25.4.2005 16:36
Jimmy Wang Yu: "Return of the Chinese Boxer" (1975) – The Chinese Boxerin irrallinen jatko-osa on onneksi täysi vastakohta edeltäjäänsä. Rasistinen ja henkinen oksennus on muuttunut loistavaksi what the fuck ‑osaston honkkariksi, joka sekoittaa kung fua, yliluonnollisuutta, zombievampyyreita (tms) ja muuta värikästä yhteen pakettiin. Juonentapainen on olemassa, mutta ei siitä mitään jää mieleen eikä se kanna mihinkään, kun tapahtumat risteilevät tappeluareenoiden, aavikkojen, vuoristojen ja majatalojen välillä huvittavaan tahtiin. Loppupuolen mätöt omituisia zombieita vastaan ovat parhaita esimerkkejä HK-elokuvien mielikuvituksesta. Wang Yulla on jokin ihmeellinen kauna lintuja vastaan. Jo The Chinese Boxerissa silvottiin pikkulintuja ilmassa, mutta tällä kertaa räjäytysten ja luotien uhreiksi joutuu jokainen kohdalle osuva siivekäs. Taistelut eivät ole koreografian tai hengästyttävyyden juhlaa, vaan pääpaino on kaikessa friikissä. Hyvä sisarteos loistavalle Master of the Flying Guillotinelle (1975).
Chu Yuen: "Intimate Confessions of a Chinese Courtesan" (1972) – äärimmilleen tyylitelty ja lavastettu rauhallinen kostotarina naisesta, joka myydään bordelliin aistillisen lesbo-omistajan ja irstaiden asiakkaiden henkiseen ja fyysiseen runteluun. Mietteliäs kokonaisuus toimii hyvin, ja muutamat intensiiviset miekkailukohtaukset iskevät lujaa niiden ollessa kriittisessä suhteessa elokuvan rauhalliseen yleissävyyn. Sisältöpuolella tyydytään usein vain sleazyyn pinnallisuuteen eikä kostoteemasta saada paljoakaan ajatuksia irti, vaikka loppuratkaisu onkin kiitettävän synkkä ilman pessimististä toivottomuutta. Musiikin ylikorostava sävy ärsyttää ja nousee pintaan useissa Shaw-elokuvissa. Talvinen miljöö lisää kylmän osuutensa tunnelmaan, mutta oikean luonnonkin antia olisi saanut hyödyntää. Studion puut, studion kadut, studion taivas ja studion kuu alkavat vallitsevina tiloina kutistaa miljöötä ilmeisen keinotekoiseksi. Hyvät näyttelijät, ei idioottihuumoria eikä muunkaanlaista huumoria – muistuttaa pinnallisesti Lady Snowbloodia (1972) lumen lisäksi aina päähenkilöstään lähtien.
Chang Cheh: "Vengeance" (1970) – Ti Lungin väkivaltainen kuolema lähettää David Chiangin esittämän veljen määrätietoiselle ja vaaralliselle koston tielle, joka yksipuolisessa käsittelyssä saa jo camp-piirteitä ylleen. Hitaasti etenevää ja sisältöönsä nähden ylipitkää elokuvaa eloistavat pitkät ja aggressiiviset taistelukohtaukset, jotka perinteisen aseettoman kung fun sijasta hyödyntävät teräaseita ja miekkoja. Mitään turpaanvetoa ja verenvuodatusta rakentavampaa ei aiheesta saada irti, mutta David Chiangin roolisuoritus eläimellisenä ja kusipäisenä raakalaisena on vakuuttava. Loppuratkaisu on sentään maan tasalla pysyvä totuudenmukainen ja traaginen päätepiste tarinalle. Lukuisia John Woon elokuvissa toistuvia tyylikeinoja, yksityiskohtia ja suorastaan (kunnioittavaan sävyyn) lainauksia on mieluisaa havaita vanhan oppi-isän elokuvassa, olkoonkin että Woon parhaimpien töiden väkivaltaisen kuoren alla on huomattavasti enemmän lihaa kuin pinnalliseksi jäävässä Vengeancessa.
Yueh Feng: "The Bells of Death" (1968) – perheensä teurastuksen todistanut nuorukainen opettelee miekkailun taidot ja lähtee kostamaan kolmelle rumalle ja mölyävälle huligaanille, jotka teosta jäivät vastuuseen. Yllämainitun Changin elokuvaa huomattavasti visuaalisempi ja ilmavampi, koska studion lisäksi ulkotiloja ja jylhää vuoristo/autiomiljöötä on hyödynnetty kiitettävällä tavalla. Vauhdikasta miekkailua, hyvin etenevää kerrontaa sekä ajoittain innovatiivista kameratyöskentelyä synkkyyden keskellä. Kostoteeman pinnallisuudesta huolimattakin virkistävä nimike Shaw-tallin elokuvien joukossa. Pitkähiuksinen ja jättinenäinen pahiskolmikon jäsen on oikeasti karmiva ilmestys.
Chang Cheh: "Golden Swallow" (1968) – hyvä ja mielenkiintoinen aloitus vesiputouksen alla, jossa tarinan salaperäisen Silver Rocin hahmosta ja vaiheista kerrotaan alkusysäyksen kaltaisesti. Itse Rocin (Jimmy Wang Yu) ilmestyessä muuttuu elokuva kuitenkin elottomaksi, huumorittomaksi, jäykäksi ja melkoisen yksipuoliseksi kostotarinaksi tuosta lupaavasta alustaan huolimatta. Ajoittain tuo haudanvakavuus saa koomisiakin sävyjä – ongelma jota ei Liu Chia Liangilla esiintynyt. En tavoita Wang Yun hahmosta mitään ajatonta tai pintaa merkityksekkäämpää. Liun koreografioimat miekkailut ovat uraansa aloittavan virtuoosin osaamista. Kuvallisesti kiehtova, koska jälleen on hyödynnetty muutakin kuin ahtaita Shaw-studion kulisseja. Kiinalaisten kunniakoodeja kuvaavat "oikeudenkäynti"jaksot ovat pöyristyttäviä ja tuovat mieleen myös Secret Service of the Imperial Courtin (1984) dekadentin raadollisuuden. Harvoin on hahmojen arvostus omaa elämäänsä kohtaan esitetty näin välinpitämättömälle tasolle vajonneena; tästä esimerkkinä impulsiivinen kohtaus, jossa epäilty huoletta surmaa itsensä jättigiljotiinilla vain todistaakseen muille, että hänellä ei syyttömänä ollut varmasti tekemistä etsityn rikollisen kanssa. Muistettava on myös kohtaus, jossa mies maksaa majatalon pitäjälle tilauksensa sinkoamalla kourallisen kolikoita kiinni kattoparruihin: vastaavaa ei nyt näe jokaisessa HK-elokuvassa(kaan).
Hua Shan: "The Super Inframan" (1975) – Shaw-tallin käsikirjoittajavirtuoosi I Kuang, Jimmy Wang Yun debyyttiohjauksen The Chinese Boxer (1970) kuvannut ohjaaja Hua Shan ja nuori Danny Lee yhdistivät voimansa Shaw-kulisseissa tapahtuvaa supersankaritarinaa varten. Avaruuden hirviöt ja muukalaiset saapuvat maapallolle tavoitteenaan tuhota koko ihmiskunta. Lopputulos on riemastuttavan hieno esimerkki kumipukuisten hirviöiden ja lasersäteiden potentiaalista elokuvateoksessa. Muistuttaa leikkisyydessään hieman Bavan Diabolikia (1968) ja Lenzin Kriminalia (1966), mutta parasta tätä on kuitenkin verrata Japanin pöhköimpiin godzilla/mechagodzilla jne. ‑elokuviin. Kerronta on jämäkkää ja tahattoman komiikan/osaamattomuuden rajoilla risteillään juuri oikeassa suhteessa siten, että tekijöiden ilmeinen vakavuus välittyy täydellisellä sympatialla. Hirviöasusteet ovat hienoja, mutta niiden sisällä toimivat näyttelijät huojuvat usein siihen malliin, etten ihmettelisi heidän olleen päihteiden vaikutuksen alaisina kuvaustilanteessa. Lonkerohirviön hyökkäys maan alta on hienosti toteutettu, ja joka kerta kun Danny Lee huutaa naama kuolemanvakavana "Inframan!" tai "Lethal kick!", on tilanne samassa huippupisteessä kuin esim. Diabolikin messevän naurun aikana. Ainoastaan pakotetulta tuntuva keskustelu tiedemies-isän ja hänen tyttärensä kesken latistaa loppupuolen tiivistyvää tunnelmaa. Mätöt ovat hyviä ja lavasteet lähinnä hellyyttäviä: loppukohtauksen pääkallot ja luurangot näyttävät pikemminkin hymyileviltä kuin pelottavilta. Lähes täydellinen paketti täynnä elämää. Mielestäni The Super Inframania voisi tulevaisuudessa pitää elämisen arvoisen ihmisyyden mittapuuna: ne jotka eivät osaa tällaisesta nauttia voitaisiin postittaa vaikka Kuuhun lonkerohirviöiden ihmeteltäviksi.
Chang Cheh / Kuei Chih-hung: "The Delinquent" (1973) – hyvin etenevä ja kehittyvä tarina nuoresta joutomiehestä, joka luonteeltaan väkivaltaisen mutta rehellistä työtä tekevän isänsä painostuksesta huolimatta ajautuu rikollisuuteen, jengien ja petosten maailmaan. Päähenkilön valitsema uskottavasti alustettu, mutta vaarallinen tie yltyy loppupuolella hysteeriseksi ja infernaaliseksi – mieleen tulivat myöhemmän kauden raadollisen voimakkaat elokuvat On the Run (Alfred Cheung, 1988) ja The Club (Kirk Wong, 1981). Jälkimmäisen tavoin tuliaseita ei tiivistyvään gangsteriverkkoon sovelleta, vaan väkivalta pysyttelee karun realistisena ja epätoivoisena raivona. Kuvasto ja päähenkilön sisäinen ahdinko tekevät kokonaisuudesta hyvinkin kokeilevan ja psykedeelisen, eivätkä aggressiiviset zoomit, erikoislinssit ja leikkaukset tunnu itsetarkoituksellisilta. Kuten Elitistin arviossa kirjoitetaan, on ilmeistä että Cheh ei toiminut kovinkaan luovana tekijänä elokuvassa, vaikka hänen nimensä onkin krediteissä. Hieno ja tilanteita voimistava kuvaus sekä ahdistavasti pitkitetty kiihkeä takaa-ajo vetisellä asfaltilla ovat selkeästi myöhäisempiin HK-tekijöihin vaikuttaneita saavutuksia.
Chang Cheh: "Invincible Shaolin" (1978) – hienot ja pitkitetyt treenijaksot, jotka pääsevät monipuolisuudessaan Liun tasolle. Tarina on perinteinen kahden kung fu ‑koulun välinen kunniataistelu, jonka takaa löytyy korruptiota ja selkään puukotuksia. Ei elämää suurempia oivalluksia sisällön puolella, vaikka loppupaljastus onkin yllättävä ja paljastaa hahmoille itsensä sisällä piilleen siemenen kaikkeen tapahtuneeseen ja kavahdettuun. Kolmen munkin alistuvuus kuolevan oppi-isänsä toiveisiin välittyy kuitenkin harmillisen suoraviivaisesti eikä Chehin toistuva kostoteema pääse täten täyteen potentiaaliinsa. Hidastettu tiilien viskominen ja särkeminen ilmaan on kiitettävän intensiivistä seurattavaa akrobatian huipulta. Lopun mättö katkeaa huvittavasti aivan kuin määrätty kesto elokuvalle olisi odottamattomasti ylittynyt leikkauspöydän ääressä.
Toshiya Fujita: "Lady Snowblood" (1973) – Meiko Kajin sanaton tarina esitetään mahtavalla kuvauksella, merkityksekkäillä eleillä ja hienolla miljöön hyödyntämisellä; lopputuloksena syntynyt maailma on voimakas ja ainutlaatuinen. Vanhan samuraiperinteiden Japanin ja länsimaista aaltoilevan sivistyksen kohtauspiste välittyy säväyttävästi Yukin hahmosta. Muutamat kohtaukset omaavat samaa mestarillisuutta uuden ja vanhan murrospisteestä kuin Kurosawan Yojimbo (1961) ja Peckinpahin The Wild Bunch (1969). Mukana on myös ankaraakin kritiikkiä primitiivisiltä ajoilta juontuvaa korruptiota ja näennäisen rauhan alla piilevää väkivaltaa vastaan. Voi vain ihailla japanilaisessa elokuvassa kautta aikojen vallinnutta ymmärrystä eleiden ja silmien ylivoimasta dialogin rinnalla. Loppuratkaisu on tehokas ja rohkea, vaikkakin elokuvan viimeinen kuva – sauma jatko-osalle – tuntuu lattealta ja turhalta. Lumi on tallennettu yhtä hienosti kuin Baby Cartien viimeisessä osassa, ja visuaalisuus valaisusta lähtien on yhtä vakuuttavaa kuin kahdessa ensimmäisessä Kajin roolittamassa Female Convict Scorpion ‑elokuvassa 70-luvun alusta.
Kazuhiko Yamaguchi: "Karate Bullfighter" (1975) – Sonny Chiban tarina karatemestarina alkaa perinteisenä tyyliteltyjä taisteluita esittävänä toimintaelokuvana, mutta muuttuu Chiban väkivaltaisen oppilaan äkillisen kohtalon myötä karaten henkistä sisältöä ja riskejä arvioivaksi kasvutarinaksi. Chiba osoittaa kykynsä näytellä ja välittää hahmonsa kohtaamia raastavia valintoja. Erityisen hieno on jakso, jossa Chiban hahmo on lähes kurosawamaisessa henkisessä piinassa kohdatessaan lesken ja pikkupojan, jonka isän taposta hän jäi vastuuseen. Häräntappokohtaus tuntuu hieman turhalta kaikessa irrallisuudessaan tarinaan, mutta syntyihän siitä sentään iskevä nimi elokuvalle. Kameratyöskentely on usein liian levotonta ja jopa heikentää Chiban virtuoosimaisten taistelutaitojen iskevyyttä. Lopputaistelu korkealla ja vihreällä nurtsilla on hieno ja intensiivinen, mieleen tulee hieman Meiko Kajin Scorpion-sarjan ensimmäisen osan (1973) alkutakaa-ajo vihreän kaislikon keskellä. Karate Bullfighter ei ole yhtä toiminta- ja väkivaltapainotteinen kuin esim. Chiban Street Fighterit, mutta elokuvana se on huomattavasti monipuolisempi ja hienompi.
Norifumi Suzuki: "Killing Machine" (1975) – alkaa synkkänä sodanjälkeisen Japanin karuja oloja ja korruptiota kuvaavana tarinana, jossa vallitsee omituinen uninen, mutta kuitenkin intensiivinen tunnelma. Pian mukaan iskeytyy voimakas nationalistinen sävy, ja sen myötä kohtalaisen pöyristyttäviä ja huvittavia kohtauksia, jotka pääsevät äärimmilleen lopun rautalanka-kuvateksteissä, jotka kertovat miten ne asiat nyt oikein ovat. Chiban hahmon erottaa Street Fighterin (1974) kusipäisyydestä vain ajoittainen inhimillisyys (esim. alun hieno kohtaus raiskatun sotaprostituoidun vierellä) ja tietenkin loppujakson oivallus ja valaiseva RAKKAUDEN löytyminen! Ja tämän jälkeen tietenkin murskataan vielä pahikset verille ja palasiksi. Ei yhtä jyrämäinen kuin Street Fighter, ei yhtä monipuolinen kuin Karate Bullfighter. Väkivalta menee usein överiksi ja se lisää entisestään Chiban hahmon ja koko elokuvan ristiriitaista luonnetta. Aivan kuin se haluaisi olla samanaikaisesti isänmaallinen nostatus ja objektiivisen korrekti kuvaus elämän epäitsekkäästä sisällöstä ja karatesta. Street Fighterissa ei sentään edes yritetä kaunistella teurastusta ja turpaanvetoa.
Jess Franco: "Venus in Furs" (1969) – varsin miellyttävää nähdä monessakin mielessä onnistunut, taidokas ja hyvännäköinen Jessen elokuva. Tunnelma virittäytyy heti alusta ja merenrantaan huuhtoutuneen ruumiin löytymisestä lähtien voimakkaaksi ja pysyykin sellaisena loppuun asti. Mysteeri avautuu hiljalleen, mutta lopullisesti vasta viimeisessä kohtauksessa. Elokuva näyttää aika paljon mestari Bavalta, ja kuoleman teema vain korostaa sitä. Franco ei kuitenkaan ole tehnyt hätkähdyttävän rikasta kauhuelokuvaa, vaan auringon hyväilemän eksoottisen mysteerin. Uni- ja hourailujaksot toimivat hyvin ja tekevät matkasta miellyttävän psykedeelisen. (Onkin huvittavaa että Franco itse pitää näitä "surrealistisia" fantasiajaksoja elokuvansa ainoina selkeästi huonoina puolina.) Loppupuolen nopeutettu autolla-ajokohtaus on mukavan pahanenteinen ja levoton, kiitos toimivan leikkauksen. Kamera pysyttelee huomattavasti asianmukaisemmassa asemassa kuin Francon pahimmissa tapauksissa. Nousee Love Letters of a Portuguese Nunin (1977) rinnalle Francon parhaana elokuvana näkemistäni. Muutamien yksittäisten kuvien imu on osoitusta Francon elokuvasilmästä silloin kun sille annettiin tarpeeksi osaa elokuvien syntymisessä.
Umberto Lenzi: "Le Porte dell'inferno / Hell's Gate" (1989) – tarina ryhmästä tiedemiehiä ja luolankaivajia, jotka kohtaavat muinaisen kirouksen jossain ennätyssyvässä ja kivisessä luolassa. Ajoittain rasittavasti mateleva kerronta onnistuu kuitenkin pitämään jonkinlaisen jännitteen päällä. Dialogi on todella naurettavaa, efektit perinteistä lähikuvailua ja lopputwisti aidosti yllättävä ja varsin toimiva. Lopun tapahtumat ovat mukavan saatanallisia tunnelmaltaan olematta kuitenkaan korneja – mieleen tulevat hetkellisesti Italokauhun komeimmat saavutukset esim. Bavan ja Fulcin tahoilta. Hell's Gate on Fulcin Aenigman (1987) ohella Italokauhun kuolinvuoteen parempia nimikkeitä. Huomattavan kehno käsikirjoittaja Olga Pehar Lenzi on vastuussa myös Lenzin kahdesta kammotuksesta samoilta ajoilta, Black Demons (1991) ja Hitcher in the Dark (1989).
Mou Tun Fei: "Lost Souls" (1980) – Men Behind the Sun ‑ohjaajan varhainen työ kuvaa Kiinasta Hong Kongiin pyrkivien onnettomien maahanmuuttajien vaiheita. Moun taidot ohjaajana ovat kiistattomat, kuvaus ja rytmitetty kerronta ovat selkeän ohjaajan kädenjälkeä, ja eksploitaationakin Lost Souls on huomattavasti taidokkaampi kuin valtaosa eurooppalaisista naisvankila/viidakkosota-yritelmistä. Mou ei vielä käsittele liian vakavasti siirtolaisteemansa potentiaalia, vaan elokuva risteilee graafisen eksploitaation ja kriittisen vakavuuden välillä. Kurosawan Dodes'ka-den (1970) ja Pasolinin Saló o le 120 giornate di Sodoma (1975) ovat päteviä vertailukohteita silloin kun Lost Souls on vakavimmillaan. Miljöönä vankilaraunio on voimakas ja hienosti sommiteltu palvelemaan siellä tiivistyvää ahdinkoa. Loppuratkaisu on kyynisellä huumorilla ilmaistu pessimistinen lausunto modernin yhteiskunnan varjopuolesta, mikä saa Kurosawan teoksen pysymään mielessä.
Mou Tun Fei: "A Deadly Secret" (1980) – pirun tehokas Moun varhainen Shaw-tallille ohjaama kungfutarina. Mielenkiintoinen ja personallinen tarina kuvaa myyttisen aarteen perään himoitsevan ihmisjoukon vaiheita ja heidän suhteitaan. Kungfu on vihaista ja karua, lopun taistelussa heiluu jo lapiokin. Alun (ainoaksi jäävä) kidutuskohtaus on leikattu kammottavan levottomaksi (sama ongelma vaivaa Karate Bullfighterin taistoja), mutta silti päähenkilön miehekäs selviytyminen kyseisestä piinasta lisää kohtauksen räikeyttä. Lopussa teema laajenee vielä näkemykseksi ihmisen ajattomasta ahneudesta, kääntymisestä taikauskoon ja tekopyhyydestä. Sisällöltään samalla tasolla kuin Liun parhaimmat. Lukumäärältään liian pienen filmografian omaava Mou on kiistattomasti taitavan monipuolinen ohjaaja ja A Deadly Secret suorastaan hieno elokuva.
