Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

085.

(Hercule Poirot – Kissa Kyyhkyslakassa) (2008) 6/10

Poirotin 11. esityskautta televisiosta. Kyl tää sen verran laadukas sarja on feature lenghtissä, että ansaitsee sijansa listatuissa elokuvissa siinä missä straight-to-videotkin. Vaikken ole paljoa Suchetin laatu-poiroteja katsonutkaan, niin täytyy sanoa että aika suvereenin karismaattisesti äijä ottaa hahmon haltuun. Myös mysteeritarinaa rakennellaan miellyttävän rauhalliseen ja hienovaraiseen tahtiin siten, että sekä mielenkiinto että uskottavuus säilyy. Tässä on monella "oikealla" elokuvalla oppimista.



086. Milos Forman: One Flew Over the Cuckoo´s Nest (1975) 10/10

Ekaa kertaa tuli katsottua seurassa, ja nyt elokuvan humaani ja humoristinen osuus pääsi aivan eri tavalla arvoonsa ja huomion kohteeksi. Leffa aiheuttaa myös ääretöntä henkistä ahdistusta ja vitutusta; Hoitaja Ratchet on elokuvahistorian suurimpia pahiksia.

Aika hiljaista ollut viikko:

174. Slumdog millionaire

Puhkikaluttua mutta sujuvasti toteutettua amerikkalaista unelmaa, johon intia tuo paikallissävyä just tarpeeksi tehdäkseen hommasta kiinnostavan. Diggaan tietokilpailuista, joten siihen nojaava rakennekin oli mieleinen. Hyvä idea. Ei tätä kuitenkaan juuri seuraavana päivänä muistele.



Mutta antakaa se miljoonäärivisa takaisin saatana! Ja Suomen Tietoviisas, kaikkien aikojen paras tietokilpailuohjelma.



175. G.I.Joe: Rise of Cobra

Oikeastaan aika hämmentävää miten elokuva, jossa koko ajan tapahtuu ihan sikkenä, voi olla aika helvetin tylsä. 10-vuotiaana olisi ehkä toiminut. Big "ehkä." Juonellisia ylläreitä olisi voinut olla muulloinkin kuin viimeisen neljänneksen aikana. Ja edes yksi kiinnostava hyvisten näyttelijä. Unohtui tämäkin aika nopeasti.



176. Taistelija

Eihän tähän koskaan kyllästy. Hieno pasifistisen väkivallan ylistyslaulu.

Yoshua Ben Yosef ( 3.10.2011 08:56)

086. Milos Forman: One Flew Over the Cuckoo´s Nest (1975) 10/10

Ekaa kertaa tuli katsottua seurassa, ja nyt elokuvan humaani ja humoristinen osuus pääsi aivan eri tavalla arvoonsa ja huomion kohteeksi. Leffa aiheuttaa myös ääretöntä henkistä ahdistusta ja vitutusta; Hoitaja Ratchet on elokuvahistorian suurimpia pahiksia.

Mulle Yksi lensi yli käenpesän toimii jostain syystä aina porukalla piirun verran paremmin kuin yksin katsoessa – en osaa sanoa miksi. Joka tapauksessa yksi elokuvahistorian huikeimpia romaanfilmatisointeja, annan kanssa kympin sekä kirjalle että leffalle milloin vaan. Ja Ratchet on myös omia Top 10 ‑elokuvapahiksia – aika harvinaista, että täysin fiktiivisen hahmon toimet rupeavat elokuvassa aidosti jurppimaan.

viimeisiä

Jonathan Liebesman: World Invasion: Battle Los Angeles (2011)



Eipä herättänyt mitään erityisiä tunteita. Kattoihan tuon läpi mutta thats it.



Guillem Morales: Julian Silmät (2010)



Mitään säväytttävää (kauhua) ei tämäkään tarjonnut. Ennalta-arvattava ja laskelmoitu leffa orpokodin jalanjäljissä...



Nicolas Winding Refn: Bronson (2008)



uusintakatselu. Refn ei petä tälläkään kertaa. Tom Hardy vetää hienon ja intensiivisen roolin Englannin tunnetuimpana vankina.



Ed Gass-Donnelly: Small Town Murder Songs (2010)



Leffaa on mainostettu Coenin veljesten tyyliseksi leffaksi. Mielestäni ei kuitenkaan samassa sarjassa paini. Hahmot jäivät suhteellisen ontoiksi, Tarina oli sinällään mielenkiintoinen mutta ei tarjonnut kiinnostavaa sisältöä loppuun asti. Hidastempoisuus on monesti hyvä juttu mutta tässä tapauksessa seuraaminen kävi liian usein tylsäksi.

Leo Meller II ( 3.10.2011 12:15)

Yoshua Ben Yosef ( 3.10.2011 08:56)

086. Milos Forman: One Flew Over the Cuckoo´s Nest (1975) 10/10

Ekaa kertaa tuli katsottua seurassa, ja nyt elokuvan humaani ja humoristinen osuus pääsi aivan eri tavalla arvoonsa ja huomion kohteeksi. Leffa aiheuttaa myös ääretöntä henkistä ahdistusta ja vitutusta; Hoitaja Ratchet on elokuvahistorian suurimpia pahiksia.

Mulle Yksi lensi yli käenpesän toimii jostain syystä aina porukalla piirun verran paremmin kuin yksin katsoessa – en osaa sanoa miksi. Joka tapauksessa yksi elokuvahistorian huikeimpia romaanfilmatisointeja, annan kanssa kympin sekä kirjalle että leffalle milloin vaan. Ja Ratchet on myös omia Top 10 ‑elokuvapahiksia – aika harvinaista, että täysin fiktiivisen hahmon toimet rupeavat elokuvassa aidosti jurppimaan.

Itselläni Hoitaja Ratchetin pahuus ei kumpua poikkeustapauksesta, yksittäisestä mädästä omenasta maailmassa, vaan se kumpuaa normaaliudesta, siitä vallasta, joka katsoo oikeudekseen määrittää mikä on tervettä ja mikä ei. Ratchetin pahuuden pirullisuus heijastuu minussa tukahduttavana ja ahdistavana avuttomuuden tunteena... Ratchetin tappaminen ei riittäisi, sillä hän ei edusta yksittäistä pahaa persoonaa, vaan arkista normia, josta poikkeamista pidetään vääränä. Olisi vielä eri asia, jos poikkeavat osaisivat taistella vastaan, mutta he alkavat itsekin uskoa keinotekoiseen normaaliuden ympyrään, jonka ulkopuolelle heidät on suljettu.

178.

Thor (2011) **

Aika läppä.



179. Food, Inc. (2008) **

Dokkari ruokatuotannosta. Ei oikein mitään uutta ja välittäisin varmaan enemmän jos olisin amerikkalainen.



180. Klovn: The Movie (2010) ***

Erittäin hauskoja kohtauksia, mutta juonikuvio on liian perussettiä ja saisi varmaan enemmän irti jos sarja olisi tuttu.



181. Mad Max Beyond Thunderdome [Mad Max – ukkosmyrsky] (1985) **

Pettymys. Lasten jälkeen leffasta tulee disneykamaa.



182. X-Men: First Class (2011) ***

Ekojen X-Men leffojen katsomisesta on aikaa, mutta eiköhän tämä vähintään niiden veroinen ole. Banshee oli naurettava ja muuta pientä valittamista.



183. Frankenhooker (1990) ***

Henenlotter-laatua.



184. 악마를 보았다 [I Saw the Devil] (2010) ***

Eipä tässä lopulta oikein mitään uutta ollut ja kestoakin vähän liikaa, mutta hyvin viihdytti.



185. Samurai Cop (1989) ***

Viihdyttävää laatukalkkunaa.



186. Da uomo a uomo [Death Rides a Horse] (1967) ***

Perushyvä spagu Lee Van Cleefillä.



187. El Chuncho, quién sabe? [A Bullet for the General] (1966) ****

Perusta parempi spagu. Hieno alku ja loppu. Klaus Kinski on aina plussaa.

Yoshua Ben Yosef ( 3.10.2011 14:54)

Leo Meller II ( 3.10.2011 12:15)

Yoshua Ben Yosef ( 3.10.2011 08:56)

086. Milos Forman: One Flew Over the Cuckoo´s Nest (1975) 10/10

Ekaa kertaa tuli katsottua seurassa, ja nyt elokuvan humaani ja humoristinen osuus pääsi aivan eri tavalla arvoonsa ja huomion kohteeksi. Leffa aiheuttaa myös ääretöntä henkistä ahdistusta ja vitutusta; Hoitaja Ratchet on elokuvahistorian suurimpia pahiksia.

Mulle Yksi lensi yli käenpesän toimii jostain syystä aina porukalla piirun verran paremmin kuin yksin katsoessa – en osaa sanoa miksi. Joka tapauksessa yksi elokuvahistorian huikeimpia romaanfilmatisointeja, annan kanssa kympin sekä kirjalle että leffalle milloin vaan. Ja Ratchet on myös omia Top 10 ‑elokuvapahiksia – aika harvinaista, että täysin fiktiivisen hahmon toimet rupeavat elokuvassa aidosti jurppimaan.

Itselläni Hoitaja Ratchetin pahuus ei kumpua poikkeustapauksesta, yksittäisestä mädästä omenasta maailmassa, vaan se kumpuaa normaaliudesta, siitä vallasta, joka katsoo oikeudekseen määrittää mikä on tervettä ja mikä ei. Ratchetin pahuuden pirullisuus heijastuu minussa tukahduttavana ja ahdistavana avuttomuuden tunteena... Ratchetin tappaminen ei riittäisi, sillä hän ei edusta yksittäistä pahaa persoonaa, vaan arkista normia, josta poikkeamista pidetään vääränä. Olisi vielä eri asia, jos poikkeavat osaisivat taistella vastaan, mutta he alkavat itsekin uskoa keinotekoiseen normaaliuden ympyrään, jonka ulkopuolelle heidät on suljettu.

Teoksissahan yksilönvapauden (ja vapauden ylipäätään) ja instituutioiden / auktoriteettien vastakkainasettelu itsessään on selkeää, mutta Ratchetin oma motivaatio ei ole mielestäni niin selkeä.

Minun kirjoissani Ratchet ei ole normaali tai edusta normaaliutta, vaan on omissa harhoissaan elävä psykoottinen sadisti. Hän on kenties ottanut normit ja normaaliuden aseekseen, mutta on omalla käytöksellään ja haluillaan kierouttanut koko käsitteen, pelaten taitavaa peliä sekä potilaidensa ja alaistensa että esimiestensä kanssa – tai pikemminkin pelaten heillä. Siitä en ole ihan varma, onko hänen sadisminsa täysin tietoista mutta hyvin kätkettyä, vai ymmärtääkö hän itsekään tekojensa seurauksia, uskoen inkvisiittorin tavoin olevansa oikeassa ja palvelevansa hyvää. Näen Ratchetin kellopelin sisällä toimivana erityisen vinoutuneena koneen osana, joka on joko omasta tahdostaan hakeutunut hommiinsa, tai jos salaliittoteorioihin haluaa uskoa, bongattu hyvissä ajoin koulun penkiltä ja hänen tiettyjä taipumuksiaan rohkaisten sorvattu sopivaksi työkaluksi tasapäistämiskoneiston palvelukseen "hullujen" kurissa pitämiseksi.

...Ai miten niin teosten mahdollista ylitulkintaa?



Joka tapauksessa, Ratchetin tappaminen ratkaisisi yhtä paljon ongelmia tai olisi yhtä oikeutettua kuin kuolemaantuomion täytäntöönpano murhaajalle: tyhjä kosto. Eli kuten sanoit, ei riittäisi – tai paremminkin, ei loppupelistä palvelisi ketään tai hyödyttäisi isossa mittakaavassa mitään. Siksi käytetty ratkaisu onkin sekä kirjassa että elokuvassa erinomainen.

Voi kauhu.. helvetisti leffoja tullut katsottua eikä ehtinyt päivittää tätä. Here goes.

Osa 1/3



-- Espoo Ciné ‑setti jatkuu ---------



102. Wir sind die Nacht / We Are the Night ****+

Voitti puolelleen heti alkumetreiltä asti: Historiallisina fläsäreinä mm. ilmakuvaa Love Paradesta Siegessäulella, tämä biisi soi, lentokone lentämässä öisen Berliinin yllä, miehistö ja matkustajat raadeltuina – ja kolme vampyyrineitiä siemailemassa shampanjaa kaikessa rauhassa. “Sinun ei olisi pitänyt tappaa pilottia”. Ja seuraava kohtaus oli edelleen priimakamaa! Käsikirjoitus oli näppärä, helvetin näppärä, vaikka käsittelikin lopulta tuttuja teemoja. Tyyli oli melko pettämätön. Soundtrackilla ja klubikohtauksissa soi jatkuvasti vaihtelevaa, mutta tunnelmaan sopivaa kamaa. Erinomainen kuvaus ja efektit, Hollywood-vämppyyrit, move over, saksawampiirit on coolimpia. Ravintolassa tapahtuva röökiepisodi etenkin meni suoraan legendaaristen kohtausten kerhoon.



Disclaimer: Tämä mielipide siis vampyyreitä, Berliiniä ja Lamborghineja arvostavalta, Love Paradessa ja Wave-Gotik Treffenissä useita kertoja käyneeltä – ehkä tää oli vain räätälöity mulle, toinen foorumin silminnäkijöistä ei tainnut juurikaan lämmetä leffalle.



Ainoa valittamisen aihe: mitä helvettiä se Nora



103. Wake Wood ***+

Oudot Lapset ovat aina pelottavia. Tämä pikku wickerman-koulukunnan kauhistelu aiheutti joitakin ikävän hyytäviäkin tuntemuksia. Ihan käypä Hammer-tuotanto, jota sadan vuoden päästä ei pidetä mitenkään erilaisena kuin 70-luvun vastaavia.



104. Schlafkrankheit / Sleeping Sickness **1/2

No tämän ohjaaja ei kyllä lainkaan osannut päättää mitä koettaa tehdä. Ei sitten. Vähän kuin joku The Last King of Scottland tai White Mischief ilman kiinnostavia hahmoja tai tarinamaista tarttumapintaa. Kasa irtokohtauksia, irtoteemoja ja egoilevia henkilöitä joista ei jaksanut piitata juuri ollenkaan.



-- Espoo Ciné ‑setti päättyy --------



-- East Via Asia ‑setti alkaa --------



105. Miss Peach: Huge Breasts **1/2

What the name says. Komedia siis.



106. Man-eater Mountain / Hitokui yama ****1/2

Aivan pitelemätön yhden miehen show. Naoyuki Niiya on kuvittanut, ohjannut ja toimii kertojana tässä vanhan kamishibai-kuvakerronnan tapaan toteutetussa kauhu/weirdness kurimuksessa.



107. KanZeOn **1/2

Dokkari buddlahaisesta musiikkiperinteestä Japanissa. Turhankin zen, vajosin jatkuvasti ajatuksiini. Hip-hop munkin setit olivat itse asiassa todella hyvänkuuloisia!



108. Shirome **1/2

Aivan liian heppoinen pseudoreality tv ‑vehicle yhdentekevälle idolibändille numero 324235423523. Piilokamerat piilokameroina ja kauhuleffat sitten erikseen, yhdistämällä ei synny mitään hyvää. Piilokameraksikin tämä on tylsä aihe; pelotellaan ärsyttäviä teinityttöjä, jotka sitten kirkuvat ja itkevät kuten odotettua oli. Kiinnostus = nolla.



109. The Death Lullaby (Hiroshi Harada, 1985) ****+

Huh. Vimmainen ug-animaatiomeininki.



110. Midori: Girl in the Freakshow ****1/2

Suehiro Maruon mangaan perustuva animaatio, jota aikoinaan esitettiin vain oikeiden “friikkisirkusten” yhteydessä. Kouraisevaa kamaa.



+ Lisäksi valtava kasa lyhäreitä ja kokeellisia animaatioita.



-- East Via Asia ‑setti päättyy

Leo Meller II ( 3.10.2011 20:15)

Yoshua Ben Yosef ( 3.10.2011 14:54)

Leo Meller II ( 3.10.2011 12:15)

Yoshua Ben Yosef ( 3.10.2011 08:56)

086. Milos Forman: One Flew Over the Cuckoo´s Nest (1975) 10/10

Ekaa kertaa tuli katsottua seurassa, ja nyt elokuvan humaani ja humoristinen osuus pääsi aivan eri tavalla arvoonsa ja huomion kohteeksi. Leffa aiheuttaa myös ääretöntä henkistä ahdistusta ja vitutusta; Hoitaja Ratchet on elokuvahistorian suurimpia pahiksia.

Mulle Yksi lensi yli käenpesän toimii jostain syystä aina porukalla piirun verran paremmin kuin yksin katsoessa – en osaa sanoa miksi. Joka tapauksessa yksi elokuvahistorian huikeimpia romaanfilmatisointeja, annan kanssa kympin sekä kirjalle että leffalle milloin vaan. Ja Ratchet on myös omia Top 10 ‑elokuvapahiksia – aika harvinaista, että täysin fiktiivisen hahmon toimet rupeavat elokuvassa aidosti jurppimaan.

Itselläni Hoitaja Ratchetin pahuus ei kumpua poikkeustapauksesta, yksittäisestä mädästä omenasta maailmassa, vaan se kumpuaa normaaliudesta, siitä vallasta, joka katsoo oikeudekseen määrittää mikä on tervettä ja mikä ei. Ratchetin pahuuden pirullisuus heijastuu minussa tukahduttavana ja ahdistavana avuttomuuden tunteena... Ratchetin tappaminen ei riittäisi, sillä hän ei edusta yksittäistä pahaa persoonaa, vaan arkista normia, josta poikkeamista pidetään vääränä. Olisi vielä eri asia, jos poikkeavat osaisivat taistella vastaan, mutta he alkavat itsekin uskoa keinotekoiseen normaaliuden ympyrään, jonka ulkopuolelle heidät on suljettu.

Teoksissahan yksilönvapauden (ja vapauden ylipäätään) ja instituutioiden / auktoriteettien vastakkainasettelu itsessään on selkeää, mutta Ratchetin oma motivaatio ei ole mielestäni niin selkeä.

Minun kirjoissani Ratchet ei ole normaali tai edusta normaaliutta, vaan on omissa harhoissaan elävä psykoottinen sadisti. Hän on kenties ottanut normit ja normaaliuden aseekseen, mutta on omalla käytöksellään ja haluillaan kierouttanut koko käsitteen, pelaten taitavaa peliä sekä potilaidensa ja alaistensa että esimiestensä kanssa – tai pikemminkin pelaten heillä. Siitä en ole ihan varma, onko hänen sadisminsa täysin tietoista mutta hyvin kätkettyä, vai ymmärtääkö hän itsekään tekojensa seurauksia, uskoen inkvisiittorin tavoin olevansa oikeassa ja palvelevansa hyvää. Näen Ratchetin kellopelin sisällä toimivana erityisen vinoutuneena koneen osana, joka on joko omasta tahdostaan hakeutunut hommiinsa, tai jos salaliittoteorioihin haluaa uskoa, bongattu hyvissä ajoin koulun penkiltä ja hänen tiettyjä taipumuksiaan rohkaisten sorvattu sopivaksi työkaluksi tasapäistämiskoneiston palvelukseen "hullujen" kurissa pitämiseksi.

...Ai miten niin teosten mahdollista ylitulkintaa?



Joka tapauksessa, Ratchetin tappaminen ratkaisisi yhtä paljon ongelmia tai olisi yhtä oikeutettua kuin kuolemaantuomion täytäntöönpano murhaajalle: tyhjä kosto. Eli kuten sanoit, ei riittäisi – tai paremminkin, ei loppupelistä palvelisi ketään tai hyödyttäisi isossa mittakaavassa mitään. Siksi käytetty ratkaisu onkin sekä kirjassa että elokuvassa erinomainen.

Joo, ei Ratchet ihan sieltä humaaneimmasta ja tasapainoisimmasta päästä ole... mutta hänen voimansa tulee kuitenkin sieltä normista, ts. koska hän on normaali ja muut epänormaaleja, niin alusta asti on jotenkin erityisen selvää että häntä ei auta vastustaa. Selvä psykopaattinen kusipää, mutta hänellä on järjestelmä tukenaan. Ratchet saa rauhassa suorittaa pikkusadistin tekojaan, jotka hän itse vielä kokee täysin hyväksytyiksi.



Esim. koulujärjestelmässä on lievempiä esimerkkejä vastaavasta, kun opettajat ovat kaltoinkohdelleet ei-muotinmukaisia lapsia alistavasti ja väheksyvästi. Sen sijaan että lapsella olisi tasapuolinen mahdollisuus vastustaa tilannetta, hän oppii pitämään itseään jotenkin puutteellisena ja purkaa tilanteen muita reittejä pitkin.

Antti Näyhä ( 1.10.2011 17:46)

Noh. Emma Frost ei ollut oikealla tavalla kylmä vaan pelkästään tylsä. Pedon maski näytti tyhmältä. Osa X-teineistä oli ärsyttäviä, samaten kuin vähän myös nuori Xavier.

Ehkä piirun verran parempi kuin X3, mutta ei Singereitten tasoa.

Totta, mut mä odotin X3:n tasoa, niin siihen verrattuna tuo oli tosi positiivinen yllätys.

Ja noi sun mainitsemat negatiiviset jutut on tuttuja mulle jo sarjakuvista (paitsi nuori Xavier jonka seikkailuita

en muista lukeneeni) kun en Frostista tai Pedosta kauheasti niissäkään välittänyt niin ei tullut nytkään kauheasti

niihin keskityttyä.

VIIKKO 39

Flunssa saa ihmeitä aikaan elokuvaharrastukselle – se tuli taas todettua sohvalta käsin ja nenä valuen, kun neljässä päivässä DVD vain vaihtui koneessa ja kuvat vilisivät silmissä. Mutta hienoja yllätyksiä ja vaihteleva sato, aina paskasta keskinkertaisen kautta parhautta lähestyvään. Kaikkee löytyi...



Tuoreelta katsottujen aasialaisten ketjsusa seuraavat:



Human Pork Chop (Benny Chan Chi Shun, 2001)

Red Shoes (Yong-gyun Kim, 2005)



Ja ne kaikki muut:





Cronos (Guillermo del Toro, 1993)

Tämä on tullut nähtyä telkkarista joskus 90-luvun loppupuoliskolla, mutta ennen DVD:n koneeseen menoa tapauksesta ei ollut hirveästi muistikuvia. Aikuisten satu zombivampyyriukin seikkailuista oli pääosin ihan toimivaa tavaraa, vampirismin kliseillä leikiteltiin onnistuneesti ja meininkiin saatiin veikeää tunnelmaa. Hautausurakoitsijat tarjosivat myös onnistunutta groteskia komiikkaa soppaan. Jotkut lapsenlapsen ympärillä pyörivät söpöilyt ja elokuvan pienimuotoisuudesta johtuvat pahismiljonäärin suorastaan naurettavan vähäiset resurssit hiersivät, kuten myös jotenkin kuluneen oloinen tarina. Myös sinällään pieni seikka, jatkuva dialogin käynti kahdella eri kielellä yhtä aikaa, häiritsi yllättävän paljon tunnelmaan uppoutumista. Efektipuoli oli erittäin kiitettävästi hoidettu, etenkin Cronos-laitteen sisikunta messinkirattaineen ja Federico Luppin maskeeraus olivat ilo silmälle. Pidin lähinnä peruspätevänä, mutta en ihmettele, miksi tämä tuotanto avasi del Torolle ovia.



Ghosthouse (Umberto Lenzi, 1988)

Olipahan aivovammaisin näkemäni setpiece-cocktaakkeli hetkeen – sillain väärällä tavalla. Lenzi on aivan yössä ja ilmeisesti sieraimet koksusta ja helpon rahan hajusta lepattaen, sen verran levotonta tavaraa on filmille jenkkivoimin tallennettu. Käteen ei juuri muuta jää kuin pari WTF-hengenlähtöä, irtopää pesukoneessa ja päähän tarttuva, vainottava synapimputuksen ja redrum-tyylisen marinaäänen muodostama melodianpätkä. Jollei olisi nähnyt miehen kasarikaameuksia aiemminkin, olisi pirun vaikea uskoa saman janarin saaneen aikaiseksi mm. Almost Humanin, Seven Bloodstained Orchidsin ja Milano Roventen, monen muun vähintään katsottavan rikoselokuvan ja giallon lisäksi.



Gunfighter (Henry King, 1950)

Varsin komea tapaus, ja hämärästi lapsuudesta tuttu...

Hassua, miten sitä suosikilleen ajattelee hieman pökkelömäisen hoippuroinnin ja pääasiassa puisena pysyvän naaman kuuluvan suorastaan asiaan (etenkin yhdistettynä ikuiseen irvistykseen), mutta jollakulla tosiella samankaltaiset maneerit / ominaisuudet enemmänkin ärsyttävät. Gregory Peck ei siis ole Clint Eastwood, mutta se ei riitä kaatamaan näin mainiota westerniä, missä melko vähän loppujen lopuksi tapahtuu, mutta tapahtumilla on sitten painoa senkin edestä. Kilpajuoksu aikaa vastaan käännettiin vähän toisin taustakuvioin about sellaisenaan High Nooniin pari vuotta myöhemmin, ja ajan suoma jännite toteutetaan tässä varhaisemmassakin tapauksessa oikein hyvin. Hienoja käänteitä, hiljaista kehitystä ja harmaasävyistä ihmiskuvaa sysimustaa ja vitivalkoista vältellen – eikä lainkaan noloja intiaaneja.



Hellboy II: The Golden Army (Guillermo del Toro, 2008)

Vaikka Hellboy ei ollut mikään susipettymys, yllätyin etenkin jaetun kritiikin jälkeen erittäin positiivisesti kakkosesta. Eka tuntui ikäänkuin harjoittelulta, ja nyt kun maailma ja maailmankuva oli tuttu, päästiin kunnolla revittelemään arjen ja fantasian sekoittuessa. Miinusta voi hakea siitä, ettei tavallisen ja epätavallisen törmäämisestä saada sen enempää metatasoja irti, mutta jumaliste sentään, kyse on viihteellisestä sarjakuvaan perustuvasta elokuvasta, missä lähdemateriaalikaan ei syvyydellä juhli, ja jos taas syvällistä kokemusta hakisi, miksi hitossa sitä lähtisi tämän tyylisestä elokuvasta hakemaan? Eli sitä saa mitä tilaa – ja saantipuolella ollaan, roppakaupalla. Visuaalisesti Hellboy II on ihan helkkarin toimiva ja synkeänkaunis elokuva. Kovaa toimintafantasiaa, piste.



Mimic (Guillermo del Toro, 1997)

New Yorkin metro oli kyllä paljon "miellyttävämpi" CHUDeilla kansoitettuna... tämä ei onnistunut olemaan jännä, vakuuttava tai mielenkiintoinen. Del Toron omaperäisyys paistaa pääasiassa pikkujutuissa läpi, ja visuaalinen ilme on mukavan synkeä ja visvainen, silleen perinteisen ötökkäkauhun tapaan. Taitaa olla jotta tuotantoporras piti enimmäkseen komentoa Mimicissä ja vaikutti hyvinkin paljon lopputuloksen latteuteen. Tarina jää vähän hemmetin luonnosmaiseksi ja kimpoilevaksi, hahmoissa ei ole pahemmin karismaa, näytteliysuoritukset ovat rutiinia. Pöh. 80-luvulla tehtiin kyllä parempia Alien-klooneja – tämä on lähinnä Species-klooni, eli klooni turhauttavasta Alien-kloonista...



30 Days of Night (David Slade, 2007)

Siloitellun Twilight-paskan sijaan tarjoillaan klaani petomaisia vampyyreja mellastamassa alaskalaisessa pikkukaupungissa kaamoksen aikaan, jolloin ei paljoa tarvitse olla huolissaan auringossa korpuksi menemisestä. Herkullisesta (ja hivenen epärealistisesta) konseptista luulisi pystyvän tekemään paremmankin elokuvan, mutta ei lopputulos myöskään mitenkään huono ollut. Jos loppukolmanneksen synkeys ja epätoivo olisivat vallinneet koko keston ajan ja mukana olisi ollut vielä enemmän ihmisiä hajoilemassa tai tekemässä outoja / epätoivoisia sietämättömän paineen ja painajaisen alla, oltaisiin jo selkeästi neljän tähden maaperällä. Ihan jämäkkää settiä näinkin ja ehdottomasti positiivinen yllättäjä.



800 Bullets (Alex de la Iglesia, 2002)

Ensimmäinen näkemäni Alex de la Iglesian elokuva, ja vaikea sanoa oliko tämä siitä tyypillisimmästä päästä – filmografian perusteella kaverilla on lusikka monelaisissa keitoksissa käynyt, mutta kieli vaikuttaa miehellä pysyvän usein posken puolella genressä kuin genressä operoidessa. Tämä oli parhaimmillaan jopa riemastuttavan anarkistista komediaa, ja tietenkin spagu-diggari nautti lännenkylän miljööstä ja läpi leffan sekaan ujutetuista pikku muistutuksista alan klassikoihin. Pientä ylipituutta ja hajanaisuutta oli havaittavissa, minkä vuoksi kokonaisuus ei tuntunut ottavan täysin tuulta alleen missään vaiheessa. Onnistunut komiikka ja Sancho Gracian esittämä Julián Torralba pelastivat paljon.

Osa 2/3



111. Super 8 **

No ei kyllä toiminut. Joku tässä Abramsin ohjaustavassa ärsyttää suunnattomasti, ja kyse ei ole vain “spielbergimäisyys”, Cloverfieldistä tuli samanlainen laskelmoinnin ja sieluttomuuden aiheuttama kuvotusreaktio. Hahmoista ei jaksanut kenestäkään piitata pätkääkään, ei edes siitä höhöhö spliffijäbästä.



112. Arvottomat (Kaurismäet) **1/2

Onhan se virkistävää katsoa jotain missä ajatukset elokuvan takana ovat jotain muuta kuin totuttua, ja dialogi huvittavaa, mutta ei kyllä jaksaisi näin yhdentekeviin ja paskoihin tarinoihin tuhlata näin paljoa aikaa.



113. Hyvät, pahat ja rumat *****-



114. Big Trouble In Little China *******



115. ID (Kei Fujiwara) ***1/2

Ei tälle oikein arvosanaa pysty arpomaan... mutta supporttaan täysillä. Kei Fujiwara, se Tetsuo ykkösen nainen siis, teki toisenkin elokuvan Organin jälkeen. Tosin Organ on ID:iin verrattuna selkeäkerrontaista mainstreamia. Jouko Turkkakin olisi varmaan ID:n nähdessään hämillään ja sormi suussa. Muutamia todella vaikuttavia visioita ja erikoinen tunnelma jäivät nyt elämään alitajuntaan: “it’s a monster living under your unconsciouness”, kuten traileri sen sanoo.



116. Once Upon a Time in the West *****+



-- R&A ‑setti alkaa --------



117. Essential Killing **-

No olipa turha. Toimintaelokuvana tätä ei tietenkään voinut katsoa, koska realismi heitettiin heti helvettiin, ja poliittisena/kantaaottavana teoksena väsynyt ja naiivi. Jäljelle jäi lähinnä kaunis kuvaus ja sellainen annos Vincent Galloa että varmasti jokainen fani sai tarpeekseen. Olisi tietty ollut kiinnostavampaa katsoa jos se olisi edes puhunut. Homma jätettiin puolitiehen; Gallon olisi pitänyt jotenkin vielä tumpeloida ja kaatuilla itsensä lopulta Valkoiseen taloon ja räjäyttää Obama ydinpommilla.



118. A Stoker ***

Ehtaa Balabanovia, mutta ei tunnu tarpeelliselta katsottavalta jos on nähnyt herran aiempiakin. Übervenäläisyys huvittaa, turkisliike, taustalla alati soiva halpa poppibiisi, mahtavasti ankeusrooleja vetävät näyttelijät, kaikki. Leffan kokonaisuutta pilasivat parit laiskasti väsätyt tuliefektit ja



119. My Neighbors the Yamadas **+

Miedosti kiinnostava kurkistus japanilaiseen perhe-elämään sympaattisen naiivilla animoinnilla. Mielenkiintoisinta oli ennen leffaa puhuneen Siltalan vinkki Ghiblin uudesta tekeillä olevasta leffasta: “vaikka Ghibli ei tätä tule vahvistamaan, on työnimenä Porco Rosso 2”.



120. Drive ****

Refn sai viritettyä elokuvaansa jälleen kerran hienon tunnelman, mutta tällä kertaa visio riitti onneksi pidemmälle kuin hieman pettymykseksi jääneessä Valhalla Risingissä. Leffa käynnistyi Kavinskyn biisillä “Nightcall”, ja luulen että Kavinskyn tuotanto on inspiroinut tai jopa synnyttänyt koko leffan, tai ainakin sen lookin – yöllisiä autoajeluja, mystinen ja cooli baseball-jakku farkkumies poseeraamassa jne.



En yleensä ole ensimmäisenä valittamassa liiasta väkivallasta elokuvissa, mutta nyt täytyy sanoa että Refn meni liian pitkälle päälleliimatun oloisilla shokkigorekohtauksilla. Festareilla monet toiset leffat tekivät homman paremmin, rankemmin ja oikeutetummin, etenkin Red Nights, miksi ei myös Kill List ja I Saw the Devil. Driven liioitellut väkivallanteot tuntuivat täysin sopimattomilta muuten melko seesteiseen ja tyylikkääseen elokuvaan, rikkoivat tunnelmaa. Eräskin palosammutinkohtaus vei ajatukset välittömästi Irreversibleen, etenkin kun toteutustapakin oli pöllitty suoraan Noen elokuvasta. Ei näin. Tai no joo, näin.



Ryan Gosling oli mies paikallaan, vaikka vetikin vaarallisen selvällä metodilla, nimittäin retardi-metodilla; aluksi vaikuttaa että tyyppi on vain harkitsevaisen varautunut, ja että hän jatkuvasti analysoi tilanteita mielessään eikä anna pokerinaaman pettää. Sitten alkaa vaikuttaa siltä että tyyppi on vain katatonisessa tilassa tai kärsinyt jostain aivojen happivajeesta eikä siksi pysty vastaamaan missään tilanteessa mihinkään kysymykseen miettimättä ensin kiusallisen pitkään. Whatever, naisyleisö ainakin tuntuu tykkäävän kovasti. Olihan se viileä jäbä.



121. Bullhead ***1/2

Kuumottava, hieno leffa. Samasta aiheesta samalla tyylillä, joskin lyhyemmältä ajanjaksolta kertoo irlantilainen Savage (2009). Hämmentävää oli nähdä sellainen yksityiskohtaisesti kuvattu naudan keisarileikkaus jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä (Wake Woodissa Espoo Cinéssä oli edellinen). No osaanpa nyt tehdä sen tarvittaessa sitten.





122. Enthiran – The Robot ****

Hyttyskohtaushan se paras kohtaus oli. Lopputeksteissä oli kaksikin eri Stalinia, mukana myös “Stalin Joseph”. Happy diwali, folks!

DVD

100. Fahrenheit 9/11 **** Vuosipäivän läheisyydessä tuli kaivettua hyllystä viimein katseluun, en tiedä miksi on jäänyt näkemättä. Hieno ja varmasti tärkeä dokkari, joka esittää kysymyksiä, joihin tietysti olisi joskus kiva saada vastauksiakin. Vaikka on (tietenkin) armottoman puolueellinen, niin vaikea silti kyseenalaistaa ainakaan kaikkia pointteja. Pistää miettimään, mahtaako appiukko olla sittenkin oikeassa toistellessaan ”isot bisnekset tätä maailmaa pyöritää”. Hmm. Ehkä olisin katsellut enemmänkin Bushin toilailuja ja hämäriä yhteyksiä kuin tota sotaosuutta, jota on sittemmin ruodittu tarkemminkin, toki tämän tekoaikaan nuokin kuvat olivat uusia. On kyllä vieläkin pakko ihmetellä miten Bush saatiin taiteiltua pressaksi ja vielä kaksi kertaa...



TV



101. Maid in Manhattan ** Vaimo halusi katsoa hömppää ja tällainen tuli juuri sopivasti televisiosta. Ihan sujuvaa ja välillä hauskaakin romcomia. Tarina nyt on tietysti periteistäkin perinteisempi Tuhkimo-variaatio.



102. Joy Ride ** Luulin etten ole tätä nähnyt, siksi aloin katsomaan. Paljastui kuitenkin varsin nopeasti että olen sittenkin, joten katselu meni vähän sellaiseksi sivutoimiseksi. Ei tämä aivan huono tekele ole, varsinkin loppuun saadaan jopa hieman jännitettä ylle, mutta ei taaskaan voida puhua mistään kovin omaperäisestä yrityksestä. Ja Steve Zahnin hahmo on todella ärsyttävä.

S.W.A.T.

Tämähän on lojunut alennuslaareissa jo ikuisuuksia, mutta Samuel L. Jacksonista huolimatta ei ole herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa katsomiseen. Nyt tuli tallennettu tv-esitys kärsittyä, ja onhan aikamoinen saavutus, että Jacksonista saadaan näin epäcool henkilö – vaikka yritys on ollut kova monesti. Michelle Rodriguez taas on niin typecastattu, ettei mitään rajaa, vaikka ehkä rooli ei ollut vielä niin kulunut vuonna 2003. Lisäksi elokuva on ylipitkä ja kliseinen. *



Four Lions

Ei napannut tämä brittiläinen urpoista itsemurhapommittajista kertova komedia. Kohellusta ja idiotismia ei viety tarpeeksi pitkälle, toisaalta varsinaista aukeavaa juonta ei ole eikä lopulta islamilaisesta terrorismista saada hirveästi pointteja irti. **



A Bridge Too Far

Ei liian sankarillinen, mutta liian isoa omenaa haukkaava elokuva. Ehkä jos operaatio Market Gardenin tuntee entuudestaan hyvin, homma kestää kasassa. Myönnän kyllä katsoneeni useassa jaksossa, joten asioiden, tapahtumien ja paikkojen liittäminen toisiinsa oli siksikin hakusessa. Elokuva olisi pitänyt katsoa ennen kuin pelasin Medal of Honor: Airbornea. **



Viking Queen

Hammerin viikinkikuningatar, jossa ei ole viikinkejä, joten hommahan on reisillä heti. Tapahtumathan sijoittuvat Britanniaan ja roomalaisia vastassa on paikallisia druideineen. Yllättävää on, että elokuva loppujen lopuksi valtataistelua romanttisella sivujuonella. Kiinnostavinta onkin suomalainen(?) pääosanesittäjä Carita, vaikka eihän roomalaisissa sotilaissa ja sinisellä maalilla itsensä maalanneissa taistelijoissa (tyyliin Braveheart) olekaan mitään vikaa. Tylsä kaikin puolin. *

k-mikko ( 5.10.2011 08:50)

A Bridge Too Far

Ei liian sankarillinen, mutta liian isoa omenaa haukkaava elokuva. Ehkä jos operaatio Market Gardenin tuntee entuudestaan hyvin, homma kestää kasassa. Myönnän kyllä katsoneeni useassa jaksossa, joten asioiden, tapahtumien ja paikkojen liittäminen toisiinsa oli siksikin hakusessa. Elokuva olisi pitänyt katsoa ennen kuin pelasin Medal of Honor: Airbornea. **

Hmm. Kyllä tämä(kin) sotajärkäle on mielestäni ihan kolmen tähden arvoinen tapaus.



Elokuvan seuraamista avittaa tietysti se, jos sattuu tuntemaan historian noilta osin, kyseessähän oli kunnianhimoinen suunnitelma, joka olisi voinut muuttaa historian kulkua merkittävästi. Mahtava cast ja tyylikkäät taistelukohtaukset, mutta elokuvana ei ehkä sittenkään niin mahdottaman ihmeellinen. Videoaikana leffa tuli hankittua ensi kertaa ns. "pakollisena numerona", mutta kun katselin dvd:n pari vuota sitten, niin elokuva tuntui jo huomattavasti paremmalta.