Mitä elitistit katsovat?

sorsimus ( 14.3.2006 16:09)

(kuinka musta tuntuu siltä, että Truffaut ei juuri tehnytkään "suuria" elokuvia?)

Et vaan osaa.

Amadeus ( 14.3.2006 18:18)

sorsimus ( 14.3.2006 16:09)

(kuinka musta tuntuu siltä, että Truffaut ei juuri tehnytkään "suuria" elokuvia?)

Et vaan osaa.

En tarkoittanut nyt laadullista kommenttia vaan yritin kommentoida sitä, miten "suuria" aiheita käsittelevissä elokuvissaankin (joita ei edes montaa ole) on aika "pieni" näkökulma.

Vähän yli viikko:

Teatteri:



Lapsi



Dardenne-veljesten Cannes-voittaja, tulee nyt sinällään hassuun hetkeen tänne kun samaan aikaan saapuu Tsotsi – molemmat käsittelevät pikkurikollisen aikuistumista ja kasvavaa omatuntoa vauva lähtökohtanaan. Suurin piirtein samaa tasoakin, vaikka kyllä Tsotsi iski minuun hieman paremmin. Hyvä kokonaisuus kaikin puolin, ei vain innostanut sen suuremmin.



***



Dvd:



McCabe & Mrs. Miller



Vautsi vau, tulipa taas paikattua sivistysaukko, parhaita näkemiäni Altmaneja. Leonard Cohenin biisit nostavat elokuvan tunnelman hienosti kaihoisan romanttiseksi vaikka meno on aika karua ja siekailematonta. Winterbottom lienee hakenut vaikutteita The Claimiin tästä.



**** 1/2



Super Inframan



Ylialimies seikkailee. Kerrassaan upeaa.



****



Frankenstein Meets the Wolfman



Vähemmän upeaa. Lugosi F-hirviönä alkuperäisen Wolfmanin jatkossa. Suurin osa ajasta Lon Chaney Jr. vain näyttää ahdistuneelta. Kuvat kuitenkin hienoja ja musiikki hyvää.



** 1/2



Star Trek: Generations



Ei vittu ei tämä ole mikään elokuva. Ensinnäkin saatanan tyhmä ja toiseksi saatanan tylsä. Ja saatanan pitkä, vailla pointtia tai viihdyttävyyttä. Gaah. Kaikki Trek alkusarjan jälkeen on enemmän tai vähemmän sietämätöntä, silti aina välillä tulee jostain syystä mieleen että onpa se ja sekin elokuva näkemättä, voisipa katsoa. Epäilemättä erehdyn taas joskus kuukausien kuluttua möllöttämään jotain Nemesistä ajatellen että kaipa siinä voi jotain hauskaa olla.



*



Tatuoitu loppuelämän



Tokion rakkikoira toimi juuri ja juuri parhaiten näistä kolmesta Suzuki-suomijulkaisusta, mutta kyllä tämäkin oli taas hyvä. Paljon asiaa lyhyessä kestossa.



*** 1/2



Day of the Locust



****



Crash



Uusintakatselu Oscareiden jälkeen (viimeksi joskus elokuussa). Kyllähän tämä hyvä on, mutta ei tosiaan niin hyvä. Osa jutuista aika väkinäisiä ja perusajatus on vähän rautalankasaarnausta.



***



+ Sormusten herrat, kaksi ekaa sunnuntaina ja Kuninkaan paluu maanantaina. Täydellisyyttä.

Brothers Grimm DVD

Voi Terry minkä teit. En edes odottanut paljoa mutta silti. Tuli vain mieleen, että Gilliam vain vanhetessaan enemmän kietoutuu vanhojen satujen pauloihin eli vanhoistahan tulee mieleltään taas lapsia.



F/X TV

Katsoin tätä pentuna useita kertoja videolta, miksiköhän?



The best of Mike Tyson/History of great knockouts DVD

Ihan hauskaa kasari ja nyrkkeilyfiilistelyä, pääsi pari kertaa kunnon röhönaurut kun vastustajat vaipui kanveesiin kuin Prinsessa Ruususet.



Earth vs. Spider

Huonompi kuin muistin

Lauri Lehtinen ( 13.3.2006 14:00)

Max Schreck ( 13.3.2006 02:45)

Giancarlo Santi: Grand Duel ***



Sabata-henkinen spagu, varmaan elokuvahistorian vastenmielisimmät pahikset. Musiikki on mahtavaa, kuvauksesta on suoraan sanoen vaikea sanoa koska "julkaisun" kuva oli niin paskanen ja kuva-alasta jäljellä varmaan alle puolet.

Minkä julkaisun näit tuosta? Wild Eastin dvd on ilmeisesti paras mitä tällä hetkellä markkinoilta löytyy, itselleni on toistaiseksi riittänyt vanha Hollanti-nauha. Leffan katsominen ilman mahtavan leonemaisesti käytettyä scope-kuvaa on taatusti aika hedelmätön projekti...

Mill Creekin kökkökokoelmalta katsoin. Voin vaan kuvitella kuinka paljon paremmin tuo toimisi kunnon kuvalla. Aluksi en ollut oikein varma oliko kyseessä värillinen julkaisu, paskanruskea "seepia" dominoi sen verran. Huoh. Täytyy yrittää saada käsiinsä parempi levy, musiikitkin olivat sen verran mahtavat että niitä kuuntelisi mielellään vähemmän surisevalta raidalta.



Hyvä esimerkki siitä, kuinka paska julkaisu voi tuhota elokuvanautinnon täysin.



(typot)

Walker: "The Comeback" (1978) – hyvä ja pirullinen kauhutarina, joka sisältää hiukan samaa kajahtanutta hahmokirjoa kuin Walkerin Die Screaming Marianne. Kartanon mummo (Sheila Keith) on harvinaisen pelottava ilmestys, samoin kauhukohtausten ajoitus on timanttia, minkä johdosta ne pistelevät mukavasti selkäydintä ilmestyessään. Juoni on hienosti kirjoitettu ja avautuu Walkerille ominaisesti tavalla, joka nostaa aina uusia (hyviä) kysymyksiä mysteeriin. Ansiokas esimerkki siitä kuinka tehokas kauhutrilleri ei kysele budjetin suuruutta.

Walker: "Frightmare" (1974) – kahden sisaruksen elämän ympärille rakennettu ilkeä murhapipeily otteella jonka vain Walker taitaa. Jälleen juoni avautuu kutkuttavan tehokkaasti ja Sheila Keith kunnostautuu elokuvapsykojen vittumaisimpiin lukeutuvana akkana. Gore on vähäistä mutta ikävää. Pelottavaa on myös että eräs kaverini liikuttelee silmiään täsmälleen samalla tavalla kuin rouva Keith. Unijakso on hieno ja hyvin "italomainen."



Walker: "House of Mortal Sin" (1976) – kritiikkiä katolilaista kirkkoa ja tekopyhyyttä vastaan, olkoonkin että asetelma on lievästi sanottuna kärjistetty ja yksipuolinen. Kauhu- ja mysteeriansioiltaan jälleen harvinaisen onnistunut ja Walkerin uransa aikana luoma friikkigalleria saa jälleen lisäystä kirkon synkissä kammioissa. Viimeinen kymmenminuuttinen muistuttaa jälleen Walkerin kyvystä rakentaa melko hurjia päätöksiä elokuvilleen, rohkeaa rienausta.



Walker: "House of Whipcord" (1974) – synkkä ja eristäytynyt wip, josta puuttuvat kaikki genrelle usein ominaiset kalkkunanpalat. Walkeria voisi kutsua Englannin Mario Bavaksi, sen verran hienoa ja särötöntä jälkeä hän on kauhu- ja trillerielokuvillaan maalaillut. Jokaista näkemääni ukon elokuvaa leimaa virtuoosimainen rytmitys, hyvä ja aidosti yllättävä tarina, epätavallisen tylyt päätepisteet ja visuaalinen virheettömyys. Bavasta poiketen Walker ei kuitenkaan hyödynnä värejä sillä intensiteetillä kuin italialainen.



Lean: "Lawrence of Arabia" (1962) – läpi pitkän kestonsa täysin hallittu ja upeasti rytmitetty eeppinen kuvaus brittiupseerista, joka ansioitui 1. maailmansodan aikana arabien keskuudessa. Lawrencen hahmoa riepotellaan ihan mukavasti eikä sodan kuvaaminen jää yksipuoliseksi glorifioinniksi. Silti 218-minuuttisen hienointa ja kiinnostavinta antia on kuvaus, joka ottaa yksinkertaisesti kaiken irti aavikkoympäristöstään ja Technicolorista. Naurettavien välimatkojen ja intensiivisen tilannekuvauksen hyödyntäminen tekevät esim. aavikonylittämisistä hienoa seurattavaa. Lukeutuu elokuviin jotka olisi pakko nähdä vain kankaalta.



Visconti: "La Terra trema" (1948) – ehkä paras ja ravisuttavin neorealismin saavutus kuvaa köyhyyttä ja katkeria yrityksiä vieläkin julmemmin kuin esim. Polkupyörävaras. Täysin amatöörinäyttelijöillä toteutettu elokuva sisilialaisista kalastajista kuvaa tilanteen perusteellisesti. Loppuratkaisu tuntuu niin rankalta, koska se on ehkä ainoa mahdollinen päätepiste ja se on alustettu niin mestarillisesti. Vaikka elokuvaa kantaa kertojaääni, ei katsojan asenneta johdatella mihinkään eikä häntä kehoteta tai johdateta sääliin; näin realistinen asetelma ja kohtalot järisyttävät eniten, sillä pohjalla on tuntu todellisesta elämästä ilman mitään fiktiota. Viscontin kuvaama kalastajien maailma riistäjien työläisinä ei ole hetkeäkään pateettinen, valittava vaan vittumainen, kohtuuton.



Fellini: "La Dolce vita" (1960) – eeppinen henkilökuvaus italialaisjournalistista joka tunnustelee elämäänsä ja valintojaan keskellä elokuvamaailman sekamelskaa. Kiehtova kuvaus mm. elokuvan tekemisestä tuo välittömästi mieleen Godardin elokuvan Le Mepris. Juoneton rakenne on jälleen mahdollistanut lukuisia hienoja jaksoja, jotka Fellini toteuttaa erehtymättömällä tyylillään. Fellinin persoonallista tapaa kuvata italialaista elämää, iloitsemista, suremista ja ruokailua voisi kutsua "maagishektiseksi." Jos jotain hiottavaa pitäisi löytää, niin keskivaiheen ja lopun pitkät ja öiset juhlintajaksot saattaisivat toimia paremmin astetta lyhyempinä. Mastroiannin ja isänsä kohtaaminen lukeutuu myös hienoimpiin hetkiin.



Kaufman: "Citizen Toxie: The Toxic Avenger IV" (2000) – uudempaa Tromaa eli sekoitus ääliömäisyyttä, amatöörielokuvantekoa, purevaa satiiria ja yleistä vittuilua kaikkia kohtaan. Tempo on hillitön läpi elokuvan, mutta meininki ja "huumori" eivät aivan yllä Terror Firmerin tai Tromeo & Julietin tasolle, puhumattakaan ensimmäisestä Toxicista. Jos jatkuva vammaisille nauraminen tai ruumistaan etsivä neekerinpää kuulostavat hauskoilta asioilta, riittää tästä viihdettä.



Antonioni: "L'Avventura" (1960) – uskomattoman perusteellinen kuvaus ihmismielen taipumuksesta sulkeutua, eristäytyä ja toimia tunteen ja järjen riepottelussa usein myös tahtoaan vastaan. Tässä on aika paljon Bressonia, sen verran hyvin kaikki turha on karsittu "itsensä paljastamisen" tieltä eikä yhdessäkään kuvassa (saari, kaupunki, talonkatto) ole mitään ohjailevaa. Pitkä jakso Sisilian saaristossa on huikean hieno ja jännittävä, ohjaaja kuvaa kattavasti kuinka kukin hahmo toimii tilanteessa. Keskeisimmiksi hahmoiksi nousevien suhteet muuntuvat lähes huomaamatta, niin kypsyneesti kaikki narut ovat kameran takana toimivan virtuoosin hallinnassa. Pure fucking cinema.

DVD A True Underdog Story Directed by

Rawson Marshall Thurber



Amerikkalaiset urheiluelokuvat on täysin mätä genre, tämä on oikeasti paljon parempi elokuva kuin vaikka Rocky tai Karate Kid.

Marienbad ( 15.3.2006 21:48)

Walker: "The Comeback" (1978) – hyvä ja pirullinen kauhutarina, joka sisältää hiukan samaa kajahtanutta hahmokirjoa kuin Walkerin Die Screaming Marianne. Kartanon mummo (Sheila Keith) on harvinaisen pelottava ilmestys, samoin kauhukohtausten ajoitus on timanttia, minkä johdosta ne pistelevät mukavasti selkäydintä ilmestyessään. Juoni on hienosti kirjoitettu ja avautuu Walkerille ominaisesti tavalla, joka nostaa aina uusia (hyviä) kysymyksiä mysteeriin. Ansiokas esimerkki siitä kuinka tehokas kauhutrilleri ei kysele budjetin suuruutta.



Walker: "Frightmare" (1974) – kahden sisaruksen elämän ympärille rakennettu ilkeä murhapipeily otteella jonka vain Walker taitaa. Jälleen juoni avautuu kutkuttavan tehokkaasti ja Sheila Keith kunnostautuu elokuvapsykojen vittumaisimpiin lukeutuvana akkana. Gore on vähäistä mutta ikävää. Pelottavaa on myös että eräs kaverini liikuttelee silmiään täsmälleen samalla tavalla kuin rouva Keith. Unijakso on hieno ja hyvin "italomainen."



Walker: "House of Mortal Sin" (1976) – kritiikkiä katolilaista kirkkoa ja tekopyhyyttä vastaan, olkoonkin että asetelma on lievästi sanottuna kärjistetty ja yksipuolinen. Kauhu- ja mysteeriansioiltaan jälleen harvinaisen onnistunut ja Walkerin uransa aikana luoma friikkigalleria saa jälleen lisäystä kirkon synkissä kammioissa. Viimeinen kymmenminuuttinen muistuttaa jälleen Walkerin kyvystä rakentaa melko hurjia päätöksiä elokuvilleen, rohkeaa rienausta.



Walker: "House of Whipcord" (1974) – synkkä ja eristäytynyt wip, josta puuttuvat kaikki genrelle usein ominaiset kalkkunanpalat. Walkeria voisi kutsua Englannin Mario Bavaksi, sen verran hienoa ja särötöntä jälkeä hän on kauhu- ja trillerielokuvillaan maalaillut. Jokaista näkemääni ukon elokuvaa leimaa virtuoosimainen rytmitys, hyvä ja aidosti yllättävä tarina, epätavallisen tylyt päätepisteet ja visuaalinen virheettömyys. Bavasta poiketen Walker ei kuitenkaan hyödynnä värejä sillä intensiteetillä kuin italialainen.

Pitäiskö tämä nyt ymmärtää niin että se Walker-boxi on tilattava playlta?

Marienbad ( 15.3.2006 23:48)

Antonioni: "L'Avventura" (1960)

....

Pitkä jakso Sisilian saaristossa on huikean hieno ja jännittävä, ohjaaja kuvaa kattavasti kuinka kukin hahmo toimii tilanteessa.

Tarkoitatko tällä sitä kivikkoisella saarella tapahtuvaa jaksoa, jossa se nainen katoaa? Tuossa oli muutama aivan käsittämätön moka jatkuvuudessa, ensin myrsky nousee n. kolmessa minuutissa ja vaikka sadetta riittää koko yön, on hiekka seuraavana aamuna aivan kuivaa. Käsittämätöntä tunarointia tuollaiselta "taide"ohjaajalta, näytti enemmän siltä kuin Al Bradley olisi ruvennut mustavalkoiseksi. Myös henkilöiden toiminta oli vähän outoa:

THaavisto ( 16.3.2006 13:33)

Tuossa oli muutama aivan käsittämätön moka jatkuvuudessa, ensin myrsky nousee n. kolmessa minuutissa

Jo keskellä Eurooppaa kesämyrsky tai sadekuuro saattaa puhjeta helvetin nopeasti aurinkoiselta taivaalta, pätee yleensäkin säänvaihdoksiin tietyillä alueilla. Kuivaan hiekkaan en kiinnittänyt huomiota, tarjolla oli sen verran intensiivisempää toimintaa hahmojen muodossa.

Myös henkilöiden toiminta oli vähän outoa:

Spoileri

Sitä kadonnutta naista etsitään (epäjärjestelmällisesti) vain n. 10 min ja kun ei heti löydy, niin todetaan että parempi purjehtia takaisin mantereelle hälyttämään apua, vaikka matka tulisi kestämään muutaman tunnin.

Eikö tässä nyt kuivaa hiekkaa tärkeämpää olisi miettiä ketkä sinne saarelle jäävät odottamaan ja miksi? Koko seurue ei suinkaan lähde maihin hakemaan etsintäapua (matka kestää arvion mukaan kaksi tuntia tai paljon enemmän jos rannikkovartiota ei löydy lähimmästä saaresta). Reaaliaika ei missään tapauksessa ole yhtä kuin draamallinen, elokuvan sisäinen aika. Antonionin ohjaama etsintäjakso saarella esittää pidemmän draamallisen ajan kuin 10 minuutin "epäjärjestelmällisen" etsinnän, ehtiihän tuona aikana syntyä myrskykin, joka pakottaa hahmot tekemään valinnan jatkosta. Myrskynkin kehittely alkaa jo varhaisessa vaiheessa, kun mies näkee avomeren horisontissa ja tihenevien pilvien seassa pyörteitä kauan ennen itse sadetta ja myräkkää.



Tietenkin on myös elokuvia, joissa reaaliaika on pidempi kuin draamallinen aika tai tasan sama kuin draamallinen aika. Yksi oleellinen esimerkki jälkimmäisestä on Robert Wisen elokuva The Set-Up (1949), joka esittää 70 minuutin kestonsa ajan erään synkän nyrkkeilyillan tapahtumat. Myös Irréversible on rankka esimerkki tämän muodon tehokkuudesta.

Carpenter: The Thing (TV) Klassikkomatskua.

Coppola: Lost in Translation (DVD) Tämän satsin parhaita ehdottomasti.

Kim Ki-duk: Viisi vuodenaikaa (DVD)

Lewis: The Take (TV) Argentiinalaiset työläiset valtaavat suljetun tehtaansa ja alkavat valmistamaan autonosia. Ruohonjuuritason demokratiaa ja IMF-kritiikkiä sisältävä dokkari.

Demme: Last Embrace (VHS) Jonathan Demme vääntää tässä Hitchcockia vähän niin kuin De Palma, mutta kehnommin.

Compton: Kuoleman lunnaat (VHS) Edes Oliver Reed ei pystynyt pelastamaan tätä umpimölöä "jännäriä".

Martinelli: Roma violenta (VHS) Tyly crime. Pitäisi Napolikin jossain vaiheessa katsastaa.

Buchanan: Mistress of the Apes (VHS)

Malle: Le Souffle au coeur (35mm) Riemastuttava.

Carnimeo: Gli Sterminatori dell'anno 3000 (VHS)

Zimmerman: Fade to Black (VHS)

Gold: Teräsnaamio (VHS) Tosi hämärä Kylmän sodan keskelle sijoittuva elokuva tiedemiehestä, joka saa metallipään. Elliott Gould tiukkana FBI-agenttina.

Maris: Delirium (VHS) Liikemiehet palkkaavat vigilanten hoitamaan kostonsa, mutta tämä sekoaa. Alkaa hyvin, mutta lössähtää sitten.

Fleischer: Mr. Majestyk (DVD) Keskiverto Bronssoni.

Fist of the North Star aka Hokuto no ken animesarja osat 1-70 (1985-1986)



– Ydinsodan jälkeinen maailma, jossa yhteiskuntajärjestelmä on tuhoutunut. Monista ihmisistä on tullut julmia eläimiä ja vahvemman laki jyllää. Mutta, mutta...horisontissa siintää pieni valonkajastus. Auringon kultaama hahmo köpöttää autiomaassa kohti kameraa, heittää hunnun pois ja paljastaa lihaksikkaan ylävartalonsa. Tämä supermies on...Kenshiro! Uusi vapahtaja on syntynyt. Hilpeä kasaripoppi pärähtää käyntiin vastustamattomalla, elämää pulppuavalla sykkeellä: "You are SHOCK! Ai de sora ga ochitekuruuuu...." Jep, klassikko on syntynyt. Sarjan juonikuvio on perustaltaan aika yksinkertainen. Kenshiron ilkeäksi muuttunut kamu, Shin kaappaa Kenshiron tyttöystävän, Yurian ja nuijii Kenshiron henkihieveriin. "You lost because you have no ambition. Hoh hoh hoo", nauraa Shin jättäen Kenshiron kuolemaan autiomaahan. Kenshiro kuitenkin selviää hengissä ja kehittyy voimakkaammaksi vannoen kostoa Shinille. Sitten lähdetään matkalle Yuriaa pelastamaan ja tavataan siinä sivussa uusia ystäviä sekä nirhitään toinen toistaan vaarallisempia ötömöttiäisiä. Sarjan edetessä juoni hieman laajenee, kun Kenshiron ottoveljet, Jagi, Raoh ja Toki sekä loput kilpailevan martial arts ‑jengin (Fist of the South Star) pattiäijät, mm. Rei, Yuda, Shuu, Emperor South astuvat mukaan juonittelukuvioihin maailmanherruudesta.



Suurin osa sarjan viehätyksestä perustuu muuhun kuin suoraviivaiseen tarinakehykseen.

Heliumilla täytetyn Bruce Leen näköinen Kenshiro nuijii Mad Max 2:sta karanneita irokeesipunkkareita hilpeän Atatatatatatata...whuataa ‑kiekumisen säestyksellä. Kenshiron taistelutekniikka perustuu ihmiskehon ns. "voimapisteiden" painamiseen, joiden seurauksena useimmiten vastustajan pää räjähtää tai armeliaammassa tapauksessa vihollinen menettää kehonsa hallinnan ja kävelee tahtomattaan rotkoon. On siinä vaan tyyliä, kun Kenshiro selittää pahikselle: "I striked you here and there. You have ten seconds to live. You are already dead." Sitten sekuntikello pärähtää ruutuun ja ilkeä irokeesipaskiainen räjähtää kohta tuusannuuskaksi. Ah, miten tyydyttävän moraalista oikeudenjakamista.



Jotta henkilöhahmojen sielunelämä olisi hieman muutakin kuin He-man tasoista pelleilyä, on hahmojen tunnemaailmaan ja persoonallisuuksiin panostettu kiitettävästi. Pääpahikset eivät ole pelkkiä "hahhahhaa olen paha, koska nauran ilkeästi" ‑tyyppejä, vaan heillekin on annettu omat ajattelutavat, motiivit, ja menneisyys, joiden mukaan he loogisesti toimivat. Kukaan ei ole syntyjään täysin paha, vaan olosuhteet, valinnat ja tavoitteet synnyttävät tilanteen, jossa eettisyys ja hyvät arvot jäävät tossijaisiksi. Kaikilla pahiksilla on heikkous, johon he ovat langenneet: Shinin pakkomielteinen rakkaus Yuriaan, Raohin sairaalloinen vallanhimo, Yudan kateus Rein kauneudelle ja Emperorin päätös kieltää tunteensa opettajaansa kohtaan.



Sarjassa on voimakkaan humaani viesti, jossa inhimillisyys voittaa epätoivon synnyttämän nihilismin. Pikkutyttö Lynnin voimakas usko rakkauteen, Tokin halu parantaa ihmisiä, ja Kenshiron vahva oikeudentaju pannaan vastakkain ihmisarvoja polkevien pahantekijöiden kanssa, jotka ovat valmiita rääkkäämään myös avuttomia naisia ja lapsia. Tämän voi nähdä kornina liioitteluna, mutta itselleni tällainen äärimmäisen moraalinen vastakkainasettelu toimii tunnetasolla erinomaisesti, vaikka välillä sorrutaankin saippuamaiseen dramatiikkaan.



Piiloviestejä ei ole myöskään unohdettu ja välillä homma muuttuu ihme homoiluksi. Murjottuaan Shinin Kenshiro kantaa Shinin ruumista käsivarsillaan kuin tuoretta morsianta ja mutisee tippa linssissä: "He deserves a grave because we both loved the same woman". Kun Rei tappaa transvestiitti-Yudan, lyyhistyy Yuda Rein käsivarsille huokaisten surullisena: " I'm glad to die on your hands because your beauty stole my heart", ja tähän Rei karjuu itku kurkussa: "Yudaaaa!". (Heh heh, ei tämä taidakaan olla piilossa olevaa symboliikkaa kuin alle 10-vuotiaille.)



Kokonaisuutena nähdyt 70 osaa ovat varsin antoisia ja ehdottomasti moniulotteisempia, kuin sarjan pohjalta tehty elokuva-anime, joka on kökkö tiivistelmä sarjan osista 1-42. Animointi on elokuvaversiossa hieman parempaa kuin sarjassa ja gorepitoisus suurempi, mutta muilta osin elokuvaversio on sekavaa sillisalaattia ja hölkätessä kustu. Nyt täytyy katsoa vielä ne loputkin sarjan osat ja etsiä vielä alkuperäinen manga jostakin. Kenshiro lives forever.

Alive ( 16.3.2006 08:44)

Pitäiskö tämä nyt ymmärtää niin että se Walker-boxi on tilattava playlta?

Suosittelen. Walkerin tasokkuus ohjaajana yllätti kun en ollut aiemmin yhtään elokuvaa nähnyt, mies on todellinen kertoja ja lahjakkuus. Joku Norman J. Warrenkin jo miellyttää pienen budjetin töillään, mutta hän on monien marginaaliohjaajien tavoin Walkeria köyhempi tarinoiden ja silkan groteskiuden suhteen. Walker on erikoistunut iäkkäämpiin hahmoihin ja räväkästä hahmogalleriasta tulee ajoittain mieleen jopa Lynch hyväksikäyttäjineen, psykopaatteineen ja roistoineen. Ehkä suosikkilopetukseni on tuossa House of Mortal Sinissä, joka vetää melkoista settiä viimeisen vartin aikana. Kaikki latteat slashergenren tottumukset ja kliseet vittuun.

Viimeisimmät elokuvat:

Buddha's Palm (1982)

– käsittämätön satuseikkailukungfuhörhöily tyyliin hyvä mestari vs. paha mestari. Pääpahiksella on valtava jättijalka, joka venyy kuin vieteri ja iskee kuin muulin potku. Viihdyttävää, joskin sekavaa Wu Xia ‑fantasiaa.

***½



Double Impact (1991)

– Lapsena tästä jaksoi vielä hieman innostua, mutta nykykatseluna aika hampaatonta HK-toimintaleffojen apinointia. Etanamainen Van Damme keikuttaa persettään pinkeissä shortseissa ja pahikset odottelevat patsaina tuplasankarimme löröpotkuja tyyliin: "Kiva kun kengit minua päähän. Enpäs yritäkään suojata itseäni mitenkään, lällällää".

*½



Under the Flag of the Rising Sun (1972)

– Fukasaku ei petä taaskaan. Mainio tutkielma siitä, mitä ihmiset ovat valmiita ääritilanteissa (tässä tapauksessa sota) tekemään toisilleen. Yli 200:ssa elokuvassa näytellyt vakiokasvo, Tetsuro Tamba vetää taas mainion roolin kersanttina, jonka tarina kerrotaan useasta eri näkökulmasta, mutta joista ainoastaan yksi vastaa totuutta. Epämääräisissä olosuhteissa kuolleen kersantin kohtaloa lähtee selvittämään hänen leskeksi jäänyt vaimonsa, mutta onko totuus kenties liian kova pala nieltäväksi?

****



Kamikaze Taxi (1995)

– Kiinnostava, mutta hieman ylipitkä (169min) Yakuza-filmi, joka alkaa tarantinomaisesti pieleen menneellä ryöstöllä rikkoen sen jälkeen tyypillisen genre-elokuvan rajat muuttuen joksikin aivan muuksi, kuin mitä alku antaa ymmärtää. Yksilöiden tragedia laajenee vähitellen yhteiskunnalliseksi kannanotoksi, jossa osansa saavat Japanin politiikka, eri rotujen syrjintä ja nuiva suhtautuminen sodan jälkeen ulkomaille suunnanneisiin japanilaisiin ja heidän jälkikasvuunsa, jotka kotimaahan palatessaan kohtaavat juurettomuutta ja hyljeksintää kantaväestön suunnalta. Ohjaaja sekoittaa saumattomasti toisiinsa fiktiivistä ja dokumenttimaista kerrontatyyliä, jossa kohtaavat teatraalinen ja naturalistinen näytteleminen. Pienenä tyylirikkona elokuvan keskivaiheilla käynnistyvä, Chaplin-hölmöilynä alkava itseterapianäytös pysäyttää filmin totaalisesti tuntuen irralliselta ja turhalta. Elokuvan lopetus on kyllä täysi kymppi.

****

parraton_suti ( 16.3.2006 23:19)

Fist of the North Star aka Hokuto no ken animesarja osat 1-70 (1985-1986)

Hilpeä kasaripoppi pärähtää käyntiin vastustamattomalla, elämää pulppuavalla sykkeellä: "You are SHOCK! Ai de sora ga ochitekuruuuu...."

Heh, odotahan kun pääset kakkossarjaan, sen opener "Kimi wa TOUGH BOY" on täysin torjumaton.



We are living, living in the eighties eighties eighties

We still fight, fighting in the eighties eighties eighties...





Parhaat HKN-biisit top-5:



Kimi wa TOUGH BOY

Heart of Madness

You wa SHOCK

Silent Survivor

leffaversion tunnari



BU: Kill the Fight. mikä nimi...

Kenshiro lives forever.

Damn rait. HNK Subtv:lle ja heti! Hellbound Fist of the Southern Cross!