Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Sergio Martino: Gambling City (1975) *****



Suvereeni mestariteos, jossa hyvät näyttelijät kautta linjan (poislukien Corradon henkivartija / autokuski). Juoni on selkeä kokonaisuus, johon ei turhia kohtauksia juuri mahdu. Luc Merenda palkataan pelaamaan pokeria kiellettyyn pelipaikkaan. Erehdyksekseen hän ottaa ja rakastuu pomon hulttiopojan tyttöystävään. Tämä ei tilannetta sulata ja kohta on Lucin pelit pelattu. Corrado (Corrado Pani), pomon poika on päässyt kasvamaan ympäristössä, joka on mahdollistanut kusen nousemisen päähän ja hän runnoo itsensä väkivallalla uudeksi pomoksi. Muut pomot eivät hänen tyyliään sulata ja pian isäukon vaivalla ja hartaudella rakentama imperiumi alkaa murtumaan alkutekijöihinsä. Corradon pitkävihaisuus Lucia kohtaan johtaa jokseenkin odotettuun loppuun, joka ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen Hollywood-lopetus. Tämän parissa viihtyi alusta loppuun. Suositeltavaa katseltavaa.



Cesare Canevari & Eduardo Manzanos Brochero: Matalo! – Kill Him (1971) ****



Ja taas Corrado Pani pääosassa. Miten onkin jäänyt huomaamatta näinkin karismaattinen näyttelijä ennen. Ultrasadistinen leffa, joka ei ehkä ole yhtä graafinen kuin esim. "Talo puiston perällä", mutta se mitä kuva ei näytä, sen voi katsoja hyvin kuvitella ja siihen samaistua. Melkoinen trippi oli tämän leffan katsominen ja väkivallan, sen näkyvänkin, määrä lienee taannut sen, ettei tätä leffaa ole ikinä K-16 kaudella levitettykään tarkastustarroin. Ahdistavuudestaan, pessimismistään, ihmisvihasta ja synkkyydestään huolimatta suositeltavaa katseltavaa.



Sergio Corbucci: Companeros (1970) *****



Täydellinen western kaikilta osa-alueiltaan. Näyttelijät loistavat hyvin kirjoitetun tarinan pääosissa. Tunnussävel jää soimaan päiviksi päähän. Jack Palance parhaassa roolissaan ikinä pilveä polttavana Johnina, jonka tuskan vääristämä hymy ei hyydy kuin vasta lemmikkihaukan kuoleman myötä. Loppuratkaisu on samalla kertaa katsojaa tyydyttävä, mutta myös ääripessimistinen. TOP 10 spaguja kautta aikain.



Enzo Barboni: Chuck Mool (1970) ****



Leonard Mann, vauhdissa Woody Stroden ja George Eastmanin kanssa. Hyvä spagu, jonka katseli ilolla läpi. Hyvä(hkö) juoni ja pääosin hyvät näyttelijät. Jostain syystä tämä oli aina jäänyt katsomatta, kun olin olettanut tämän olevan aivan paska. Mukavaa olla väärässä. Oikeastaan huonointa elokuvassa oli pääosanesittäjä Leonard Mann, harvinaisen karismaton tyyppi



Tulio Demicheli: Shoshena (1973) ***½



Anthony Steffen, köyhän miehen Clint Eastwood tähdittää tätä veijarispagua yhdessä vähemmän karismaattisen Roberto Camardielin kanssa. Pankinjohtaja avustajineen ottaa yhteen paikallisten karjatilallisten kanssa ja sankarikaksikkomme vaihtaa puolta korkeamman tarjouksen perässä. Hyvää harmitonta viihdettä.



Tulio Demicheli: Sabata the Killer (1970) ****



Ja taas Anthony Steffen pääosissa Clint-maneereineen. Hyvä veijarispagetti, jossa selkäänpuukotukset seuraavat toisiaan ja kyllästymään ei ehdi. Anthony Steffen, Peter Lee Lawrence ja Eduardo Fajardo muodostavat konnakolmikon, jonka keskinäistä kieroilua on ilo seurata leffan keston ajan. Varsin hyvää viihdettä.



Stelvio Massi: The Narc (1975) ***



Jos Anthony Steffen varasti Clintin länkkäreiden maneereja, tekee Franco Gasparri tässä Clintin Likaiset Harryt. Melko suoraviivainen krimi, jonka katseli nikottelematta.



Scott Sanders: Black Dynamite (2009) ****



Kännissä katseltu elokuvaelämys, joka ainakin siinä tilassa oli ihan kipeän hauska blaxploitaatioparodia. Unohda "I'm Gonna Git You Sucka", tässä täydellisen epäkaupallinen vaihtoehto parin vuoden takaa. Michael Jai Whiten, esittämä Black Dynamite pukeutuu kuin Shaft, Näyttää Jim Brownilta, potkii kuin Jim Kelly ja uhoaa kuin Fred Williamson. Hyvin oli tavoitettu 70-luvun henki tähän mestariteokseen, joka oli jo vähällä jäädä kauppaan, kun oletti kuitenkin pettyvänsä. Mukavaa olla väärässä.



Åke Lindman, Richard Long & Palmer Thompson: Juokse kuin varas (1964) ****



Tämähän oli hyvä. Eipä olisi uskonut, että 60-luvun Suomikin saataisiin näyttämään näin kansainväliseltä. Åke Lindman suoriutuu roolistaan suvereenisti, hänen englannintaitonsa oli ajan oloon varsin täydellistä. Jos pitää 60-luvun agenttielokuvista, pitää kyllä varmasti tästäkin, vaikkei kyseessä sellainen olekaan. Eiköhän Teema tämänkin jossakin vaiheessa uusi, jos jäi nyt näkemättä. Printti oli vain niin kulunut, että restaurointi olisi ollut paikallaan.



Billy Bob Thornton: Sling Blade (1996) **



Hohhoijaa, elokuva jonka odotti alkavan koko kestonsa ajan. Ei se alkanut ja kliimaksikin oli odotettavissa. Mestariteos, paskanmarjat!



Danny DeVito: Duplex (2003) **



Viihdyttävä leffa, jonka juoni ei kestä yhtään syvällisempää tarkastelua. Genressään kuitenkin ihan kiva. Uusintakatselu, oli kuin ensimmäinen katselu, ei mitään muistikuvaa leffasta noin 8 vuoden takaa, eli taattua hömppää.



Milos Forman: Man on the Moon (1999) **½



Elokuvissa viimeksi katseltu tämäkin. Eipä oikein säväyttänyt toisellakaan kertaa. Jotain hauskaa ja Courtney Lovea 90-luvulla oli ilo katsella. Tuskin tulee kuitenkaan ikinä enää kolmatta katselukertaa.

Leffat 97-101

Marine

Hyvä kasaripastissi. Ilmeisesti toimintaelokuva lähiaikoina on ollut niin paskaa, että tällainenkin riittää tuntumaan hyvältä. Pääosanesittäjän karisman varaan ei paljoa voi rakentaa. ***



Pussikaljaelokuva

Iha jees. Näyttelijät onnistuvat hyvin, ja paikoin Rimmisen kielellinen kikkailu on jopa melkein luontevaa, mitä se kirjassa on harvoin. Toisaalta kirjan kuvaaman päivän hitaus ei välity, mikä voi olla hyväkin katselukokemuksen kannalta. Ohjaaja ei kovin kummoisia yritä, ja Kallio on kuvattu tylsän ja jopa ruman näköisenä paikkana. Ilman tuttujen mestojen bongailua (99% ajasta on kartalla) ei tästä varmaan paljoa irti saisi. Heti leffan jälkeen fiilikset oli paremmat, nyt tuntuu enää keskinkertaiselta. ***



Beat 71

Digiboksin painonhallintaa. Mitähän tässä tapahtui?



Eagles Over London

Nämä on vaan aika tylsiä nämä italosodat, vaikka idea saksalaisten soluttautumisesta Englantiin on potentiaalinen. Visuaalisesti paljon de palmalaisia ratkaisuja: split screenejä, henkilöiden ympäri pyöriviä kameroita (pitäs varmaan tietää, mistä de Palma ne on pumminut, jotta tietäisi mistä ne tähän on päätyneet) **



Robotrix

Hölmöjä vaatteita, hölmö juoni, isotissisiä aasialaisia... what's not to like? No vaikka se, että katoin työpäivän ja neljän tuopin jälkeen, eli hereillä pysyminen oli todella vaikeaa, ja osittain menikin ohi. ***

Mykkäelokuvafestareiden jälkeinen lomaviikko meni pitkälti festaritunnelmissa, eli pääosin mykkiksiä tuijotellen.

Sam Taylor: My Best Girl ****½

Modernin Tuhkimotarina, lukuisia kertoja läpi kaluttu kertomus köyhästä nuoresta tytöstä ja rikkaasta nuoresta pojasta, jotka ihastuvat ja rakastuvat... Kaikesta huolimatta homma toimii ja viimeinkin Pickfordilla on myös mitat täyttävä vastanäyttelijä – Charles "Buddy" Rogers – josta tuli kymmenen vuotta myöhemmin myös aviomies. Komean näköinen, kaikin puolin hieno lajityyppinsä edustaja.



James Young: The Bells ***

Lionel Barrymore esittää kestikievarin isäntää, joka tekee rahapulassa epätoivoisen teon ja yrittää tämän jälkeen peitellä jälkiään parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kun syyllisyys painaa mieltä ja aaveetkin vainoavat, alkaa vähemmästäkin mennä pää sekaisin. Mykkä amerikkalainen kauhuelokuva, jossa näyttelevät Barrymoren lisäksi myös Gustav von Seyffertitz ja Boris Karloff kuulostaa etukäteen hyvältä, mutta ei loppujen lopuksi ole juuri keskitasoa parempi kauhistelu.



H. K. Breslauer: Die Stadt ohne Juden ***

Itävaltalainen mykkäelokuva kertoo Utopian valtiosta, jota vaivaa pahin työttömyys ja kurjuus miesmuistiin. Ongelman ratkaisemiseksi he päättävät lähettää kaikki juutalaismiehet muualle. Homma toimiikin hetken aikaa, kunnes muiden maiden juutalaispankkiirit pistävät rahahanat kiinni ja pian Utopiaa vaivaa taas pahin työttömyys ja kurjuus. Mielenkiintoinen elokuva, joka olisi tarvinnut sisällökseen muutakin kuin ajankohtaisia kuvauksia mielenosoituksista ja taustalle kehitellyn romanssin juutalaisnuorukaisen ja erään asianajajan tyttären välille. Tarinan kirjoittaja, juutalainen Hugo Bettauer ammuttiin vuotta myöhemmin.



James Cruze: Leap Year ***

Roscoe "Fatty" Arbucklen viimeiseksi Paramount-elokuvaksi jäänyt teos valmistui vain hieman ennen Virginia Rappe ‑skandaalia. Tämän seurauksena Leap Year ei saanut USA:ssa esitystä vuosikymmeniin, mutta Euroopassa sitä esitettiin ainakin satunnaisesti. Arbuckle esittää hömelöä poikamiestä, joka sekaantuu naisseikkailuihin kerta toisensa jälkeen. Lopulta ollaan tilanteessa, että neljä naista haluavat kaikki nuorukaisen kanssa naimisiin, mutta hän haluaa heistä vain yhden. Keskiverto komedia, joka kiinnostenee ainakin Arbucklen faneja (jos heitä ylipäätään enää on).



Lisäksi lyhäreitä julkaisulta The Forgotten Films of Roscoe "Fatty" Arbuckle. Aika vauhdikasta, usein myös täysin päätöntä settiä.



Aki Kaurismäki: Le Havre ****

Kaurismäen uutukainen on miellyttävä, lämminhenkinen ja kaikin puolin taattua Kaurismäkeä, mutta silti jotain jäi uupumaan – en tiedä mitä, ehkä en vain osannut samaistua tarinan maahanmuuttajapoikaan ja hänen huoliinsa. Kyllähän tämä tietysti uusintakatselun ansaitsee viimeistään kiekolta, mutta toistaiseksi jätti vähän tyhjän fiiliksen, jota esim. Laitakaupungin valot ei tehnyt.



George Stevens: Alice Adams ***

Katharine Hepburn näyttelee nuorta köyhää tyttöä, johon muuan rikas nuorimies rakastuu. Perusmukavaa 30-luvun rakkausdraamaa, ei enempää eikä vähempää.

083. Aki Kaurismäki:

Le Havre (2011) 8/10

Yllätyin lämminhenkisestä komediallisuudesta, vaikka olin jollain tasolla tietoinen siitä jo etukäteen. Hieno elokuva ja persoonallinen ote Kaurismäeltä, mutta loppua kohti tarina muuttuu ehkä jopa hieman liian hulluttelevaksi ja sitä kautta menettää koskettavuuttaan/uskottavuuttaan. Pidin pienistä poikamaisen ilkikurisista piikeistä, joita sinkoili mm. iltapäivälehdistön suuntaan.



Elokuva sijoittuu 2010-luvulle, mutta Kaurismäki ei tunnu pitävän mistään mikä viittaa nykyaikaan. Ainakin elokuvan "tavalliset" ihmiset elävät omassa maailmassaan, jossa uusimmat autot ovat kaukaa päättyneen milleniumin puolelta, ja käyttääkseen (lanka)puhelinta joutuu herättämään naapurin oveen kolkuttamalla. Muutenkin naapurusto todellakin pitää yhtä, eivätkä ihmiset ole vieraan etäisiä toisilleen. Tämä nykyajasta vähät välittävä lämpimän humoristinen tunnelma on kyllä viehättävä.



Lievä spoilerivaara viimeiseen lauseeseen: Mietin hieman, kuinka elokuva voisi loppua tyydyttävästi, mutta Kaurismäki handalsi myös tämän osion hienosti. Marcel Marx osoittautui todelliseksi arkisen lähiön don quixoteksi, eikä lopetuskaan rikkonut tätä mielikuvaa tiputtamalla vanhaa symppistä maan pinnalle.



084. Woody Allen: Midnight in Paris (2011) 6/10

Le Havressa ei liikoja jaariteltu, ja siihen rinnastettuna Woody Allenin itsetietoinen ja neuroottinen dialogi vaikutti entistäkin rauhattomammalta ja alkoi heti alusta asti ärsyttämään. Midnight in Paris on sinällään ihan lämmintunteinen elokuva, mutta samalla ennalta-arvattava, suoraviivaisen tylsä ja loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton tapaus varustettuna erittäin yksiulotteisilla henkilöhahmoilla. Huikeista sivuosahahmoista (Picasso, Dalí, Hemingway jne jne) ei saada irti juuri mitään, muutamat hyväntahtoiset naurunhymähdykset, siinä se. Lisäksi elokuvan kantava idea, menneiden aikakausien nostalgisoinnin absurdius, tuodaan esiin aivan liian alleviivatusti ja sillä tavalla pilataan katsojalta pienikin oman löytämisen tunne; Owen Wilsonin on lopussa oikein pienen monologin kautta tiivistettävä asia, ettei keneltäkään varmasti mene ohitse.



Fiilis on kuitenkin kohdillaan, ei tästä leffasta joutunut poistumaan pahalla mielellä.



edit. Koko elokuvaseurueemme pisti merkille kuinka poikamaisen innokkaasti vanha herra Allen kuvaa naishahmojensa vartaloa (pyllyä), monissa sinällään merkityksettömissä ja lyhyissä kohtauksissa pyllyt ovat ilahduttavasti jopa pääosassa.

DVD:

97. Hellraiser:Hellseeker ** Hellraiser-saagen kuudes osa löytyi hyllystä levyltä jossa toisena leffana on Maissilasten 4. osa... kotoisin ilmeisesti siis jostain laatukauhupaketista. Okei, nollaodotuksiin nähden yllätyin positiivisesti. Hellseeker on yllättävän kunnianhimoinen yritys, jossa liikutaan unien, hallusinaatioiden ja totuuden välillä kohtuu onnistuneesti – ainakin ajoittain. Koska ei voi tietää mitä oikeasti tapahtuu, voi vain antautua tapahtumien vietäväksi, missä sitten se ongelma piileekin. Kun ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ja cenobiitit ovat todella pieni sivujuonne koko hommassa, eikä Pinhedin muutamasta esiintymisestä saada irti oikein mitään. Tämä olisi voinut olla pieni paranoia-thrilleri, ilman Hellraiser-taakkaa, ja onnistua paremmin.



98. The Devil’s Backbone **** Vau, vaikuttavaa kummituskauhua voi tehdä ilman ärsyttävää säikyttelyä! Ottaa hieman aikaa kun elokuva kerää kierroksia, mutta kun elokuvan maailmaan pääsee sisälle, niin kyllä tämä palkitsee. Loistavia lapsinäyttelijöitä.



99. Gangs of New York ***½ Eka puolikas lupaa parempaa mutta loppupuolelta huomaa että tunti valmista elokuvaa on jäänyt leikkauspöydällä, sen verran hätäisesti aletaan hommaa viemään loppuun. Lopputulos on sitten ”ihan hyvä”, niin kuin esim. Aviatorkin. DiCaprio ja Diaz on kyllä ihan liian siloposkisia tällaiseen elokuvaan, jossa ihmiset on lähtökohtaisesti rujoja. Day-Lewis on loistava, kuinkas muuten.

Parin viikon tms. katsotut:

DVD:



62. Kuulustelu



Melkoista tervanjuontia tämän katsominen oli. En pidä näytelmäelokuvista ja tästä puuttuivat sekä näytelmien että elokuvien tehokeinot.



Digiboksi:



37. Rahalla saa



Melkoinen pettymys. Ruotsalainen versio Pushereista, tarinan perusajatus on erittäin hyvä, mutta toteutus on suorastaan nolo.



38. Beneath Hill 60



Tässäpä vuorostaan positiivinen yllätys. Ensimmäisen maailmansodan poteronkaivajien maailmaan sijoittuva sotadraama on täynnä ikimuistoisia kohtauksia ja draamakin on luontevaa. Check this out.



39. Crazies



Ei tämä toisellakaan katsomiskerralla huono ollut, vähän ihmetyttää, miksen ensimmäisellä kerralla pitänyt tästä enempää.



40. Romanzo criminale



Tarinaltaan paljon De Palman Scarfacea muistuttava mafiakuvaus. Jonkin verran mielenkiintoisia ideoita, mutta kokonaisuus ei aivan toimi.

Simon:

Extra Terrestrial Visitors – Huikea kokemus, ehdottomasti JPS-tuotannon tähän asti trippailevin leffa. En tiennyt missään vaiheessa minkä genren elokuva kyseessä oikein on, onko kohdeyleisö lapset vai aikuiset vai kummatkaan. Täysin käsittämätöntä meininkiä, päivä oli ikuinen ja dialogi sekä leikkaus pitivät jatkuvasti nauru- ja itkulihakset liikkeessä. Mahtavaa!

*****



Kaufman: Class of Nuke'em High – Taattua ja liiankin tuttua Tromaa.

**



Densham: The Kiss – Hitaasti käynnistyvä kauhujännäri joka pitää jännityksen hyvin kasassa ja säilyttää mystisyytensäkin loppuun asti selittelemättä liikoja.

***



Parks: Shakma – Ensimmäinen näytös antaa odottaa paljon tältä tappaja-apinaleffalta (lajityyppi, jonka edustajia ei ihan liikaa tule vastaan), mutta loppu laahaakin sitten todella ikävystyttävästi. Apinakohtaukset ovat realistisia ja paviaani näyttää oikeasti uhkaavalta, mutta eläimen arvaamattomuuden takia jatkuvuuden tuntu on kärsinyt leikattaessa ottoja kasaan.

**



Pittman: Prom Night II – Todellinen yllätys, varsin tehokas itsenäinen jatko-osa ei-niin-ihmeelliselle slasherille. Tällä kertaa kyseessä on kummitustarina, jossa kostoa janoava kuollut ämmä palaa rankaisemaan väärintekijöitään riivaamalla nuoren 80-luvun uskovaisperheen tytön. Leikkaamaton versio olisi mukava saada käsiinsä.

***

161.

Ikaria ABC123 (tjsp.)

Visuaalisesti ihana tsekkiläinen avaruus-scifi. Tarina meni pikkasen ohi (jälleen kerran) ja lievää pilkkimistä tapahtui. Oliko syy vai seuraus, tiedä häntä. Toivottavasti tulee joskus mahis nähdä kankaalta.



R&A-settiä:



162. Play

Tositapahtumiin perustuva draama rötöstelevästä maahanmuuttajajengistä ja heidän uhreistaan. Elokuva kärsii hieman tyylistään: Play on toteutettu pitkin otoin paikallaan seisovalla kameralla, ilman kohtauksen sisäisiä leikkauksia, ilman lähikuvia jne. Aika hiton puuduttava tapa kertoa tarinaa – varsinkin kuin se kestää 118 minuuttia. Paikallaan polkemiselta ei siis vältytä mutta – ja iso mutta – elokuva on NIIN hyvin näytelty ja paikoin niin intensiivinen että tyylikeino on varmasti ollut oikea valinta. Ilman "elokuvallista" kikkailua erinomaiset amatöörinäyttelijät saavat tarvitsemansa tilan ja todenmakuinen draama tuntuu vatsassa ja sydämessä asti. Muutamat väkivaltakohtaukset ovat luokkaa rajumpia kuin vaikkapa, noh, Driven gorepitoiset väkivaltapurskaukset.



Valvontakamera-tyyli tekee katsojasta vielä enemmän kohtauksissa mukana olevan tarkkailijan, joka on niin lähellä tapahtumia kuin vain voi olla. Tulee fiilis että tarttis tehdä jotain ja se ahdistaa. Toisaalta kangas myös elää aika hyvin, vaikka kamera seisookin paikallaan: paljon tapahtuu juuri kankaan ulkopuolella ja äänen käyttö on oivaltavaa. Haastava elokuva katsojalle, sekä tyylinsä että aiheensa puolesta. Mitään helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin ei tarjota. Eipä ole mitään näin aitoa tullut vähään aikaan vastaan.



163. Drive

Hieno auteur-teos, joka lähes nousee hypensä tasolle. Mutta vain lähes, sillä aivan joku viimeinen nosto lopusta puuttui. Mutta helvetin hieno kuitenkin, vertaukset Mannin parhaimpiin urbaanitarinoihin ovat oikeutettuja. Todennäköisesti tulee katsottua vielä uudestaan teatterilevityksessä.



164. Bullhead

Harvemmin tulee nähtyä Belgialaista rikoselokuvaa ja vielä harvemmin tulee nähtyä elokuvaa hormonidiilereistä... joten pitihän sellainen mennä tarkastamaan kun tilaisuus tuli. Ja olihan tämä intensiivinen ja hyvä psykologinen tutkielma omien demoniensa kanssa painivasta karjankasvattajasta. Pientä puutumista havaitsin, johtuiko siitä että oli illan kolmas elokuva, en tiedä.



165. The Stool Pigeon

Lamin elokuva oli ihan ok. Olikos tämä nyt toinen tai kolmas näkemäni herran ohjaus ja edelleen sama juttu: elokuva on välillä hyvä, jopa erinomaista genrerykäisyä, mutta sitten kankaalle ilmestyy jotain täysin höperöä kamaa, joka pudottaa penkiltä typeryydessään. Tässä elokuvassa se oli se täysin tarpeeton sivujuoni poliisin ja vaimon eriskummallisesta suhteesta/historiasta. 20 minuuttia näitä turhuuksia ja höpinöitä veke ja avot tämä olisi neljän tähden timangi trilleri. Sillä jännitystä Dante osaa rakentaa ja ylläpitää hyvin. Toimintakohtauksetkin rullaavat energisesti. Turha jauhaminen vain verottaa viihdyttävyyttä ja kun viihdyttävyys on ainoa asia mitä tällä elokuvalla on annettavaa... no.



Vasikka-aiheen potentiaali jää myös aikalailla hyödyntämättä.



166. Our Day Will Come

Puun takaa iski tämä Romain "Costan poika" Gavrasin ohjaama mustaa huumoria tulviva omalaatuinen tie-elokuva, jossa kiusattu teinipoika lähtee eksentrisen psykiatrin matkaan. Vincent Cassell on elementissään elostelevan kallomaakarin roolissaan ja nuori kaveri komppaa hienosti. Festareiden toiseksi paras tähän mennessä – ja ehdottomasti eniten festarin ytimessä oleva. Rakkautta! Anarkiaa!



167. The Mill and the Cross

Tylsyyttä koko rahan edestä. Teknisenä jippoiluna ja kokeiluna kiinnostava, mutta täyspitkänä elokuvana aivan karmeata tuubaa. Kyllä, se maalauksen henkiin herääminen on toteutettu kutkuttavasti, mutta ei sitä jaksa 90-minuuttia katsoa. Eikä moni jaksanutkaan, vaan teatterin ovi kävi tasaisesti. VAIHDA LIPPUSI! ellet ole todella HC-taidehistoriafriikki. JA tutustu maalaukseen etukäteen.



168. Yksinteoin 2

Hämmentävä kokemus, mutta enemmän tissejä ja peppuja olisin kaivannut. Jäi vähän mietityttämään että miksi Satu Ruotsalaista ei kiitetty lopputeksteissä?

Aleksi Mäkelä :

V2 – Jäätynyt enkeli (2007) **½

Täysiverinen Selin-tuote niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää on se että elokuva viihdyttää, eikä tarina jää polkemaan paikoilleen. Mitään popcornviihdettä syvällisempää on tietenkin turha odottaa. Miinusta tulee sitten ohjauksesta. Mäkelän ohjaus on etenkin kohtauksien välisissä siirtymissä melkoista Powerpointtia ja hahmojen esittelytekstit melko naurettavia (huonossa mielessä). Hahmogalleria ampuu tällä kertaa myös niin yli, että periaatteessa se kääntyy elokuvan vahvuudeksi guilty pleasure mielessä. Jussi Lampi ja etenkin Kari Hietalahti (kjeh) ovat näkemisen arvoiset. Hannu-Pekka Björkman on myös huvittava roolissaan ja ihan hyvin hän vetääkin, vaikka hahmon toilailut ovatkin jossain vaiheessa kirjoitettu niin kämäisen yli. Veijosen Vares tuntuu olevan ainut jotenkin reaalimaailmasta kotoisin oleva henkilö.



John Huston : The Night of the Iguana (1964) ****

Tennessee Williamsin näytelmään pohjautuva draama viinaan menevästä pastorista, joka saa hermoromahduksen kirkossa ja erotetaan virastaan. Myöhemmin näytetään kuinka hän on uudessa ammatissaan matkaoppaana bussilastilliselle uskovia naisia, joiden joukossa Lolitamainen (tai no itse asiassa nimenomaan alkuperäinen Lolita Sue Lyon) nuori nainen, joka yrittää iskea entistä pastoria. Tästä ei sukulaiskukkahattutäti pidä ollekaan ja alkaa soimata miestä. Myöhemmin bussi ajautuu Meksikossa eräälle rantahotellille jossa tavataan nelikymppinen leski.

Todella hyvin castattu elokuva jossa rooleissa myös Richard Burton ja Ava Gardner (jolla on vielä nelikymppisenäkin valtavasti vetovoimaa). Roolityöskentely on kauttaaltaan hyvää ja sitä helpottaa Williamsin nerokas dialogi. Mikään juonielokuvahan tämä ei ole ja parituntisen elokuvan loppu hieman puuduttaa. Mutta silti varmasti ilmestymisvuotensa parhaimmistoon kuuluva elokuva.

VIIKKO 37

Tuoreeltaan katsotut aasialaiset (omassa ketjussaan tarkemmin):



Hard Revenge Milly: Bloody Battle (Takanori Tsujimoto, 2009)

Porco Rosso (Hayao Miyazaki, 1992)

Steamboy (Katsuhiro Otomo, 2004)





Ja sitten parit remaket:





Assault on Precinct 13 (Jean-Francois Richet, 2005)

Carpenterin toinen varhaisklassikko uudelleenfilmatisointina putoaa aikalailla samaan kategoriaan kuin Rob Zombien Halloween – oikein kelvollisesti onnistuneet remaket. Karkeahko alkuperäistarina kasvottomista sosiopaattipahiksista on muuttunut tyyliltä ja ulkonäöltä sofistikoituneemmaksi rikostarinaksi niminaamoilla, mikä tekee tästä melko pirusti erilaisen version. Tulkinta on jopa yllättävän mallikas, vaikka tavallaan silotellumpi huolimatta mielenkiintoisista moraalisista vastakkainasetteluista. Kepeästi tusinatoimintaa reilusti laadukkaampaa jälkeä sisällöllisesti ja ulkoisesti, paikoitellen jopa komeaa. Ei samalla lailla ikimuistoinen kuin lähdeteos, mutta kelpo versiointi.



Hills Have Eyes (Alexandre Aja, 2006)

Kolmas positiivinen remake-yllätys, myös kolmas jota olen väistellyt pitkään alkuperäisen kovuuden takia. En ollut erityisen hulluna Ajan Switchblade Romanceen, vaikka se sinänsä pätevä ja kiintoisa näyttö hänen kyvyistään ja potentiaalistaan olikin. Kuitenkin herran esikoisen perusteella odotin vähintään OK-tason uusintafilmatisointia tästä – sain mitä ajattelin saavani, ja vähän päälle. Lupauksia olisi enempäänkin, kun goren lisäys korvaa kunnollista friikkien ja normisten vastakkainasettelua ja näiden roolien keskenään kunnolla sekaisin menoa. Kelpo kamaa. Remake-kakkonen on luultavasti paljon kurjempi – mutta jos onnistuu olemaan huonompi kuin Cravenin oma sysikelvoton jatko-osa, sen pitäisi olla keskimääräistä humalaisemamn orangutangin ohjaama.

Moreno ( 18.9.2011 20:06)

Pittman: Prom Night II – Todellinen yllätys, varsin tehokas itsenäinen jatko-osa ei-niin-ihmeelliselle slasherille. Tällä kertaa kyseessä on kummitustarina, jossa kostoa janoava kuollut ämmä palaa rankaisemaan väärintekijöitään riivaamalla nuoren 80-luvun uskovaisperheen tytön. Leikkaamaton versio olisi mukava saada käsiinsä.

Toiveesi on kuultu, lokakuun alussa on tulossa neljän leffan Prom Night Collection suomijulkaisuna.

Leo Meller II ( 19.9.2011 20:23)

Assault on Precinct 13 (Jean-Francois Richet, 2005)

Kappas, luulin olevani aika yksin mielipiteeni kelpo elokuvasta kanssa.

Leo Meller II ( 19.9.2011 20:23)

Hills Have Eyes (Alexandre Aja, 2006)

Tässäpä sitten en niinkään, toisaalta heikko se Cravenin alkuperäinenkin musta on. Kakkosessa sentään on flashbackeja saava koira, millä ollaan kreisien ideoiden top-10:ssä. Mutta onhan se törkeän huono elokuva.



Oma tahti on hidastunut, kun fudiskausi on alkanut.



American Pimp

Kiitos maikkarille(?), että näyttää tällaistakin. Mielenkiintoinen aihe ristiriitaisuutensa takia, mutta eivät Hughesin veljekset oikein saa tähän tulta alle. Dokkarin henkilöt ovat kuitenkin varsin värikkäitä (no pun intended), mutta jotenkin punainen lanka on hakusessa. Liian sivusta katsova, olisin ehkä toivonut selkeämpää kannanottoa / näkökulmaa. *** (silti)



One Million Years B.C.

Luulin, etten ollut nähnyt tätä vuoden 1988, mutta olinpas (taisi olla joskus aussi-dvd). Vahvemmat muistikuvat ovat silti tuolta 23 vuoden kuin alta 10 takaa. Kuinkahan monta elokuvaa on tehty niin, että kaikki dialogi – eikä kertojaakaan paljoa ole – on keksittyä kieltä ilman tekstitystä? Ei varmaan kovin montaa. Onhan tämä huttua, mutta Raquel Welch, hieno poledourismainen score (Hammerin musiikit yleensä aika huonoja) + enemmän ääniefektiksi kuin musiikiksi laskettava kolkuttelu, Harryhausenin ja muutenkin tyydyttävät efektit nostavat viihdyttävyyttä. Tuli tästä silti Kummelin Viimeiset pirkkalaiset mieleen ***

k-mikko ( 19.9.2011 22:31)

American Pimp

Kiitos maikkarille(?), että näyttää tällaistakin. Mielenkiintoinen aihe ristiriitaisuutensa takia, mutta eivät Hughesin veljekset oikein saa tähän tulta alle. Dokkarin henkilöt ovat kuitenkin varsin värikkäitä (no pun intended), mutta jotenkin punainen lanka on hakusessa. Liian sivusta katsova, olisin ehkä toivonut selkeämpää kannanottoa / näkökulmaa. *** (silti)

Tämän katsominen oli aikoinaan Rexissä rakkauttajaanarkiaaesityskösenytoli:ssa ainutkertainen kokemus. Vahtaaminen kun oli täysin turhaa ilman minkään sortin tekstityksiä. Okei, kai joku poikkeusyksilö salissa tajusi tuota hyvin paksua mustaa katuslangia, mutta paikalla vallitsi melkomoinen, kollektiivinen, puolifrustroitunut korvathöröllä-tunne. Moni toki luovutti kesken, ymmärrettävästi. Sitten tuli se kohta, jossa pimp vastaa puhelimeen, että "Hi, bitch", ja koko porukka räjähti nauruun, kuin toisilleen osoittaakseen, että ei me olla tajuttu tästä tähän saakka paskan vertaa mutta nyt me tajuttiin.

QCine ( 19.9.2011 23:10)

k-mikko ( 19.9.2011 22:31)

American Pimp

Kiitos maikkarille(?), että näyttää tällaistakin. Mielenkiintoinen aihe ristiriitaisuutensa takia, mutta eivät Hughesin veljekset oikein saa tähän tulta alle. Dokkarin henkilöt ovat kuitenkin varsin värikkäitä (no pun intended), mutta jotenkin punainen lanka on hakusessa. Liian sivusta katsova, olisin ehkä toivonut selkeämpää kannanottoa / näkökulmaa. *** (silti)

Tämän katsominen oli aikoinaan Rexissä rakkauttajaanarkiaaesityskösenytoli:ssa ainutkertainen kokemus. Vahtaaminen kun oli täysin turhaa ilman minkään sortin tekstityksiä. Okei, kai joku poikkeusyksilö salissa tajusi tuota hyvin paksua mustaa katuslangia, mutta paikalla vallitsi melkomoinen, kollektiivinen, puolifrustroitunut korvathöröllä-tunne. Moni toki luovutti kesken, ymmärrettävästi. Sitten tuli se kohta, jossa pimp vastaa puhelimeen, että "Hi, bitch", ja koko porukka räjähti nauruun, kuin toisilleen osoittaakseen, että ei me olla tajuttu tästä tähän saakka paskan vertaa mutta nyt me tajuttiin.

Toisaalta, koko leffan kulutetuin fraasi on "you know what I'm saying" (vaihda tilalle haluamasi kirjoitusasu), mistä varmaan sai selvää ja istui tuohon tunnelmaan.

k-mikko ( 19.9.2011 23:16)

QCine ( 19.9.2011 23:10)

k-mikko ( 19.9.2011 22:31)

American Pimp

Kiitos maikkarille(?), että näyttää tällaistakin. Mielenkiintoinen aihe ristiriitaisuutensa takia, mutta eivät Hughesin veljekset oikein saa tähän tulta alle. Dokkarin henkilöt ovat kuitenkin varsin värikkäitä (no pun intended), mutta jotenkin punainen lanka on hakusessa. Liian sivusta katsova, olisin ehkä toivonut selkeämpää kannanottoa / näkökulmaa. *** (silti)

Tämän katsominen oli aikoinaan Rexissä rakkauttajaanarkiaaesityskösenytoli:ssa ainutkertainen kokemus. Vahtaaminen kun oli täysin turhaa ilman minkään sortin tekstityksiä. Okei, kai joku poikkeusyksilö salissa tajusi tuota hyvin paksua mustaa katuslangia, mutta paikalla vallitsi melkomoinen, kollektiivinen, puolifrustroitunut korvathöröllä-tunne. Moni toki luovutti kesken, ymmärrettävästi. Sitten tuli se kohta, jossa pimp vastaa puhelimeen, että "Hi, bitch", ja koko porukka räjähti nauruun, kuin toisilleen osoittaakseen, että ei me olla tajuttu tästä tähän saakka paskan vertaa mutta nyt me tajuttiin.

Toisaalta, koko leffan kulutetuin fraasi on "you know what I'm saying" (vaihda tilalle haluamasi kirjoitusasu), mistä varmaan sai selvää ja istui tuohon tunnelmaan.