Mitä elitistit katsovat?

Suomalais painotteinen viikko.

Risto Jarva: Jäniksen vuosi vhs



Klassikko. Jarvan viimeinen ja paras. Tekis monesti mieli tehdä Vataset ja jättää kaikki paska.



Jörn Donner: Naisenkuvia vhs



Pitkästä aikaa tuli katsottua Donnerin tuotantoa. Kestää useita katselukertoja.



Janne Kuusi: Apinan vuosi vhs



Liian sekava, toimii varmaan kirjana paremmin. Pienissä rooleissa monia tuttuja kasvoja mm. Jussi Parviainen, Tapio Liinoja, Kari väänänen, Aki Kaurismäki, Timo Eränkö ja tietysti Ilenä Heikki "Hiski" Salomaa. Harmi miehen ennen aikaista poistumista.



Peter Lindholm: Anita vhs



Ei ollenkaan paskempi. Tässäkin paljon hyviä sivurooleja esim. Pertti Sveholm baarimikkona. Peteliuksen harvoja vakavia rooleja.



Jörn Donner: Mustaa valkoisella vhs



Mielestäni parempi kuin Naisenkuvia. Lasse Mårtensson ja Jukka Virtanen hienoissa rooleissa.



Sergio Leone: For a Few Dollars More dvd



Voi laittaa Top 10 milloin vain.



Jack Cardiff: Girl on a motorcycle dvd



Söpö Marianne Faithfull, cool Alain Delon, tyylikäs prätkä ja karu loppu.

Martin (23.2.2004 09:03)

Polanski: Rosemaryn Painajainen

Väittääkö joku vielä,

Spoileri

ettei niitä lapsen silmiä (ja osaa naamasta) lopussa näytetä

, häh? *****

Joo, jouduin käymään tuon keskustelun pari viikkoa sitten.

Arkisto:

Dreyer: Jeanne D'arcin kärsimys

Flaherty: Nanook, pakkasen poika

Bunuel: Las Hurdes- maa ilman leipää

dvd:

Almodovar:Kika, Lihan Värinä, Kaikki äidistäni, Puhu hänelle

Anderson: Royal Tenenbaums

Romanek: One Hour Photo

tv/vhs:

White Zombie

Safety Last

Hill: Southern Comfort

Ice Storm (tv)

Spun (dvd)



La Pianiste (tv)



Southern Comfort (tv)



Katsoin kyllä jotain muutakin mutta en muista enää.

Gay niggers from outer space – nojoo, odotin ehkä vähän enemmän, mutta "ihan hauska".



Jesus Christ Vampire Hunter – paukut loppui jo ekan 20min aikana, hölmöä kohellusta, joka kuitenkin irroitti pari naurahdusta.



Snake In The Eagles Shadow – ekaa kertaa tuli nähtyä tämäkin, lähinnä tuntui uudelleen lämmitellyltä drunken masterilta.



Evil Cult – Melko järjetöntä menoa ja wire-fu:ta, mutta viihdyttävää. Pidin tästä enemmän kuin tuosta seuraavasta ->



Tai Chi Master – Jotenkin minulla oli sellainen kuva, että tätä on kehuttu, mutta melko tylsäksi paskaksi tämä osoittautui. Leffan lopussa Jet Lin herääminen tai chin ihanaan maailmaan oli ihan perseestä.



Taisi niitä pari muutakin olla, mutta eipä tule nyt mieleen.

Mitäs mitäs...

S. Coppola: Lost in translation (Leffassa), Loistava. ***** Enemmän tuolla alan threadissa.



Michael Moore: Roger & Me (Leffassa), Hauskempi kuin Columbine. Onhan Moore populisti, muttei sentään oikeistopopulisti. Se on yleinen puute meidän ajattelussamme, että jos ei osaa tarjota ratkaisumallia vaikeille asioille, ei niistä saisi edes puhua. Moore vain tuo vaikeita asioita esille tietystä näkökulmasta. Kuitenkaan hän ei piilottele sitä näkökulmaansa tai yritä saada sitä näyttämään objektiiviselta niinkuin suurin osa muista dokumentaristeista. Mooren meininkin on itse asiassa aika lähellä Nick Broomfieldiä. Tälläinen vannoutunut dokkarinvihaajakin kuin meitsi kyllä nautti tästä herkusta! ****



Tom Brady Hot Chick (DVD), OK, tämä varmaan vaatii hieman backstorya... Mutsi raahasi viimeseltä Thaimaan matkalta sokkona läjän merirosvoelokuvia, ja tämä taisi olla kyllä pahnanpohjimmainen. Vai oliko sittenkään? Kaikkien rakastama amerikkalainen mestarikoomikko Rob Schneider (der-derpty-derpty-derpty-derp)( South Park- huumoria.) on Hot Chick. Hupaisassa ilottelussa Rob vaihtaa vartaloa itsekkään teinitytön kanssa, jonka henki joutuu totuttelemaan ruman romumajan hallinnointiin. Kaikki oppivat hyviksi ihmisiksi ja pieruhuumori raikaa. Tylsä käsikirjoitus, pari pakollista toimivaa vitsiä ja homma pakettiin? Ei niinkään: tylsä käsikirjoitus ja kumarrus Rob Schneiderille, joka karismallaan kantaa tämän viihdepaketin maaliin. Jaksoin katsoa yhdeltä istumalta! Saa olla eri mieltä. **1/2



Pupi Avati: House with the laughing windows (DVD), tylsä italokauhu (?). Yliarvostettu. Lapsellinen. *1/2



Buster Keaton: Rakkaus ja romahdus (VHS), Hyvä hieman vähemmän hehkutettu Buster. Hauska niinkuin odottaa sopii. ****



varmaan taas paljon muutakin, mutta enpä nyt muista mitä.

sorsimus (26.2.2004 17:50)

Pupi Avati: House with the laughing windows (DVD), tylsä italokauhu (?). Yliarvostettu. Lapsellinen. *1/2

Heh, mullakin on aina ollut suht tylsää Avatin leffojen parissa mutta olen pistänyt sen väsymyksen tms. piikkiin kun niitä on niin paljon hehkutettu.

Avati on ihan etevä elokuvakertoja ja tunnelmien rakentelija, mutta italialaisissa kauhuohjaajissa on vaikka kuinka monta sellaista, ja 80-luvun kriitikoiden taipumus nostaa Avati korkealle muiden yläpuolelle tuntuu suhteettomalta.

La casa dalle finestre che ridono on OK, mutta en keksi mitään syytä, miksi se olisi olennaisesti hienompi kuin vaikka Bloodstained Shadow (paitsi että La casassa on kääpiö pormestarina).

Noin viikon saldo:

Halperin: White Zombie

‑hah hah, pöö

Bay: Bad Boys 2

‑vitun matalaotsaista mutta hienoa, onneksi kolmen tunnin eeppisistä mitoista on kuitenkin juuri ja juuri maltettu pidättäytyä

Yates: Mother, Juggs And Speed

‑Raquel ei anna Larry Hagmanille

Gray: The Italian Job

‑höyhenenkevyttä elokuvaa, olikos nää kaikki näyttelijät vähän niin kuin hei muissa maailmoissa koko ajan

Polanski: Le Locataire/The Tenant

‑Aki Kaurismäellä on muuten sittemmin ollut näitä Trelkovsky-hahmoja elokuvissaan

Torstai-iltana:

Jesse Crowderin seikkailuja: Armoton Ajojahti



Yhden lauseen mittainen juoni. Tönkköä näyttelemistä. Epäjatkuvuuksia. Yksiulotteisia sarjakuvamaisia hahmoja. Korruptoituneita valkonaamoja. Tarkoituksettomia ja pitkiä autorymistelyjä. Kiimaisia valkoisia bimboja. Jessen potenssi ei petä. Paljon raatoja.

Joko täydellinen tai sitten ihan paska, valitse jompikumpi.

kongon oskari (27.2.2004 08:47)

Torstai-iltana:



Jesse Crowderin seikkailuja: Armoton Ajojahti



Yhden lauseen mittainen juoni. Tönkköä näyttelemistä. Epäjatkuvuuksia. Yksiulotteisia sarjakuvamaisia hahmoja. Korruptoituneita valkonaamoja. Tarkoituksettomia ja pitkiä autorymistelyjä. Kiimaisia valkoisia bimboja. Jessen potenssi ei petä. Paljon raatoja.

Joko täydellinen tai sitten ihan paska, valitse jompikumpi.

Jep, jep. Jesse Crowderin otteita voi tsekata lauantaina myös valkokankaalta. Lippuja on vielä jäljellä.



Williamson hoitelee blondeja

Antti Tohka (27.2.2004 10:38)

kongon oskari (27.2.2004 08:47)

Torstai-iltana:



Jesse Crowderin seikkailuja: Armoton Ajojahti

Joko täydellinen tai sitten ihan paska, valitse jompikumpi.

Jep, jep. Jesse Crowderin otteita voi tsekata lauantaina myös valkokankaalta. Lippuja on vielä jäljellä.



Williamson hoitelee blondeja

Kappas vaan, sama pätkä....

Viikko ennen Night Visionsiakin on ollut jo aika elokuvatäytteinen:

TEATTERI:



Cold Mountain



Uskalsin odottaa tältä jotain keskivertoa parempaa koska tykkään aika paljon Minghellan Lahjakkas herra Ripley- elokuvasta, Englantilaista potilasta en ole nähnyt. No, ei olisi pahemmin kannattanut odottaa mitään. CM on kerran katsottava epätasainen mutta komeasti kuvattu (jopa orjat näyttävät kuin Taivaassa olevilta...) rakkausdraama jossa näytellään pääosin hyvin. Hassujen aksenttien juhlaa kylläkin. Alku oli huonointa (paitsi sotaosuus nyt näytti komealta), keskiosa piristyi ja sitten lopussa taas kerronta jankkaa paikoillaan eikä mitään tunnuta saavan aikaan.

Mutta tämä on taas kerran elokuva joka yrittää yrittämistään alusta lähtien sanoa ja olla Jotain Elämää Suurempaa, ilman sen kummempia perusteita siihen. Alun sota on raaka ja komea (vaikkakin sankarimme ihmisyyttä pohjustetaan taas sillä että hän hyökkää vihollisen kimppuun vasta kun kaveri on vaarassa), mutta sitten mennään jo tahattoman komiikan puolelle kun Jude Law makaa verissään maassa ja leikataan siihen ristiin kyyhkysen lentoonpäästöä. Öyh.

Rakkaustarinakin vain on, sen oletetaan olevan itsestäänselvyys kaikille ja silti sitä ylipainotetaan. Law vaeltaa kohti kotia, kaikki tietävät miksi hän sinne vaeltaa mutta tämä ei riitä vaan taustalla on soitava "True Love"- hempeilylaulu, jatkuvasti. Jos ei sitä niin Kidmanin voice-over. Kaikki tämä vaikkei hahmojen välillä tunnu olevan sen kummempaa intohimoa, vaikka niin lukeekin käsikirjoituksessa.

Odysseus-teema on taas vaelluselokuvassa mukana, vietteleviä neitoja pitää varoa yms.

Ohjaus on koko ajan eeppisen komeaa ja kaikki saadaan näyttämään hyvältä, mutta mitään sisäistä kokemusta on turha odottaa. En ole kirjaa lukenut, eli en tiedä adaptaation onnistumisesta.

Musiikki on pätevää vaikkakin välillä yli-ilmaisevaa, säätilan ohella se ilmaisee taas hieman liian painotetusti tunteita.

Näyttelijöistä Law pärjää hyvin ja onnistuu lausumaan muutamia suorastaan hervottoman korneja ja pölhöjä repliikkejä niin että ne ovat lähes uskottavia. Kidman on paikoitellen hyvä, paikoitellen aika pihalla. Sivuosissa on tolkuton määrä tunnettua porukkaa piipahtamassa. "Hei! Minäkin olen laatuelokuvassa!"- hetken saavat ainakin Donald Sutherland, Brendan Gleeson, Ray Winstone, Natalie Portman, Philip Seymour Hoffman (joka on hauska) ja Cillian Murphy.

Ja sitten on Renee Zellweger. Oscar-ehdokas. Tavallaan itselleen sopivassa roolissa mutta niin uskomattomasti joka solullaan ylinäytellen että sen ajan jonka ei toivo voivansa kuristaa häntä niin että silmät poksahtavat päästä ja kieli muljahtaa pysyvästi ulos suusta tukkien sen mylvimisen ja pysäyttäen käsien loputtoman "tomeran ja välittömän" heiluttelun, toivoo että joku muu tekisi sen.

Joo, kuulostaa aika pahalta. Mutta on elokuva pääosin pätevä ja näyttää hyvältä ja silleen...



***



Street Fighter



Tulipa korjattua tämäkin aukko sivistyksessä. Loistavaa menoa ja oli todella hienoa nähdä se elokuvateatterissa. Kokonaisuutena elokuva ei aivan huippu ollut, aina kun Chiba on poissa ruudusta (ja välillä myös silloin kun hän ei tappele…) juttu on kankean tylsää ja mitätöntä. Mutta kun apinamaisilla eleillään varustettu Chiba saapuu paikalle ja rupeaa pätkimään tomppeleita, nousee elokuva omiin sfääreihinsä. Jim Carreyn naamanvääntely idioottikomedioissaan jää kevyesti kakkoseksi kun Chiba kunnolla valmistautuu. Mielleyhtymäksi tuli että hän pyrkii korinallaan saamaan aikaan samanlaisia limaklönttejä joita uhriensa suusta valuu ja lentelee, mutta vaikka valmistelut ovat kuinka perinpohjaisia, mitään ei tule ja lisää porukkaa on hakattava. Genitaalipuristus ja loppukohtaus olivat aivan upeita, sääli etten nähnyt tätä nuorempana. Säheltävän apurin suhde herraansa oli huvittava lisä. Tappelut olivat mukavan sadistisia ja naisia kohdeltiin epätavallisen tasa-arvoisesti mitä turpaanvetoon tuli.



***



DVD:



Willard



Crispin Glover alistettuna nörttinä komentamassa rotta-armeijaa! Ehkä paras elokuvaidea koskaan? Sääli ettei toteutus ole niin erikoinen vaikka välillä mennäänkin aika mielenkintoisiin ratkaisuihin. Kuten parisataa rottaa jahtaamassa yhtä kissaa samalla kun taustalla soi Michael Jacksonin "Ben". Ben on myös pahantahtoisen ja superälykkään jättiläisrotan nimi. Myönnettävä on että iso osa elokuvasta meni vain kikattaessa koko homman absurdiudelle.

Mukana Gloverin lisäksi Laura Elena Harring ja R. Lee Ermey, joka jää, uskomatonta kyllä, kakkoseksi ylinäyttelemisessä vaikka aika raivona taas huutaakin. Glover kulkee vain hermokimppuna kohtauksesta toiseen vinkuvasta vinkuvampaan muuttuvalla äänenpainollaan ja venähtänyttä, hikoilevaa skitsonnaamaansa nykien. Huutokohtaus hautajaisissa on viihdyttävintä ylinäyttelemistä pitkään aikaan.

Muu elokuva ei tosin nouse Gloverin tasolle. Alkutekstijakso lupaa jotain varhaisemman Burtonin kaltaista mutta ei Glen Morganista kummoisemmaksi ohjaajaksi ole. Muutama hassu kuvakulma sentään löytyy. Juoni on harvinaisen ennalta- arvattava ja kokonaisuus on liian pöhkö ollakseen pelottava mutta ei tarpeeksi pöhkö muodostuakseen uusintakatseluja kestäväksi viihteeksi. Kuitenkin, viihdytti minua lähes jatkuvasti vaikkei missään nimessä ole kovin onnistunut elokuva millään tasolla enkä välttämättä halua nähdä sitä uudestaan. Tai no, haluanpas…



**



Niin. Ja Glover laulaa lopputekstien aikana oman versionsa Benistä! Tästä on kuulemma musiikkivideokin, miksi helvetissä sitä hulluutta ei ole tällä dvd: llä? Minulta on riistetty olennainen osa kokonaisuutta, perkele!



Walkabout



Roegin ensimmäinen oma ohjaus, aika hyvä vaellustarina jossa tehdään enemmän kuin hyvin selväksi modernin ja "vanhan" maailman ero Australiassa. Toinen vahva teema on seksuaalinen herääminen. Roeg käyttää tässäkin elokuvassaan tavallisesta poikkeavaa tapaansa leikkauksessa. Väläyksiä edeltävistä kohtauksista tai esim. kengurunpaloittelu aavikolla/lihanleikkuu teurastamossa- kohtauksen tapauksessa toisiinsa (juonellisesti) liittymättömien tapahtumien rinnastusta saadakseen reaktioita katsojasta. Ratkaisu toimii kun sitä osaa käyttää.

Kuvallisestikin hyvin vaikuttava elokuva, laajoista maisemista pieniin yksityiskohtiin joita kamera on laitettu poimimaan. Näyttelijät ovat hyviä, vaikken kyllä saanutkaan selvää läheskään kaikesta mitä pikkupenska lässytti. Kahden valkoihoisen ja yhden aboriginaalin välistä suhdetta käsitellään todentuntuisesti ja käsittämättömätkin tapahtumat tuntuvat todellisilta.

Sinänsä tietysti sanoman kannalta aika saarnaavaa paikoitellen, mutta vaikken missään nimessä autiomaassa haluaisikaan elellä, saivat loppupuolen kuviin hiipivät näkymät suurkaupungista aikaan inhonväristyksiä kaiken kauneuden jälkeen.



****



Hedwig and the Angry Inch



Toinen katselukerta. John Cameron Mitchellin pääosin musiikkiesityksistä koottu episodimainen glamrock/sukupuoliroolisekoiludraamakomedia. Upea sellainen. Juoni menettää vetävyyttä loppupuolella vaikka kesto onkin vain 87 minuuttia mutta kokonaisuus ei siitä pahemmin kärsi. Leikillinen, räjähtävä, hauska, en nyt koskettavasta tiedä mutta jotain sinne päin. Ja hyvää musiikkia. Väliin leikatut animaatiopätkätkin tukevat kokonaisuutta. Mitchell on sykähdyttävä ilmestys Hedwiginä jolla on pieleen menneen sukupuolenvaihdosleikkauksen jäljiltä vain vihainen tuuma haaravälissään. Michael Pittkin pärjää hyvin pöhkön ja säälittävän goottiteinitähden roolissaan.



****



Kohtauksia eräästä avioliitosta



Loput kolme osaa, joissa meno yltyy aika tuskalliseksi. Loistavaa draamaa, joka uskomatonta kyllä koostuu lähes pelkästään puhuvista päistä rosoisissa kuvissa. Hahmot tuntuvat niin todellisilta että on jo vaikea ajatella heidän olevan pelkästään fiktiota eikä taustamusiikkia käytetä joten kaikki tuntuu välillä aika kiusallisestikin siltä että seuraisi tai oikeastaan tirkistelisi näiden ihmisten elämää. Lähes koko juttu on pelkistetty avioparin keskusteluiksi )vain muutamassa kuudesta jaksosta esiintyy muita hahmoja) läpi vuosien tilanteiden ja välien muuttuessa ja ihmisten "kasvaessa". Hieno teos.



****



VHS:



Raw Force (spoilaa….)



Riemastuttavimpia elokuvakokemuksia viime ajoilta, puhtaasti täysin mielipuolinen kokonaisuus jossa on enemmän materiaalia kuin kolmessakaan vastaavassa idioottimaisuudessa yleensä. Juttu vain hyppelehtii yhdestä asiasta toiseen välittämättä mitään mistään kerronnan "säännöistä", pursuillen sinne tänne ties mihin hulluuteen pää"juonesta" sen kummemmin välittämättä. Leikkaukset ovat aivan järkyttäviä, hahmoista on yritetty saada "persoonia" eikä mistään alkeellisimmastakaan elokuvanteosta tunnu olevan kellään tekijöistä hajuakaan. Parempi niin.

Tarina on kaikessa lyhykäisyydessään tämä (pitää vetää henkeä…):

On olemassa legendaarinen paikka nimeltä Taistelijoiden saari (tai "Seikkailijoiden saari kuten suomentaja välillä sen kääntää) jonne kung-fu rikolliset menevät kuolemaan. Tällä saarella toimii myös umpikahjo munkkien veljeskunta joka herättää nämä kuolleet henkiin uhraamalla naisia kannibaalirituaaleissaan. Munkit nauravat koko ajan. Kaikelle. Ja tanssivat ympäriinsä käsiään nopeasti yhteen taputtaen kuin ilahtuneet smurffit.

Elokuvan alussa Thomas Speer- niminen (ei ole viitteitä että hänkin olisi arkkitehti) hitlerviiksinen natsi, jolla on pakkoliikkeitä ja joka tykkää lukea Black Belt-lehteä lentäessään lentokonettaan, tuo tuoreen lastin naisia munkeille jotka välittömästi virnuilevat kuin pirut ja käkättävät maanisesti kiskoessaan naisten vaatteet pois päältä. Näytetään myös ensivälähdys kuolleesta kung-fu- mestarista valkoisissa zombie- meikeissään puskassa kyyristelemässä. Kuolleita kuvataan joka kerta hidastettuna. Kai siksi että ne on, niinku, kuolleita tai jotain.

Tällä välin elokuvan sankarit, epämääräinen joukko karatemestareita ja strippareita seikkailee jossain thaimaalaisessa kaupungissa ajautuen tappeluihin yms. Yhdessä järkyttävässä kohdassa leikataan yhtäkkiä lähikuvaan naisen ketkuvista pakaroista. Luulen etten ole ikinä nähnyt yhtä epäeroottisesti heiluvia pakaroita, niin pitkän aikaa läheltä kuvattuna. Ympärillä tapellaan, nainen vain jatkaa ketkumista ja ohjaaja häneen leikkaamista.

Sitten tapahtuu jotain ja jotain mistä en vain muista mitään koska olisi pitänyt pitää muistiinpanoja elokuvan aikana muistaakseen siitä edes puolet. Kuitenkin, sankarimme ovat risteilyllä jossa he kisailevat leikkisästi karatea ja iskevät toistensa puolisoita bileissä joissa tarjoillaan rutkasti yläosattomuutta ja hämmentäviä repliikkejä ("Jeesus on todellinen. Hän ei halua että esiinnyt keskiaukeamalla.") sekä outo mies joka murtaa jäitä drinkkeihin päällään. Bileet keskeytyvät julmalla tavalla kun hitlerkopio on pakkoliikkeidensä välissä palkannut merkillisen joukon tyyppejä jotka muistuttivat ulkomuodoltaan ehkä eniten thaimaalaisia homopunkkarinatseja mustine kypärineen ja pinkkeine toppeineen.

Mustakypäräinen (kypärässä valkoinen hakaristi) lihava mies keskeyttää yhden parin seksipuuhat juuri kun nainen on saanut selitettyä miehelle kömpelössä, humoristiseksi tarkoitetussa kohtauksessa olevansa etsintäkuulutettu mafiapoikaystävänsä (joka ei saanut erektiota ellei nainen stripannut hänelle) murhasta…ei kiesus nämä sivupolut ovat hämääviä….kuitenkin, kypärämies tyrmää miehen, sitoo naisen sänkyyn ja alkaa kiivas karatekamppailu kun yksi sankareistamme saapuu paikalle. Välillä kuvataan naista kiemurtelemassa sidottuna sängyllä niin että naru jolla hänet on sidottu hyppelehtii pakaravaon tuntumassa. Aaagh.

Thaimaalaiset homonatsipunkkarit eivät selvästikään ole saaneet pestejään keskittymiskykynsä ansiosta (he koko ajan ryhtyvät tekemään jotain muuta, vähän kuin elokuvakin), mutta jousipyssyjensä avulla kaappaavat yhden naisen ja pakenevat Taistelijoiden saarelle.

Sinne ajautuvat sankaritkin. Selvitetään nopeasti kuka on alfauros (ei, en muista enää nimiä) ja törmätään munkkeihin, heti sen jälkeen kun Speer on yrittänyt räjäyttää joukon singolla. Pian munkit herättävät kuolleet taas henkiin (voidellen yhtä puolialastonta naista jollain vihreällä kastikkeella ja virnuillen maanisesti. Pääosin virnuillen. Seuraa tappelua jonkin aikaa, kaikki ajautuvat rannalle, sankarit normaalia vauhtia ja kuolleet hidastetusti. Kuolleita potkitaan mereen ja näytetään samaa otosta lähestyvistä piraijoista toistuvasti. Selvästi älykkäänä Speer pomppaa lentokoneestaan veteen ja hänet syödään. Joku heittää vielä lentokoneesta saarelle dynamiittia ja sitten tulee monta räjähdystä. Viimeinen kuva on pääsankarista näyttämässä peukaloa katsojille.

Tästä nyt puuttui ainakin yksi hämmentävä miesstripparikohtaus, outoa nänninhiplausta ilotalossa ja hidastettu, mahdoton hyppypotku joka pysäyttää pakettiauton. Aivot tärisevät vieläkin kaikesta. Onko saman ohjaajan Heated Vengeance yhtä hienoa?



* (mutta kirkkaampi yksi tähti kuin moni neljän tähden muodostelma!)



TV:



Inferno



Van Damme! Hän on kojootti, tiedättekös. Mystisesti jotenkin. Hän myös modernisoi lännenelokuvaa prätkänsä kera. Hänelle käy myös niin kuin Lambertille, molemmat näyttävät ikääntyessään koko ajan enemmän ja enemmän ränsistyneiltä pummeilta joiden silmät harottavat minne sattuu ja karismaa on kuin repaleisella sadetakilla.

No, Fräntin mieletön vuodatus sai minut katsomaan tämän ja olen aika kiitollinen miehelle siitä. Nautin koko idioottimaisuudesta jopa enemmän kuin Double Teamista, ei näin tyhmää elokuvaa saisi edes olla olemassa- mutta onneksi Karate Kidin ohjaaja John G. Avildsen on eri mieltä ja on vieläpä katsonut tarpeelliseksi raahata jostain lähibaarista mukaansa Mr. Miyagin dumppaamaan ruumiita rekastaan hiljaisesti hymähdellen. Hän pääsee myös toteamaan että Van Damme "saa varmaan paljon pillua". Tämähän käy sitten toteen kahden blondin muodossa jotka tahtovat välttämättä kiittää Hänen Kiinteiden Pakaralihastensa Ylhäisyyttä. Belgian lahja mielenvikaisille nai heitä sitten vuoron perään vanhan naispuolisen vuokraemäntänsä tirkistellessä tapahtumaa ikkunasta kommentoiden juttua sanoilla "Hän tuo iloa kaikkialle minne meneekään." Huh ja hei.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Mukana on myös Danny Trejo intiaanina mumisemassa mystisiä asioita Van Dammen kuolemaa kaipaavalle ex- soltulle, sekä Milos Formanin elokuvista tuttu Vincent Schiavelli tekemässä loistavaa imitaatiota Julmahuvin "Practical English With Abu"- sketseistä. Van Brain Damage juoksentelee ympäri pikkukaupunkia sama ilme naamallaan listimässä surutta äärimmäisen nilkeiksi huolellisesti tehtyjä pahiksia muiden asukkaiden vuorotellen ylistäessä häntä ja vitsaillessa tapoista. Mr. Miyagi sitten käärii ruumiit kelmuun ja dumppaa niitä johonkin kraateriin, lopussa jopa röyhäisee niin tehdessään, eli ehkä hän oli myös kannibali.

Elokuvan alussa myös huolellisesti painotetaan tiettyinä aikoina kaupungin yli lentäviä koneita, kerrotaan Mr. Miyagin odottavan kauan poissa ollutta vaimoaan, pohjustetaan YHDEN pahiksen pohjimmaista hyvyyttä ja surutellaan bussilinjaa uhkaavaa lakkautusta- kukin voi itse sisimmäässään päätellä sidotaanko nämä jutut lopussa yhteen. Yojimbo- plagiointi tehdään tavallista selvemmäksi, jopa tuskallisen selväksi.

Ah tätä elokuvataiteen riemua.



*, ei vaan kyllä tämä ansaitsee **

iljalumpsis (28.2.2004 04:07)

Raw Force (spoilaa….)

Tämä on lojunut tuolla eräässä laatikossa jo puoli vuotta mutten ole jostain syystä ollut tarpeeksi innostunut katsoakseni sitä, nyt Ilja antoi siihen syyn

La casa dalle finestre che ridono on OK, mutta en keksi mitään syytä, miksi se olisi olennaisesti hienompi kuin vaikka Bloodstained Shadow

Jep jep. Kyse on toki makuasioista melko pitkälti. Minusta Bloodstained shadow taas oli gialloboksin ylivoimaisesti heikoin esitys ja kaikinpuolin tympeä leffa. Eli mulle ne taas molemmat (ja vaikkapa vielä Macabre ja the Beyond) edustavat sitä itsensä liian vakavasti ottavaa italo- osastoa, toisin kun vaikka Case of the Bloody Iris. Kyllä italon tulee olla hupileffa ennenkaikkea.