Mitä elitistit katsovat?

Muistaakseni Suosikissa oli 80-luvun alussa Norriksen haastattelu (kuvituksena San Franciscon Teurastajan promokuva) jossa Chuck vaahtosi, miten väärin on että alaikäiset katsovat pornoa, ja miten toisaalta karatetyyppisen väkivallan katsominen on kaikin puolin tervettä.

Inho (DVD) – hehkutettu jo toisaalla.



Hei, me nauretaan (DVD) – mitä muuta voisi katsoa, kun stressi ja vitutus painaa perseeseen.



Pitkät kihlajaiset (teatteri) – ja minä kun pelkäsin, että Jeunet tekee tästä eteenpäin koko loppuelämänsä pelkkiä Amelie-klooneja...

Oli ihan hyvä. Ameliessa Jeunet käytti digitaalista tekniikkaa poistaakseen elokuvasta kaikki mainokset ja tummaihoiset ulkomaalaiset. Tässä leffassa on pyöritelty hiirtä enemmän, mikä sopii keinotekoiseen tunnelmaan.



Rush Hour 2 (tv) – päätä särkee vieläkin.

Erinäisistä säädöistä ja reissuista johtuen kolmen viimeisen viikon katsotut. Listaan kuuluvat myös NV-ketjussa kommentoidut elokuvat Curse of the Crimson Altar, Reefer Madness, Rulers of the City, Crocodile, Dirty Shame ja Shaolin Drunkard.

Akira Kurosawa: "Stray Dog / Kulkukoira" (1949) – aikaa ennen Rashômonia, intensiivinen noir-henkinen tarina poliisista, joka kadottaa oman aseensa. Voimakas ja hikinen tunnelma – muistuttaa tarinaltaan pari vuotta sitten R&A:ssa näkemääni kiinalaista elokuvaa The Missing Gun.



Shozin Fukui: "964 Pinocchio" (1991) – kestoltaan ehkä 20 minuuttia liian pitkä ollakseen järjettömän hektinen cyberpunk motherfucker. Aina näitä tulee verrattua Tsukamotoon, mutta Pinocchio saavuttaa, jos mahdollista, viimeisen pitkän jaksonsa (n. 30min.) aikana vielä Tsukamotoakin raivokkaampaa materiaalia ja vauhtia. Vaikka tämän vimman sisällä ei välttämättä ole niin paljon kuin sieltä toivoisi löytyvän, ei tällaista jälkeä voi kuin mykistyneenä ihailla.



Akira Kurosawa: "Dodes'ka-den / Köyhän pikajuna" (1970) – Kurosawan ensimmäinen värielokuva hyödyntää upeasti eeppistä tilannekuvausta, jossa ei ole pienintäkään jälkeä juonesta. Elokuva jäi kummittelemaan päiväkaupalla, ja edelleen silmiini palaa autonromun sisällä asuvat mies ja pikkupoika, jotka puhuvat sisällään asuvista sairauksista, joka vuorokausi palaavasta kylmyydestä ja lähenevästä kuolemasta. Murskaavalla tavalla synkkä ja surullinen, jossa ei samalla tavalla rakentavuuden ja toivon siementä kuin ohjaajamestarinsa päätöissä. Silti äärimmäisen huomionarvoinen elokuva jossa tiettyjä yhtäläisyyksiä Kitanoonkin. Tämän elokuvan jälkeen Kurosawa yritti itsemurhaa, mikä lisää vinolla tavalla elokuvan musertavuutta. Kurosawa tarkoitti elokuvansa koko maailmalle, ei pelkästään japanilaisille, jotka eivät kyenneet vastaanottamaan näkemystä kaatopaikalla kuolevista ihmisistä ja köyhyydestä.



Daniel Chan: "Slow Fade" (1999) – pitkästä aikaa lähihistorian Hong Kong ‑elokuva, joka iski ainutkertaisen kovaa. Tällainen olisi voinut tulla jostain Koreasta; tarina huumausaineriippuvuudesta ja sen ympärillä tiukentuvasta triad-väkivaltakierteestä. Muutamia aidosti ahdistavia kohtauksia, kerrankin helvetin tyylikäs "tyylitelty" ammuntakohtaus, joka esitetään aseen näkökulmasta sekä tarinan alituinen eteneminen kiinnostavin hahmoin.



Yasuzo Masumura: "Blind Beast" (1969) – loistava esimerkki miten minimaalisesta määrästä hahmoja (3), yhdestä huoneesta ja loistavista lavasteista otetaan kaikki irti. Eksplisiittisen kuoren alta paljastuu teema ihmisestä, joka eristyksissä ja poissa yhteiskuntansa sivistyksestä muuttuu lihaa seuraavaksi ja himoitsevaksi "pedoksi." Lihan ja järjen yhtäaikainen läsnäolo välittyy sokean taiteilijahahmon kautta intensiivisellä vakuuttavuudella. Loppukohtaus on yksi hienoimmista – odotettava ja looginen päätepiste eläneelle lihalle ja syntyneelle rakkaudelle, jota hahmot eivät sanoiksi olisi osanneet pukea. Helvetin kovaa kamaa, pelkät lavasteet ja miehen tekemät veistokset vangitsevat tajunnan.



Piers Haggard: "Blood on Satan's Claw" (1970) – komeissa maisemissa kuvattu brittikauhutarina, jossa todella pirullinen ja tunkeutuva musiikki. Hyviä kohtauksia ja tunnelmaa.



Julien Duvivier: "Pépé le Moko" (1937) – tiivis ja lohduttomasti päätepistettään lähestyvä tarina rikollisesta ja asteittain kutistuvasta piilopaikasta. Loppukohtaus laivasatamassa on todella nerokas ja äärimmäisen kivulias. Alkukohtaus poliisien kesken paiskaa mielestäni liian paljon ja liian nopeasti informaatiota dialogin muodossa vasten katsojaa, mikä hieman häiritsi alkuun pääsyä.



Josef von Sternberg: "Morocco" (1930) – muutamia aivan mahtavia kuvia, erityisesti loppukohtaus aavikon portilla on helposti yksi hienoimmista mitä tiedän. Uskomatonta Eisenstein-matskua tämä. Itse teema ei muutamasta hienosta Dietrichin ja muukalaislegioonalaisen välisestä kohtaamisesta huolimatta ole aivan yhtä säväyttävä kuin Sternbergin Sinisessä enkelissä (Der Blaue Engel, 1930).



Marcel Carné: "Le Quai des brumes / Sumujen laituri" (1938) – mykistävää kamaa, tähän sopii loistavasti erään ihku-elitistin lausahdus Los Olvidados ‑näytöksen jälkeen: "voi vittu mikä lopetus." Sumujen laiturin lopetus on pysäyttävää mestarillisuutta parhaimmillaan, ei hetkeäkään itsetarkoituksellinen tai laskelmoidusti tyly. Pikkuroiston hahmoa (Pierre Brasseur) on usein kritisoitu ylinäytteleväksi ja koomiseksi, jotka ovat mielestäni täysin älyvapaita väitteitä. Vihanpurkaukset ja itkemiset ovat helppo mieltää turhaksi meteliksi, mutta oikein kirjoitetussa hahmossa ne voivat välittää pelottavalla luonnollisuudella sen pinnan alla piilevän varjoisan nurkan, jossa tämän heikon hahmon/ihmisen itsetunnon pitäisi sijaita. Brasseurin lapsenkasvoisuus vielä korostaa kaikkea hahmossa välittyvää. Jean Gabin on kova, kuten aina. Michéle Morganin myyttiset silmät kummittelevat mielessä mitä enemmän loppuratkaisua ajattelee.



Samuel Fuller: "The Naked Kiss" (1964) – yksi elokuvahistorian hienoimmista ja hysteerisimmistä alkusysäyksistä. Klaustrofobinen, epävarma tunnelma sekä alituisesti kysymyksiä esittävä outo tarina, joka on eloisa ja pulp tavalla, jonka on ollut pakko vaikuttaa mm. Tarantinoon.



Woody Allen: "Annie Hall" (1977) – miten täynnä dialogia elokuva voikaan olla ilman että se on hetkeäkään raskas tai pateettinen. Vastaavalla tavalla puhetta hyödyntää samalta aikakaudelta esim. Robert Altman (ja M.A.S.H). Hienolla tavalla kokeileva ja rakentavalla tavalla voimakkaasti humoristinen, siten että loppuratkaisu saavuttaa tehokkaimman iskunsa. Olen aina jostain syystä vierastanut Allenia, mutta tämän ja "Hannah and Her Sistersin" (1986) jälkeen ei voi enää vastustaa näin nerokasta kirjoittaja/ohjaajaa. Miten tylsää Allen olisikaan ilman sitä mieletöntä huumoria.



Jean-Luc Godard: "Une femme est une femme / Nainen on aina nainen" (1961) – mahtavaa muotoilua ja kaikkien sääntöjen rikkomista aina ääniraidasta lähtien. Mielettömät lavasteet ja värit, huumoria ja vinkeää sydänverta tavalla jonka vain hra. nouvelle vague taitaa.



Yevgeni Bauer: "The Dying Swan" (1917) – sanoja ei tarvita kun aistillisten kuvien kerronta on näin hienosti hallussa. Ei yhtä visuaalinen kuin näkemäni pätkä toisesta Bauerin lyhäristä.



Akira Kurosawa: "Yojimbo" (1961) – kevyempää Kurosawaa, loistavan eloisa ja viihdyttävä, missä luonnollisesti järjetön määrä myöhäisempien ohjaajien nappaamia inspiraationsiemeniä. Eräs tuntemani hassu kaveri pitää Yojimboa Kurosawan parhaana elokuvana, mitä en allekirjoita vaikka (taustat tuntien) tämän kannan ymmärränkin. Mielestäni Kurosawa on kaikkein syvimmillään ja erityisesti moniulotteisimmillaan niissä eeppisissä teoksissa, jotka käsittelevät joko ihmistä massassa tai eristyksissä/syrjässä – siten että moraali ja kunkin hahmon kehittyminen teeman mukaiseen suuntaan saattaa teoksiin suuren määrän tasoja. Yojimbon ansiot ovat toki muualla, mutta tämä toinen maaperä ei ole yhtä laaja kuin mestariteoksissa. Yojimbon muutamat kohtaukset ovat todellista timanttia, etenkin pikkupojan hahmo (kirkuva kakara Leonella) sekä kylään saapuva ensimmäisen tuliaseen omistaja: käsittämätöntä The Wild Bunch (1969) ‑briljanttiutta lähestyvän "sivistyksen" ja teknologian saapumisesta. Toisin sanoen vähäpätöisemmän ohjaajan filmografiassa Yojimbo olisi varmasti kirkkain mestariteos.



Akira Kurosawa: "Sanjuro / Samuraimiekka" (1962) – näennäinen jatko-osa Yojimbolle, edeltäjäänsä huomattavasti visuaalisempi etenkin loppupuolella, vastaavalla tavalla hauska, ja loistavan alkujohdannon omaava. Asetelma esitellään ensimmäisten 5 minuutin aikana.



Akira Kurosawa: "No Regrets for Our Youth" (1946) – jälleen aikaa ennen Rashômonia, mutta yhtä hyvin melkein tämä olisi voinut olla läpimurto. Kurosawan kyky esittää hahmonsa ihmisinä, silmät ja kasvot katsojalle tuttuina on ilmiömäinen. Tarkan dramaturgian ansiosta loppupuolen tapahtumat ja poliisien saapuminen tavoittavat traagisen, mutta Kurosawan tapauksessa ei-nihilistisen päätöksen tarinalle.



Akira Kurosawa: "Ran" (1985) – mahdollisesti Kurosawan raskain fyysinen saavutus "Dodes'ka-denin" jälkimaininkien ohella. Alkuteksteistään lähtien järjettömiä kuvia vihreän vuoriston keskellä, todella hitaasti mutta sisäisen rytminsä mukaisesti alituisesti etenevä pitkä alkujohdantojakso sekä tästä seuraava teemaan syventyminen. Unohtumattoman painajaismaisia kuvia ja jaksoja, etenkin vanhan johtajan hahmo, jonka katseet ja alituinen kohdistuminen kameraa päin on helvetillistä ja armotonta kerrontaa mestarillisen etäännyttämisen rajamailla.



Akira Kurosawa: "The Idiot / Idiootti" (1951) – Dostojevski-filmatisointi, josta puuttuu ikävällä tavalla paljon materiaalia tuottajien leikkauksista johtuen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Kurosawa esittää näkemyksensä epäitsekkyydestä ja tunkeilemattomasta elämästä ns. idiootin kautta (Dodes'ka-denin junapoika, Ranin kuuliainen palvelija jne). Idiootin joka lopulta kuitenkin on kaikista henkilöistä vähiten kärsivä ja valintojaan jälkeenpäin katuva. Ajattomalla tavalla visuaalisesti upea ja raastava talvisen Hokkaidon keskellä.



Francesco Barilli: "Il profumo della signora in nero / Perfume of the Lady in Black" (1974) – hienoimpia italokauhuja, Mario Bavan visuaaliselle tasolle yltävä näkökulmakerronnan ja vaikean mielisairausaiheen huippusaavutus. Mieletöntä valaisua ja varjoja. Tältä Pupi Avatin "Nauravien ikkunoiden talon" (1976) olisi pitänyt näyttää. Vastaavalla tavalla ainutlaatuisen täydellinen kuin Bavan "Lisa & the Devil" (1973).



Koyu Ohara: "Wet & Rope" (1979) – yksi parhaimmista nunsploitaatioista, pysyy asiallisena vaikka sleaze/exploitation-kerroinkin on kieltämättä korkea. Lammaspuvun vertauskuvallisuus lopun orgiassa on voimakas, luostarissa rehottaneen tekopyhyyden ja sen alla kärsineen luontaisia tarpeitaan täyttävän ihmisen syntyminen loppukohtauksessa on kaunis. Mukana myös vähän pikimustaa huumoria, joka vain tehostaa sanomaa.

Wilder:

One, Two, Three DVD

Yksi parhaista komediosta heti Some Like It Hot jälkeen. James Cagney on aivan mielettömässä vedossa. Elokuvan vitsit Neuvostoliitosta ja DDR:stä eivät ilmeisesti kuitenkaan sytyttäneet Suomen mahtavaa itsesensuuria vuosien 1962-1986 välisenä aikana.



Hiller: The Out-of-Towners DVD

Voiko päivä mennä enemmän vituralleen, kuin Jack Lemmonilla matka Twin Oaks Ohiosta New Yorkiin. Toinen komedian mestariteos heti perään.



Rush: Color of Night VHS

Ohjaajan outo comeback neljäntoista vuoden tauon jälkeen. Elokuvassa ei mitään järkeä ja todella ennalta-arvattava lopputulos mutta Jane March on sen verran kuumaa katseltavaa, että parituntinen menee kivutta. Tämä Suomi-nauha lienee tuo lyhyempi R-Rated versio, olisi mielenkiintoista nähdä tuo parikymmentä minuuttia pidempi director's cut.



Dryhurst: The Hard Way VHS

Sanoisin pienimuotoiseksi genren klassikoksi. Patrick McGoohan uskottavan yksi-ilmeinen palkkamurhaaja joka päättää jättää hommat mutta järjestö on erimieltä.

Lopun kissa ja hiiri-leikki lähentelee painostavalla tunnelmalla kauhun rajoja mallia Straw Dogs. Irlannin karuja maisemia on hyödynnetty kohtalaisen kauniisti. Lee Van Cleefin mukana olo nostaa luonnollisesti elokuvan arvoa. Vielä jos pubissa olisi soinut Whisky in the Jar, olisi kruunannut lopputuloksen.



Kim: Into the Mirror DVD

Katsoin yöllä loistavan DTS-äänen kera ja täytyy tunnustaa, että säikäytti mukavasti muutaman kerran. Ei tehnyt mieli peiliä vilkuilla elokuvan jälkeen kuselle kömpiessä.



Scott: Man on Fire DVD

Sata kertaa parempi kuin ohjaajan viidentoista vuoden takainen kostoelokuva. Minua ei pituus haitannun lähellekään niin paljoa kuin musiikki, joka oli aivan perseestä. Jos kostetaan tehdään se huolella ilman armoa, oikeutuksia tai moraalia. Elokuva mielestäni onnistuu siinä vähintäänkin hyvin.

UFC #49 – Paljon tyrmäyksiä, ihan ok.

Saving Silverman **** – Jason Biggs, Jack Black ja Steve Zhan + tissejä & alapäähuumoria sekä R. Lee Ermey, loistava kaljoitteluleffa.



40 Days and 40 Nights ** – Tähdet tisseistä ja parista hörähdyksestä.



Salo – Kuuluuko tätä katsellessa nauraa?

Goose (26.3.2005 13:38)

Rush: Color of Night   VHS

Tämä Suomi-nauha lienee tuo lyhyempi R-Rated versio, olisi mielenkiintoista nähdä tuo parikymmentä minuuttia pidempi director's cut.

Kyllä Suomi-kasetti on täyspitkä unrated. Tunnistaahan unratedin jo Bruce Willisin vilahtavasta kikkelistä allaskohtauksessa, joka teki elokuvasta muiden seksikohtausten ohella sensaation. Suhteellisen rasittava ja lapsellinen tapaus omasta mielestäni, vaikkakin kiitettävän sleazy ja eksplisiittinen ollakseen 90-luvun puolenvälin supertähti-Hollywoodia.

Kyllä Suomi-kasetti on täyspitkä unrated

Vähän tuota aavistelinkin mutta menin taas sekaisin noihin ilmoitettujen ntsc pituuksien kanssa.

The Village (M. Night Shyamalan – 2004) ***½

Tillsammans (Lukas Moodysson – 2000) ****½



Fearless Vampire Killers (Roman Polanski – 1967) ***



Salvatore Giuliano (Fransesco Rosi – 1962) **½



One Two Three (Billy Wilder – 1961) **½



Idi i smotri – Tule ja katso (Elem Klimov – 1985) **



2046 (Wong Kar-Wai – 2004) **



The Village oli parempi elokuva kuin odotin. Kyseessä on tunnelmallinen kuvaus eristetystä kylästä ja sen teho perustuu nimen omaan juuri tunnelman luomiseen eikä erikoiseen juonikuvioon. The Village ei ole pelottava elokuva ja tuskin sitä sellaiseksi on yritetty tehdäkään. Lisäksi dialogi ja tapahtumien kulku ovat melko sulavia eikä heikkoja hetkiä tullut vastaan, kuten esim. The Signissa takaumat. Tosin se on vielä sanottava, että elokuvan jälkimmäinen puolisko meni puoliksi unessa, kun olin sen verran väsynyt jo ennen elokuvan katselua. Täytyy ottaa ehdottomasti joskus uusintakatseluun ja antaa sitten parempaa arviota elokuvasta.



Tillsammans on omassa lajissaan lähes täydellinen elokuva. Se on sekä viihdyttävä että hetkittäin melankolinen, henkilöt ovat aidon tuntuisia ja lisäksi tapahtumien sijoittuminen ´70-luvulle tuo oman mukavan lisänsä elokuvaan. Toivoisinkin, että Moodysson keskittyisi enemmän Tillsammansin kaltaisiin elokuviin.



Polanskin Vampyyrintappajat sijoittuu ohjaajan tuotannossa omalla listallani ehkä sinne puolen välin tietämille. Se ei yllä esim. Pianistin tai Inhon tasolle, mutta toisaalta se ei ole niin tylsä kuin Tess tai Knife In The Water. Itse asiassa elokuva on omalla tavallaan hivenen hauska ja sen kuvasto on varsin rikasta. Pelkästään elokuvan lopun perusteella antaisin elokuvalle paremmankin arvosanan.



Jostain syystä Franscesco Rosin Salvatore Giuliano ei tehnyt minuun vaikutusta, vaikka pidänkin yleensä tämän tyylisistä tarinoista. Itse asiassa elokuva tuntui tylsältä ja sen henkilöt eivät jaksaneet kiinnostaa. Italian karut maisemat eivät ainakaan lisänneet elokuvan tehoa.



Yleensä pidän Billy Wilderin elokuvista, mutta One Two Three kuuluu poikkeuksiin. James Cagneyn rooli on erittäin epämiellyttävä; oikeastaan Cagney ei tee elokuvan aikana muuta kuin karjuu. Kylmään sotaan liittyvät viitteet saavat paikoitellen hymyn huulille, mutta kokonaisuutta nekään eivät pelasta.



Tule ja katso on varsin karu ja jollain tavalla brutaali sotaelokuva. Se näyttää mitä sota voi pahimmillaan olla. Se on tavallaan myös ongelma, sillä elokuvassa esitellään koko ajan tuhoa, kärsimystä ja etenkin menetyksiä. Tapahtumia seurataan nuoren Floryan näkökulmasta ja avainhahmona menetykset koskevat aina häntä. Kaikissa sotaelokuvissahan on kärsimystä ja tuhoa, mutta ongelma on se, ettei Tule ja katso ‑elokuvassa jää tilaa muulle kuin tuholle. Jatkuvat kurjuudet tekevät katsojan kylmäksi. Toisaalta, eikö sota tee ihmisen kylmäksi ja turtuneeksi. Ristiriitaisesti se on samaan aikaan sekä hyvä että huono asia. Epäselväksi myös jäi, minkälaisia tunteita ohjaaja on halunnut katsojassa herättää, vaikka loppujen lopuksi se onkin sivuseikka. Toinen elokuvan ristiriita nousee jo siitä, että elokuva on neuvostoliittolaisten käsialaa ja tapahtumia kuvataan lähes pelkästään niin, että vain saksalaisten aiheuttamia tuhoja kuvataan, vaikka neuvostoliittolaiset itsekin syyllistyivät sodassa mittaviin sotarikoksiin. Toisaalta tapahtumien sijoittuminen tiettyyn, melko lyhyeen, ajanjaksoon ei anna mahdollisuutta käsitellä muita kuin saksalaisten tuhoja. Silti kuitenkin edellä mainittu ristiriita nousee väkisinkin mieleen, vaikkei siihen tarkoituksellisesti oltaisikaan pyritty. Annetut kaksi tähteä antavat elokuvasta ehkä väärän kuvan, todennäköisesti joku toinen antaisi elokuvalle lähes samoin perustein esim. neljä tähteä.



2046 oli pettymys. Ihmettelin elokuvan aikana, että voiko tämä todellakin olla näin paljon huonompi kuin In The Mood For Love, sillä päällisin puolin elokuvissa ei ole merkittäviä eroja. Pohdinnoissani tulin siihen tulokseen, että vaikka 2046 sisältääkin samoja elementtejä kuin In The Mood For Love, niin sekä sisältö että kerronnan rytmi ovat sen suurimmat ongelmat. Elokuva (tai ohjaaja) ei oikein tunnu tietävän mitä se haluaa kertoa ja mihin se haluaa keskittyä. Vielä suurempi ongelma on kuitenkin se, ettei 2046 löydä missään vaiheessa samanlaista rytmiä kuvien, musiikin ja sanojen välille kuin mikä oli In The Mood For Loven vahvuus ja olennaisin piirre. 2046:ssa tunteita esitelllään kuvien avulla katsojalle, mutta samalla tapahtumia kuitenkin unohdetaan pohjustaa, jolloin esim. henkilöiden suru ei tunnu miltään.

Amadeus (27.3.2005 15:11)

Polanskin Vampyyrintappajat – Itse asiassa elokuva on omalla tavallaan hivenen hauska ja sen kuvasto on varsin rikasta.

Minusta Vampyriintappajat on huomattavasti enemmän kuin vain "hivenen" hauska. Lisäksi tuo mainittu kuvasto ja lavastus ovat huippuluokkaa. Tässä yhdistyy täysin jäljentämättömällä tavalla huumori ja omituinen, tunkeutuva kauhutunnelma. Goddamn se musiikki on upeaa.

Tule ja katso – ...että vain saksalaisten aiheuttamia tuhoja kuvataan, vaikka neuvostoliittolaiset itsekin syyllistyivät sodassa mittaviin sotarikoksiin. Toisaalta tapahtumien sijoittuminen tiettyyn, melko lyhyeen, ajanjaksoon ei anna mahdollisuutta käsitellä muita kuin saksalaisten tuhoja.

Tässä on vähän sama idea kuin Tarkovskin Ivan's Childhoodissa (1962): kuten mainitsetkin, Klimov esittää elokuvansa yhden hahmon kautta ja tämä hahmo sattuu olemaan lapsi. Näin (ja sen järjettömän intensiivisen näkökulmakerronnan ansiosta) katsoja kokee tapahtumat kuten päähenkilömme, jonka on mahdotonta nähdä kokemaansa sotatilannetta laajemmassa mittakaavassa. Vain tuo tuho ja kuolema ovat ne, jotka tavoittavat pojan tajunnan, mutta on myös totta, että tässä suhteessa Klimovin elokuva ei ole "suurin mahdollinen" sotaelokuva (vaikka tämän lausuminen tuntuu todella vaikealta). Tässäkin suhteessa on ihailtavaa se hillitsevyys, jolla Klimov kuvaa koko pitkän elokuvansa: ei turhaa graafista väkivaltaa tai muita halpoja ja epäonnistuvia yrityksiä, vaan kaikki tunkeutuu katsojan selkäytimeen sen tosiasian ansiosta, että pojan kautta mekin koemme samat epätodellisen raastavat tilanteet ja tuntemukset. Tämän saavuttaminen, valitun ja tarkoituksenmukaisen näkökulman saavuttaminen ja sen säilyttäminen, onkin se haaste. Itselleni juuri tämä elokuva on niitä harvoja (esim. Polanskin Inhon rinnalla), jotka ovat tämän haasteen unohtumattomimmin ja fyysisimmin saavuttaneet.

Yleensä pidän Billy Wilderin elokuvista, mutta One Two Three kuuluu poikkeuksiin. James Cagneyn rooli on erittäin epämiellyttävä; oikeastaan Cagney ei tee elokuvan aikana muuta kuin karjuu. Kylmään sotaan liittyvät viitteet saavat paikoitellen hymyn huulille, mutta kokonaisuutta nekään eivät pelasta.

Meillä on ainakin ihan erilainen käsitys huumorista. Mitä tulee Cagneyn MacNamaran rooliin siinä hän on yritysjohtaja jonka lähes kaikki alaiset olivat vanhoja puolueen jäseniä joita piti piiskata vanhan totutun mallin mukaisesti.

You know.

League of extraordinary gentlemen *** Ok, tunnustan, en ole lukenut koskaan tätä sarjakuvaa, joten en voi (ehkäpä onneksi) verrata niitä. Leffa oli kuitenkin tällaisena hauska.

xXx *** Herra Dieselin ei paljoa kannattaisi yrittää kommunikoida puhumalla, ainakaan elokuvissa.

Born on the fourth of july **½ Varsin koskettava tarina, mutta se yksin ei vielä tee elokuvasta hyvää.

Out of sight **

The Client ***

Kill Bill vol.2 ****½ Ostin sitten kuitenkin Anttilasta.



Lisäksi Conspiracy theorya tunnin verran ja sitten levy hyytyi pikselimössöksi ja kolme ekaa jaksoa Apinoiden planeetta telkkarisarjaa.

Olivat muuten runnelleet ton Apinoiden planeetan "boksin" postimatkalla melko huolellisesti. Jäljistä ja kotelon hajoamistavasta voisi luulla jonkun käyttäneen isoa veistä.

Itse apinasarja vaikuttaa kivalta, ei nyt kuitenkaan ole ihan niiiin kova juttu kun silloin aikanaan telkkarista tullessaan, jolloin se oli aina ehdoton seuraavan aamun ensimmäinen tärkeä asia koulussa. Tämä siis joskus ‑75 tai ‑76.

Goose (27.3.2005 16:09)

Meillä on ainakin ihan erilainen käsitys huumorista. Mitä tulee Cagneyn MacNamaran rooliin siinä hän on yritysjohtaja jonka lähes kaikki alaiset olivat vanhoja puolueen jäseniä joita piti piiskata vanhan totutun mallin mukaisesti.

You know.

Heh, itsekin ajattelin hieman samaan tyyliin lukiessani antamaasi palautetta elokuvasta hieman ylempänä tässä ketjussa. Toisaalta huumorintajuni taitaa olla hieman normaalista poikkeava, kun aika harvat – yleensä kiitellyt – komediat saavat minua viehättymään niistä.



-------------------------



Marienbadille kiitokset etenkin Tule ja katso ‑elokuvan kommenteista. Tulkintasi toi joitain uusia näkökulmia elokuvan ymmärtämiseen (tai ainakin selkeytti niitä).

Amadeus (27.3.2005 16:11)

The Village ei ole pelottava elokuva ja tuskin sitä sellaiseksi on yritetty tehdäkään.

Minua ainakin pelotti. Jo se kohta jossa tyypit kilpailivat kuka uskaltaa seistä kauiten metsän rajassa oli ihan kamala. Ja sokean tytön matka metsän läpi oli yhtä piinaa.

Ei hullumpi viikko:

Roeg: Don´t Look Now (35mm)

– Tämä elokuva tuntuu paljastavan joka katselulta jotakin uutta itsestään ja roolihahmoistaan. Jotenkin tuntuu että tämä on myös niitä teoksia jotka tulevat syvenemään entisestään sitä mukaa kun näkökulma muuttuu sen esittelemään kauhuun esim. oman vanhenemisen myötä.

Truffaut: La Nuit américaine (35mm)

– Elokuva, jota on helppo rakastaa. Myös elokuva, jonka nähtyään on helppo rakastaa kyseistä taiteenlajia.

Saura: Cria cuervos (dvd)

– Jeanette ja Ana Torrent. Ehkä se kaikista sydämellisin lapsuuden elokuva.



No ok,



Gibson: The Passion of the Christ (tv)

Francisci: Ercole e la regina di Lidia (tv)

Hedden: Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan (dvd)

Hunt: Death Hunt (dvd)

– Sanoisinko, että aika oli kuultanut muistot. Bronson ja Marvin vielä menevät tositapahtumiin perustuvassa ihmisjahdissa Kanadan perukoilla, mutta siloposkisen ja kaikinpuolin sliipatun toiminta Jacksonin tuominen vuoden 1931 tapahtumiin tuntui jo liioittelulta.

35mm:

Don't Look Now



DVD:



The Rules of Attraction

Panther



VHS:



Yksinteoin

Hallittua sattumaa