Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Nueraz ( 11.2.2011 16:29)

Alive ( 11.2.2011 10:37)

HD-DVD



20. Pitch Black *** Kohtuullisesti onnistuva avaruuskauhu. Tällaiseen roolin Diesel on omiaan, joskin tunteettoman tappajan "sisäinen hyvyys" on hieman ärsyttävää.



21. Chronicles of Riddick ** Tässä siirrytään kauhutunnelmista enempi scifi-seikkailuhenkiseen elokuvaan. Välillä toimii, välillä ei. Tämä oli director's cut, 15 minuuttia lyhyempi teatteriversio saattaisi olla parempi. Ei jäänyt tosin tarvetta tarkastaa.



22. V for Vendetta ****+ Teatterikierroksen jälkeen olin arvostanut 4 tähden edestä, nyt arvostan vielä vähän enemmän. Johtuu ehkä siitä että lähdeteos on kauempana muistoissa eikä enää häiritse juonen oikomiset/muuttamiset. Minusta kirjan henki on kuitenkin saatu siirrettyä hienosti elokuvaan. Todella hyvä.



DVD



23. Eden Lake **** Löytyi Anttilan alelaarista 2 eurolla ja muistelin että foorumillakin oli tästä pidetty. Ja olihan tämä ehdottomasti tällaisen metsä-survival-kauhun aatelia hieman ärsyttävästä alusta huolimatta. Tämä päänilkkiteini jatkoi lähes samaa rooliaan Skins-sarjassa ja edustaa mulle kyllä kusipääteinibritin perikuvaa. Elokuva: oikein positiivinen yllätys, jonka loppukin jää vielä ikävästi mieleen kummittelemaan.

Kaiken muun hyvän ohella elokuva toimii loistavana dokumentaarisena kuvauksena niistä tilanteista (hupaisista väärinkäsityksistä), joita syntyy silloin kun englantilainen sivistyneistö ja työväenluokka kohtaavat toisensa.

Jos puhutaan perinteisestä kuvasta brittiläisestä sivistyneistöstä, niin ei taida elokuvan pääosapari sopia kyseiseen muottiin. Enemmänkin kyseessä on ainakin Disco Studdin pariinkin otteseen(?) esiintuoma sukupolvikysymys, eli se kun vanhempi sukupolvi alkaa näkemään nuorissa ja heidän tavassaan olla ja nauttia samaistumiskohteen sijaan jotain vierasta ja ahdistavaa.

79. Georg Wilhelm Pabst:

Die Büchse der Pandora (1929) (Pandoran lipas) ****½

Hieno ja hyvin viihdyttävä elokuva. Selkeisiin osiin jaksotettu elokuva toimii ratkaisuna pitäen melko harhailevaa tarinaa elinvoivana, ja viimeistään masentavan kaunis Louise Brooks kautta aikain ihanimpana femme fatalena pitää silmät kiinni kuvaruudussa. Taidokas etäisyyksien käyttö, leikkaukset ja panorointi toimivat tehokeinoina. Kaikki on priimaa lavastuksista näyttelijöihin ja riehakkuudesta melankoliaan lipuvaan tunnelmaan.



80. Wes Anderson: Rushmore (1998) ****

81. Wes Anderson: The Life Aquatic with Steve Zissou (2004) ****

Parit katsomatta jääneet Andersonit tarjosivat tavalliseen tapaan uusien ihmissuhteiden luontia ja vanhojen korjailua rautaisella ammattitaidolla, omintakeisella karamellikuvastolla ja tummalla huumorilla varustettuna.



82. Brian W. Cook: Colour Me Kubrick (2005) **

Parissa Kubrickin elokuvassa apuohjaajana työskennelleen Cookin debyyttiohjaus on hajuton ja mauton yhden vitsin tasapaksu pökäle. Antaumuksellinen Malcovich vetää historian vittumaisimman homoroolin umpiärsyttävänä ja inhottavana Conwayna. Vaikka perusasiat on periaatteessa kunnossa, on tarinankuljetus jotenkin ponnetonta eikä keneenkään hahmoon synny minkäänlaisia siteitä. Ehkei tästä edes saisi kunnon elokuvaa aikaan, ainakaan ilman reiluja revittelyjä, vaikka tarina elokuvan takana onkin melko uskomaton ja kiinnostava. Musiikkipuolella kumarreltiin Kubrickin teosten suuntaan, harmi vain ettei muu osaaminen vastannut sitä tasoa...



83. Michael Snow: Wavelength (1967) *

60-luvun lyhäreistä tuttua avantgardistista ja psykedeelistä mukahienoa paskaa pidennettynä 45 minuuttiin. Kamera zoomaa koko keston ajan yhdessä huoneessa olevaa taulua kohti, lopulta saavuttaen sen. Välissä kuva välkkyy eri värisävyissä ja taustalla soi aluksi liikenteen äänet ja The Beatles, mutta pian ainoa ääni on alati kasvava ja korkeammalle nouseva ininä. Elokuva ei kiehdo mitenkään millään tasolla, mutta aina tällaisestakin joku vitsiniekka kirjoittaa tyyliin: "For all of the film's sophistication (and it is overpowering for its time-space-sound inventions) it is a singularly unpadded, uncomplicated, deadly realistic way to film three walls, a ceiling and a floor... it is probably the most rigorously composed movie in existence."



Ainoa käyttökelpoinen funktio tällaisille ”elokuville” on toimia vain jonkinlaisena aistiärsykkeenä, jotta mieli pääsisi vapaasti vaeltelemaan. Tällainenkin transsitila käy vain mahdottomaksi ininän tullessa mukaan, joka ohjaajan mukaan laitettiin elokuvaan vain katsojan ärsyttämistä varten.

asdf ( 11.2.2011 18:05)

83. Michael Snow: Wavelength (1967) *

60-luvun lyhäreistä tuttua avantgardistista ja psykedeelistä mukahienoa paskaa pidennettynä 45 minuuttiin. Kamera zoomaa koko keston ajan yhdessä huoneessa olevaa taulua kohti, lopulta saavuttaen sen.

Tai ehkä sun täytyy vain keskittyä jatkossa tarinaelokuviin ja jättää avantgarde muille. Näin tän joskus arkistossa ja kokemus oli huikea.

Red Right Hand ( 11.2.2011 18:32)

asdf ( 11.2.2011 18:05)

83. Michael Snow: Wavelength (1967) *

60-luvun lyhäreistä tuttua avantgardistista ja psykedeelistä mukahienoa paskaa pidennettynä 45 minuuttiin. Kamera zoomaa koko keston ajan yhdessä huoneessa olevaa taulua kohti, lopulta saavuttaen sen.

Tai ehkä sun täytyy vain keskittyä jatkossa tarinaelokuviin ja jättää avantgarde muille. Näin tän joskus arkistossa ja kokemus oli huikea.

Tarinattomuus ei ole mikään ongelma ja katson kyllä mieluusti kokeilevaa ja poikkeavaa elokuvaa tyyliin Derenin tai Bunuelin lyhärit, mutta sittenkun mennään tälläiselle itsetarkoitukselliselle kikkailulinjalle ja etenkin kun sitä tapahtumattomuutta kestää melkein tunnin, tulee raja vastaan. Mulla on monia kavereita jotka ovat tehneet Wavelenghtin tai jonkun Paul Sharitsin tekeleiden ”tasoisia” elokuvia, ja yhtä huonoja nekin ovat vaikka miten katsoisi. Yleensä kun elokuvaa katsoessa tuntuu siltä että itsekin osaisi räpeltää järkevämpää, koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa ruokaa näköelimille, tietää ettei se voi olla hyvä. Tällaisia pitkälti improvisoituja efektiseikkailuja on varmasti kivaa tehdä kun samanlaisia pätkiä tehdään vuosikymmenestä toiseen, muttei niitä tekeleitä tarvitse aina muille jakaa. Enkä toki tarkoita että tietyn tyylisen elokuvan tekemisen helppous olisi automaattisesti pois sen arvosta, mutta ärsyttää kun jotkut sitten keksimällä hakevat elokuvista jotain aivan naurettavia sisältöjä tai muita elokuvallisia keinoja.



Wavelength ei ehkä aivan samaan kastiin mene kuin sellaiset muutaman minuutin "struktualistien" värisekamelskat tai tyyliin Lynchin 60-lukulaiset, jollaisia yllä kuvailin, mutta siitäkin löytyy tarpeeksi elementtejä jotka saavat minut vain ärsyyntyneeksi. Jostain syystä tällaisiin elokuviin tulee aika-ajoin törmättyä vaikka tiedän aina etukäteen että katsomiskokemuksesta tulee tuskaa.

asdf ( 11.2.2011 20:21)

Mulla on monia kavereita jotka ovat tehneet Wavelenghtin tai jonkun Paul Sharitsin tekeleiden ”tasoisia” elokuvia, ja yhtä huonoja nekin ovat vaikka miten katsoisi. Yleensä kun elokuvaa katsoessa tuntuu siltä että itsekin osaisi räpeltää järkevämpää, koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa ruokaa näköelimille, tietää ettei se voi olla hyvä.

Voi itku. Tää on vähän samaa läppää kuin joku jolla ei ole mitään käsitystä taiteesta menee nykytaiteenmuseoon, katselee hetken teoksia joita ei ymmärrä ja joiden taustoja tai historiaa ei vaivaudu selvittämään, ja alkaa sitten paniikissa (tietenkin nauraen, mutta todellisuudessa itseään häveten) selittämäään vakavissaan että itsekin osaisi tehdä parempaa. Miksi ei sitten tee? Miksi about jokaisessa kattavassa elokuvakirjassa, elokuvan historiaa tai elokuvan tekemistä fundamentaalisella tasolla käsittelevässä kirjassa kirjoitetaan Wavelengthistä, mutta ei sanota sanaakaan näistä "sun kavereista". Onko kyseessä salaliitto?



Wavelength on metaelokuva, elokuvallista käsitetaidetta. On tietenkin ok. olla diggaamatta siitä, mutta noi sun kommenttisi "itsekin osaisin tehdä paremman" ovat ihan alakoulutason höpöä, eikä sellaiseen länkyttämiseen uskoisi törmäävän tällä foorumilla.

Red Right Hand ( 11.2.2011 22:08)

Voi itku. Tää on vähän samaa läppää kuin joku jolla ei ole mitään käsitystä taiteesta menee nykytaiteenmuseoon, katselee hetken teoksia joita ei ymmärrä ja joiden taustoja tai historiaa ei vaivaudu selvittämään, ja alkaa sitten paniikissa (tietenkin nauraen, mutta todellisuudessa itseään häveten) selittämäään vakavissaan että itsekin osaisi tehdä parempaa. Miksi ei sitten tee? Miksi about jokaisessa kattavassa elokuvakirjassa, elokuvan historiaa tai elokuvan tekemistä fundamentaalisella tasolla käsittelevässä kirjassa kirjoitetaan Wavelengthistä, mutta ei sanota sanaakaan näistä "sun kavereista". Onko kyseessä salaliitto?



Wavelength on metaelokuva, elokuvallista käsitetaidetta. On tietenkin ok. olla diggaamatta siitä, mutta noi sun kommenttisi "itsekin osaisin tehdä paremman" ovat ihan alakoulutason höpöä, eikä sellaiseen länkyttämiseen uskoisi törmäävän tällä foorumilla.

En tietenkään tosissani kuvittele kykeneväni tekemään parempia elokuvia kuin Wavelength, minkä kyllä oletin jokaisen ymmärtävän. Kommentillani yritin vain kuvailla niitä tuntemuksia joita syntyy tuonkaltaisia elokuvia katsoessa. Muuten olen kyllä juuri tämänkaltaisen taiteen kohdalla ehdottomasti tuollainen Tony Halme ‑juntti, jos taideteos ei herätä minussa mitään tunteita tai ajatuksia, niin totta helvetissä totean sen paskaksi, enkä tee sitä mitenkään naureskellen. Voisin toki halutessani jotain tulkintoja esittää, mutta jos teos on niin kertakaikkisen mitäänsanomaton niin en koe että sille kannattaa sen enempää aikaa tuhlata.



Wavelength on varmasti arvostettu elokuvateos ja löytyy "about jokaisesta kattavasta elokuvakirjasta", mutta pointtini oli lähinnä kuuluuko se niihin ollenkaan muuten kuin tietysti oman lajinsa edustajana joka on syystä tai toisesta herättänyt muita enemmän huomiota. Kohdallani tämä tippuu samaan sarjaan jonkun Warholin Sleepin kanssa, en nähnyt Wavelengthissä mitään hienoa tai ihmeellistä.



Mikä Wavelenghtissä sinusta sitten oli niin huikeaa? Voin ainoastaan ymmärtää, että elokuva tarjoaisi jonkinlaisen fyysisen kokemuksen ajaessaan katsojan transsiin/vangiten muuten sisäänsä, mutta omalla kohdallani tämäkään ei toiminut aiemmin mainitsemastani syystä. Huikean ärsyttävänäkin se olisi herättänyt jotain tuntemuksia, mutta tämä oli vain tylsä.

Pontypool (2008) *****

En tämmöisen olemassaolosta ollut tiennyt mitään. Kanadalainen tyylikäs pienen pudjetin kauhuelokuva. Tapahtumat sijoittuvat kokonaan pienen radio-aseman studioon, jonne alkaa hätääntyneitä tulvia soittoja oudoista tapahtumista. Oikeastaan helvetin kova. Pelottava, uhkaava, omaperäinen ja kaikkea.



Grotesque (2009) **

Tylsää rankistelua. Emmä näitä gornoja oikein enää jaksa.



Devil’s tomb (2010) *

Ihan vitun paska.

Antti Näyhä ( 11.2.2011 13:36)

theremin ( 11.2.2011 12:54)

35. Trumbull: Silent Running ****

Yksi hienoimmista scifi-elokuvista. Koskettava ja ajatuksiaherättävä tarina, joka on Bruce Dernin näytöstä. Tässä taisi olla myös inhimillisimmät robotit jotka valkokankaalla on nähty. Mietin pitkään että miten ihmeessä nämä on oikein luotu mutta taitaa tässäkin olla käytettynä perinteinen "kääppäri purkissa" menetelmä.

Tällä kertaa oli käytössä ”alaraaja-amputoitu purkissa”-variaatio.

Wow, kiitos! Ei tullut tuota lähestymistapaa edes ajateltua.

Yoshua Ben Yosef ( 11.2.2011 17:49)

Nueraz ( 11.2.2011 16:29)

Alive ( 11.2.2011 10:37)

HD-DVD



20. Pitch Black *** Kohtuullisesti onnistuva avaruuskauhu. Tällaiseen roolin Diesel on omiaan, joskin tunteettoman tappajan "sisäinen hyvyys" on hieman ärsyttävää.



21. Chronicles of Riddick ** Tässä siirrytään kauhutunnelmista enempi scifi-seikkailuhenkiseen elokuvaan. Välillä toimii, välillä ei. Tämä oli director's cut, 15 minuuttia lyhyempi teatteriversio saattaisi olla parempi. Ei jäänyt tosin tarvetta tarkastaa.



22. V for Vendetta ****+ Teatterikierroksen jälkeen olin arvostanut 4 tähden edestä, nyt arvostan vielä vähän enemmän. Johtuu ehkä siitä että lähdeteos on kauempana muistoissa eikä enää häiritse juonen oikomiset/muuttamiset. Minusta kirjan henki on kuitenkin saatu siirrettyä hienosti elokuvaan. Todella hyvä.



DVD



23. Eden Lake **** Löytyi Anttilan alelaarista 2 eurolla ja muistelin että foorumillakin oli tästä pidetty. Ja olihan tämä ehdottomasti tällaisen metsä-survival-kauhun aatelia hieman ärsyttävästä alusta huolimatta. Tämä päänilkkiteini jatkoi lähes samaa rooliaan Skins-sarjassa ja edustaa mulle kyllä kusipääteinibritin perikuvaa. Elokuva: oikein positiivinen yllätys, jonka loppukin jää vielä ikävästi mieleen kummittelemaan.

Kaiken muun hyvän ohella elokuva toimii loistavana dokumentaarisena kuvauksena niistä tilanteista (hupaisista väärinkäsityksistä), joita syntyy silloin kun englantilainen sivistyneistö ja työväenluokka kohtaavat toisensa.

Jos puhutaan perinteisestä kuvasta brittiläisestä sivistyneistöstä, niin ei taida elokuvan pääosapari sopia kyseiseen muottiin. Enemmänkin kyseessä on ainakin Disco Studdin pariinkin otteseen(?) esiintuoma sukupolvikysymys, eli se kun vanhempi sukupolvi alkaa näkemään nuorissa ja heidän tavassaan olla ja nauttia samaistumiskohteen sijaan jotain vierasta ja ahdistavaa.

Tarkemmin kun asiaa ajattelee niin ehkä olet oikeassa....

29.

Ruoska

Clintin eka länkkäri taitaa olla myös se tyylipuhtain. Lapsena tuli Ruoska katsottua toistakymmentä kertaa ja kiva oli huomata ettei aika ollut kullannut muistoja, vaan elokuva on edelleen viiltävän kylmä ja hieno länkkäri. Alkupuolella on jenkkilänkkäreiksi harvinaisen spagumainen fiilis, mutta loppua kohden elokuva muuttuu nihilistisemmäksi ja on vain ja ainoastaan tekijänsä näköinen ja oloinen.



30. Korpin lento

Mahtavaa! Tahtoo nähdä trilogian muutkin osat.



31. Huhu

Olipa kerran Hollywood, joka pystyi tekemään vetävän draamaelokuvan vaikka mistä: yhdestä ideasta tai yhdestä näytelmästä, tai yhden idean näytelmästä. Näyttelijöistä Shirley Maclaine on hienossa vedossa, Hepburn vähän laimea aivan viime metrejä lukuunottamatta. Vanhat rouvat just niin ärsyttäviä kuin pitääkin, James Garner snadisti puiseva. Skideistä Maryn näyttelijä ei ihan vakuuta, tai ehkä kyse on enemmän ohjaaja Wylerista. Lasten ohjaus ei ole onnistunutta. Mutta silti, lähes täysien pisteiden melodraamaa.



32. Litan (1982)

Jean-Pierre Mockyn absurdi kauhufantasia tuo mieleen milloin jodorovskyn, milloin Lynchin, milloin Fellinin. Jne. Jne. Tai ehkä jos Bunuel olisi ohjannut krimejä tai gialloja, lopputulos olisi voinut olla jotain tällaista? Ja silti elokuva on ennen kaikkea Mockylicous, paljon enemmän kuin vaikutteidensa tai osiensa summa. Hieno osoitus ohjaajan monipuolisuudesta.



33. Un linceul n'a pas de poches (1975)

Horace McCoyn teokseen perustuva tarina idealistisesta journalistista, joka haluaa paljastaa kaupungin poliittisen eliitin mädännäisyyden. Eli aiheiltaan liikutaan hyvin samankaltaisissa maisemissa kuin L'albatrossissa tai Solossa. Kuten muissakin näkemissäni Mockyissa, elokuvassa on merkillisen haikea tunnelma – se on samanaikaisesti kepeä, leikillinen ja surumielinen. Mocky on suuri romantikko ja uuden aallon filmit tulevat vahvasti mieleen, erityisesti Truffaut parhaimmillaan. Kuljetukseltaan hieman löysä elokuva ei silti aivan yllä aikaisemmin näkemieni Mocky ‑tuotantojen tasolle, ei tosin jää kovin kauaskaan. Ehkä noin puolen tähden päähän.

17. Todd Philips:

Old School (digiboksi, 2003) ***½

Uusintakatselu. Varsin hauska. Kova parannus Philipsiltä onnettoman Road Tripin jälkeen. Will Ferrellistä ei tietenkään ole haittaa! Nerokas mies.



18. David O. Russell: Three Kings (dvd, 1999) ***

Uusintakatselu. Sekoittelee kepeää sotaseikkailua ja vakavampia aineksi kohtuu onnistuneesti. Loppupuoli menee kyllä aika lässyksi. Visuaalisesti aika kiinnostava. Huvittavaa että dvd:n alussa varoitelleen tyyliin "kuvaa on tarkoituksella käsitelty, levysi ei ole rikki".



19. Tom Hooper: The King's Speech (elokuvateatteri, 2010) ***½

Varman päälle tehty särmätön laatuelokuva senioreille. Hyvin näytelty.



20. Michael Dowse: It's All Gone Pete Tong (digiboksi, 2005) **½

Melko ärsyttävää sekoilua. Paranee kuitenkin hieman loppua kohden ja sisältää muutamia hauskojakin hetkiä.



21. Debra Granik: Winter's Bone (elokuvateatteri, 2010) ***½

Hyytävä draama white trash perheestä. Ohjaaja Granik kertoo melko hyvin kirjoitetun tarinan tehokkaan yksinkertaisella tyylillä. Näyttelijät tekevät mainiota työtä ja etenkin Jennifer Lawrencen ja John Hawkesin erittäin hienovaraiset suoritukset keskeisissä rooleissa ovat vangitsevaa katseltavaa. Se jokin viimeinen maaginen osanen tästä jäi kuitenkin uupumaan joka olisi nostanut elokuvan kategoriasta hyvä vielä kirkkaampiin sfääreihin. Loppuratkaisut olivat myös vähän liian helppoja.



22. Brian Helgeland: Payback (dvd, 1999) ***

Uusintakatselu. Ihan viihdyttävä moderni film noir. Harmi että tyylikkään alun jälkeen Porterin (Mel Gibson) hahmoa pehmennetään liikaa. Gibson pääsi taas toteuttamaan marttyyri-masokistisia taipumuksiaan kidutusjakson merkeissä. Olisi kiva nähdä tästä myös tarjolla oleva Helgelandin ohjaajan leikkaus.

Tällä viikolla onkin tullut urakoitua, tuskin edes muistan kaikkia:

Digiboksi:



1. Paris Texas.



Wendersin uran huipennus. Hieman tyssätävä loppukaan ei pilaa tätä hienoa tarinaa, saati sitten fantastista tunnelmaa.



DVD:



18. Terminator: Salvation



Olipas kökkö. Todella keskinkertaisuutta keskinkertaisuuden päälle.



19. Defiance.



Sinänsä mielenkiintonen tarina valkovenäläisistä veljeksistä, jotka alkavat pistää natseille kampoihin. Jonkin verran juutalaisteemaa, jonkin verran suhdetta venäläiseen, lähes kokoajan melko latteaa meininkiä. Alun kostoretket olivat kyllä hyviä.



20. G.I. Joe.



Selkeästi keskivertoa parempi tietokone-efektipläjäys, jossa on paikkapaikoin samaa mielisairautta kuin esim. Hanaa-elokuvassa. Hyvät näyttelijät, yllättävän hyvät.



21. Taking Pelhan 1-2-3.



Travoltahan pilaa koko elokuvan. Nykyään sitä melkein toivoo, ettei mitään Pulp Fictonia ei olisi ikinä tehty ja herra ei olisi päässyt spedeilemään sen varjolla vuosikymmeniä lisää. Washington on hyvä, rooli melko sama kuin Deja-vussa.



22. The Wind That Shakes the Barley.



Ken Loachin kehuttu kuvaus IRA:n synnyinajoilta ei valitettavasti ole kovin hääppöinen elokuva. Loach yrittää toistaa napakympiksi osoittautuneen Land & Freedomin kohtauksia useampaan kertaan, epäonnistuen.



23. Punisher: War Zone

Parhaita uusia kasariaktioneita. Mitään varsinaista haukkumista en keksi, mutta kyllä Dolpan Punisher on edelleen se ylivoimainen tulkinta aiheesta. Toivottavasti tämä saa jatkoa.





24. Infernal Affairs III.



Nyt täytyy kyllä tunnustaa, etten tajunnut tästä paskaakaan. Mitä tapahtui. Whattahell.



25. Bronsson.



Valitettavasti katsoin tämän kahdessa osassa. Mielenkiintoinen, mutta ei täysin onnistunut. Minusta tuntuu, että tuo kahdessa pätkässä katsominen pilasi myös osan hulluuden syövereihin matkustamisesta.



26. Luftslottet som sprängdes.



Tää oli melkein mielenkiintoisin näistä kolmesta pläjäyksestä, vaikka tämä oli myös kaikkein vähiten elokuva.



27. District 9

En tiennyt tästä mitään ja yllätys oli mieluinen. Tiesin toki, että tämä on hyvä, mutta erikoinen juoni ja toteutus maistuivat



28. When you are Strange



Keskinkertainen Morrison/Doors dokumentti.

Antti Tohka ( 13.2.2011 18:22)

Infernal Affairs III.



Nyt täytyy kyllä tunnustaa, etten tajunnut tästä paskaakaan. Mitä tapahtui. Whattahell.

No siinä istutaan toimistossa ja puhutaan. Eihän siinä mitään muuta tapahdu.

Jotain pari viikkoa...

19. Ashby: 8 miljoonaa tapaa kuolla (8 Million Ways to Die, 1986) [dvd] ***

Hyvin näytelty ja kohtuullisen kiinnostava L.A. neo-noir, joka kuitenkin on snadi pettymys tekijäkaarti huomioonottaen: Ashby on ohjannut pari suosikkileffaani ja käsistä työsti Oliver Stone ja Robert Towne (toki mitä lopulta kuvattiin on toinen tarina). Ei niin tiukka kuin mihin potentiaalia olisi, mutta Jeff Bridgesiä jaksaa aina katsella ja Rosanna Arquette sekä etenkin Andy Garcia jäävät mieleen myös. Future Filmin dvd on digitaalihäiriöiseltä kuvanlaadultaan melko heikko.



20. Chu: Lentävä tikari (Flying Dagger, 1993) [dvd] ***½

Mainio ja hauska wuxia-pilailu Wong Jingin tallista. Vitsit yllättävän koherentisti osana kerrontaa eikä huima vauhti hidastu hetkeksikään. Viimeiset 20 min vaan ei enää pistänyt alkua paremmaksi, mistä syystä ei ihan yllä täyteen 4 tähteen.



21. Combs: Wrath of Cain (2009) [dvd] *½

Ankeaksi jäävä mutta melko kivuttomasti katsottava nykybläkkisdraama Ving Rhamesin esittämästä elinkautisvangista, joka joutuu tilille menneisyytensä kanssa kun hänen huumeita diilaava poikansa passitetaan samaan laitokseen.



22. Monzón: Cell 211 (Celda 211, 2009) [dvd] ***

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/02/002249/celda_211_2009_daniel_monzon.html



23. Kubrick: Barry Lyndon (1975) [35mm] *****

KAVA:lla todella mahtava restauroitu (tekstittämätön) printti, joka siivitti elokuvan tämänhetkiseksi suosikki-Kubrickiksi.



24. Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998) [bd] ***½

Yritin katsoa tätä viimeksi reilu 10 vuotta sitten armeijassa, mutta kun laajalti hypetetty alkutaistelu ei säväyttänyt edes ko. kontekstissa, päätin lopettaa katsomisen siihen. Varmaan osittain syynä se, että katseluvälineinä taisi olla vhs+pieni töllö, nyt huippulaatuisen blu-rayn kurittaessa kaiuttimia jakso tuntui paljon vaikuttavammalta. Ja jopa yllättävän hyvä loppuleffakin on, tosin lähinnä teknisenä suorituksena. Loppupuolen siltataistelu on kiinnostavampi kuin alun maihinnousu. Enkä edes pro- & epilogeista osannut häiriintyä, on tainnut sen verran tultua katseltua kiinalaisia ja muita vielä härskimmän patrioottisia sotaelokuvia.... Tästä hyvä jatkaa Band of Brothers ‑laatikon kimppuun.



25. Bogdanovich: Viimeinen elokuva (The Last Picture Show, 1971) [bd] ****

Eli seuralaisen myötävaikutuksesta munasin aikomukseni tahkota Criterionin BBS Story ‑boksi kronologisesti läpi. Tätäkään en ollut ennen nähnyt – hieno leffa, joka jää pyörimään mieleen ja tulee varmasti katsottua vielä uudestaan.

23. Taylor Hackford:

Ray (digiboksi, 2004) **

Kaikin puolin ontto elämäkertaelokuva muusikko Ray Charlesista. Harvinaisen kömpelösti rakennettu tekele tälläiseksi isoksi "Oscar-syötiksi". Paikoitellen tämä oli suorastaan naurettavaa kamaa. Jamie Foxx tuntuu enemmänkin imitoivan (varsin taitavasti tosin) Ray Charlesia kuin todella näyttelevän. Musiikkikohtaukset olivat ihan mainioita.



24. Robert Zemeckis: Contact (bd, 1997) ***

Uusintakatselu. Aiheeltaan kiinnostava "uskottava" scifi-elokuva hyytyy liialliseen rautalangasta vääntöön ja aika kankeaan uskonnon ja tieteen vastakkainasetteluun. Zemeckis onnistuu taikomaan alati liikkuvine kameroineen muutaman aika hienon visuaalisen hetken ja Jodie Foster on hyvä pääosassa kuten lähes aina.



25. Danny Boyle: 127 Hours (elokuvateatteri, 2010) ****

Erinomainen tositapahtumiin perustuva selviytymistarina. SE kohtaus oli aika päräyttävä. James Franco oli todella vakuuttava pääosassa ja Danny Boylen Slumdog Millionare linjoilla jatkava kuvallinen kikkailu yllättäen jopa toimi ihan hyvin. Itseasiassa sanoisin jopa että tämä on Boylen paras elokuva toistaiseksi.