Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Clint Eastwood :

Mystic River (2003) ****

Eastwoodilta laadukas ohjaus jälleen kerran. Kolme miestä, joista yksi kidnapattiin lapsena joksikin aikaa hyväksikäyttäjän mukaan, joutuvat nyt aikuisina keskelle tapausta joissa yhden miehistä tytär on tapettu. Poliisikaksikko yrittää selvittää murhaa. Paikoin hyvällä tavalla kylmäävää menoa. Loppu hieman ihmetytti ja Kevin Baconin hahmon naissuhde oli aika turha. Muuten vakaalla ammattitaidolla tehtyä elokuvaa.



Ted Post : Hang 'em High (1968) ***½

Tällä kertaa Eastwood esittää pääosaa westernissä jossa lynkkausposse pistää Clintin esittämän miehen hirteen kun luulevat että tämä on syyllinen aiemmin tapahtuneeseen tappamiseen ja karjavarkauteen. Hyljätyn miehen pelastaa hirrestä kuitenkin eräs lainvalvoja, joka toimittaa Clintin esittämän miehen kaupunkiin jossa asiat selvitetään. Sen jälkeen on aika etsiä käsiin laittoman hirttoporukan jäsenet yksitellen. Pääosin toimiva western, vaikkakin aika simppelillä juonella varustettu. Eastwoodin hahmon romanttinen sivujuoni on kyllä melko turha ja parin välillä ei tunnu kemia oikein pelaavaan. Samoin esim. kohtaus jossa Dennis Hopperin esittämä mies ammuttiin oli täysin turha. Mutta muuten ei tuottane pettymystä länkkäreistä pitäville.



Robert Bierman : Vampire's Kiss (1988) ***½

Varsin onnistunut sairaskertomus ja yksi parhaita Nicolas Cagen rooleja. Kustantamossa pomona häärivä ja iltaisin yökerhossa naisia iskevä mies tapaa eräänä iltana naisen jolta saa sängyssä pureman kaulaansa. Tästä eteenpäin alkaa vaikuttaa että mies on saanut tartunnan joka muuttaa ihmisen vampyyriksi. Samaan aikaan toimistolla töissä on kateissa eräs tärkeä sopimus, joka on mitä ilmeisemmin arkistoitu aikoinaan väärin ja joka pitäisi löytää nyt mahdollisimman pian. Tämä tietysti repii kustantamon johdon hiuksia ja pomo alkaa simputtamaan yhtä sihteereistään, jonka pitäisi löytää tuo sopimus. Varsin mainio elokuva monella hulppealla Cage-kohtauksella varustettuna.



Edit: Ei tainnutkaan olla kustantamo vaan kirjallisuusagentuuri (vai mikä se ikinä onkaan suomeksi).

004. Ingmar Bergman:

Hamnstad (1948) 6/10

Berit on nuori nainen, jonka koko lapsuutta ovat sävyttäneet epävarmat suhteet vanhempiin. Heikkohermoinen merimiesisä ei ole koskaan kotona, ja äiti näyttäytyy lähinnä ihmishirviönä. Kotona asuminen on yhtä helvettiä sekä Beritille ja äidille, ja moniongelmainen tyttö onkin viettänyt osan nuoruudestaan lastenkodissa ”oppimassa” elämän säännönmukaisuuksia. Menneisyyden häpeä, jatkuva lastenkotiin palautuksen uhka ja muut kodin ongelmat heijastuvat myös Beritin muuhun elämään ja ennen kaikkea miessuhteisiin. Elokuvan alussa Berit yrittää itsemurhaa loikkaamalla satamalaiturilta kylmään mereen, paikalle sattuneet työläiset kuitenkin pelastavat tytön aaltojen syleilystä. Itsemurhayritys on myös ensimmäinen kohtaaminen meriltä palanneeseen nuoreen merimieheen Göstaan, joista tulee rakastavaisia. Beritin menneisyys varjostaa kuitenkin tätäkin rakkautta.



Bergman goes neorealismi. Varsinkin alussa on paljon ulkokohtauksia ja Gothenburgin duunarimiljöön esittelyä, toki loppua kohti painopiste siirtyy keskittymään pääasiassa Beritin ja Göstan ongelmien täyttämään suhteeseen. Minun silmissäni juuri tämä ajankuva on mielenkiintoista seurattavaa, ja olisi voinut saada vielä isommankin roolin elokuvassa. Göstan satamatyö ja Beritin puurtaminen vaatetehtaassa/ompelimossa(?) ovat erittäin kiehtovaa kuvausta ajastaan. Leffassa kiroillaan avoimesti, näytetään alastonta naiskehoa (lyhyesti tosin) ja käsitellään hankalia asioita kuten syrjäytymistä ja teiniraskautta; tällaista sisältöä ja suorasukaisuutta on turha odottaa ajan Hollywood-draamoilta. USA:n ensi-ilta olikin vasta 1963.



Vaikkakaan mestariteoksen tasolle tämä Bergmanin varhaisteos ei yllä, ovat monet ohjaajalle tyypilliset piirteet, emotionaalinen tarkkanäköisyys ja menneisyyssuhteen käsitteleminen, jo selvästi näkyvissä. Nine-Christine Jönsson Beritin roolissa on heittäytyy kunnioitettavasti osaansa, mutta tuntuu silti hieman epäuskottavalta ja kömpelöltä paljon vaativassa roolissaan.



005. Michael Winterbottom: The Killer Inside Me (2010) 7/10

Erittäin suorasukaisen väkivaltainen trilleri. Winterbottom pyrkii luomaan tunnelmaa asettamalla vastakkain sosiopaattisheriffi Lou Fordin eskaloituvan väkivallan kierteen ja naiivin idealistisen käsityksen idyllisestä amerikkalaisesta pikkukyläympäristöstä ja perinteisestä southern gentelman ‑ihanteesta. Loun konservatiivisen naiivi jargonia luo aikamoisen kontrastin, kun raju väkivalta ryöpsähtää esiin jostain kulttuuristen naamioiden takaa hänen suorittaessaan murhansa. Sheriffin toiminnan tekee entistä kammottavaksi se, että jokainen hänen uhreistaan on ehtinyt muodostua jossain määrin sympaattiseksi ja tutuksi tapaukseksi, ja näin heidän kohtalonsa tuntuvat erityisen epäoikeudenmukaisilta ja pirullisilta. Loulla itsellään on aukottomat, katsojalle täysin näkymättömät, perustelut surmille: ”oli täysin selvää, että näin oli tapahduttava”.



Täytyy sanoa, että jos Jessica Alba oli Machetessa pihalla, niin myös tässä nainen on täysin hukassa heti ensimmäisestä kohtauksesta asti, kun hän ensimmäisen kerran avaa kotiovensa sheriffi Lou Fordin saapuessa paikalle. Alballe toki pisteet siitä, että hänen roolivalintansa ovat epäilmeisiä ja kunnianhimoisia, mutta ei hänen läsnäolostaan seuraa elokuvalle mitään (taiteellista) etua, päin vastoin. Killer Inside Me:ssäkin hänen roolinsa on portto, joka panee koko ajan, mutta lukuisat seksikohtaukset ovat erittäin heikkoja ja niitä on laimentanut Alban puritaani asenne (”en halua näyttää kehoani”); samoin oli myös Machetessa, jonka suihkukohtaus täytyi luoda photoshopin avulla Alban kieltäytyessä kohtauksesta. Alba oli lisäksi kävellyt elokuvan ensi-illasta kesken kaiken ulos järkyttyessään väkivallan brutaaliudesta. Mielestäni naurettavaa.



Muuten leffa ei aivan pysy kasassa, vaan kokonaisuus on hieman löysä. Lopetuksesta en pitänyt lainkaan.



006. Wes Anderson: The Darjeeling Limited (2007) 7/10

Yhä hyvä kuin ensimmäisella katsomiskerralla.



007. Howard McCain: Outlander (2008) 4/10

Viikinki-SciFiä, avaruuskansalainen Kainan (James Caviezel) tekee pakkolaskun Viikinkien hallitsemaan Norjaan (Norjana toimii Kanadan Newfoundland) 600-luvulla, ja hänen vankinaan ollut verenhimoinen avaruusolio pakenee metsien pimentoon. Edistyksellistä avaruusteknologiaansa hyödyntäen Kainan oppii hetkessä paikallisen kielen ja liittoutuu Viikinkiheimon kanssa taltuttaakseen alien-saalistajan… ennen kuin olio tappaa kaikki.



Tuo paikallinen viikinkikieli onkin sitten britti-/irkkuenglantia. Ja viikingit ovat koomisen lupsakoita ryypiskelijöitä, mieleen tulee Sherwoodin iloiset veikot. Kainanin kansan avaruuskielenä toimii tosin Islannin kantakieli, ja lisäksi Caviezil on taustatyönä tutkinut viikinkejä ja mm. heidän riimukirjoitustaan. Todennäköisesti lukaissut wikipediasta. Toiminnallinen seikkailu etenee 0-tason tyylillä ja sulavuudella, kaikki mahdolliset kliseet sisältävän kässärin saattelemana. Mieleen tulee 50 miljoonaa maksanut Xena-jakso banaalin kliinisellä lavastuksella ja visuaalisella ilmeellä. Ei ihmekään että leffan levitys kurahti ja tuotto oli vain 6 miljoonan luokka.. Iso tappio tuotantoyhtiölle. Alien itse on paikoin ihan kivasti animoitu, mutta punainen kemiallinen valo, joka hohtaa sen kehosta pilaa paljon. Muuten hahmosuunnittelija on tuntunut katselleen Geigerin alieneita ja muokannut niistä hieman suuremman ja mielikuvituksettomamman version. Leffan parasta antia on Ron Pearlmanin esittämä viikinkijohtaja Gunnar, joka on ehdottomasti kovin mother fucker elokuvassa, harmi vain että häntä alihyödynnetään pahasti muiden tissiposkien saadessa päähuomion.



008. Marcus Nispel: Pathfinder (2007) 6/10

Pathfinder on se parempi viime vuosien viikinkielokuvista. Outlanderissa viikingit olivat sympaattisia ja karskeja sankareita, Pathfinderissa uhkaavia ja sadistisia ryöstäjiä, murhaajia ja raiskaajia. Viikingit purjehtivat Amerikan mantereelle jo ennen varsinaisia löytöretkiä, ja herättivät pelkoa paikallisissa intiaaniheimoissa. Ensimmäisestä viikinkien järjestämästä ryöstöretkestä selviää hengissä vain 10-vuotias viikinkipoika, jonka intiaanit adoptoivat ja kasvattavat osana yhteisöään. Intiaaninimen Ghost saanut valkoinen poika ehtii kasvaa aikuiseksi mieheksi, kun viikingit palaavat, jälleen aikeenaan tuhota kaikki vastaan tuleva. Valloittajat hyökkäävät Ghostin kotikylään ja tappavat kaikki, myös Ghostin äidin ja isän. Jäljelle jää vain ruumiskasoja, joista koirat tonkivat sisälmyksiä makupaloikseen. Ghost pakenee metsään hurja joukkio perässään.



Nispel on ottanut viikinkiensä kanssa aika paljon taiteellisia (ts. markkinoinnillisia) vapauksia. Viikingit esitetään demonisina (näyttelijät käyttivät jalkapallosuojuksia vaatteidensa alla vaikuttaakseen suuremmilta) partasuina, jotka pukeutuvat pääkallojen ja käyrien sarvien koristelemiin kypäriin. Aseina viikingeillä on miekkoja, jousia ja erilaisia moukareita. Niin pientä iskua elokuvassa ei vissiin annetakaan, etteikö CGI-veri lentäisi kaaressa. Yksi viikingeistä kantaa kaulariipusta, joka koostuu uhrien katkaistuista sormista. Skandinaavit ovat myös kuljettaneet paateissaan meren yli suuria hevosia ja verikoiria avukseen ryöstöretkille. Kun Ghost pakenee metsään, ilmassa on lupaus Apocalypto-henkisestä metsä-survivalista, mutta aivan niin ilohenkiseen mättöön ei loppupelistä kuitenkaan ylletä, tai edes pyritä. Toiminta on kuitenkin aika vauhdikasta arcadea, ja monin paikoin olisi kannattanut hieman rauhoittaa, viisaus "joskus vähemmän on enemmän" pätee useissa Pathfinderin kohtauksissa. Esimerkiksi mäenlaskukohtaus ja viikinkien suuri väijytyskohtaus menettävät aika paljon kun homma päästetään paisumaan liian hektiseksi ja suurreelliseksi.



Outlanderiin verratessa juonikin on huomattavasti monitahoisempi ja sisältää jopa kevyitä teemoja seurattavaksi. Kuvauspaikkana on toiminut Vancouverin alue Kanadassa, ja maisemat ovat todella kauniita ja pyritty kuvaamaan fantastisessa hengessä. Esteettisesti varsin kaunista. Leffan budjetti oli alhaisempi kuin Outlanderissa, 20 miljoonaa, mutta silti se näyttää huomattavasti paremmalta, toki CGIn määrä on myös huomattavasti vähäisempi. Molemmissa elokuvissa on tietenkin aitoa ajankuvaa luova kohtaus, jossa taistellaan karhua vastaan. Yli tuplasti kalliimmassa Outlanderissa kohtaus tapahtuu pimeässä luolassa siten, että oikeastaan mitään yhteenotosta ei näy; kun taas Pathfinderissa kohtaus tapahtuu kirkkaassa valossa ja on muutenkin ihan asiallinen, jopa elokuvan edetessä perustelluksi paljastuva.



009. Terence Young: Dr. No (1962) 8/10

Ahh, nautinnollista, vaikkakin välillä hieman tylsää. Elokuvallisesti Craigin Casino Royale on ehkä parasta Bondia, mutta Bondina parasta on juuri tällainen rehellisen kevytkenkäinen ja viihteellinen agenttiseikkailu.



010. Billy Wilder: Sabrina (1954) 5/10

Ensimmäiset 40 minuuttia eräs viime aikojen suurimman vitutuksen ja ahdistuksen aiheuttaneista elokuvista. Tämä ajan alistuva naiskuva on aivan kammottava ja oksettava, ja sellaisenaan hankala niellä.

Leddy:

The Wedding Weekend **½

Tämä sai kunnian olla vuoden 2010 viimeinen katsottu elokuva. Romanttinen draamakomedia collegen cappella mieskuorosta, joiden elämän paras aika jäi juuri tuonne collegeen. Parempi kuin odotin mutta silti aika puiseva ja korni. Muutama luonnollisuudellaan viehättävä kohtaus tästä kuitenkin löytyi.



2011:



1. Yudis: Pervert! **

Voi itku. Tälle oli vähän odotuksiakin annettu johtuen kuvitellusta Russ Meyer pastissista, mutta paha pettymys tämä oli. Jo alkutekstit sai ikävöimään Meyerin tyylitajua ja elokuvallisia ansioita sillä Yudis on ilmeisesti kuvitellut että typerien äänitehosteiden ylikäyttö on sitä perus Meyeriä. Russ Meyer tosin oli kuvakompositioissa, naisihannoinnissaan, huumorissaan sekä äänitehosteiden käytössä valovuosia tätä roskaa edellä. Kyllä alastoman naisvartalon eroottisuudessa on ehkä 70% siinä miten sitä kuvataan. Puolen välin jälkeen elokuva vähän herää eloon tarinan saavuttaessa absurdimpia mittasuhteita mutta huonosti toteutettu latistaa taas tunnelmaa. Ja naisetkin oli rumia. Jos jotain hyvää niin Darrell Sandeen Hezekiahin roolissa onnistui parhaiten ja ohjaaja-Yudisilla oli pari hyvää kohtausta punaniska-homiena. Kaikenkaikkiaan surkea vuoden aloitus.

1.

Final Destination 3 * Eka osa oli aikoinaan varsin viihdyttävä, mutta nykyään tätä samaa "keksitään mielikuvituksellisin keino saada ihminen hengiltä" ‑genreä on niin paljon nähty, ettei tässä mitään uutta oikein enää ole. Lähinnä tylsä.



2. There Will be Blood **** Nojaa niin vahvasti Day-Lewisiin, että kaikki muu jää vähän varjoon. Siksi ehkä ei yllä ihan siihen viiden tähden a-luokkaan, vaikka toki hieno elokuva onkin.



3. Citta Violenta aka Violent City aka Armoton mies **** Eihän tämä ollutkaan Bronson-elokuva vaan Jill Ireland- elokuva! Todella hieno loppu, joka nostaa elokuvan hyvästä kolmesta tähdestä neljään.

Vuosi käyntiin!

1. Stalker ***1/2

Jospa tästä poistaisi alkupuolen ammuskelukohtauksen ja muuttaisi nimeksi "Juoppohullun päiväkirja"...



2. Rolling Thunder ****

"Taksikuskin tekijöiden uusi, rajumpi shokki" on tosiaan äärimmäisen kovaa tavaraa siihen asti kunnes Rane teroittelee koukkukättään ja valmistautuu kostoon. Sitten meno hieman laantuu. Ja koska tälläkin foorumilla on väitetty suomikassua "torsoksi leikatuksi", niin todettakoon kursorisen tarkistuksen perusteella että siitä on poistettu vain n. 4 sekuntia (Rane iskee koukulla meksikolaisen käden kiinni pöytään – eka lähikuva kädestä puuttuu; Rane ampuu bordellissa tyyppiä haulikolla – lähempi kuva verisestä paidasta puuttuu)



3. Bangkok Adrenaline ***

Guy Ritchie tyylistä rikosteluhuumoria ja Ong-Bakia yms. apinoivaa sekatoiminta martial arts ‑kikkailua Thaimaasta. Länkkärikaverusten porukka joutuu velkoihin ja kidnappaa paikallisen pohatan tyttären lunnaiden toivossa. Porukkaan kuuluu pari lahjakasta potkijaa, iso ja tyhmä painija nimeltä Conan (True Legendissä Molotovin roolissa nähty Conan Stevens), sekä rottamainen rastapäätravelleri (leffan ohjaaja Raimund Huber). Mukana on hyviä vitsejä , huonoja vitsejä, ja wtf-kohtauksia, kuten kääpiöiden pyörittämä autokorjaamo ja pahansisuinen, Napoleonista paasaava ranskalainen joka headbuttaa hänelle puhelimen ojentavan naisen täysin selittämättömästi. Näytteleminen on tökeröä, sillä suuri osa castista on oikeita rooleja janoavia stuntmiehiä. Kokonaisuus tuo jotenkin mieleen laadultaan Uwe Böllin tuotannon, mutta BA:ta katsoo silti mielellään. Hirvittävän kova yrittäminen näkyy, asenne on sopivan rento (tuk-tuk törmää junaan ja räjähtää kuin rekallinen tnt:tä), mukana on kunnollinen määrä kohtuullisen hyvin kuvattua martial arts mättöä (pääasiassa thainyrkkeilyä, kung-fua ja vapaamuotoista showcase-meininkiä yhdistettynä parkouriin ja trikkaukseen) ja kidnapattu tyttö on jonkinlainen Shu Qi:n ja Denise Richardsin risteytys, eli ilo silmille.



4. The Stendhal Syndrome ****½

Erinomaista. CGI:tkään eivät olleet niin pahoja kuin muistin. Dubbaus tosin oli, ja näytteleminen tökki siellä täällä muutenkin muiden kuin Asian ja Kretschmannin osalta. Morriconen teema toimii niin hyvin että jo dvd menu pelottaa helvetisti. Neljänneksi tai vähintään kuudenneksi paras Argento.

Ei hitto, pitäisköhän...

DVD:



1. Miehet, jotka vihaavat naisia ja Tyttö, joka leikki tulella.



Peruslaadukasta ja tyhjänpäivän svenssonijännitystä. Ensimmäinen osa ehkä aavistuksen heikompi kuin mitä olin ymmärtänyt ja toinen taas hieman parempi.



2. Inglorious Basterds



Näin tämän nyt ensimmäistä kertaa. Todella erilainen kuin odotin, ei tämä kuitenkaan mikään Pulp Fiction ole.



3. Serpico



Uusintakatselu vuosien takaa. Muistelin, että tämä olisi aika käppäinen ja niinhän se olikin!



TV:



1. The Road



Uusinta teeveestä, edelleen ok. Voi pidinköhän mitä aikoinaan pienenä mestariteoksena...no ei tämä sitä ole.



2. Saw V



Kelpo dorkailua.

Vuoden alusta.

Victor Sjöström: Körkarlen *****

Sjöströmin komein Ruotsissa tekemä mykkäelokuva kertoo alkoholisoituneesta David Holmista, jota kuoleman apupoikana toimiva ajomies tulee uudenvuodenyönä noutamaan. Ennen kuin Davidin on määrä matkustaa tuonelaan, on hänen nähtävä, mitä on elämässään tehnyt. Hienosti toteutettu ja aikakauteensa nähden suorastaan loistavasti näytelty draama / kauhuelokuva. Yksi parhaista mykkäelokuvista.



Mike Nichols: Who's Afraid of Virginia Woolf? ****

Richard Burton ja Elizabeth Taylor sanailevat kirpeästi Nicholsin esikoisohjauksessa. Taylorille ja naissivuosasta Sandy Dennisille Oscarit. En usko, että jaksan katsoa toista kertaa.



Raoul Walsh: Northern Pursuit ***

Errol Flynn on Saksasta Kanadaan emigroitunut ratsupoliisi, jonka lojaalius uutta kotimaataan kohtaan joutuu koetukselle muutaman natsin eksyttyä erämaahan. Komeahko, joskin muuten keskinkertainen seikkailuelokuva.



John Patrick Shanley: Doubt ***

Meryl Streep esittää katolisen koulun rehtoria, joka epäilee erään papin (Philip Seymour Hoffman) käyttävän mahdollisesti yhtä oppilastaan hyväksi. Pienimuotoinen draama ja erittäin hyvin näytelty sellainen, mutta olisi mielestäni tarvinnut jotain enemmän toimiakseen vielä paremmin.



Sylvester Stallone: The Expendables **½

Kyllähän tämän katsoi, mutta ei toista kertaa.



Lewis Milestone: The Garden of Eden ***½

Corinne Griffithin aavistuksen keskivertoa parempi romanttinen draamakomedia, jossa tanssityttö saa mahdollisuuden mennä miljonäärin kanssa naimisiin. Yhdistelmä Lubitschia, Stroheimia ja Clara Bown elokuvia.



Henri-Georges Clouzot: Les diaboliques ****½

Todella hyvin otteessaan pitävä elokuva kahdesta naisesta, jotka päättävät päästä aviomiehestään / rakastajastaan eroon hukuttamalla tämän. Elokuvan loppua tuntuu saavan aika paljon kritiikkiä osakseen, mutta minun mielestäni se toimi aivan kelvollisesti eikä millään muotoa lässäyttänyt kokonaisuutta. Komeasti kuvattu.



Henryk Szaro: Mocny czlowiek *****

Ensimmäinen koskaan näkemäni puolalainen mykkäelokuva kertoo vaatimattomasta kirjailijasta, joka haluaa mainetta keinolla millä hyvänsä. Niinpä hän päättää varastaa kuolevan ystävänsä käsikirjoituksen, ja saavuttaa sillä suuren suosion. Ohjaaja Szaro yhdistelee taitavasti saksalaisen, ranskalaisen ja neuvostoliittolaisen elokuvan ominaispiirteitä ja luo kokonaisuuden, joka on perin tutunomaisesta tarinastaan huolimatta rikas ja nautittava. Ainakaan ensikatsomalla ei tule mieleen mitään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Eurooppalaisen mykkäelokuvan ensiluokkainen edustaja.

Moncrieff:

The Dead Girl ***1/2

Hyvä ja ennenkaikkea erilainen tai ainakin erilaisesta näkökulmasta kertova sarjamurhaajaelokuva, jossa ihmisten kohtalot nitoutuvat yhdeksi surulliseksi kompaktiksi. Jos tämä olisi jäänyt Brittany Murphyn viimeiseksi niin huh huh.



Daniel & Dash: Paper Soldiers **

Crack kaupat käyvät liian vaarallisiksi, joten kaverukset päättävät ruveta murtovarkaiksi hienostokortteleissa. Tosin pian huomaavat ettei nekään ihan vaarattomia ole. Trivia kertoo, että elokuvasta oli alunperin tarkoitus tulla draama/toiminta mutta lopulta tehtiin uusia kuvauksia komedian merkeissä ja väkivaltainen toiminta putosi leikkaamon lattialle. Tämän suunnan muutoksen kyllä huomaa.



Neveldine/Taylor: Gamer **

Lähitulevaisuudessa voit pelata Sim Cityä ja räiskintäpelejä oikeilla ihmisillä. Ymmärsin elokuvan idean, luullakseni mutta olihan tämä silti yhtä tylsää seurattavaa, kuin katsoa puolitoistatuntia toisen pelaamaa Doomia tai jotain vastaavaa. Lisäksi totaallista Gerald Butlerin & Michael "Dexter" Hallin haaskausta. Joku oli hyvin kirjoittanut jotakuinkin näin: Youtube sukupolven The Running Man. Voi ollakin mutta minä olen C64 & VHS polvea, joten Juokse tai kuole, perkele!

1.

James Cameron: The Abyss – special edition (1992) **1/2



uusintakatselu. Abyssillä oli valmiudet hyväksi scifileffaksi. Kuitenkin sellainen siitä ei tullut. Ensinnäkin paljon mainostettu ufoilu jää leffassa vähäiseksi. Silloin kun alieneita ja heidän aluksiaan kuvataan tulee lähinnä mieleen joku WOWin karkkigrafiikkainen alkuintro. Kaikenlainen uskottavuus scifiteeman ympärillä on pahasti kateissa. Muutenhan leffassa palaset ovat ihan kohdallaan, näyttely ja tunnelma on onnistunutta. Tosin ärsytyskynnystä kasvattaa Mary Elizabeth Mastrantonion ylikliseinen ulina liian monessa kohtauksessa. Loppu oli paska.



2. Martin Campbell: No escape (1994) ***



Hauskalla tavalla Mad Maxeja ja ja Escape from NY/LA ideaa yhdistelevä seikkailuleffa.



3.Robert Lieberman: Fire in the sky (1993) ***1/2



USAlaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva ufo-leffa. Joukko enemmän tai vähemmän ammattimaisia metsureita on palaamassa päivän päätteeksi kotiin. Kotimatkalla he törmäävät ufoon ja siinä hötäkässä yksi veijareista kaapataan. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä leffa. Tosin miinuksena täytyy mainita paikkapaikoin pitkäveteisyys. Kuitenkin leffan loppupuolella toiminta alkaa lisääntyä.



4. Andrew Niccol: Gattaca (1997) ****



Niccolin (o:Simone, Lord of War) ensimmäinen ohjaustyö jonka tämä käsikirjoittana paremmin tunnettu mies on myös itse kirjoittanut. Gattaca on jonkin verran miehen muun tuotannon varjoon jäänyt helmi. Kriittinen kuvaus geenimanipulaatiosta ja tulevaisuuden yhteiskunnasta jossa ihmisarvo mitataan pelkästään kyvykkyyden kautta. Visuaalisesti ja tarinallisesti hieno elokuva.





5.Mark Pellington: Mothman – Prophecies (2002) **1/2



uusintakatselu. John Keelin samannimiseen kirjaan ("perustuu tositapahtumiin") perustuva elokuva vaimonsa kuoleman jälkeen lentäviä koimiehiä näkevästä toimittajasta (Richard Gere). Keelin kirjassa ollut ufo-teema on jätetty leffassa vähäiseksi ja tapahtumia pyritään selvittelemään toisista lähtökohdista. Sekava meininki ei oikein missään vaiheessa kunnolla sytytä, ehkä se johtuu osittain siitä että tälläisiä "mies ei pääse vaimonsa kuoleman yli" leffoja on tehty jo ihan tarpeeksi.

Nueraz ( 11.1.2011 16:36)

1. James Cameron: The Abyss – special edition (1982) **1/2

Toi on vuodelta 1989. Hieno elokuva. Tosin en ole vieläkään nähnyt tota special edition versiota.

KCrimso ( 11.1.2011 17:12)

Nueraz ( 11.1.2011 16:36)

1. James Cameron: The Abyss – special edition (1982) **1/2

Toi on vuodelta 1989. Hieno elokuva. Tosin en ole vieläkään nähnyt tota special edition versiota.

Kiitos korjauksesta. Meni vuosikymmen sekaisin, piti laittaa 1992. Alkuperäinen on toki 1989.

Jaa, mitähän, sitä on ehtinyt katsoa...

01. Turkey Shoot (1981) : AWE;n tarjouslevy. Ihan viihdyttävä "lähi tulevaisuuteen" sijoittuva vankileiri-tarina.

Kömpelöitä räjähdyksiä ja kömpelöä gorea vähäisesti, heikkoja räjähdyksiä ja koominen ihmisapina sirkuksesta, jonkun vartijan apulaisena...

Ihan viihdyttävä pläjäys, kun en ollut nähnyt aiemmin nähnyt tätä... Ok, roskaleffa kuitenkin. ***+



02. Cannibal Holocaust (1980) : Uusintakatselu vuosien takaa, viimeksi noinm 15 vuotta, sitten kai viimekatselu...

Tästä nyt on kaikki sanottu. Tehokas leffa. *****-



Ote vasta, muutakin katsottu, ei muista nyt. Jatkunee...

2- Chow:

Shaolin Soccer (DVD), Kelpo viihdettä jossa loppua kohden alkaa tympimään just ne samat ylilyönnit ja liioittelut mitkä alkupuolella vielä ilahduttaa. ***



3- joku: Pride and Prejudice (DVD), siis se Keira Knightley- versio. Kuvallisesti ihan komea kauttaaltaan, mutta jotenkin sitä on ehdollistunu sille BBC:n minisarjalle senverran, että en usko että tästä on mahdollista tarinallisesti tehdä alle 3h- versiosta josta meitsi vois tykätä. Ja Knightley ei ole mun Elizabeth. Mutta silti, tää tekstipohja on niin vahva ja mulle henk. koht. niin tärkeä, että uskolliselle versiolle kirjasta, esittää sen sitten pihtiputaan vpk:n näytelmäkerho tai Columbia Pictures, tipahtaa multa aina vähintään se ***. En kyl varmaan ees kykenis arvottamaan tätä elokuvana vaan filmatisointina.



4- Del Toro: Hellboy (DVD), Selvästi DelToron siedettävin elokuvatus, melko kivuttomasti tän jakso seurata loppuun saakka. Mutta kuten muissakin nähdyissä DelToroissa (Devil's Backbone ja Pan's Labyrinth), häiritsee 13-vuotiaan tasolle jäänyt maailmankatsomus. Hallittu ja taiten käytetty naivismi on hieno asia ja tyylikeino, mutta naiivius tällä tavalla läpitunkevana elokuvallisen visualistin koko uraa selvästi rajoittavana vammana estää ainakin mulla tehokkaasti katsomisnautinnon. *



5- Valerii: Nimeni on Nobody (DVD), kummallinen sekamelskawestern joka sisältää samassa paketissa hyvin toimivaa vakavaa ja jylhän sentimentaalista käsittelyä villin lännen ajan loppumisesta ja toverillisesta luottamuksesta sekä aivan uskomattoman huonosti edellisen kanssa yhteensopivaa taukkihuumoria ja juoneen kuulumattomia piiiiiiiiiiiiitkitettyjä sketsejä. Haavi auki oikein odotti, että kumpaako se seuraava kohtaus oikein tarjoilee. Mitään yhtenäistä pakettia ei synny missään vaiheessa ja lopputulos kokonaisuutena oli pettymys. **



6- Andersson: Sinä elävä (Du levande), uusinta telkkarista. Edelleen kuluvan vuosituhannen ehdottomia helmiä. *****

2. Chow:

Kung Fu Hustle ****

Odotukset eivät olleet kauhean korkealla, johtuen pohjana olleena Shaolin Soccerista joka ei uponnut aikanaan ollenkaan (katsottuna Canal+:n esittämä jenkkiversio muutama vuosi sitten). Omassa ketjussaan tätä oli kuitenkin paljon hehkutettu joten uskaltauduin katsomaan ja yllätys oli positiivinen. Huumori toimi ja visuaalisesti elokuva oli huikean näköinen.



3. Ellis: Snakes on a Plane **½

Turha, mutta viihdyttävä ja sujuvasti etenevä elokuva. Propsit siitä että tekijät olivat uskaltaneet jättää turhan ja tyhmän huumorin pois, mikä vaivaa yleensä näitä elokuvia. Kiitettävällä vakavuudella tämä toimi paljon paremmin. Muutenkin tämä oli aika pitkälle mietitty sillä ärsyttäviä hahmoja tässä taisi olla keskimääräistä vähemmän.



4. Cronenberg: eXistenZ ***½

En odottanut tältä juurikaan elokuvan juonisynopsiksesta johtuen. Alussa biomekaaninen peliohjain aiheuttikin tahattoman naurukohtauksen, mutta tästä keskittyminen parani hiljalleen. Tyypillisiä cronenbergiläisiä teemoja tässä jälleen kierrätellään, suht sujuvasti edetään mutta missään vaiheessa elokuva ei nouse mestarilliselle tasolle.

Lähinnä

Listalista pastetettua.



1. Black Swan (Aronofsky, 2010) ****½

Lopetin vuoden 2010 katsomalla Ulli Lommelin uskomattoman hirveän ripulileffan Tyttö Kellarissa (ja tyttö olikin komerossa koko elokuvan), joten on tavallaan sopivaa että aloitan tämän vuoden katsomalla filmin, jota todennäköisesti kutsutaan moderniksi klassikoksi ja mestariteokseksi tulevina vuosina. Nostaisinkin tämän samantien parhaaksi viime vuonna tehdyksi elokuvaksi jonka olen nähnyt, jos Miesten Vuoroa ja Reindeerspottingia ei genrejensä vuoksi laskettaisi kilpaan mukaan. Hauska yllätys, että Black Swanin ainoa olemassaolon tarkoitus ei ollutkaan näyttää lesboilua Natalie Portmanin ja Mila Kunisin välillä, vaan itse elokuvakin on erinomainen. Darren Aronofsky on ohjaajana onnistunut lähes jokaisella elokuvallaan tekemään jotain itselleen uudenlaista, ja kaava jatkuu tässäkin. Nyt hän lähentelee pääasiassa Polanskin Inhon tapaista paranoiakauhua, mutta asunnon sijasta päähenkilölle paineita tuottaa balettiseurueessa pärjääminen.



Kauhun ja stressin mukaantuloa kuvataan yllättävänkin intensiivisesti ja brutaalisti. Loppupuolella mennään mielestäni jopa ylilyönteihin erikoistehosteiden kanssa (eräs muuten mainio sekoilukohtaus menee yhdessä otoksessa Carpenterin The Thingiksi), mutta Clint Mansellin painostava, hienovarainen musiikki tasoittaa varsinkin alkupuolella tunnelmaa perinteisemmästä draamaelokuvasta nyrjähtäneen trillerin puolelle. Natalie Portman kantaa koko elokuvaa harteillaan, ja tämä oli asia, joka minua eniten huolestutti kun aloin katsomaan elokuvaa. Portman on hyvä näyttelijä, mutta ensimmäisen vartin perusteella hänen roolinsa on hirvittävän ennalta-arvattavaa ujosta kuoresta ulos tulemista huonojen suomalaisten teinidraamojen tapaan. Onneksi käsikirjoituksen jatkaessa syöksyä hulluuden puolelle, niin tekee myös Portman, joka loppupuolella pääsee kunnolla irroittelemaan roolissa, jollaista harvoin nähdään ylipäänsä missään elokuvassa. Paras vertailukohta olisi kenties aiemmin mainitsemani Polanskin Inhon Catherine Deneuven aidosti pelottava ja hyökkäävä suoritus.



Kokonaisuutena Black Swan jatkaa luontevasti Aronofskyn filmografiaa, joka painottaa nimenomaan uusien asioiden kokeilua. Hän joskus epäonnistuu, joskus onnistuu. Tällä kertaa menneiden aikojen parhaiden vainoharhaisuutta käsittelevien kauhuelokuvien tyylin pariin palaaminen kannatti, ja elokuva on ehkä meitä miehiä vähän hihityttävästä balettiaihepiiristään huolimatta varmaan vuoden rankimpia leffoja Serbian Filmin ja kumppaneiden kera.



2. Winter's Bone (Granik, 2010) **

Ei ole ikinä erityisen mukavaa pettyä elokuvaan. Etenkään silloin kun sen on vielä varta vasten tilannut jenkkidevarina koska siitä on kuullut hyvin positiivista palautetta. Yritän aina katsoa elokuvia vailla ennakkoluuloja, mutta epäonnistun tässä inhimillisen usein. Winter's Bonen kohdalla en ollut varsinaisesti kuullut itse elokuvasta paljoa, vaan pääasiassa sen pääosan esittäjän, Jennifer Lawrencen, erinomaisuudesta. Lawrence olikin kenties ainoa asia koko elokuvassa johon en pettynyt. Hän ansaitsee kaiken saamansa ylistyksen esittämästään naissankarista, joka tuntuu samalla hyvin haavoittuvalta ja inhimilliseltä sekä valmiilta tekemään kaikkensa saadakseen haluamansa lopputuloksen. Kohtaus armeijan värväystoimistossa, joka on varmasti elokuvan huippukohta, tuo hänen hahmoonsa erittäin paljon lisää syvyyttä. Winter's Bone ei ole elokuva, jossa sankaritar on aina oikeassa, ja tuo kohtaus tuokin esille Lawrencen hahmon inhimillisyyttä vaiheessa elokuvaa, jossa hän on lähinnä hypellyt kiivaasta konfrontaatiosta seuraavaan.



Mutta se minkä elokuva voittaa karismaattisessa ja vaatimattomassa pääosanesittäjässä, se häviää tarinassa. Winter's Bone ei ole missään vaiheessa millään tavalla erityisen kiinnostava, intensiivinen tai edes merkityksellinen. Siinä ei ole sanomaa, vaan se surullisesti tyytyy tuomaan ruudulle aivan liikaa toisiaan muistuttavia rikolliskarikatyyrejä ja toimimaan lohduttomana kuvana Yhdysvaltojen köyhempien asukkaiden elämästä kylmässä talvessa. Aiheesta on tehty jo parempiakin elokuvia, joista suosittelen kaikille erinomaista Ballastia. Ballast osoitti, että elokuvien ei tarvitse vain tyytyä kuvaamaan tällaista elämää, vaan ne voivat myös toimia toiveikkaina esimerkkeinä siitä, miten asioita voisi parantaa ihmisten auttavaisuudella.



Siinä missä Ballast oli myös erinomainen henkilödraama, Winter's Bone myös epäonnistuu. Vaikka arvostan suuresti sitä, että Deadwood-näyttelijät John Hawkes ja Garrett Dillahunt tuodaan samaan elokuvaan vastapariksi, ei edes tuo mehukas henkilökemia toimi oikeastaan millään muulla tavalla kuin elokuvan tylsän ja ennalta-arvattavan pääjuonen edistäjänä. Juonenkuljetus on suurimman osan leffasta niin hataraa, että menin usein sekaisin siitä mitä tapahtui ja etenkin siitä miksi niin tapahtui. Arvostan aina sitä, jos elokuva yrittää saada katsojan miettimään itse tapahtumia, mutta Winter's Bonen tapa lähinnä jättää kertomatta tärkeitä asioita ei ole oikea tapa saada tätä aikaiseksi, eikä välttämättä oleellisia juonipointteja kannattaisikaan ikinä jättää katsojan mietittäväksi, etenkään varsin simppelissä elämäkuvauksessa. Elokuvan loputtua tulee myös huomattua, että kukaan hahmoista ei varsinaisesti ole kasvanut mitenkään. Koska etenkään päähahmon sisäistä ajatuksenjuoksua ei ikinä materialisoida millään tavalla, lopputuloksena emme edes tiedä oppiko sankaritar mitään. On hyvin epätyydyttävää huomata lopussa, että mikään ei oikeastaan johtanut mihinkään. Lopulta en oikein tiedä, mitä ajatella tästä filmistä. Monet ovat sitä kehuneet ja ylistäneet, ja siksi minusta tuntuukin siltä, että missasin jotain. Että en vain ymmärtänyt sitä. Ehkä juuri näin kävi. Lopputulos on minun kohdallani siitä huolimatta sama. En pitänyt siitä sen kummemmin. Toivottavasti asia vielä joskus paranee, mutta rohkenen epäillä sitä. Kyllä leffa silti uudelleenkatselun kenties ansaitsee vahvojen näyttelysuoritusten vuoksi.



3. Les yeux sans visage (Franju, 1967) **½

Eyes Without a Face on myös niitä tapauksia, joissa ennakko-odotukset ovat vähän turhan korkealla ja lopputulos tuntuukin vaisulta. En itse asiassa tiedä edes, olivatko ennakko-odotukseni oikeasti korkealla, mutta tuttavien 4-5 tähden välillä olevat pisteytykset ainakin saivat aikaan vaikutelman siitä, että kyseessä olisi erinomainen filmi. Sitä Eyes Without a Face ei mielestäni kuitenkaan ole. Temaattinen sisältö, joka mielestäni on yksi harvoista asioista jotka voisivat nostaa leffan arvoa silmissäni entisestään, on niin vaisua etten osannut nauttia sen katselemisesta täysin siemauksin. Elokuvan pääteemana toimii plastiikkakirurgia ja sen oikeutus/tarkoitus/syyt, mutta mitään näistä ei erityisen tarkasti kartoiteta. Suurin osa ajasta kuluu siihen, että vaanitaan tasapaksun valaistuksen varjossa keskellä kirkasta päivää tyttöjä, joita paha tohtori voisi leikellä.



Eksploitaatiogenreen astumiselta kuitenkin onneksi vältytään osittain erinomaisen kuvauksen ja kautta linjan mainion musiikin avulla. Eyes Without a Face on kuvattu mielestäni vähän epätasaisella laadulla. Päivällä kuvatut kohtaukset näyttävät hyvin tasapaksuilta ja syvyysvaikutelma on suurimman osan ajasta olematon, kuten taas öiset kohtaukset varjoineen luovat mainiota syvyysvaikutelmaa ja ennen kaikkea tunnelmaa. Ikävä kyllä tästä löytyy vain joskus sitä karmivaa tunnelmaa jollaista tällaisissa elokuvissa pitäisi olla lähes jatkuvasti, jotta ne toimisivat. Kokonaisuus tuntuu vain niin tylsän epätasaiselta, että se tuntuu lähes työltä katsella. Välillä seurataan mielenkiintoisesti lääkärin siskon kaipuuta entiseen, välillä taas kahta etsivää jotka eivät tunnu osaavan työtään. Lopetus tuntuu kahta viimeistä otosta lukuunottamatta jotenkin vaisulta ja siitä ei saa tyydytystä.



4. Sherlock: Undercover Dog (Joku nerokas mies, 1994) ½

tämä elokuva on paskaa ja se sopii kaikille paskoille ja paskan mielisille elokuva kestää puoli toista tuntia ja siinä on vene alussa mutta vene oksensi sitten mentiin pois veneestä poika meni isänsä luo mutta veneessä olevat ihmiset oksensi ei vene anteeksi sitten koira tuli se puhui ja sanoi paska sitten mikko 6vee sanoi että tämä on paras elokuva maailmassa ja katsoin sen nyt lähetin mikolle kirjeen kirjeessä oli perna ruttoa ja koiralla oli silmä lappu sen ääni näyttelijä oli billy connolly muttei ollutkaan hei hei



5. Sisko Tahtoisin Jäädä (Pyykkö, 2010) *

Solar Filmsin teinielokuvien (ja oikeastaan kaikkien Suomessa nykyään tehtyjen teinejä kuvaavien elokuvien) ongelma on yksi kahdesta vaihtoehdosta. Joko niiden tekijät ovat yli 30-vuotiaita ihmisiä, jotka luovat elokuviin kuvan siitä millaisiksi kuvittelevat nykyajan rellestävät ongelmanuoret, tai sitten he itse ovat teini-iästä päässeitä nuoria jotka eivät ikinä kokeneet moista elämää mutta päättivät silti tehdä siitä elokuvia (Dome, köh). Etenkin Sisko Tahtoisin Jäädä-leffan kohdalla tekijöiden täysi tietämättömyys nykyajan teini-ikäisyydestä tulee sillä, että koska nykyajan nuoriso on lööppien mukaan niin hurjaa ja villiä, mukaan tungetaan ihan absurdeissa määrin sosiopaattista ja itsetuhoista käyttäytymistä joka ei sovi tässä tapauksessa toisille hahmoista lainkaan. Päälle heitetään vielä jonkinlainen pinnallinen myötähäpeää tuottava hyvänmielen sanoma. Ongelmana tässä lähestymistavassa on juuri se, että tehdään elokuvaa asioista joita ei millään tavalla ymmärretä ja elokuvan laadusta päätellen ei edes haluta ymmärtää tai antaa muiden oppia niistä leffan kautta. Jos arvon käsikirjoittajat olisivat kirjoittaneet teinileffan jossa käsitellään ongelmia joita hekin joutuivat kokemaan teini-iässä, elokuva olisi paljon parempi ja poignantimpi koska siitä ei huokuisi hirveää epätietoisuuden lemua jatkuvasti. Kyllä ne 80-luvulla olleet teiniongelmat käyvät yhä nykypäivänä samaistuttavista ongelmista. On täysin turhaa tehdä tällaista tyhjänpäiväistä sontaa johon keksitään tyhjästä täyttä paskaa jotta saataisiin aikuiset kauhistumaan ja teinit ihailemaan näitä exxxtreme muijia.



6. Gummo (Korine, 1997) ***½

Siteeratakseni varmasti jokaisen elokuvia työkseen tai huvikseen arvostelevan Gummosta pitäneen ihmisen ensireaktiota: "Mitä helvettiä tästä voi muka sanoa?" Ensikatselun jättämä vaikutus on hämmentynyt olotila. Harmony Korinen esikoisohjauksesta olin kuullut paljon kaikenlaista. Toiset kutsuvat sitä likaiseksi ja hävyttömäksi elokuvaksi, mitä se toki onkin. Toiset sanovat sitä hupaisaksi yhteiskuntasatiiriksi. Sitäkin se kai jollain tasolla on. Itse näin Gummon lähinnä kärjistettynä humoristisena kuvauksena amerikkalaisen pikkukaupungin eksentrisestä väestöstä. Kyseistä aihepiiriä käsitteleviä elokuvia on varmasti satoja, mutta Gummo ottaa haltuunsa tämän teeman eri lailla kuin olen aiemmin nähnyt elokuvien tekevän. Se käsittelee aihettaan hyvin rehellisesti ja hauskaa pitäen. Se ei kärjistä olemassaoloaan komediana, vaan tyytyy olemaan juuri sellainen kuin se on. Gummo tuntuukin oudon kokonaiselta kokemukselta sen sketsimäisestä rakenteesta huolimatta. Vaivuin sitä katsellessani jonkinlaiseen transsiin, jossa jokainen kohtaus tuntui luontevalta jatkolta edelliseen, vaikka niiden laatu vaihtelikin suuresti.



Suosikkeja en välttämättä osaa ensikatselun perusteella valita Gummon monista kohtauksista, mutta mainittakoon että elokuvan ensimmäiset neljä minuuttia ovat täyden viiden tähden arvoisia. Diggaan yleisestikin hieman rosoisemmista urbaaneista ympäristöistä, ja sellaisen kuvaaminen ensin tornadomonologilla ja sitten musiikkivideomaisella vaeltelukohtauksella iskivät täysillä. Ikävästi loppuelokuva vain harvoin pääsee yhtä hyvälle tasolle. Lähinnä sketsimäisistä kohtauksista toiseen siirtyminä toimivat kotivideomaiset segmentit pikkukaupungin ei-niin-eksentristen asukkaiden elämästä monologeilla höystettyinä jäävät laadukkaimpina mieleen. Korine kuitenkin sortuu ikävästi usein sketsimäisissä kohtauksissaan ylilyönteihin. Syömävälineillä discomusan tahdissa bodaava pikkukersa on erittäin hauska katseltavana, mutta sitten kun siihen lisätään aseella uhkaileva steppaava äiti, kohtaus menee mainiosta dialogista huolimatta huonompaan suuntaan. Jotkut kohtaukset tuntuvat elokuvan kulisseissa kuvatuilta (ja sitä ilmeisesti voivatkin olla), ja ne ovat laadullisesti jotenkin paljon huonompia kuin muu elokuva, vaikka kääpiö voittamassa kädenväännössä raavaan miehen onkin hupaisaa. Ehkä tämä on Korinen tapa kommentoida nykyamerikkalaista tapaa tehdä paskoja elokuvia heittämällä Pyunmaisesti irtonaista kamaa peräkkäin vaikkei siinä olisi järkeä, mutta tylsää sitä oli seurata.



Gummo ei minusta ole, toisin kuin monet ovat sanoneet, uuden sukupolven kuvaus. Se on pikemminkin uudelle sukupolvelle suunnattu elokuva, ja sen hahmot on kuvattu sen sukupolven näkeminä. Karikatyyrimäisyyksiltä välttyvät hahmot ovat silti sellaisia, että jokainen tunnistaa ainakin yhdenlaisen ihmisen omasta naapurustostaan. Se tiivistää hyvin tavallaan kuvata ihmisiä sen, mitä monet nykynuoret näkevät katsoessaan muita ihmisiä. Se on myös osittain hyvin hauska, mutta osittain tylsä ja kenties tahallaankin pitkitetyn oloinen. Enkä minä tiedä yhtään, mitä siitä pitäisi sanoa.



7. Buried (Cortés, 2010) **

Tällaisen elokuvan voi tehdä lähinnä kahdella eri tavalla. Joko tehdään helposti ja järkevästi se näyttämällä kidnapatun ihmisen puhelut arkusta myös vastaanottajien näkökulmasta ja näytetään yleisesti maailman reaktioita tähän ihmiskohtaloon. Tai sitten venytetään Sporloosin lopputwisti kokopitkäksi elokuvaksi, kuten tässä tehtiin. Vaadittaisiin erittäin taitavia elokuvantekijöitä, jotta lopputulokseksi saataisiin leffa joka kertoo arkussa makaavasta miehestä joka ei olisi tylsää seurattavaa. Haudatun suurin ongelma on juuri se, ettei se vain erityisemmin kiinnosta. Ainoa syy, miksi jaksoin katsoa sen loppuun asti, oli se, että halusin nähdä millaisen kurvin kirjoittajat olivat sinne sijoittaneet. Sitten sitä ei tullut. Elokuva loppuu juuri niin tylsästi kuin se alkaakin. Koko leffa on Ryan Reynoldsin harteilla, ja hän tekeekin yllättävän hyvän roolisuorituksen. Onkin ikävää, ettei muu elokuva tue häntä. Ahdistuneisuuden tunnelma ei mielestäni välity katsojalle koska joko musiikki pauhaa jatkuvasti päälle muistuttaen meitä siitä, että katsomme elokuvaa, tai sekava MTV-editointi pilaa tunnelmaa. Haudattu tuntuu oikeasti yhdeltä kohtaukselta, joka on venytetty elokuvaksi ihan vain siksi ettei sellaista ole ennen tehty. Lopputulosta on vain tylsä katsoa.



8. Du Levande (Andersson, 2007) ****

Ensimmäinen näkemäni teos Anderssonilta. Oli melkolailla sitä, mitä ajattelinkin. Yksittäisiä itsenäisiä sketsimäisiä skenaarioita jotka naurattavat ja joskus tuntuvat lähes sarkastiselta vittuilulta maailmaa kohtaan. Päällimmäisenä mieleeni jäivät monet ns. kansanperinteitä pilkkaavat kohtaukset (tai siten itse ne tulkitsin). Ihmiset laulamassa ylvästä laulua ja nousemassa koreagrofioidusti ylös ja alas penkeillään tyhjä katse silmissään, koko homman tarkoituksen unohtaneina. Baarin asiakkaat nousemassa tilaamaan viimeiset juomansa valomerkin soidessa vaikka mitään juomaa ei olisi ollutkaan tarkoitus tilata. Bisneskokouksessa jokainen kättelee jokaista kunnes eräs mies tulee myöhässä ja jättää tradition välistä. Kaikki läsnäolijat tuntuvat huokaisevan helpotuksesta ja silti kättelevät jokaista seuraavassa kokouksessa. Tapojen typeryyttä ei varsinaisesti alleviivata koska näinhän ne asiat oikeastikin tapahtuvat, mutta Sinä Elävän varsin synkässä kontekstissa niiden mainio merkitys korostuu entisestään. Andersson onnistuu erinomaisesti hypnoottisen yleistunnelman luomisessa, ja kokonaisuus soljuu omalla painollaan tietynlaisessa harmoniassa koko kestonsa ajan. Huumori ei aina iske täysillä, mutta ei se mitään. Näin hyvin ja tarkasti tehtyä elokuvaa on aina ilo katsoa. Pidän myös suuresti eräästä asiasta, jonka elokuvakriitikko Roger Ebert mainitsi arvostelussaan. Elokuvan nimen voi hassusti kääntää päälaelleen kuvaamaan koko elokuvaa; Sinä Elävä, He Kuolleet. Siltä kaikki elokuvan hahmot ainakin näyttävät.



9. The Man They Could Not Hang (Grinde, 1939) ***½

Tunti ja neljä minuuttia on varmasti täydellisimpiä kestoja tällaisille elokuville mitä voi olla. Karloffin ruutukarisma yhdistettynä mainioon narratiiviin kantaa koko elokuvaa mainiosti, eikä sen aikana pääse tylsistymään, eikö myöskään onneksi ihmettelemään sitä, miksi juonessa välillä hypitään aika reilustikin ajassa eteenpäin. Kolmen kuukauden pompun aikana Karloff on tappanut kuusi ihmistä ilman mitään sen kummempaa syytä. Yhtäkään tapoista ei näytetä, mutta mikäs siinä kun juoni liikkuu jatkuvasti eteenpäin. Ikävästi tosin elokuvan kuuluisa "Ihmiset suljetussa ja ansoitetussa tilassa" ‑asetelma käynnistyy vasta n. varttitunti ennen lopetusta, jolloin siitä ei saada ihan kaikkia mehuja imettyä ja murhat pyörivät lähinnä sähkölatausten ympärillä. Loppuratkaisu on myös pöyristyttävän tylsä ja ennalta-arvattava, vaikka sitä edeltävä Karloffin eksistentialismimonologi onkin hauskaa seurattavaa.



10. Dementia (Parker, 1955) ****

Katsottu ilman Ed McMahonin selostusdialogia. Varmasti parempi niin. Dementia on aika puhtaasti audiovisuaalinen kokemus. Vaikka siihen lisäisikin dialogia, sen tarina olisi silti melkoista huttua. Päähenkilön, sekopäisen ja traumatisoituneen naisen, alitajuntaan sukeltava tarina pelaa mainiosti pelkällä kuvalla ja musiikilla. En voi oikeastaan sanoa ymmärtäneeni läheskään kaikkea näkemääni, mutta eipä sillä itsessään ole väliä, sillä Dementian katsojalleen välittämä tunnelma on täydellinen. Alussa taustalla jatkuvasti hoilottava kummitusmainen musiikki tuntuu lähinnä Ed Wood-tasoiselta "teho"keinolta, mutta yllättäen se filmin jatkuessa alkaa oikeasti pikkuhiljaa karmimaan, kun naisen sekopäisyys paljastuu. Visuaalisesti leffa on puhdasta noiria (tai näin sanoo ihminen joka on nähnyt hyvin, hyvin vähän noiria), mutta sisältö on puhdasta kauhua. Yhdistelmä on herkullinen ja mehevä, etenkin suorastaan klassisen takaa-ajokohtauksen pauhatessa armottomasti eteenpäin. Vaikka naista kohtaan ei tulekaan kehitettyä sen suurempia sympatioita, pelkkä jahdin jännittävyys kantaa kokonaista pitkää osiota, jossa poliisit jahtaavat häntä. Jos pisteistä puhutaan, joudun silti rokottamaan muuten erinomaista elokuvaa siitä hyvästä, että vaikka tarinalla ei mielestäni tässä tapauksessa niin kovasti väliä ole, on kliimaksin ratkaisu niin antiklimaattinen että sen voisi bongata Leslie Nielsenin tekemästä parodiaelokuvasta "hauskana" lopetuksena tapahtumille.



11. Le Cercle Rouge (Melville, 1970) *****

Punainen Ympyrä on toinen Melvilleni. Ensimmäinen oli Le Samourai. En tiennyt tästä filmistä yhtään mitään sen alkaessa. Ennakko-odotuksena oli lähinnä että se olisi samanlaista hidastempoisempaa henkilövetoista rikosdraamaa, joten yllätys oli suuri kun sainkin eteeni erittäin tiukan ja jännittävän trillerin. Jos filmin alussa näkyy ruudussa lainaus tai kertomus jostain asiasta, sen on yleensä pinnallinen pseudofilosofinen lainaus tai puhtaasti tarinaa suoraan kirjaimellisesti pohjustava historiikki tapahtuneesta. Punainen Ympyrä kuitenkin alkaa kertomuksella joka pohjustaa paitsi elokuvan tunnelmaa, myös teemaa, erinomaisesti. Kyseinen kohtaus itsessään on varmasti onnistunein ei-historiikkinen ns. pohjustus elokuvalle jota olen saanut todistaa (ehkä juuri siksi, ettei se oikeasti ole varsinainen lainaus vaan Melvillen keksimä vekkuli tarina). Tämä täydellisyys jatkuukin riemastuttavasti läpi koko elokuvan. Delonin hahmo nousee taas vaihteeksi koko porukan karismaattisimmaksi yksilöksi. Mies onnistuu jälleen luomaan yksilöllisen hahmon joka ei tarvitse dialogia ilmaistaakseen tunteitansa. Enemmänkin rikollisen elämänsä uhri kuin sen aktiivinen syypää, hän tuntuu jatkuvasti haluavan jotain parempaa, muttei yksinkertaisesti pääse pois elämästään. Delon ei silti lannistu. Hän ei suostu luovuttamaan, vaan kävelee paskan lävitse kokeakseen edes jonkinasteisen vapautuksen maailmastaan. Silti monikerroksisen hahmon suupielissä näkyy pientä virnettä aina kun rikosta suunnitellaan ja toteutetaan. Älykkyyttä saa käyttää luoviin käyttötarkoituksiin moisessa puuhassa ja huomaakin helposti miten Delonin hahmon kaltainen mies ajautuu rikosten maailmaan. Väkivaltaa mies näyttää lähinnä karsastavan.



Elokuvan alussa on erittäin tehokasta ja intensiivistä jännitystä. Rikollinen pakenee poliisia, ja koska emme tiedä, mitä rikollinen on tehnyt, on vaikea olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan. Melvillen kamera kuvaa kaikessa laajakuvallisessa upeudessaan poliisien jatkuvasti lähestyvän saartorenkaan niin uhkaavan visuaalisena ilmestyksenä, että se toimisi jo lähestulkoon yksinään kauhuelokuvan teemana. Tähän lisätään vielä erittäin painostava ääniraita, ja lopputulos on äärimmäisen jännittävä ja yllättävän ahdistava metsätakaa-ajokohtaus. Näin se tehdään, te nykyajan ohjaajat. Melville todistaa tässä elokuvassa täydellisesti sen, ettei jännityksen luomiseen tarvita ns. immersoivaa tärisevää kameratyöskentelyä tai tilanteen sekavuutta korostavaa jatkuvaa leikkausta, vaan yksinkertaisesti selkeän vision siitä mitä tapahtuu ja miltä se ihmisestä tuntuu, ja tämä voidaan näyttää hyvinkin minimalistisesti ja silti onnistua erinomaisesti. Punaisen Ympyrän mielestäni suurin ainutlaatuisuus erinomaisen toteutuksen lisäksi on, että toisin kuin melkein jokaisessa vastaavanlaisessa ryöstöelokuvassa, kaikki hahmot ovat järkeviä, inhimillisiä ja todentuntuisia. Yksi ryöstäjistä ei ole psykopaattinen sekopää tai vastaavanlainen arkkityyppi, eivätkä poliisit tunaroivia pellejä joiden ainoa funktio on tulla ammutuksi. He ovat kaikki älykkäitä ja ovelia ihmisiä, jotka mittelevät keskenään taitojaan rikoksen toteuttamisen ja niiden estämisen saralla. Toiset tekevät sitä koska eivät voi muuta, toiset käyttävät jännityksen tunnetta eräänlaisena eskapismina. Poliisipäällikön leffan aikana todeksi osoitettua syyllisyysteoriaa lukuunottamatta kaikki muu mahdollinen moralisointi ja tekojen oikeutusten pohtiminen jätetään mainiosti enimmäkseen täysin katsojan harteille. Onkin täysin sinun päätettävissäsi, oliko tästä punaisesta ympyrästä loppujen lopuksi yhdellekään elokuvan hahmolle mitään hyötyä vaikka kaikki menisi suunnitelmien mukaan.