20.11.2011 14:11
Cinemadrome 3:n sato niputettuna...
The Texas Chainsaw Massacre 2 (Tobe Hooper, 1986)
Hooperin jatko omille tekemisilleen on saanut aika rajusti vuosien varrella paskaa päälleen. Kai porukka on odottanut toisintoa ensimmäisen hysteerisestä tunnelmasta ja pettyneet viimeisen päälle, kun ovatkin saaneet sen sijaan ärsyttävähkösti alkavan mutta koko ajan tiukkenevan morbidin kauhukomedian. Tämä on mielestäni ollut ainoa looginen tie tehdä mitään jatkoa ainutlaatuiselle ykkösosalle – taatusti yritys toistaa ekan temput olisi saanut aikaiseksi vain "ihan kiva" ‑hymistelyjä parhaimmillaan. Nyt tiskiin täräytetään jotain aivan muuta...
TCM2 on yksinkertaisesti hillitön. Mössö roiskuu, perseilyä mätetään kankaalle kaksin käsin, ja mikä parasta, meininki on niin groteski, että yhdistelmästä tulee se kaikkein hienoin kauhukomedian fiilis – nauraa vähän helvetisti samalla kun miettii itsekseen, mille sitä taas nauraakaan. Lopetus on sarjaa "parhaat ikinä". Eikä unohdeta Dennis Hopperin muistettavaa panosta yleiseen sekoiluun, vaikka kaveri jääkin varjoon kajokkiperheen toilailuja kuvatessa. Koko hoidon tunnelmassa on jotain niin leimallisen teksasilaista että Joe R. Lansdaleakin voisi käydä edes pikkaisen kateeksi. Tsekatkaapa vaikka aivan legendaarinen radioaseman avustajan naamanpoisto ja sen jälkipyykit... Arvostakaa, huonon maun ystävät, arvostakaa! Kyllä tämä elokuva sen kestää ja ansaitsee.
Evil Dead 2: Dead by Dawn (Sam Raimi, 1987)
Kuten kaikki jo varmaan tässä vaiheessa elokuvahistoriaa tietävät, kakkososa on yhtä paljon remake ensimmäisestä ED:stä kuin se on jatko-osa. Ja Raimi kirjoittaa jo toiseen kertaan sääntökirjan uusiksi mellastaessaan kuin anarkistinen lapsi ja yhdistäessään ensimmäisestä osasta tutut visuaaliset ja kerronnalliset ratkaisunsa slapstick-komediaan, luoden taas kerran vanhasta uutta ja summana jotain vuosikymmeniä kestävää. Ei tähän vain kyllästy: surrealismi on ykköseen nähden aivan omissa sfääreissään, Bruce Campbell unohtumattomassa vedossa ja touhu silkkaa ylikierroksilla käyvää nauruyökötysten riemujuhlaa. Meikäläisellä tuppaa aina unohtumaan, miten pikakelatun tunnun aivan alun tapahtumista saakaan, tahdin aivan hivenen rauhoittuessa ensi kolmanneksen jälkeen. Eipä silti, henkeä ei paljoa ehdi koko leffan lyhyen keston ajan vetämään. Raimi oli uskomaton visionääri näihin aikoihin, vieläkö mahtaa olla lupa tai uskallusta odottaa jotain yhtä suurta tulevaisuudessa?
1990: Bronx Warriors (Enzo G. Castellari, 1982)
Perjantai-illan päättänyt The Warriors ‑ripoff (mukana myös reipas annos Escape from New Yorkia) ei elokuvallisilla ansioilla juhli, mutta on viihdyttävyydessään lähes yhtä kovaa luokkaa kuin hengenheimolaisensa (mutta vielä päräyttävämmät) 2019: After the Fall of New York, New Barbarians ja Death Wish III. Niin, ja Bronx warriors 2. Mutta hei – tyylilajinsa sekoilu-top-vitosessa joka tapauksessa.
Siis ei saakeli... voiko uskottavuuden kannalta enemmän mennä pääosan esittäjän habitus munilleen kuin Mark Gregory Trashin osassa? Sama pätee suunnilleen kaikkiin muihinkin – vain Fred Williams on niin vitun äijä, että onnistuu näyttämään bad-assilta täysin naurettavissa dandy-kledjuissa.
Ja tässä oli vain pintaraapaisu weeteeäffästä: pahisten (eli poliisin ja pahojen korporaatiotyyppien) puolelta tarjotaan vähintään yhtä aivovammaista touhua toiminnan, juonittelun ja repliikkien muodossa. Erityissuosikkeina tyyliratkaisuista mainittakoon valaistut muovikallot Trashin jengin moottoripyörissä, itse Trash kuteineen, liekinheittimillä aseistetut ratsupoliisit (!!!) ja aiemminkin mehustelemani rumpali murhapaikan rannalla. Ja entä lopetus? Parasta IKINÄ!
Kun ottaa sisällön hämmentävyyden ja Castellarin suht' tiukan ohjauksen (mutta maustettuna käsittämättömine hidastuskuvineen ja toimintaratkaisuineen) samaan yhtälöön, lopputulos on suunnattoman viihdyttävä paketti. Pitänee ottaa taas yksi uusintaottelu DVD:ltä hieman myöhemmin ja paremmassa hapessa.
Vampyr (Carl Theodor Dreyer, 1932)
Toinen katselukerta tämän vuoden aikana... kokonaisuutta tulikin puitua keväämmällä mestariteoksen arvoisen kehuvyörynä. Todettakoon sen verran, että liveduo Ukulele Igor & Antti Utriainen saivat nimestään päätellen ainakin hieman pimeältä kuulostavan konseptinsa toimimaan erinomaisesti. Säestys oli ajatuksella tehty ja loi hyvän tunnelman – sääli vain, että ratkaisu haukkasi pois kaiken dialogin ja sitä kautta osan elokuvan maagisen vieraantuneesta tunnelmasta. Soisin näkeväni ja kuulevani duon työskentelyä toistekin jonkun täys-mykkäelokuvan kimpussa, jälki oli tälläkin kertaa sangen vakuuttavaa.
Deep Red (Dario Argento, 1975)
Eräs Argento-suosikki tuli nähtyä nyt ensi kertaa lyhyempänä international cut ‑versiona. Trimmattu versio toteutti onnistuneesti "less is more" ‑ajattelua; tällä tapaa kokemus pysi tiiviimpänä, vaikka kääntöpuolena jo aiemminkin aika luonnosmaisesti esitetty Hemmingsin ja Nicolodin hahmojen välinen kehittyvä suhde jää vielä luonnosmaisemmaksi. Diggailen kyllä molempia versioita kovasti ja pidän tämän jälkeen edelleen Deep Rediä yhtenä kovimmista gialloista. Versioiden välillä taitaa olla vähän kuin Apocalypse Now'n kanssa: viimeisimmäksi nähty on aina se paras.
City of the Living Dead (Lucio Fulci, 1980)
Se on vaan todettava, että jostain itsellenikin hieman mystisestä syystä pidän tätä Fulcia aika pirun kovana, puutteistaan huolimatta. Lienee vain niin, että pelkästään idetasolla zombit tyhjästä ilmestyvinä helvetin voimien ilmentyminä lihaa syövän hitaan massan sijaan vie tässä tapauksesa järkyttävän pitkälle. Se, ja helvetin porttien aukeaminen kun pappi hirttäytyy. Ja tietenkin vimmainen efektipuoli, missä takaraivoja auotaan paljain käsin, silmät vuotavat vilkaisusta pahoihin voimiin verta, sisuskaluja oksennetaan suusta ulos... Vähän kuten Zombie Flesh Eatersissa, siinä ei parit tökeröt efektit, oudot juonikuviot ja yksi tolkuttomimmista elokuvahistorian lopetuskuvista tunnu kauheasti missään. Lopun haahuilu katakombeissa on muuten visuaalisesti tyylikkäintä Fulcia Lizard in the Woman's Skinin ohella. EDIT: meinasi ihan unohtua: soundtrack on ehdottomasti Goblinsin parhaita!
Ator, the Fighting Eagle (Joe D'Amato, 1982)
Ainoa Cinemadrome 3:n tarjonnassa entuudestaan minulle näkemätön elokuva oli silkkaa idiotismin riemujuhlaa, mikä sai perjantaina katsotun Bronx Warriorsin näyttämään täysin koherentilta elokuvalta. Herra D'Amato sai tämän vaikuttamaan hädintuskin minkäänlaiselta elokuvalta. Sen verran vahvasti siirryttiin ilman mitään järkevää päätöstä kohtauksesta toiseen, että epäilen Joe-sedän viimeistään ennen editointia nostaneensa vähän kottia ja käyden työhön melkoisissa viina ja pilleri ‑sekiksissä. En ryhdy edes arvailemaan, mitä tajuntaa laajentavia on käytetty käsikirjoitusta yöstäessä... Liikuttavan vakavissaan syydetyt todella paskat vuorosanat saivat nauramaan hersyvästi, kuten päättömät tapahtumat joista yleensä selvittiin päästämällä karhunpentu irti. Munattomampaa taistelua ei ole nähty varmaan missään – säälittävintä antia oli muutama lähes kuva kuvalta Conanista ripattu taisto, jotka olivat kuin parodiaa alkuperäisestä. Tolkutonta, tolkutonta... Vaikka kuinka oli hauska, ei tälle hyvällä tahdollakaan voi oikein minkäänlaista pistearvoa keksiä. Annan sympatiapisteitä karhunpennulle. Kiitämme lahjattomuudesta ja sekapäisyydestä, valitamme veren ja tissien puutetta.
Ainakin suurin osa biiseistä on Goblinin esittämiä.