Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Michel Boisrond: Atout coeur à Tokyo pour O.S.S. 117 (1966) ***



Kepeää 60-luvun agenttitarinaa varsin viihdyttävänä kokonaisuutena. Katselukokemusta häiritsi hieman Europa FIlmin katseluversion alkuperäinen ranskankielinen ääniraita ja sen tueksi tarjottu ruotsitekstitys, joten joitain nyansseja saattoi mennä ohi. Suositeltavaa genren ystäville.



Lorenzo Sabatini: Scacco alla mafia (Defeat of the Mafia) 1970 *



Ehkä paskin italocrime, minkä olen ikinä nähnyt. Koko tekijätiimi oli revitty kasaan jostain Ö-luokan jämistä. Kuvaus, ohjaus, valaistus, näyttelijät, käsikirjoitus... mikään ei toiminut. Oli kuin olisi katsellut jotakin paskempaa Al Adamson-elokuvaa. Englanniksi dubatussa Trixin ruotsijulkaisussa, oli myös ehkä historian ärsyttävin naiskertojaääni, joka kaiken lisäksi kuolee heti leffan alussa ja kertoilee tarinaa eteenpäin postuumisti läpi leffan. Tämän läpikatselu oli tuskaa, välttäkää kuin ruttoa.



Arto Halonen: Prinsessa (2010) *



Vittu kyllä Suomessa osataan. Tämän perusteella voisi elokuvan tehdä kenestä tahansa ikinä eläneestä ihmisestä ja saada sille vielä rahoitusta Suomen Elokuvasäätiöltä. En nyt sano vihanneeni katsomiskokemusta, kyllähän tämän kerran läpi katsoi hampaita kiristämättä. Pointti on siinä, että tällainen elokuva on vain täysin turha. Ketä shokeeraa enää kertomukset, menneisyydessä mielisairaaloissa käytetyistä sähköshokkihoidoista ja lobotomioista. Helvetti joku "Oz – Ihmeiden maailma" peittoaa katsojan tunteisiin vetoavuudessaan esim em. sähköshokkihoidon Prinsessaan nähden 10-0. Katja Kukkolalla on naama, jolla hullun esittäminen on helppoa, mutta kyllä Seitsemän TV-sarjan Auroran rooli taitaa jäädä hänen tähtihetkekseen.



Mika Kaurismäki: Veljekset (2011) **½



Huvittavan synkkää paatosta tuhansien murheiden maasta. Elokuvan alussa meinasi loppua usko Kaurismäkeen, kun improvisoidut kohtaukset olivat todella tökeröitä. Onneksi elokuvan kuluessa kuitenkin suurin osa kohtauksista etenee ilman sen suurempaa myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan. Muutama kohtaus oli jopa loistava, joten kyllä tämä omissa kirjoissani niukasti plussan puolelle katselukokemuksena jää. Parhaiten osistaan suoriutuivat Esko Salminen, Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm. Torikka ja Heiskanen taas kehnoiten.

76.

Bitch Slap



Vaikea sanoa olenko kohderyhmää vai en, kun periaatteessa tämmöisiä kai tehdään mua ja teinipoikia varten, mutta toisaalta koen olevani liian elitistinen tällaiselle valmiiksi tehdylle kulttielokuvalle. Pakkohan tämä oli kuitenkin katsoa, kun halvalla sai, ja odotukset olivat jossain vesirajan alapuolella. Mistä syystä tämä ei tuntunutkaan niin huonolta. Oikeastaan ensimmäinen 2/3 oli keskinkertaista, lopetus sitten olikin typerä. Ensinnäkään tämä ei näyttänyt mahdottoman halvalta, toisekseen visuaalinen tyyli oli oikeastaan seesteinen odotuksiin nähden. Tarinan kertomiseen puolivitsikkäästi takaumina ei taidot oikein riittäneet. Silikonibeibeistä kellekään en voi kyllä sanoa ihmeemmin lämmenneeni, ehkä toi Erin Cummings vähän erikoisemman (elokuvamaailmassa, that is) näköisenä viehätti jossain määrin. **

Tällä viikolla ehti kerran leffaankin.

Bang Rajan

Sopivan brutaali historiallinen sotaelokuva, jossa parasta on loppu. Taisteluiden ulkopuoliset "human interest" ‑jutut ovat sellaista sekavaa saippuaa, jota olisi saanut olla vähemmänkin. Joku odottaa jollekin lasta ja joku lähtee kylästä ja ääh, nimet ja kasvot menevät koko ajan sekaisin keskenään.



Hanna

Tällä foorumilla ehkä yllättävänkin vähälle huomiolle jäänyt suoraviivainen takaa-ajo trilleri. Kuusamolla tätä on lähinnä Suomessa mainostettu, mutta mainostaisin mielummin parilla loistavalla roolisuorituksella ja siisteimmällä päähenkilöllä vähään aikaan. Kuten FB:ssä sanoin: "Hyvää jytkettä. Tekisi mieli antaa neljä starbaa koska Saoirse Ronan Hannana on niin helvetin hyvä ja Chemical Brothers rokkaa soundtrackillä kuin parhaimpina vuosinaan, saaden muuten aika keskinkertaiset toimintakohtaukset elämään. Mutta eihän tässä ole juuri mitään muuta kuin takaa-ajoa takaa-ajon perään, joten kolme ja puoli on ok. Blanchet on briljantti ääri-bitchinä ja myös Bana vakuuttaa. "

DVD:

59. SleepAway Camp II: Unhappy Campers **½ No joo. Ainakaan ei tarvitse kauaa arvuutella kuka tappaja on. Murhia tulee tasaiseen, kiihtyvään tahtiin, kunnes loppu sitten meneekin jo sopivasti överiksi. Ihan huvittava jatko-osa, joka ei nähtävästi pyrikään muuhun kuin suoraviivaiseen ”henki pois heti”- meininkiin. Kivuttomasti katsoi.



60. Cravedancers *½ Hetken aikaa kiinnostava ja kummittelukin on alkuun ihan tunnelmallista, mutta mitä pidemmälle mennään, sen typerämmäksi leffa muuttuu. Jossain vaiheessa tehdäänkin jo kauhukomediaa, kunnes taas lopuksi vitsailu loppuu ja efektit huononee. Ei voi suositella.

VIIKKO 24

Suoranainen liioittelun maksimointi leimasi viime viikon katsottujen elokuvien määrää. Mun pitäis varmaan rajoittaa... (Teksti jonka haluan hautakiveeni.)





Enemmän tai vähemmän omissa asiaan liittyvissä ketjuissaan käsittelen (tai olen jo käsitellyt) seuraavat – leffan nimen yms. perässä ketju josta tarkemmat lärinät löytyvät:



Black Magic 2 (Ho Meng Hua, 1976) – tuoreeltaan katsotut aasialaiset elokuvat

Count Dracula (Jess Franco, 1970) – Jesus Franco

Delirium (Renato Polselli, 1972) – Giallot

Female Prisoner #701: Grudge Song (Yasuharu Hasebe, 1973) – Female Convict Scorpion

The Master, AKA Three Evil Masters (Lu Chin-Ku, 1980) – tuoreeltaan katsotut aasialaiset elokuvat

Ninja in the Dragon's Den (Corey Yuen-kwai, 1982) – Ninja-elokuvat

Phantasm III – Lord of the Dead (Don Coscarelli, 1994) – Phantasm

Sweet Body of Deborah (Romolo Guerrieri, 1968) – Giallot

Tetsuo: The Bullet Man (Shinya Tsukamoto, 2009) – Tetsuo





Ja tänne jäävät seuraavat:





Aguirre, der Zorn Gottes (Werner Herzog, 1972)

Paikoittain dokumenttimaisella otteella kuvattu niin kutsutun sivistyksen matka turmelukseen ja hulluuteen konkistadori-retkikunnan muodossa on ajoittain hämmentävää ja kaiken aikaa painostavan kiehtovaa seurattavaa. Kinski on kertakaikkiaan loistava kylmän pragmaattisena, julmana ja ahneena Aguirrena, jolle tarkoitus pyhittää kaiken ja jonka suuruudenhulluus on sitä ihmiselle tuttua turmiollista tavaraa. Eikä Aguirre ole porukkansa ainoa hullu – lähes jokaisella retkikunnan jäsenellä viiraa suuntaan jos toiseenkin. Puhdassydämisille ja tervejärkisille jää auttamatta sivustakatsojan ja/tai uhrin rooli näissä valtapeleissä. Ja reissussa rähjääntyy, kuten näkyy käsinkosketeltavasti retkikunnan varusteista, naamoista ja toimista. Haluaako elokuvan nähdä villin luonnon korruptoivana vaikutuksena sivistykseen, allegoriana luonnontilan ylivertaisuudesta niin katsottuun sivistykseen, molempina, vai jonain ihan muuna, on varmasti katsojasta kiinni – itse en osaa valintaa tehdä. Pysäyttävä elokuva, jota luulen arvostavani vielä enemmän muutaman uusinnan jälkeen.



Attack of the Crab Monsters (Roger Corman, 1957)

Siitä asti kun luin joskus ammoin Verikekkereistä tällaisen elokuvan olevan olemassa ja mustavalkoisesta valokuvasta mullisteli silmiini sympaattisen näköinen lasikuiturapu, olen halunnut nähdä rapuhirviöiden pidäkkeettömän hyökkäyksen. Viimein se oli mahdollista In2Filmin DVD:n suosiollisella avustuksella. Ja kannattiko vuosien odotus? No kyllä! Kyseessä on nopsasti etenevä ja inhimillisen 60 minuutin pituinen atomimörkö-hömppäily, jossa leffan nimen mukaiset pääosan esittäjät – tai esittäjä – esittelevät mitä ihmeellisimpiä kykyjään todella hämärien tieteellisten selitysten säestämänä, ihmisvastapuolen rivien harventuessa tasaiseen tahtiin. Elokuvasta ei säteile Cormanin itsensä esim. Little Shop of Horrorsissa esille tuomaa itsetietoista kieli poskessa ‑meininkiä eikä Them! :in kaltaista aitoa uhkaa – toisaalta tahattoman naurun perusaiheuttaja, ylilatautunut paatos puuttuu. Eipä siinä, päättömyyksien ystäville löytyy myös hervottomia laineja, malliin "Preservation of the species – once they were men, now they are landcrabs." ja uskomattomia juonenkäänteitä enemmän kuin riittävästi. Lajityypin ystäville leffa on pakkokatsottavaa, puutteistaan huolimatta vähän liian näpäärästi toteutettu jotta sitä kehtaisi rinta kaarella sanoa kalkkunaksi.



Coffy (Jack Hill, 1973)

Se on vaan todettava, että Jack Hill osaa hommansa – tässä siitä taas yksi todistus. Blaksploitaatioksikin Coffy on harvinaisen säälimätön leffa, tyylilajissaan pidäkkeetöntä, likaisen näköistä ja tuntuista törkyilyä, eikä siitä voi olla pitämättä. Sen lisäksi että Pam Grier on uskomattoman kuuma pakkaus, hänessä on myös juuri sellaista auktoriteettia mitä valkokankaan vigilante-kostaja tarvitsee. Taiteellisilta meriiteiltään kokonaisuus tuskin pärjää "oikeasti erinomaisille" elokuville, mutta Coffy on immuuni intellektuellille sössötykselle, lanaten vastaväitteet alleen armottomalla tyylitajulla, edeten määrätietoisesti kuin nyrkkirauta läpi purukaluston. Pakko palvoa.



Color Me Blood Red (Herschell Gordon Lewis, 1964)

Teknisesti ja juonellisesti CMBR on näkemistäni Lewiseista kenties paras – mikä ei ole vielä kauhean paljon sanottu. Jotain aidon maanista on hetkittäin tallennettu filmille, mutta sillä ei vielä pitkälle pötkitä, sen verran läpeensä kehnoa tavaraa näyttelijäsuoritukset ovat. Gordon Oas-Heim hulluna taidemaalarina sentään selviää hommastaan kaikki olosuhteet nähden rimaa hipoen. Pätkästä puuttuu Lewisin päräyttävimpien teosten mukana leijuva todellinen mitvit-tekijä; suurimmaksi osaksi kokonaisuus on yllättävänkin hillitty, ihan kuin nyt yritettäisiin tosissaan tehdä oikeaa elokuvaa, ja näin ollen kokemus ei ollut odotusten mukainen silmien pyöristäjä. Ihan hassu wanhan ajan goreilu joka tapauksessa.



Cop Killers (Walter R. Cichy, 1973)

Köyhän miehen Easy Rider, jossa kaksi yhteiskuntaan sopeutumatonta luuseria aikoo lyödä rahoiksi koksukaupoilla. Homma ryssiytyy heti alussa tulitaisteluun polisiin kanssa, ja pakomatka alkaa... Asenteesta ja ultraväkivallasta pisteitä, toteutuksesta ei niinkään. Pienellä budjetilla on pyritty tekemään niin todenmakuista ja inhorealistista lainsuojaton-roadmovieta kuin mahdollista, mutta taitaa olla niin, ettei kokemattomalla porukalla ole rahkeet oikein riittäneet. Sympatiasta yritystä kohtaan tekisi mieli heruttaa ekstrapojoja, mutta esim. tulitaistelut, dialogi ja useat puunaamaiset näyttelijät saavat aikaiseksi niin dorkan näköistä ja oloista sohlaamista, ettei face palmilta voi aika ajoin välttyä. Jason "Flesh Gordon" Williams sentään saa pariin otteeseen tarvittavia hullun koiran tehoja Rayn hahmoon. Henkilökohtaista ekstrakivaa tarjosi loppupuolen kylmäkiskoinen huumediilerihippi, josta tuli häiritsevän paljon eräs tuttavani mieleen... Kaiken kaikkiaan on näitä paskempiakin nähty, mutta isossa mittakaavassa melko turha tekele.



Corpse Grinders (Ted V. Mikels, 1971)

Käänteislaadukkuutta ja ‑neroutta suoraan Al Adamsonin ja Ed Woodin kunnian kentiltä. Meno muistuttaa kuitenkin selvässä tienaamistarkoituksessaan enemmän jälkimmäistä kuin edellistä em. herroista – kömpelöä viattomuutta teoksessa ei niinkään ole, vaikka tiettyä tekemisen riemua kyllä löytyy. Kuten vähän osasin odottaa, elokuva on hyvin tissi- ja roiskeköyhä, mutta se ei varsinaisesti menoa haittaa, hauskaa on silti. Henkilögalleria yksin on jo viihdearvoiltaan lähes tuhoisa.



Hitch-Hike (Pasquale Festa Campanile, 1977)

Heti Deliriumin perään toinen puskista kunnarin täräyttävä italo-eksploitaatio – Hitch-Hike on tosin toteutukseltaan enemmän, suorastaan lajityyppinsä parhaimmistoa. Hitch-Hike ansaitsee laadukkaana kokonaisuutena kadonneen klassikon maineensa, ja ehdottomasti suuremman yleisön arvostuksen. Kokonaisuus on kuin tiheätunnelmainen sekoitus road movieta, kidnappaus-draamaa, silkkaa eksploitaatiota, ryöstö-trilleriä ja ihmissuhdedraamaa. Tai ytimekkäämmin sanottuna: Straw Dogs, Kidnapped / Rabid Dogs ja House on the Edge of the Park saavat äpärälapsen, ja tässä lopputulos. Franco Neroa voi vain hehkuttaa yhdessä parhaista osistaan. David Hessissä on taas sitä ainutlaatuista täyden niljakkeen ja kiistattoman karisman yhdistelmää, joka tavallaan valitettavasti vangitsi miesparan juuri yhden ja saman tyyppisiin roolihin: uskon että miehestä olisi enempäänkin, jos vain joku antaisi mahdollisuuden. (Kenelläkään tietoa, onko näin tapahtunut ja millä tuloksin?) Karu elokuva alusta loppuun.

Ekstrakivaa, osa 2: Cop Killersistä tuttu huumekauppias-hippi tekee comebackin leffan alkumetreillä neljä vuotta myöhemmin, hieman painoa ottaneena ja reilusti siistittynä versiona aiemmasta itsestään – tällä kertaa keskiluokkaisen pariskunnan aviomiehenä, jolle Nero paasaa ympäripäissään grillissä kieppuvasta kauriista levottomuuksia. Olen aivan saamarin varma että kyseessä on sama jantteri, vaikka kummankaan elokuvan casting ei vahvistanut äijälle nimeä.



The Illusionist (Neil Burger, 2006)

Olipas kahtiajakoinen tapaus, jonka loppu tuotti melkoisen pettymyksen. Teknisessä toteutuksessa ei ole moittimisen sijaa; ei myöskään Nortonin, Giamattin tai Sewellin roolisuorituksista – Jessica Biel taas tuntui seinäkukkaselta. Tumma väripaletti ja aivan alun jotenkin 20-luvun mykkäelokuvat mieleen tuova kuvaus miellyttivät erityisesti silmää. Elokuvan heikkoudet ovat tarinassa, sen ylimääräisessä sokerisuudessa (josta puolivälin tienoilla luulee yllättäen päässeensä eroon, jolloin synkemmän vaihteen silmään pudottaminen luo hyvän kontrastin alulle – tämä tunnelma kylläkin ryssitään myöhemmin) ja puhkiselityksessä. Ärsyttää aina suunnattomasti, kun tehdään selittäviä kuvakollaaseja joilla loppuun näppärästi kerrotaan että tästä oli kyse, kun joko a) pelätään ettei daijuille mene muuten jakeluun, tai b) kertojanlahjat eivät riitä järkevästi nivomaan elokuvan aikana kaikkia lankoja kätevään nippuun, kun nyt kerta on niin pirunmoinen tarve saada ne langat niputettua. Tässä kallistuttiin vaihtoehdon B puolelle. Sääli.



Panssarilaiva Potemkin (Sergej Eisenstein, 1925)

Elokuvien ilmaisusta innostunut lukion kuvismaikkamme katsotutti tämän meillä joskus, minkä jälkeen en ole kokemusta uusinut. Muistikuviksi on jäänyt päähän vain muutama visu koko teoksesta, joten nyt on korkea aika ottaa muistinverestys, kun puoli-ilmainen blu-ray tuli kerta ostettua. Ja melkoinen verestys se olikin... Tästä leffasta on kirjoitettu elokuvahistorian aikana niin jumalattomasti, että minulla ei oikeasti ole tähän kaikkeen kulttuuripainolastiin mitään merkittävää lisättävää. Aseettomana joutuu toteamaan Eisensteinin hallinneen käyttämänsä välineen moitteettomasti sekä taiteen että propagandan välineenä, sen verran ajattomia kuvia on filmille tallentunut. Laatua ja kokonaisuutta ei pysty kiistämään, tunnetasolla taas tästä ei ikinä tule kokonaisuutena olemaan henkilökohtaiseksi suosikikseni, vaikka teos unohtumattoman vaikuttavia jaksoja ja kuvia sisältääkin.



Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (Rob Marshall, 2011)

Olipa turhauttava kokemus. Näin käy, kun porukalla on jumalattomat kasat rahaa millä mällätä, mutta kaikessa kiireessä hukataan alikäytöllä hienoja set-piecejä ja unohdetaan kirjoittaa kunnon koherentti tarina kaiken ympärille, sen yksityiskohdista nyt puhumattakaan. Nyt mukana on kaikkea hitosti, eikä juuri mitään tehdä kunnolla loppuun. Siinä ja siinä, oliko tämä kakkososaakin huonompi (v)esitys. IanMcShane oli koko lössin paras Mustapartana, ja tämäkin herkullinen hahmo loppupelistä hukataan täysin. Ja vitososa jo suunnitteilla... kauhean kiva.

Oli samalla myös ensimmäinen 3D-elokuva minkä katsoin.

Lex ( 28.5.2011 19:35)

Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä

Se pitää vielä sanoa, että oli ensimmäinen 3D-elokuva, jonka näin. Lasit tummentaa niin paljon, että päiväkohtaukset olivat kuin sadepäivinä kuvattuja vaikka oikeasti olivat kirkkaita. Eikä efekteistä mitään hyötyä ollut.

Kolmedeestä olen tämän kokemuksen perusteella samoilla linjoilla Lexin taannoisen kommentin kanssa. Ei ollut tämän perusteella mairitteleva kokemus, vaikkei täysin epäonnistunutkaan. Lasit tekivät kuvan jotenkin häiritsevän tummasävyiseksi – en tiedä oliko näin tarkoituskin värimäärittelyssä. Tuskin tätä tarttee 2deenä nähdä erikseen, jotta viitsisi todentaa, johtuiko tummuus laseista vai ei.

123.

The Adjustment Bureau (2011) **

124. Procès de Jeanne d'Arc [The Trial of Joan of Arc] (1962) ****

125. Une femme douce [Suloinen nainen] (1969) **

126. Lancelot du Lac [Pyöreän pöydän ritarit] (1974) ***

127. Quatre nuits d'un rêveur [Neljä yötä Pariisissa] (1971) ****

128. Le diable probablement [Paholainen luultavasti] (1977) ****



Kaikki Bressonit ois sitten siinä, hienoa settiä suurimmaksi osaksi.

Hiljaista on ollut elokuvarintamalla...

Takashi Shimizu : The Grudge 2 (2006) **

En ollut hirveän vakuuttunut ekan osan (**½) jälkeen mutta tämä ei toiminut senkään vertaa. Kakkosessa on paino vielä enemmän yksittäisillä säikyttelykohtauksilla kuin edeltävässä osassa, koska tarina on valitettavasti löysästi kirjoitettua standardikamaa.



Nyt ollaan Japanissa jossa on myös joukko vaihto-oppilaita Amerikasta. Tuttu parivaljakko, pitkähiuksinen nainen ja pikkupoika säikyttelevät vanhan mallin mukaan ja vievät porukkaa mukanaan haudan lepoon. Katsojaa väsyttää. Osa kauhukohtauksistakin on niin heikosti pohjustettu, että homma ei vaan toimi. Loppua kohti elokuva muuttuu vähän jännittävämmäksi ja ääniefektipuolella pari standardisäikkyä saadaankin aikaan. Mutta jos miettii kokonaisvaltaista elokuvaa, niin ei tämä onnistu luomaan sellaista kokonaisvaltaista pelon tunnetta, joka onnistuu paremmilta genretovereilta. Kertakatsottavaa.



Ju-on Grudgeja (eli niitä japsiversioita) en ole nähnyt. Pitäisikö ne kuitenkin vielä tarkistaa?

61.

Matrix Reloaded ***½ Tämän olen nähnyt aiemmin vain teatterikierroksella. Syystä tai toisesta mielikuva elokuvasta oli aika negatiivinen, vaikka mielikuvat alkoivat olemaan jo aika hataria. Ja onhan tämä varsin ristiriitainen teos, alkuun erityisesti juonen edistäminen Siionissa on aika tuskaista katseltavaa reiveineen. Ja ollaanhan tässä Matrix-maailmassa jo niin pitkällä suossa että juonen ”mystiikan” ihmettely on vähintäänkin rasittavaa. Mutta kyllä elokuvan toimintakohtauksissa on yhä sellaista voimaa että niitä katsoo mielellään ja kieltämättä löysin esim. moottoritiekohtauksessa itseni sohvan reunalta. Tätä pitää katsoa siis kuin pornoa – toimintakohtaukset toimii, mutta kaikki niiden välissä on syytä jättää vähälle huomiolle.



62. Matrix Revolutions *** Ja tätäpä en ollut nähnyt ollenkaan ja jopa selviytynyt spoilaantumatta. Säpinää piisaa mutta monin paikoin tuntuu että katsoo peliä, ei elokuvaa. Hyvin tehtyä tosin. Taistelut on loputtoman pitkiä ja väkisinhän ne jossain vaiheessa alkaa puuduttamaan. Loppuratkaisu jättää myös toivomisen varaa, mutta ainakin itse olen ollut siinä käsityksessä että tätä pidetään suorastaan huonona – ei tämä huono ole, jos nyt ei mikään scifi-klassikkokaan.



Kokonaisuutena trilogia kärsii LOTR-syndroomasta – eka osa sai ekalla katselulla sellaisen vau-ilmiön aikaan, että jatkot ei enää pysty tietenkään samaan. Ihan kelpo kokonaisuus, mutta luulen ettei kahteen vikaan osaan tule paljon palattua – 4½ tuntia puolivillaista Matrix-maailmaa on turhan kova urakka toistaa.



63. SleepAway Camp III – Teenage Wasteland ** Hahmot muuttuvat typerimmiksi ja murhaamisen motiivit entisestään löysemmiksi, mutta kyllähän tätä iloisen murhaajan vuoksi katsoo ihan mielellään. DVD:n extroista löytyvät gorepitoisemmat kuolinkohtaukset olisi hyvä ollut saada leffaan mukaan, ei kai tällaista kukaan juonen vuoksi katso.



Kaksi SleepAway jatko-osaa ovat ihan sympaattinen jatko tummasävyisemmälle originaalille. Kaiken kaikkiaan ”trilogia” on hyvinkin kelvollinen 80’s- teinikauhupaketti.

Jeremias Rahunen ( 23.6.2011 11:41)

Ju-on Grudgeja (eli niitä japsiversioita) en ole nähnyt. Pitäisikö ne kuitenkin vielä tarkistaa?

Grudgethan nyt jakavat porukkaa ihan yhtä vahvasti kuin Ringutkin. Jos et vihannut näitä jenkki-remakeja, tuskin vihaat Ju-onejakaan. Mitään uutta tai ihmeellistä ei varmasti ole luvassa USA-versiot tsekanneelle, ne kun ovat pitkälti amalgaami japanilaisista uusilla näyttelijöillä, perinteiseen remake-tapaan. Vaikka orkkikset eivät ole mitään japskikauhun klassikkoja tai pakollisia perusteoksia, mielestäni ne ovat ihan perusonnistuneita "what goes bump in the dark" ‑tyylin leffoja. Että katso ihmeessä, jos aikaa ja energiaa on. Toisaalta, mä nyt suosittelen yleensä aina katsomaan itse ennemmin kuin uskomaan muita...

Voihan rähmä, ollut niin kiire pari kuukautta ettei ole edes näitä ehtinyt listaamaan. No laitetaan osissa niin lukeminen helpottuu. Eka satsi, sisältää lähinnä Haapsalun HÖFF-festarin leffoja:

60. New York Ripper ****1/2

Sleazzzz



61. World Invasion – Battle: Los Angeles **-

Hah, tämä oli niin tyhjänpäiväinen että kesti viikkoja ennen kuin muistin mikä oli se tyhjänpäiväinen leffa minkä katsoin jossain välissä mutta josta unohdin kirjoittaa. Katosi päästä about heti katsomisen jälkeen. Toisaalta ei hirveästi vituttanut katsoakaan, siksi noin paljon tähtiä.



62. Dark Souls **

Ankeahko norjalainen “öljyzombie”-elokuva. Kohta lisää etusivulla.



63. Red, White & Blue ****1/2



64. Beyond the Black Rainbow ****+

Huh-huh! Tämän jumalaisemmalta kuulostavaa ja näyttävää leffaa ei ole kolmeen vuoteen tullutkaan. George “Rambo II” Pan Cosmatosin poika Panos Cosmatos on nimi jota kannattaa seurata. Sentionauteille.



65. Stake Land ***+

Hyvähkö risteytys The Roadia ja Zombielandia. Kohta lisää etusivulla.



66. House of the Devil ****+

Erinomaisen autenttinen 2010-luvun 70-luku horror. Saatananpalvojat pelottaa. Jos joku kysyy että “Aren’t you the baby sitter?” oikea vastaus on “Yeah I’m the baby sitter”.



67. Karate-Robo Zaborgar **-

Ei näitä kestä katsoa kuin puoli tuntia kerrallaan, sitten alkaa tuska. Tosin ihan huvittava veto vaihtaa nuori pääosa vanhaan ja virttyneeseen kesken leffan. “It is the merciless female motorcycle Black Hawk!”. Näytöksen paras hetki oli kesken leffan saliin pölähtänyt Haapsalun ainoa (?) punkkari, joka alkoi huutelemaan jotain käsittämätöntä ja lopuksi heitettiin ulos.



68. Hobo With a Shotgun ****

Värejä myöten aivan kuin joku kadonnut 80-luvun tai 90-luvun alun outous. Erityisen stylejä olivat nämä Vanilla Ice ‑tyyliin vetävät pahikset Ivan ja Slick. Edellisen elokuvan kohdalla mainittu punkkari oli katsomassa myös Hoboa, ja huusi innostuneesti kun elokuvassa punkkarit teloittivat porukkaa (mm. erinomaisen hieno törmäysautoilla pää mäsäksi), mutta kun punkkareita ei enää näkynyt, kyllästyi lopulta ja lähti pois.



69. Norwegian Ninja ***+

Sympaattinen norskifiilistely, kohta lisää etusivulla.

Satsi 2/3, Thor + erään houreisen yön saldo:

70. Thor ***

Yllättävän jees, vaikka toki täysin mitäänsanomaton onkin. Thor-sarjishahmona on miltei yhtä surkea kuin Hulk, mutta leffa toimi. Kenneth Branaghin voisi antaa ohjata enemmänkin supersankarikamaa. Lopputeksteissä on hieno kamera-ajo kosmokseen (muuten 3d:t eivät leffassa ihmeemmin tehneet vaikutusta), ja niiden jälkeen Marvelille tyypillinen lopputäky vielä.



71. Piranha (1978) ***+

Aika pahasti vanhentunut, ja kärsii monessa kohtaa tylsän laahaavista kohtauksista. Vastapainona sitten tuleekin välillä yllättävän räväkkää toimintamenoa, käsittämätöntä juonenkuljetusta (murtautuminen tutkimuslaitokseen ja ainoan työntekijän hakkaus!) autokaahausta, tissejä ja stop-motion mutantteja.



72. Class of 1984 *****

Parempi kuin muistinkaan, itse asiassa en keksi yhtään mitään valittamista! Stegman-hahmo oli nerokkuutta hipova, etenkin aivan alussa ollessaan yksi koulun harvoja suht. normaalisti pukeutuvia. Michael J. Fox ruletti, vaikutti siltä että tyypin voi tappaa vaikka vain katsomalla ilkeästi.



73. Smash Cut **1/2

Huh, tällaista ei pitäisi kenenkään nähdä; menneiden aikojen kovanaamat kuten David Hess ja Michael Berryman vanhoina pappoina nolaamassa itseään. TOISAALTA taas Smash Cut on melko erinomainen omassa lajissaan, eli ö-luokan Hershell Gordon Lewis ‑homagena. Äijä vielä itse näyttelee leffassa. Score tavoittelee hämäävästi mm. Get Carterin säveliä.



74. The Killing of Satan

Pitkiä tylsiä jaksoja, mutta tietty myös erinomaista indo-gorea ja sekopäisyyttä, erityisesti käsistä lähtevät säteet olivat makeita. Ja tietty luolassa asuva käärmedemonipoika. Viikset ja farkkutakki = kova juttu. Filippiiniläiset, nuo Kaakkois-Aasian turkkilaiset.



+ Japanissa telkkarista Kekkou Kamen: Surprise (2004) live-action pläjäys, josta alku jäi näkemättä (mutta oli täysin mahdotonta lopettaa katsominen ekan vilkaisun jälkeen...)

3/3. Wave-Gotik-Treffen festivaalien leffasaldoa (76-78) + teatterissa täällä katsottuja:

75. X-Men: First Class ****

Erinomaista viihdettä. Toisaalta tätä sanoin Wolverinestakin, jota “kaikki” tuntuvat vihaavan... Näyttelijät olivat nappivalintoja, ja onneksi tylsimmät hahmot kuten Banshee jätettiin taustalle – eiväthän ne toimineet sarjiksessakaan. Nyt onkin hyvä aika katsoa perään blu-raylta aiemmat leffat aikajärjestyksessä. Saa ilmoittautua mukaan.



76. Boy Eats Girl **-

Pienimuotoisuuden voitokseen kääntävä, mutta silti kauas hyvän elokuvan standardeista jäävä romanttinen zombiekomedia.



77. Violent Shit 4.0 / Karl the Butcher vs. Axe ***

Andreas Schnaasin viime aikaisten isompibudjettisten rävellysten jälkeen pelkäsin että tässä on nostettu rimaa ja tuotantoarvoja, mutta ei, tämä on vähintään yhtä amatöörimäinen ja kuppainen kuin Violent Shit 3. Ja hyvä niin. Tissei, tussui, verta ja muita tarpeellisuuksia riittää, mikäli niitä todella paskan kuvauksen seasta erottaa. Hellyyttävä perhetarina alkaa siitä, kun Saatana päästää Karl the Butcherin pois helvetistä hyvän käytöksen vuoksi (ja hoitamaan tehtävän: Axen tappaminen). Karl saa kaksi toivetta. “Haluan naamarini ja kirveeni”. Tuntui melkein että Schnaas ja Timo Rose (“Axe”) ovat katsoneet Splattenstein Death Campin ja inspiroituneet keksimään hassuja hahmoja metsiin rymyämään. Tai ehkäpä lukeneet Teräsliljaa. Tai toisin päin. Whatever, tälle on kyllä tilausta.



78. Dylan Dog – Dead of Night ***

Mainion sarjiksen totaalisen keskiverto Hollywood-käännös. Kohta lisää etusivulla.



79. Priest (2011) ***

“A train carrying an army of vampire!”



Ei lainkaan niin paska kuin oletin. Perustuu kait johonkin E-Korealaiseen sarjikseen, joka ilmiselvästi kopioi rankasti japanilaista Vampire Hunter D:tä – mystinen, tummaanpukeutuva lierihattupää (tosin tällä kertaa pahis) ja hieman steampunk-henkinen retrofuturistinen vampyyrien riivaama western-maailma ainakin on sieltä peräisin. Pääosan Paul Bettany on uskomattoman valju, mutta toisaalta konsistentin kovanaamainen ja muutenkin leffassa ilahdutti tinkimättömän vakava asenne. Kaavamaisuus ja tylsät perus-cgi-monsterit haukotuttavat, mutta jotain väistämättömän coolia tässä kyllä oli, ainakin Karl Urban virnuilevana pahiksena. ”If you are not sinning, you’re not having fun”.



80. Klovn ****1/2

Kuumottavaa huumoria, nerokkaita yksityiskohtia. Suosittelen että käytte katsomassa vielä jonkun kiusallisen henkilön (äitinne, lapsenne, siveellinen ystävä...) kanssa kokemuksen boostaamiseksi. Helminauha! Tour de fis!



81. Fast Five / Fast & Furious 5 *1/2

Aivokuolleisuuden Citizen Kane. Vaikka diggailin osia 1-3 ja rakastan Rio de Janeiroa, ei tätä nyt helvetti sittenkään jaksa yli kahta tuntia katsoa – etenkin kun paras anti, eli makeat kamera-ajot kaupungin yllä oli useimmiten leikattu adhd-silpuksi, kuten kaikki toimintakohtauksetkin. Toiseksi paras anti on se, että leffa etenee höyryjyrän lailla eikä pysähdy selittelemään juuri mitään; jos juonta tai mitä tahansa kohtausta alkaisi analysoimaan, mitään järkeä ei löytyisi. Ei mitään.



Esimerkkinä tästä vaikkapa The Rockin suoraviivainen tapa selvittää asiat: Auto on purettu (ja sieltä viety piilotettu, pienen pieni mikropiiri). The Rock: sieltä on otettu jotain. kasatkaa se niin näemme mitä puuttuu. [auto kasataan, apulaiset eivät löydä mitään] The Rock painaa jotain nappia, aukeaa tietokoneruutu, jossa error message. The Rock: täältä on otettu mikropiiri!



The Rock: etsikää heidät. [satelliittikuva löytyy heti jossa näkyy auto] ‑enhance! [kuva skarppiutuu maagisesti, mutta tyypeillä onkin NAAMIOT] ‑ajakaa fps-systeemin läpi (tjsp)! [tietokone tunnistaa välittömästi keitä naamiotyypit ovat]

Huhuh, ehkä elämäni koettelevin elokuvaputki, joka onneksi päättyi Winter´s Boneen, joka oli ainoa otteessaan pitävä elokuvista.

058. Eric Rohmer: Triple Agent – Kolmoisagentti (2004) ?/10

Oli niin pönöttävää ja tylsää lässytysdraamaa, että oli pakko lopettaa kesken. Henkilöhahmoilla piisasi paljon juttua, mutta se tuntui päälleliimatun ulkoiselta ja teennäiseltä.



059. Jean-Luc Godard: Bande à part (1964) 5/10

060. Jean-Luc Godard: Made in U.S.A. (1966) 5/10

Godard-ketjussa päivittelyä.



061. Patrick Durham: Cross (2011) 1/10

Yli-inhimillisen huono elokuva, Durham ei voi olla tosissaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä-omanwikipedia-artikkelinsatehtailija Durhamin aivopierun valitsin useista varoittavista tekijöistä huolimatta näyttelijäkastin vuoksi, ikäänkuin köyhän miehen Expendables. Tom Sizemore, Jake Busey, Danny Trejo, Vinnie Jones, Michael Clarke Duncan... paljon tavallaan kiinnostavia pikkunimiä samassa paketissa.



Leffa perustuu ilmeisesti johonkin paskasarjakuvaan, ja visuaalisessa ilmeessä onkin pyritty sarjakuvamaisuuteen, ja saavutettu ehkä huonoin ja rumin mahdollinen lopputulos. Mulle tuli sankareiden (nimiä kuten WAR, SAINT, RIOT, SHARK) myötähäpeää herättävästä lässyttämisestä ja patsastelusta, halvan näköisistä amatööritoimintakohtauksista ja olemattomasta sinne tänne poukkoilevasta tarinasta mieleen lähinnä Power Rangers ja Scooby Doo, ja eikö sitten joukkion lemmikkikoiran nimi ollutkin Scooby. Hassua sinällään, että näin lastenelokuvalta vaikuttava tapaus sisältää kiroilua, hieman seksiä ja rumaa CGI-verta, eli Rated-R ‑tasoista menoa. Nimettyjä henkilhahmoja elokuvassa on about 200, joista jokainen toki esitellään ruutuun pomppaavalla nimellä ja lyhyellä kuvauksella.



Hävettää näyttelijöiden puolesta, ihmetyttää kenelle tämä on suunnattu, ja vituttaa kun erehdyin katsomaan/kelailemaan elokuvan läpi.



062. David Worth: Warrior of the Lost World – Kadonneen Maailman Soturi (1983) 4/10

Kaikilla osa-alueilla Yllättävän huonosti tehty post-apo, jonka pääosaan lennätetty roikku-/ruttunaama Robert Ginty on ehkä kaikkein epätodennäköisin elokuvasankari. Ilman olutta ja kaveriseuraa en saanut elokuvasta kuin muutaman symaattisen wtf-kokemuksen, ja päänsäryn sen "supertietokoneen" super-rasittavasta ininä-äänestä.



063. Debra Granik: Winter's Bone (2010) 7/10

Hyvä, hyvä, hyvä. Erittäin hyvällä maulla ja visiolla tehty draama/jännitysleffa, jonka tunnelma on rosoisen uskottava. Elokuvan ote herpaantuu loppua kohti ja homma alkaa polkea hieman paikoillaan. Näyttelijäpuolella erinomaista työtä, ehkä jopa kehuttua Jennifer Lawrencea enemmän vakuutuin John Hawkesista Teardropina.

Yoshua Ben Yosef ( 25.6.2011 13:35)

062. David Worth: Warrior of the Lost World – Kadonneen Maailman Soturi (1983) 4/10

Kaikilla osa-alueilla Yllättävän huonosti tehty post-apo, jonka pääosaan lennätetty roikku-/ruttunaama Robert Ginty on ehkä kaikkein epätodennäköisin elokuvasankari. Ilman olutta ja kaveriseuraa en saanut elokuvasta kuin muutaman symaattisen wtf-kokemuksen, ja päänsäryn sen "supertietokoneen" super-rasittavasta ininä-äänestä.

Kuvaus ja lavastushan oli poikkeuksellisen tyylikästä, Diabolik-tyylisiä alaviistoja-laajoja kuvakulmia jne. Mainioita juttuja, kuten mutantit, joita olisi voinut kehitellä pitemmälle ja Gintylle enemmän tekemistä. Actionkohtauksissa välillä aika paljonkin pontta ja välillä vähemmän. Tykkäsin myös juonenkehittelystä, jossa epätodennäköiset käänteet seuraavat toistaan eikä turhia selitellä. Supertietokone kyllä vitun ärsyttävä ja loppu ei todellakaan mikään huipennus.

moska ( 25.6.2011 15:50)

Yoshua Ben Yosef ( 25.6.2011 13:35)

062. David Worth: Warrior of the Lost World – Kadonneen Maailman Soturi (1983) 4/10

Kaikilla osa-alueilla Yllättävän huonosti tehty post-apo, jonka pääosaan lennätetty roikku-/ruttunaama Robert Ginty on ehkä kaikkein epätodennäköisin elokuvasankari. Ilman olutta ja kaveriseuraa en saanut elokuvasta kuin muutaman symaattisen wtf-kokemuksen, ja päänsäryn sen "supertietokoneen" super-rasittavasta ininä-äänestä.

Kuvaus ja lavastushan oli poikkeuksellisen tyylikästä, Diabolik-tyylisiä alaviistoja-laajoja kuvakulmia jne. Mainioita juttuja, kuten mutantit, joita olisi voinut kehitellä pitemmälle ja Gintylle enemmän tekemistä. Actionkohtauksissa välillä aika paljonkin pontta ja välillä vähemmän. Tykkäsin myös juonenkehittelystä, jossa epätodennäköiset käänteet seuraavat toistaan eikä turhia selitellä. Supertietokone kyllä vitun ärsyttävä ja loppu ei todellakaan mikään huipennus.

Elokuvan puolustukseksi voi sanoa, että tässä vaiheessa television-edessä-istumisputkeni oli kestänyt jo yli 10h, enkä ollut enää tuossa vaiheessa iltaa kovinkaan innoissani tai freesinä. Saattaa olla että "hienovaraisimmat" annit ovat jääneet väliin... huomasin lähinnä itseäni rasittaneet jutut, kuten supertietokoneen (joka yksinään pilasi muutamia muuten ihan potentiaalisia kohtauksia), vaivaannuttavan Orwellilaisen jauhamisen ja tuo monien virkistävänä pitävä juonen poukkoilukin oli enemmän negatiivinen juttu (mä yleensäkin preferoin simppeliä, dorkaa, mutta jollain tavalla koossa pysyvää juonta päättömän WTF-säntäilyn sijasta).



Jostain syystä nää italialaiset post-apot ovat lähes järjestään olleet mulle pettymyksiä, vaikka yleensä pidän B-elokuvista kautta linjan... saattaa olla että genren hedelmällisyys innostaa tekijöitä haukkaamaan isomman palan kuin mitä kannattaisi resurssien rajoissa yrittää(?) Mä pidän tilannetta hieman surullisena, sillä monet tuntuvat saavan suurta nautintoa kys. tekeleistä, ja olen tästä nautinnosta hieman kateellinen. Odotan ilmeisesti liikoja.