30.10.2011 19:42
VIIKKO 43
Omissa ketjuissaan:
Demons of the Mind (Peter Sykes, 1972) – Hammer Film productions ‑ketju
Drive (Nicolas Winding Refn, 2011) – omassa ketjussaan tulikin jo tästä tilitettyä
Hard Times (Walter Hill, 1975) – nyrkkeilyelokuvat ‑ketju
Red to Kill (Billy Tang, 1994) – tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketju
Lisäksi:
The Scarlet Claw (Roy William Neill, 1944)
Yhdeksäs Universalin Sherlock Holmes ‑jatkumon edustaja loikkaa Kanadaan ja takaisin yliluonnollisella flirttailun ja salapoliisimysteerin vähemmän aikansa modernilta vaikuttavaan maailmaan. Tarina lainaa jonkin verran Hound of the Baskervilllesin alkuasetelmia, seilaten sitten omille teilleen hieman sekavana vyyhtenä. Plussaa ja lisämielenkiintoa tuo parhaat päivänsä nähneen La Mort Rouge ‑pikkukaupungin rähjäinen tunnelma. Kokonaisuus ei ole varsinainen heikko lenkki näiden elokuvien jatkumossa, mutta jätti ristiriitaisen fiiliksen. Tässä olisi ollut aineksia selvästi kovempaankin suoritukseen, vaikka ihan hyvä näinkin.
The House of Fear (Roy William Neill, 1945)
Ja kymmenes Universalin Sherlock Holmes, tapahtumapaikkana Skotlanti, käsikirjoitus perustuu Conan Doylen alkuperäistarinaan, meno on sellaisat kuin näiltä voi odottaa. Karvan päälle tunnin murhamysteeri on rutiinimaisen hyvä, eli ei uutta auringon alla. Jos Scarlet Claw kokeili vähän uusia juttuja, tässä pelataan varman päälle ja perinteiden henkeen loppuun asti. Lopputulos on hyvää ja sujuvaa viihdettä onnistuneiden edeltäjiensä tavoin. Ongelma on enemmän oman pään sisässä kuin elokuvassa: kun näitä on jo niin saamarin monta takana lyyeen aikaan, alkaisi jo kaivata vähän vaihtelua toteutukseen. House of Fear sijoittuu sarjan vahvaan keskikastiin.
Spiritism (Benito Alazraki, 1962)
Terveisiä Meksikosta. Menisihän tämä muuten suht' kivuttomasti Tales from the Crypt ‑sarjakuvan tyylisestä mukaelmasta, mutta... noin tuntiin ei tapahdu muuta kuin puunaamojen keskinäistä marinaa, todella köyhiä järki vs. tunne ‑väittelyjä ja vähän perkeleen kliseistä draamaa. Kun päästään vihdoin aaveiden ilmestymiseen, itse Saatanan visiittiin ja muuhun paskasti toteutettuun haahuiluun, ei sekään jaksa juuri hämmästyttää tai naurattaa. "Piiloviestiksi" on ujutettu kirkon hyvyyttä yli pahan spiritismin, ja kun tämä vielä sullotaan parin lauseen moraalisaarnana soppatorvesta sisään elokuvan viimeisinä sanoina, mitta täyttyi. Täysin tyhjänpäiväinen tekele kaikilla mittareilla.
Teeth (Mitchell Lichtenstein, 2007)
Tästähän huomasi pitävänsä virheistä huolimatta, jopa järjenvastaisesti. Suorastaan herkullinen tarina siveyslupaushörhöilyyn hurahtaneesta teinistä, jolla on kehon itsepuolustusmekanismit ns. kohdillaan, on loistava alkuasetelma kauhukomedialle. Saatavilla oleva komedia on melko vähäeleistä ja sitäkin mustempaa, ja ehdottomasti elokuvan paras anti. Itse toteutus on sekava ja hieman huolimaton, tarinan taustat jäävät luonnosmaisiksi, sivuhenkilöiden motiivit karkailevat vähäsen käsistä, sun muuta pientä. Tämä leffa jos mikä olisi hyötynyt, jos katsojan ja hahmojen välille olisi saatu luotua aito välittämisen side – vaikka Jess Weixler vetää ympäristön ja oman kehon kuumotuksessa hajoavan siveyden sipulin roolinsa ihan kiitettävästi, ei hahmo (eikä kukaan muukaan) etene luonnosta pitemmälle. Onneksi Lichtenstein onnistuu painamaan sormensa melko huolella inhonsekaisen naurun nappulalle (huomionarvoisesti ilman Troma-touhuihin varsinaisesti menemättä), pelastaen leffasta paljon. Myyteillä ja insestillä päästään leikkimään kiitettävästi, eikä mielenkiinto sinänsä herpaannu missään vaiheessa, vaikka välillä tuli sellainen olo, että nyt pysyy pallo vaivoin kentällä.
) Vertigoa vihjaava proto- giallo joka briljeeraa sisustuksilla ja tisseillä, mutta kaatuu jännityksen puutteeseen. Ei Fulcilla ollu oikeesti taitoa tehdä tästä sisällöllisesti kiinnostavaa (vrt. Vertigo), ja pulp arvotkin on tosiaan lähinnä verkkaisen rytmityksen takia tissien varassa. Marisa Mell vetää hyvin mutta Jean Sorel on vähän sinnepäin. **
