Leen Way of the Dragonin). Van Dammeja ja Seagaleita olen toki nähnyt aiemminkin ennen näitä viime aikojen "putkia". Pattipään ja Stevenin elokuvia kun on tosiaan aika vaikea olla näkemättä. En ollut kyllä skidinä/teininä kovinkaan innostunut kummastakaan herrasta.

(The Lukewarm.) (11.4.2005 13:19)

Don't Look Now *****

Tämä on harvinaista, mutta olen kerrankin Lukewarmin kanssa täsmälleen samaa mieltä. English Gothic ‑sarjan ehdoton jalokivi.

Viikko paskaa taas vierähtänyt. No onneksi huomenna on kolmen euron päivä joten voi käydä leffassakin.

Underworld

– Viihdyttävä. En käyttänyt pausea kertaakaan. Se on harvinaista.



City of God

– Hyvän tämä.



28 päivää myöhemmin

– Tämähän toimi kohtalaisesti telkkaristakin katsottuna.



The Eye

– Jotain omaa, jotain pöllittyä. Muutama säväyttävä kohtaus sai kylmät väreet selkäeviin – ja katsoin tämän sentään keskellä päivää. Tusinatavaraa silti.



Dodgeball

– Alku on enemmän kuin lupaava: koira nuolee miehen palleja. Sen jälkeen homma menee ikävä kyllä alaspäin. Hyviä gägejä monta mutta usein on ajoitus pielessä ja punchlinet hukassa. Stiller huonoimmassa roolissa... ööö ikinä? Pari melkein hauskaa cameota, joista Lance Armstrongin se hauskin. Ai niin sitten tässä oli joku suomiläppäkin.

JMustonen (11.4.2005 16:43)

(The Lukewarm.) (11.4.2005 13:19)

Don't Look Now *****

Tämä on harvinaista, mutta olen kerrankin Lukewarmin kanssa täsmälleen samaa mieltä. English Gothic ‑sarjan ehdoton jalokivi.

Peeping Tomin kanssa Don't Look Now taitaa olla koko kevään Orion-katsantojen suosikki. Ehkei pitäisi unohtaa Tohkan rakastamaa 400 keppostakaan.

Akira Kurosawa: "The Most Beautiful" (1944) – Kurosawan toinen elokuva on filmografiasta totisesti erottuva mutta (ajankohta huomioon ottaen) varsin ymmärrettävä kapeakatseinen ja patrioottinen propagandadraama, jonka dokumentaarisuus kylmettää tunnelmaa ja kokonaisuutta entisestään. 2. maailmansodan loppupuolella nuori Kurosawa teki selkeästi valtiolleen tilaustyötä, hengennostatusta. Vaikea tätä on arvostaa, sen verran suuret, laskelmoivat ja kasvottomat voimat vaikuttavat taustalla. Tarina sijoittuu tehtaaseen, jonne kaikki työkykyiset japanilaisnaiset on koottu valmistamaan ja tuottamaan aseita isänmaan hyväksi Japanin armeijalle. Tehdasjaksoihin Kurosawa on hakenut hieman Eisensteinin/Dovzhenkon montaasijaksojen tunnelmaa, vaikkakin huomattavasti rauhallisemmin ja "herkemmin." Draamaa syntyy hieman, mutta sekin kaikki kohdistuu elämää suurempaan rakkauteen omaa maata kohtaan, vastapuolen jäädessä yksinkertaisesti viholliseksi. Vaisu ja ansioton pieni elokuva.

Akira Kurosawa: "Sanshiro Sugata" (1943) – Kurosawan ensimmäinen elokuva on visuaalisesti jo huomattavasti komeampi kuin ohjaajan muutamat muut varhaiset työt. 1800-luvun lopulle sijoittuva taistelulajitaitajien tarina sisältää jo jylhää ja kivuliasta elämänviisautta, johon Kurosawa tuli syventymään lopullisesti 50-luvun koittaessa. Sanshiro Sugatan lopputaistelu on komeimpia ohjaajan saavutuksia. Iltaisa, tuulinen, korkeaa heinää kasvava kukkula paksujen pilvien alapuolella virittää kohtalokkaan taistelun miljöön niin äärimmilleen kuin mahdollista. Tämä näyttää juuri siltä kuin voi Kurosawan debyytin olettaakin näyttävän: teemat ovat jo tunnistettavissa siinä missä kuvallinen kieli ja sommittelut ovat niitä tukemassa. Kurosawan sivuama näkemys uskonnosta välittyy myöhäisempää tuotantoa naiivimmasta näkökulmasta, mutta sekään ei purista kokonaisuutta liikaa nurkkaan.



Akira Kurosawa: "One Wonderful Sunday" (1947) – muodoltaan Kurosawan kokeilevimpia ja mielenkiintoisimpia elokuvia värikauden Dodes'ka-denin (Köyhän pikajuna, 1970) tavoin. Köyhä ja lähes rahaton japanilaispari yrittää iloita hetkellisesti elämästään kauniina sunnuntaipäivänä. Elokuvan ensimmäinen puolisko esittelee miehen ja naisen päivän etenemistä muutaman jenin sallimina, mutta koko pitkä (+40min) loppujakso pureutuu tuohon Dodes'ka-denia kokonaisvaltaisesti kantaneeseen eeppiseen tilannekuvaukseen – sunnuntai alkaa olla ohi. Tämä loppujakso on ainoa, jossa olen nähnyt Kurosawan hyödyntävän näin ilmeisesti etäännyttämistä ja tästä syntyvää hankalaa sekä hienovaraista uljautta teeman käsittelyssä. Etäännyttämisen esiintyminen Bergmanilla, Tarkovskilla ja Kurosawalla on kiinnostava yhdistävä tekijä näiden toisiltaan paljon saaneiden mestareiden välillä. One Wonderful Sunday saattaa loppujaksossaan, kaupunkilaisen kerrostalon katolle, katsojan eteen teatterimaisen näyttämön, johon katsoja voi (näytelmän, illuusion rikkouduttua) suhtautua vain älyllä ja toiminnalla, johon koko muoto katsojaa aina kehottaa ja haastaa. Kurosawan näkemys ei ole yhtä synkkä kuin Dodes'ka-denissa, vaan sietämättömän nykyhetken takana odottaa aina tulevaisuus ja mahdollisuudet. Päähenkilöiden sunnuntai päättyy ja elämä jatkuu. Visuaalisesti hillitty, teemaa palveleva ja kokeilussaan onnistunut varhainen mestariteos, jossa myös jo satunnaisesti Kurosawan vinoa huumoria saattamassa liikkuma-alaa raskaalle realismille.



Shunya Ito: "Female Convict Scorpion Jailhouse 41" (1972) – jatko-osa Meiko "lady snowblood" Kajin Scorpion/Sasori-sarjalle. Ei yhtä fantastinen ja komea kuin ensimmäinen osa, vaikka tätä kakkosta moni genretaho taitaa pitää parhaimpana. Edelleen kamera ja kuvauspaikat esittelevät potentiaaliaan kunnianhimoisella tavalla, jollaista ei euroeksploitaatiossa näy useinkaan. Etenkin volkaanisella maaperällä kuvattu pakojakso on upea ja muutamat surrealismia lähentelevät elementit (kuten putouksen värjäytyminen verenpunaiseksi murhan myötä) toimivat, mutta eivät tee elokuvasta tai sen maailmasta kuitenkaan surrealistista kokonaisuutta. Tällä kertaa itse Scorpion ei ole yhtä paljon esillä ja päähenkilönä kuin koko naisvankien ryhmä. Sekä tämä että ensimmäinen osa kohdistavat myös kritiikkiä japanilaisten auktoriteettien väkivaltaa ja näennäisen oikeuden alla kytevää raadollisuutta vastaan. Hienoimmissa tätä heijastavissa kohtauksissa Scorpion-Matsun sanattomissa teoissa ja silmissä välittyy enemmän inhimillisyyttä ja moniulotteisuutta kuin muissa vangeissa ja vartijoissa, vaikka Matsu on nimenomaan olevinaan "paha." Lopetus on sekopäisempi ja fanaattisempi kuin ensimmäisessä, joka pysyi enemmän realismissa. Kumpikin elokuva on ehdotonta eliittiä eksploitaatiosta tai wipistä puhuttaessa.



Roman Nowicki / Trevor Barley: "Fantom kiler" (1998) – brittiläispuolalainen pienen budjetin ja digitaaliajan exploitaatiorevittely. Mustatakkinen murhaaja tappaa kaupungin mallivartaloisia typyjä, jotka tätä ennen ovat tavalla tai toisella hankkiutuneet eroon jo valmiiksi naurettavan vähistä vaatteistaan. Mietin (ja toivon) että tämän on oltava parodiaa, ja jos näin on, toimii elokuva ajoittain oikein maittavasti. Lavastukselliset ratkaisut ja käsittämätön antaumus, jolla alastomia ja kirkuvia naisia kuvataan, toimii pinnallisestikin niin hyvin kuin nyt vain voi, mutta parodiana se onnistuu olemaan hauskaakin. Ajoittain laajan digieditoinnin kavalkaadin esittely ja sillä leikkiminen ärsyttää, ajoittain se jopa toimii. Murha- ja nakukohtauksissa toistuva teknobiisi on todella hyvä ja energinen. Kahden idiootin talonmiehen haahuilut ovat jokseenkin tylsiä, mutta nekin toimivat vain linkkinä seuraavaan sliiz/tirkistelykohtaukseen. Hymähdyksen aiheuttaa elokuvan henkeä hyvin kuvaava kohtaus, jossa tsubu työntää puisen kauhan takapuoleensa ja osoittaa kykynsä puristaa sitä siellä niin paljon, että idioottitalonmies ei minuutin aikana saisi – eikä saa – sitä revittyä pepusta ulos. Gore ja väkivalta ovat tarkoituksella niin huonoa ja kömpelöä, että väkisinkin graafisuus rajoittuu nakupuoleen. Fantom Kiler voisi olla pornoa ja se näyttää pornolta, mutta se haluaisi olla myös kauhu(parodia)a.



Roman Nowicki / Trevor Barley: "Fantom kiler 2" (1999) – jatko-osa jatkaa murhaajan toimia pienessä puolalaiskylässä. Tällä kertaa "juoni" auttaa lätistelyn etenemistä paremmin kuin ensimmäinessä, joka tukeutui irrallisiin hahmoihin ja heidän kauttaan syntyviin tilanteisiin. Dubbaus Fantom 2:ssa on järjettömän surkeaa, samoin kaikki muukin näyttelijöiden ulosanti jonkin muun kuin eksplisiittisen alastomuuden osalta. Ensimmäisen osan tavoin gorea ei ole yltiöpäisesti, mutta äärimisogyynisiä murhia ohjaaja on yrittänyt toteuttaa. Lopputulos kummassakin on koominen mutta selkeästi myös toivotulla tavalla: muutama idioottimaisuus vihjaa jälleen parodian suuntaan. Editointikikkailut kuvastossa eivät rikasta kokemusta ainakaan positiivisella tavalla, sen sijaan loppuratkaisu on yllättävä ja toimiva. Lopun myötä myös ultrasovinistinen ja maailman karismattomimpiin ihmisiin lukeutuva kyttähahmo saa hieman perustelua ala-arvoiselle dialogilleen naisia kohtaan. Huomattavasti kyttähahmoa vanhemman vodkakurkun suorittama monotoninen dubbaus tuo tähän "dialogiin" huvittavuutta ilman myötähäpeää. Fantom Kilerit ovat omituinen sekasikiö matalaotsaisuutta, naisia alistavaa "huumoria", väkivaltaa sekä koko kauhu/eksploitaatio/seksploitaatio-genreen kohdistuvaa räkättelyä. Elokuvathan ovat brittiläisiä, mutta puolalaisiksi naamioituneita. Kumpikin loistaa kuitenkin omaperäisyydellään enemmän kuin esimerkiksi yksikään näkemäni Andreas Schnaas.



Chu Ying Ping: "Fantasy Mission Force" (1982) – Jackie Chanin elokuva joka on kaikkea muuta kuin Jackien elokuva. Tämä on Pingin elokuva ja ne jotka taiwanilaissyntyisen sekopääohjaajan tietävät, tietävät että elokuvaan saa tarvittaessa mahtumaan aivan kaikkea. Yllättäen lähin vertailukohde Pingille on toinen Hong Kongin kulttinimi Wong Jing, jonka elokuvat parhaimmillaan ovat kreisiyden ja rajattoman mielikuvituksen (ja mätön) juhlaa. Fantasy Mission Force on sekamelska, joka alkaa Saigonin Kobra ‑henkisenä överiksi hahmonsa lyövänä sotatoimintana, josta kehittyy kummitusten, demonien, ääliöhuumorin, ilmalentojen, tappavien harsojen ja räjähdysten kautta matka kohti vihollisen (siis hakaristien peittelemien japanilaisten) voittamista. Itse toiminta ja mättö ovat jo varsin mieluisia, mutta kun kuvioihin iskeytyy tuo kaikki muu, ei voi kuin kiittää sitä henkilöä, joka ensimmäisen kerran tarttui elokuvakameraan Hong Kongissa. Toki hahmoihin mahtuu sivuttuina myös James Bond, Rocky, Snake Plissken jne. Pingin persoonaan voi tutustua HKL:n Island of Fire ‑dvd:n (harvinaisessa) videohaastattelussa: uskomattoman maaninen ja (uskoakseni) positiivisella tavalla aiheestaan innostunut elokuvantekijä. Hän esimerkiksi demonstroi kuvausryhmänsä suunnittelemia järjettömiä veripanoksia (oletettavasti ja aivan aiheestakin) elokuvaansa Requital (1992) sellaisella innolla, jollaiseen moni ylsi vain lapsena.



Liu Chia Liang: "The Spiritual Boxer" (1975) – Liun ensimmäinen oma ohjaus on loistavan humoristinen ja sielukas kungfutarina, joka keskivaiheilla muuntuu kiitettävällä luonnollisuudella entistä vauhdikkaammaksi kummitus/fantasiatarinaksi. Toki homman pointti on kungfu loppupuolellakin, mutta kaikki undead-meininki on vain hyvää Shaw ja HK ‑elokuvissa. Legendaarinen käsikirjoittaja I Kuang sivuaa oikeita teemojakin kungfu-kirjoituksissaan vakuuttavalla tavalla. Aivan kuin Bruce Leen ensimmäisessä pääroolissa, uskaltaa Liukin esikoisellaan tarjota älykkäämmän loppuratkaisun kuin vain odotettavan ja seurauksettoman pahiksen kuoleman.



Liu Chia Liang: "Challenge of the Masters" (1976) – jälleen loistavan käsikirjoituksen omaava kungfu-tarina, jossa enemmän elämänkokemuksen myötä saapuvaa viisautta ja ajatusta kuin monen tusinaohjaajan koko tuotannossa. Hienot taistelut, etenkin bambumetsä, sekä lopun taistelu, jossa vielä painottuu I Kuangin haluttomuus valita helpoin tie aiheensa käsittelyssä. Shaw-kungfuissa loistavat poissaolollaan myöhäisempien HK-mättöjen ääliöhuumori ja sekoilu.



Liu Chia Liang: "Executioners From Shaolin" (1977) – hyvä käsikirjoitus, joka liikkuu toimivasti pitkiäkin jaksoja ajassa eteenpäin ilman että mikään töksähtäisi draamassa tai juonessa. Perheessä vuosia eläneestä kostokierteestä saadaan aika hyvin irti, kunnes hauskalla tavalla kaiken mitätöivä loppukohtauksen kertojaääni muuttaa lopun vain huvittavaksi kliimaksiksi. Mahtavat lavasteet ja matsit, sekä eunukkihenkinen valkopartainen/hiuksinen pahishahmo, joka kykenee ujuttamaan kiveksensä ylös luustonsa suojiin tappeluiden ajaksi. Jo Liun ensimmäinen ohjaus oli todella loistava, laskua tässä tasossa ei tainnut koko Shaw-aikana tapahtua.



Akira Kurosawa: "Drunken Angel / Juopunut enkeli" (1948) – kuvaus alkoholismista ja haluttomuudesta voittaa itsensä oman heikkouden edessä. Mifune esiintyy pikkugangsterina, jolla säröinen suhde häntä tuberkuloosista hoitavaan lääkäriin (Takashi "Ikiru" Shimura), joka ajautuu Mifunen henkiseksi ja fyysiseksi tueksi vankilasta palaavan gangsteripomon tielle. Kurosawan järjetön herkkyys kuvastossa, miljöössä ja sommittelussa alkaa olla jo täydessä kukassaan, kaksi vuotta ennen Rashômonia. Tapahtumien keskiönä toimivan talon vierellä sijaitseva saastainen ja eloton, mutta vedelle ominaislaatuisesti saapuvaa valoa heijastava suo toimii voimakkaana "Vyöhykkeenä" Mifunen henkiselle onnettomuudelle, pinnalliselle kovuudelle ja alituisesti lähenevälle päätepisteelle, joihin hänen elämänsä on ajautunut. Kuva jossa Mifune nojaa vinoa tolppaa vasten suon edessä on yhtä upea kuin mikä tahansa Tarkovskin luoma vastaavanlainen sanaton kokonaisuus. Kurosawa tunkeutuu ihmisen ja virheiden ytimeen tavalla, jonka vastustaminen olisi verrattavissa vain Mifunen hahmon valheelliseen, tyhjään ulkokuoreen ja elämän hukkaamiseen. Kenties tärkein elokuva aiheesta alkoholismi, vaikkakin sisällön rajaaminen tuohon olisi todella riittämätöntä.



Akira Kurosawa: "I Live in Fear: Record of a Living Being" (1955) – tarina ikääntyneestä (Mifune) tehtaanomistajasta, jonka maailma ja henkinen terveys alkavat järkkyä, kun uhka ydintuhosta ja säteilystä elävät aktiivisina sodan jälkeenkin. Tämän johdosta hän alkaa houkutella läheisiään lähtemään mukaansa Brasiliaan turvallisemman elämän ja tulevaisuuden toivossa. Selkeä rinnakkaisteos Tarkovskin Uhrille (1986), jonka päähenkilö toimii samanlaisena inhimillisenä elämän ideaalina vaikka onkin yhteisön silmissä "vainoharhainen" tai "hullu." Myös Idiootin (1951) päähenkilö sekä Dodes'ka-denin (1970) vammainen poika välittävät enemmän täyttynyttä onnea ja nihilismistä vapaata kuolemaan valmistautumista kuin elokuvien "normaalit" henkilöt. I Live in Fearin alkupuoli keskittyy ehkä liikaa liikemiesten ja Mifunen sekä Mifunen ja hänen perheensä välisiin keskusteluihin, mutta etenkin loppupuolella tavoitetaan sama realismin ja paranoian, epäitsekkyyden ja epätoivon yhtäaikainen läsnäolo kuin Uhrissakin. Tarkovskin elokuvan tavoin Mifunen teot saavuttavat lähes ritualistisen luonteen loppupuolella, mikä tuo teemaan kohtalokkaan ajatuksen todellisuuden subjektiivisuudesta ja tekojen seurauksista. Ilme, jonka Kurosawa saavutti Mifunen kasvoille viimeisessä kuvassa sairaalassa on järjellä tulkitsematonta suuruutta, jollaiseen ei ylletä sanoin. On käsittämätöntä miten Kurosawa voi saavuttaa ja tiivistää kaiken käsittelemänsä yhteen kuvaan ihmisen kasvoista.



Akira Kurosawa: "Scandal" (1950) – jälleen Kurosawa todistaa kykynsä toimia lukuisissa lajityypeissä. Tällä kertaa aihe edellytti haastetta huumorin ja pistävän kritiikin saavuttamiseksi, komediahan on monessakin mielessä hankalin lajityyppi. Scandal on mestarillinen satiiri lehdistön sananvapaudesta, yksityisyyden riistämisestä massan tirkistelyvietin tyydyttämiseksi sekä Kurosawalle ominaisimmasta lojaaliuden teemasta. Kurosawa kiidättää juonta eteenpäin harkitulla ja tilanteita suhteuttavalla rytmillä, joka imaisee helposti sisään skandaalin ja mädän journalismin keskelle. Hienovaraisesti Mifunen valitseman asianajajan (Shimura) hahmosta kehittyy teeman kannalta tärkein hahmo; harvoin on rahallisen lahjonnan ja totuudessa pysyttelemisen välistä moraalista valintaa kuvattu näin uskomattoman pitkin ja kivulian kuvin. Tästäkin teeman vakavoitumisesta huolimatta elokuva pysyy virkistävän hauskana, ja pientä vittuilua tarjotaan myös taiteen kritisoijille (Mifunen hahmo on matalaa profiilia pitänyt taidemaalari), sekä suuren yleisön tyhjäpäiselle kiinnostukselle kaikkea muiden elämässä tapahtuvaa jännittävää kohtaan. Skandaalin käynnistäneen roskalehden toimittaja tokaiseekin tyytyväisesti: "Jos he vievät meidät oikeuteen, lehti myy vain enemmän!" Scandal on monessa mielessä Kurosawan kiinnostavimpia elokuvia, koska siinä on koko uraa kantanut vakavahenkinen moraalinen teema, jota kuitenkin elävöittää satiirin piikikäs terä.



Akira Kurosawa: "Madadayo" (1993) – Kurosawan viimeiseksi jäänyt elokuva syntyi ohjaajan ollessa 83 vuoden iässä. Päähenkilönä toimii opetustyöstään 60 vuoden iässä vetäytyvä (tosielämän) professori, jonka kiitolliset oppilaat päättävät pitää syntymäpäiväjuhlat opettajansa kunniaksi joka vuosi, jolloin myös kysytään: "oletko vielä valmis?" Vastaus kuuluu "madadayo", "en vielä." Unien (1990) tavoin hyvin rauhallinen mietelmä vanhenemisesta ja sen myötä saavutettavasta viisaudesta ja kokemuksesta. Ajoittain hieman saarnaava ja pitkällisessä tilannekuvauksessaan naiivi, mutta myös ilahduttavan humoristinen ja hauska etenkin Takeshi Kitanon hillittyyn tyyliin. Ei ole yllätys, että mestarin uran viimeinen elokuva päättyy 77-vuotiaan päähenkilön uneen, jossa hän näkee itsensä lapsena. Elokuva ei ole vastaavalla tavalla suuri kuin esimerkiksi Bergmanin Mansikkapaikka (1957), mutta parhaimmat kohtaukset viestivät samasta kypsyydestä.



Liu Chia Liang: "The 36th Chamber of Shaolin" (1978) – tähän asti näkemistäni yksimielisesti paras Shaw/Liu-elokuva, vaikka tähän lausuntoon on odotettavissa muutoksia hyvinkin pian. Elokuva alkaa aivan mielettömän huikeana ja nopeatempoisena kasvukertomuksena nuoresta köyhälistöpojasta (loistava Gordon Liu), joka pakottaa itsensä sisään aluksi vastahakoiseen Shaolin-luostariin, jotta hän oppisi kungfun salaisen taidon. Elokuva etenee kirjaimellisesti kuin salama ja on rytmitetty huolellisella ja määrätietoisella otteella. Harjoitus ja rääkkijaksot huipentuvat ajoittain melkein fyysiseen sadismiin, mikä kertoo säväyttävästi länsimaille siitä, että kungfu on (ja oli) paljon muuta kuin vain ohjeistettu tapa käyttää käsiä ja jalkoja väkivaltaisesti. Shaw-firmalle ominaisesti upeat lavasteet ja taistelut, joita ei lopulta hirveän paljon edes ole, koska valtaosa elokuvasta sijoittuu Liun kaksivuotiseen harjoittelukauteen luostarissa. Hong Kongin taistelulajiohjaajille ominainen vihainen zoomailu häiritsee muutamassa visuaalisesti komeassa kohtauksessa, joiden tehoa tuo osoittelu vie ja rikkoo (etenkin vesisankojen luona). Mielenkiintoisella tavalla missään vaiheessa ei tarkkaan myönnetä, että Liunkin hahmon motiivi on lopulta henkilökohtainen kosto ja väkivalta: tätä havainnollistaa parhaiten lopputaistelu, joka jättää tuloksen "epäselväksi" ja täten Liun munkkihahmon moraalisesti oikeamielisemmäksi kuin vihollisensa. Tämä alleviivaava ja yksipuolinen hyvä/paha-erottelu häiritsee, mutta toisaalta juuri Liu on tätäkin latteutta rikkonut ja muokannut useissa elokuvissaan, joissa ei välttämättä kukaan edes kuole. Taistelulajielokuvana yksi parhaimmista, tästä on enää hyvin pieni matka täydellisyyteen.

(The Lukewarm.) (11.4.2005 19:04)

JMustonen (11.4.2005 16:43)

(The Lukewarm.) (11.4.2005 13:19)

Don't Look Now *****

Tämä on harvinaista, mutta olen kerrankin Lukewarmin kanssa täsmälleen samaa mieltä. English Gothic ‑sarjan ehdoton jalokivi.

Peeping Tomin kanssa Don't Look Now taitaa olla koko kevään Orion-katsantojen suosikki. Ehkei pitäisi unohtaa Tohkan rakastamaa 400 keppostakaan.

Eikä että Jules et Jim on vasta tulossa. Truffaulta arvostan muuten myös Amerikkalaisen yön kepposten yläpuolelle.

Marienbad (11.4.2005 18:07)

Akira Kurosawa: "The Most Beautiful" (1944) – Kurosawan toinen elokuva ................................................................................

................................................................................

. parhaimmista, tästä on enää hyvin pieni matka täydellisyyteen.

Jättäisit noita tekstejä arvosteluja varten, käsihän sulla kohta kramppaa tuolla menolla.

Mou Tun Fei :

Lost Souls ****

– Man Behind the Sunista en tykännyt, Black Sunia en ole nähnyt mutta tämä oli kova.

Shojei Tojo : Hanuman vs 7 Ultraman **

– aika lapsellinen...

Chang Peng-yi : Son of Wutang (aka Clutch of Power) ***

– hyvää independent wuxiaa

Lin I-hsiu : Tiger Love *

– M.A. –boxin heikoimpia

Liu Chia-liang : Cat vs Rat ***

Robert Rodrigues : Sin City *****