Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

For a Few Dollars More (1965) *****

Kyllä tämä helmi jaksaa vaikuttaa vielä yli 45 vuoden jälkeenkin, ajaton elokuva kyseessä joka ei vanhene koskaan. Itse pidän tätä Leonen parhaana elokuvana ja tämä on myös yksi kaikkien aikojen suosikeistani, sen verran upea For a Few Dollars More on. Yksi syy tähän on mahtava näyttelijäkaarti. Lee Van Cleef, Clint Eastwood ja Gian Maria Volonte tuovat jokainen oman ripauksen karismaa elokuvaan, parhaana esimerkkinä tästä on loppuduel jossa katsoja ei voi säästyä kylmiltä väreiltä. Myös juoni on koskettava ja samalla mielenkiintoinen. Vihoviimeisen kohtauksen jälkeen ei voi kuin hymyillä ja ihastella upeita kuvausmaisemia kun Lee Van Cleef ratsastaa auringonlaskuun. Silkkaa parhautta.



Mortimer: Any trouble, boy?

Monco: No, old man. Thought I was having trouble with my adding. It's all right now.



Manhunter (1986) ****

Aikalailla sellainen pätkä mitä tältä odotin. Juoni rullailee eteenpäin sujuvasti ja William L. Petersen sopii päärooliin mielestäni mainiosti. Mukana on monia kasarifiilistä omaavia kohtauksia Miami Vicen tyyliin, upeat musiikit nostavat kohtausten tasoa entisestään, unohtamatta hienoa visuaalista ilmettä. Manhunter muistuttaa sikäli To Live and Die In L.A:ta, vaikka tässä tunnelma on enemmän psykologisen trillerin kaltainen. Kaikenkaikkiaan vakuuttava kasaripläjäys Mannilta.



np: Graham's theme

Ricardo Franco :

Gringo Mojado aka In 'n Out (1986) *

Tylsä, nollaohjauksella varustettu komediaelokuva jossa eräs jenkki seikkailee Meksikossa kuolleen isänsä perinnön perässä ja tapaukseen liittyy hämärä tausta ja gangstereita. Todella pölhö elokuva jonka pääosanesittäjä vaikutti etäisesti tutulta. Ja sehän olikin Ilmestyskirja Nyt elokuvasta tuttu surffari Lance B. Johnson (eli Sam Bottoms).



Don Siegel : The Black Windmill (1974) ***

Melko rutiininomainen mutta kuitenkin ihan pätevä jännäri jossa Michael Caine esittää salaisen palvelun agenttia, jonka poika kidnapataan lunnaiden toivossa. Pidin elokuvasta hieman muita foorumille tästä kirjoitelleista enemmän. Kyllä odotukset täyttyivät ja tämän parissa viihtyi kokonaisuudessaan.



Iain Softley : K-Pax (2001) ***½

Mielisairaalaan kuskattu mies sanoo tulevansa ulkoavaruuden planeetalta. Onko mies hullu vai sittenkin jostain tuolta ylhäältä. Mysteeri jota hämmentää miehen esittämät tarkat tiedot planeettansa sijainnista yms. Kevin Spacey ja Jeff Bridges ovat hyvä pari elokuvan pääosissa. Kiinnostava elokuva joka sekoittaa mysteerin selvittämistä ja lämminhenkistä draamaa.

202.

The Plague

Hmmm... idea (lapset vaipuvat koomaan, heräävät kymmenen vuoden päästä aika vitun äkäisinä) on varsin mainio, mutta lopputulos kärsii hengettömästä televisiomaisuudesta. En tiedä onko tämä oikeasti tv-elokuva, mutta jotenkin sellainen tuntu koko ajan oli. Eikä asiaa ainakaan parantanut Dawson Creek ‑jäbän päärooli. En ihan pysynyt lopussa messissä ja juttu jäi vähän epäselväksi. Näkemyksellisemmällä ohjauksella ja kiinnostavammillat kasvoilla tästä olisi voinut saada irti vaikka mitä.



203. Castle Keep

Pollackin absurdeja piirteitä saava sotaelokuva oli positiivinen yllätys. Aikamoinen näyttelijäköörikin mukana, Peter Falkista lähtien. Harmittavasti unohdin elokuvan ja jäi n. 20 minuuttia alusta näkemättä.



204. Johnny Got His Gun

Lähes täydellinen rauhanaatteen elokuva. Hitsi, tämä olisi kyllä pitänyt nähdä arkiston kankaalta eikä kotona, mutta hyvä näinkin.



205. Transformers (2007)

Ihan viihdyttävä. Ensimmäisen tunti henkilöiden esittelyineen kestää aivan liian pitkään, saman olisi voinut tehdä n. viidessä minuutissa ja lopputulos olisi ytimekkäämpi. Ei tämä silti pitkäveteinen missään vaiheessa ollut. Päähenkilöpoju oli ihan jees, hyvän näköinen tsubu oli vain ja ainoastaan sitä. Unohdettava. Muissa rooleissa tietenkin ne parhaimmat näyttelijät, kuten aina tämmösissä. Robottien ääni on todella urpo ja laskee yleisfiilistä merkittävästi. Tyylikkäin ratkaisu olisi jos ne eivät puhuisi ollenkaan, mutta se olisi varmaan kohdeyleisölle liian vaikeata. Ei parasta Bayta, muttei huonointakaan. Kolmen starban rymistelyviihdettä. Lopputaistelut ovat pikkasen puuroa.



206. The Letter

Wylerin upea melodraamaklassikko, jota Davis niin kiihkeästi liidaa. Alkukohtaus on elokuvahistorian hienoimpia: mies juoksee talosta, nainen tulee perässä ja tyhjentää mieheen revolverin, ilmekään ei värähdä. Näin hienon alun jälkeen ei tietenkään voida pysyä samalla tasolla, mutta eipä jäädä kovin kauaskaan. Mustat palmut heiluvat ja kelmeä kuu paistaa, kumipuu haisee kotisohvalle asti. Koko ajan on yö. Elokuvan tujuimmissa kohtauksissa mennään niin ylärekisterissä, että se salpaa hengityksen. Suvantopaikatkaan eivät paljon helpotusta suo, kun tilalle tulee räjähtämäispisteeseen pakahdetut tunteet, salaisuudet ja ironian suolaama dialogi.

097. Roman Polanski:

Repulsion – Inho (1965) 10/10

Tyttöystävä halusi katsoa ensimmäistä kertaa, enkä vastustanut.



098. Ken Loach: Kes (1969) 8/10

Loach ‑ketjussa.



099. Jon M. Chu: Step Up 2: The Streets (2008) 3/10

Neloselta tai subilta lauanati-illasta. Niin kamalaa, ääri-kliseistä ja dorkaa paskaa kuin tämä olikin, niin tanssikohtauksissa oli selvästi aika paljon pelissä. Toki nekin olivat vain teknisesti komeita vailla minkäänlaista tunnetta.



100. Nicholas Ray: In a Lonely Place – Hermot Pinnalla (1950) 6/10

noir ‑ketjussa. IMDb paljasti suomennetun nimen, joka on "mitä vittua". No tottahan se on, tässä elokuvassa on hermot pinnalla aika monella.



101. Vittorio Di Seca: Ladri di biciclette – Polkupyörävaras (1948) 10/10

Olispa tämä ollut se nro. 100 vuodelle 2011. Mä olen aina vältellyt elokuvaa, tietoisesti tai tiedostamatta, mutta se oli paljon parempi kuin olisin koskaan voinut odottaa. Neorealistisia elokuvia ei ole juurikaan tuoreessa muistissa, eikä katsottunakaan liikaa, mutta on helppo kuvitella miksi juuri tämä nostetaan lajin tunnetuimmaksi huippusuoritukseksi. Edellisen kerran olen liikuttunut kyyneliin muistaakseni Cría cuervosin kohdalla (kronologisesti lista kulkee uskoakseni: bicicleta – cría – tulikärpästen hauta – totoro), mutta tämä isän ja pojan yhteinen pyöränmetsästys nostattaa palaa kurkkuun mitä pienimmissä kohtauksissa ja hienovaraisimmin keinoin. 90 minuuttia riittää enemmän kuin hyvin kertomaan tämän kauniin ja lähes arkkityyppisen humanistisen tarinan.

Tuntuu että Polkupyörävaras on tunneälyltään esim. aikaisempaa In a Lonely Placea edellä vuosikymmeniä; tietenkään ei lähtökohtaisesti vertailukelpoisia elokuvia, mutta molemmat elokuvat kuitenkin pyrkivät lähelle ja sisälle päähenkilöitään.

Oma viikko:

Digiboksi



50. Payday



Tiesin toki, että tämä Rip Tornin tähdittämä country äijä ‑sekoilee leffa olisi kovassa maineessa, mutta ziisus mitä menoa. Vähän niinkuin Vanishing Point, The Gambler ja The Doors samassa paketissa. Rip Tornin paras roolisuoritus ja se on paljon se.



51. Jonah Hex



Käsittääkseni huonossa maineessa ollut sarjisfilmatisointi osoittautuikin oikein mainioksi. Brolin on mainio Hexinä ja ei muissakaan näyttölijöissä mitään vikaa ole. Erityisen onnistunut on sarjakuvamainen toteutus, ehkä ohjaajan taustalla animaatioiden parissa on jotain tekemistä asian kanssa. Elokuva floppasi jostain syystä todella pahasti. Harmi.

Viimeiset kolme viikkoa:

200. Moontrap (1989) **

Walter Koenig, Bruce Campbell ja ihan jännä tunnelma. Ei oikein muuta hyvää.



201. Horrible Bosses (2011) ***

Ihan hauska eikä ärsyttänyt juuri ollenkaan, eli ylitti odotukset.



202. Leviathan (1989) ***

Hienot gore-efektit (joita olisi saanut olla rutkasti enemmänkin) ja Peter Weller. Ihan kiva, mutta samalla myös aika unohdettava.



203. Ghost Warrior (1986) *

Kamala.



204. The Nest (1988) **

Ihan läppä.



205. Feeding Frenzy (2010) **

Critters-ja-muut-sellaiset-hirviöleffat ‑parodia. Ei katsomisen arvoinen jos ei Red Letter Median muut hommat ole tuttuja.



206. Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2 (2011) ***

Varmaan sarjan parhaita? Edellinen osa oli aivan turha ja tylsä, mutta tämä oli viihdyttävä eikä rakenne ole ihan niin perussettiä kuin voisi luulla, josta on kyllä vähän haittaakin. Loppu on hieman imelä, eikä tämä muutenkaan ole niin synkkä kuin parit edelliset osat vaan hauskaa fantasiaseikkailua ja parempi niin.



207. The Manitou (1978) ***

Hyvin kökkö, mutta loppu ja muut outoudet naurattivat ja nostivat täysin unohdettavasta jonkin verran paremmaksi.



208. Cave of Forgotten Dreams (2010) ***

Alussa olin innostunut, mutta loppua kohti kävi tylsäksi. Liian rajattu aihe, maalaukset käyvät liiankin tutuiksi ennen kuin päästään loppuun. Ei Herzogin parhaiden dokumenttien tasoa, mutta lähelle mennään.



209. Robot Holocaust (1986) ***

Hauska kalkkuna. Angelika Jager on hieno huono näyttelijä.



210. Asylum (1972) ***

Aika kökkö antologia, mutta loppu pelastaa ja onhan tämä muutenkin hyvin tehty.



211. The Pit (1981) **

Plääh, olisi niin helposti voinut olla parempikin.



212. Dr. Terror's House of Horrors (1965) **

Vielä kökömpi antologia, tylsiä tarinoita. Petter Cushing, Christopher Lee ja nuori Donald Sutherland eivät paljoa pelasta.



Tulipa myös ylitettyä yli 2000 arvostellun (ja nähdyn) elokuvan raja. Kaunkohan menee kolmeen tuhanteen?

Natsien maailmaa....

Mark Herman : The Boy in the Striped Pyjamas (2008) (sisältää pientä spoilausta)



Vaikutusvaltaisen natsiupseerin 8-vuotias poika tutustuu samanikäiseen juutalaispoikaan, joka on vangittuna keskitysleirille. Pojat juttelevat ja leikkivät, piikkilanka-aita toistensa välissä. Rankka kuvaus natsien suhtautumisesta juutalaisiin, pienen saksalaislapsen näkökulmasta. Julmia väkivaltakohtauksia sisältävän leffan loppuratkaisu on niin tyly, että jo senkin takia elokuva kannattaa katsoa loppuun. Hieno, perusdraamaa rankempi elokuva.



Vicente Amorim: Good (2008)



"Annoin pikkusormen, se vei koko käden"- tyylinen kuvaus kirjallisuuden professorista, joka pikkuhiljaa uppoaa "hyvin aikein", yhä syvemmälle natsien kieroon, mutta jännittävään maailmaan. Mukavan tempoinen draama, joka ei tarjoa mitään yllättävää, mutta jonka jaksaa kattoa loppuun asti.



Huligaanien maailmaan...



Lexi Alexander: Hooligans (2005)



I'm forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air

They fly so high, nearly reach the sky

And like my dreams they fade and die



Fortune's always hiding,

I've looked everywhere

I'm forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air

United! (clap hands) united! (clap hands)



... Kommenttia futishuligaani ketjussa.

VIIKKO 44

Muualla:



The Devil Rides Out (Terence Fisher, 1968) – Hammer-elokuvien ketjussa tarkemmat fiilistelyt uusintakatselusta

The Funhouse (Tobe Hooper, 1981) – Slashereiden parhaat ‑ketjussa yllärinosto

Vengeance (Chang Cheh, 1979) – herra ohjaajan omassa ketjussa tarkemmat tunnot





Täällä:



Dead Calm (Phillip Noyce, 1989)

Uusintakatselu vuosien takaa. Veitsi vedessä ‑tyyppinen asetelma alkaa kasvattaa ilkeitä hampaita ja homma muuttuu pian henkiinjäämisen painajaiseksi, kun toisaalla traagisesta menetyksestä toipuvan avioparin mies yrittää selvitä uppoavassa kuunarissa, toisaalla rajusti kajuutalla oleva pikkuvaimo sekopään käsissä. Avomeren ja pienen aluksen aiheuttamaa klaustrofobiaa hyödynnetään hienosti, kuten myös kolmea vahvaa näyttelijää vahvoissa rooleissa. Ainoa paha tyylirikko koetaan loppuratkaisussa, joka on suorastaan nolo. Se ei kuitenkaan riitä upottamaan vahvaa psykotrilleriä, vaikka vähäsen pisteitä syökin.



The New Invisible Man (Alfredo B. Crevenna, 1958)

Meksikolainen versiointi H.G. Wellsin synnyttämästä klassisesta hullun tiedemiehen hahmosta. Ja siinäpä ne tärkeimmät. Taustajuonena ja motivaattorina toimiva tohtorin veljen vangitseminen väärin syyttein ja hänen muuttamisensa näkymättömäksi itse tiedemiehen sijaan ei tuo oikeasti mitään uutta ennestään tuttuun tarinaan tai toteutukseen – jos näitä on nähnyt yhden, tiedät miten homma etenee. Toteutus on aikaansa ja budjettiinsa nähden tosin teknisesti varsin jees, kamalimpia yli- tai alinäyttelyjäkin välttäen. Tämä olisi varmasti ollut astetta veikeämpi tekstien kanssa espanjaksi enkkudubbauksen sijaan: tunteen palolla lausutut espanjankieliset repliikit olisivat tuonet hommaan oikeanlaista paatosta steriilin jenkkimölötyksen sijaan. Noh, suht' sujuvaa aikansa perusviihdettä. Eteenpäin.



Nude Nuns with Big Guns (Joseph Guzman, 2010)

Ainakin leffalla on sydän paikallaan, jos ensimmäisten minuuttien aikana esitetään päähinettä lukuun ottamatta alastomat nunnat pakkaamassa koksua katolisen kirkon kardinaalin laskuun. Superhalparituotannossa ripataan huolella Tarantinoa ja Rodriguezia (tarkemmin Kill Billiä ja Desperadoa), kun tehdään uuden sukupolven meksikotoiminnan henkistä lättäystä. Tissejä ja lesboilua on luvassa runsaasti, kuten myös roiskivia ampumahaavoja, typeriä repliikkejä ja helvetin huonoa näyttelemistä. Loppukohtaus menee helposti priceless-osastolle. Tämä oli hirveää paskaa, sellaisella melko hyvällä tavalla.



Sleepaway Camp II: Unhappy Campers (Michael A. Simpson, 1988)

Ei tämä ykköselle pärjää, mutta on omillaankin melko herkullista ryönää, erottuen toteutukseltaan ja tunnelmaltaan selvästi ensimmäisestä osasta. Kakkonen ei ota itseään millään tasolla vakavasti, mikä toimii sekä vahvana että heikkona lenkkinä. Tissejä ja slasheria on tarjolla vapaamielisellä otteella, kuin myös hupaisia one-linereita teinien päästessä hengestään, parhaana esimerkkinä helvetin isolla jyrsinterällä varustetun sähköporan esiin kaivaminen. Erityinen hengenottosuosikki oli . Alan ikonit on onnistuttu ryöstöviljelemään elokuvassa, vieläpä täysin avoimesti. Vähemmän tahallista komediaa, niin tällä mentäisi jos ei kuuhun niin ainakin sen kiertoradalle.



Super 8 (J.J. Abrams, 2011)

Spielberg on tuottajana pökälöinyt tästä wanhan koulun hirviöspektaakkelin sijaan jonkun helvetin pehmo-ET-Goonies-hybridin, joka tuo mieleen kaiken sen mikä Ray Bradburyn kirjallisuudessa on viturallaan. Hieman yllättäen vaikka koko paska on sälytetty lapsinäyttelijöiden niskaan, nämä kaiffarit hoitavat hommansa kotiin kiitettävästi. Mukana olevista aikuisista ei voi sanoa samaa. Muutenkin potentiaalia ja ideoita hukataan vasemmalle ja oikealle. Yksi pieni valopilkku koko hoidossa on, kun kakaroille ja katsojille valkenee ensimmäistä kertaa kunnolla, mistä hommassa on kyse. Muutoin kokemus on tavattoman muovinen, geneeristä äänimattoa myöten. Turha cocktaakkeli, sanon minä.



The Texas Chainsaw Massacre (Tobe Hooper, 1974)

Tämä oli pakko katsoa ihan parin viikon päästä tulevaa TCM 2:n valkokangasnäytöstä mehustellessa. Ensimmäistä osaa on fanitettu ensi näkemältä teinistä asti, ja fanipoika olen edelleen. Tämä on se sama tunnelmallinen syöksykierre painajaiseen likaisenruskeine värisävyineen ja unohtumattomine sadistiperheineen, kaikki tehot tallella. Hooper onnistuu loistavasti vaikeassa tempussa, jota on plagioitu enemmän tai vähemmän onnistuneesti monessa seuranneessa kauhuelokuvassa: protagonisteina on lauma varsinaisia itsekeskeisiä, jopa vastenmielisiä runkkareita, jotka katsojan mielestä ansaitsevatkin kuolla, mutta yksi vilkaisu vastapuoleen vakuuttaa, että kukaan ei ansaitse moista kohtaloa, ei edes tämä lauma kusipäitä. Tunnelmaa voi leikata, noh, moottorisahalla, mistä iso osa lankeaa erinomaisesti suunnitellun ja toteutetun äänimaailman ja viheliään sekapäisen iljettävän ränsistynyttä punaniska-estetiikkaa pursuavan miljöön ansioksi. Kuten myös sangen ihastuttavan sekopääperheen ja sen toteutuksen. Sama tiivistäen, ihan helvetin hienoa jälkeä ja todella omaleimainen elokuva, joka syystä on painanut pahaenteisen leimansa pop-kulttuuriin.



Trolljegeren (Andre Övredal, 2010)

Aidosti hauska, hyvin toteutettu horror-mockumentary. Kuivakka skandinaavinen huumori, tarinassa ja taustoissa hyvin hyödynnetty mytologia ja surahtaneet ideat löivät kättä sulassa sovussa. CGI-touhut olivat positiivinen ylläri, ollen sopivasti uskottavia ja hienosti irrallaan arkitodellisuudesta. Lopputulos oli mainio cocktail kotikutoisuutta ja ammattimaista jälkeä. Nauratti, vähän kauhistuttikin pari kertaa. Todella positiivinen yllätys ja hyvä näyttö norjalaisesta genre-elokuvaosaamisesta. Hakkasi Rare Exportsin.



Wrestling Women vs. the Aztec Mummy (René Cardona, 1964)

Miksi, voi miksi koko elokuva ei voi olla samanlaista sekoilua kuin mitä viimeiset vajaa puoli tuntia tarjoavat? Onko pakko katsoa sitä ennen noin tunti puuduttavaa, paskasti miten kuten kirjoiteltua ja näyteltyä rikosmysteeriä innottomine ämmävapaapainikatkoksineen? René Cardona, nimesi on yhtä kuin näkemyksetön sielunvihollinen joka vie puhdin kajahtaneimmistakin ideoista, kuten kiinalaiseksi maskeeratun huonon Fu Manchu ‑kopion japanilaisista (!) judotar-kätyreistä. Tulipa taas todistettua yksi kiekollinen unohdettavaa kuraa 60-luvun Meksikosta, jipii...

DVD

113. Unearthed aka Deep Fear * Todella tylsä aliens-species-rip-off ilman mitään originaalia ideaa ja kun toteutuskin on kökkö, niin ei todella kannata vaivautua.



Mutta se oli sitten viimeinen leffa Futuren Dark Label boksista, jonka ostin joskun 2½ vuotta sitten. Kova urakka oli kaikki katsoa, vaikka muutama ihan positiivinen ylläri joukosta löytyi.



BD

114. The Human Centipede: First Sequence En tiedä miten tätä voisi tähdittää. Tää koko konsepti on niin far-out, että olen lähes sanaton. Vaikka elokuvassa on huomattavasti vähemmän yksityiskohtaista gorea/iljetyskuvastoa sanan perinteisemmässä merkityksessä, on perusidea niin kipeä ja sen toteutus niin kliinisen epämiellyttävä, että mitään sellaista ei voi tämän päälle kaivata. Miten ne sai nuo näyttelijät tuohon hommaan? Tietyt epäloogisuudet tässä kyllä kiusaa, mutta kokonaisuus on siinä määrin vahva että kyllä tämä jää väkisin mieleen kummittelemaan.



Tuhatjalkaisen ja muutenkin kauhuvoittoisen viimeaikojen katseluhistorian päätteeksi oli pakko ”puhdistautua” katsomalla erä komediaa. Näistä tarkemmin Apatow-ketjussa.



115. Forgetting Sarah Mashall ***½.



116. Step Brothers **½



117. Pineapple Express **



118. Walk Hard ***½

Leo Meller II ( 7.11.2011 18:48)

Super 8 (J.J. Abrams, 2011)

Spielberg on tuottajana pökälöinyt tästä wanhan koulun hirviöspektaakkelin sijaan jonkun helvetin pehmo-ET-Goonies-hybridin, joka tuo mieleen kaiken sen mikä Ray Bradburyn kirjallisuudessa on viturallaan. Hieman yllättäen vaikka koko paska on sälytetty lapsinäyttelijöiden niskaan, nämä kaiffarit hoitavat hommansa kotiin kiitettävästi. Mukana olevista aikuisista ei voi sanoa samaa. Muutenkin potentiaalia ja ideoita hukataan vasemmalle ja oikealle. Yksi pieni valopilkku koko hoidossa on, kun kakaroille ja katsojille valkenee ensimmäistä kertaa kunnolla, mistä hommassa on kyse. Muutoin kokemus on tavattoman muovinen, geneeristä äänimattoa myöten. Turha cocktaakkeli, sanon minä.

Tuskin tosta voi Spielbergia syyttää kun koko projektin (jonka isä on J.J. Abrams) tarkoitus oli nimeenomaan olla tribuutti klassisisille Spielberg-elokuville.

KCrimso ( 11.11.2011 15:19)

Leo Meller II ( 7.11.2011 18:48)

Super 8 (J.J. Abrams, 2011)

Spielberg on tuottajana pökälöinyt tästä wanhan koulun hirviöspektaakkelin sijaan jonkun helvetin pehmo-ET-Goonies-hybridin, joka tuo mieleen kaiken sen mikä Ray Bradburyn kirjallisuudessa on viturallaan. Hieman yllättäen vaikka koko paska on sälytetty lapsinäyttelijöiden niskaan, nämä kaiffarit hoitavat hommansa kotiin kiitettävästi. Mukana olevista aikuisista ei voi sanoa samaa. Muutenkin potentiaalia ja ideoita hukataan vasemmalle ja oikealle. Yksi pieni valopilkku koko hoidossa on, kun kakaroille ja katsojille valkenee ensimmäistä kertaa kunnolla, mistä hommassa on kyse. Muutoin kokemus on tavattoman muovinen, geneeristä äänimattoa myöten. Turha cocktaakkeli, sanon minä.

Tuskin tosta voi Spielbergia syyttää kun koko projektin (jonka isä on J.J. Abrams) tarkoitus oli nimeenomaan olla tribuutti klassisisille Spielberg-elokuville.

Okei – kiitos infosta. Korjaan lausuntoani: J.J. Abrams on pökelöinyt ja Spielberg rahoittanut / hankkinut rahoituksen tähän tyhjänpäiväiseen cocktaakkeliin, joka olisi voinut olla hieno hirviöspektaakkeli.

EDIT: uskon kyllä myös näkemäni perusteella vakavasti, ettei vanha setä ole täysin maltttanut tuottajan pallilla istuessaan olla puuttumatta luomistyöhön ja vain katsonut sivusta kun hänen vanhoja töitään näin uskollisesti palvotaan. Menneisyyttä peilaten, esim. Poltergeistissa haisee Spielbergin kädenjälki siinä missä Hooperinkin, eikä se ole yksittäinen tapaus Spielbergin hääriessä tuottajana.

Leo Meller II ( 11.11.2011 15:37)

Menneisyyttä peilaten, esim. Poltergeistissa haisee Spielbergin kädenjälki siinä missä Hooperinkin, eikä se ole yksittäinen tapaus Spielbergin hääriessä tuottajana.

Poltergeist lienee ääriesimerkki siinä mielessä että Spielberg kai käytännössä ohjasi koko elokuvan Hooperin puolesta (korjatkaa jos olen väärässä, mutta näin muistelen että on kerrottu). Tuskin mies kuitenkaan nykyisin ehtii/haluaa joka tuotannossa roikkua läheskään niin tiiviisti mukana.

KCrimso ( 11.11.2011 16:11)

Poltergeist lienee ääriesimerkki siinä mielessä että Spielberg kai käytännössä ohjasi koko elokuvan Hooperin puolesta (korjatkaa jos olen väärässä, mutta näin muistelen että on kerrottu). Tuskin mies kuitenkaan nykyisin ehtii/haluaa joka tuotannossa roikkua läheskään niin tiiviisti mukana.

Ääriesimerkki, toki – siksi tulikin ensimmäisenä mieleen. Ja olihan siitä käsittäkseni joku virallinen "liiton" tms. tutkintakin aikoinaan jenkkilässä, oliko Spielbergin osallisuus itse asiassa niin suuri ohjauksessa, että hänet olisi pitänyt merkitä Poltergeistin "co-directoriksi" (miten tuo nyt sujuvaksi suomeksi käännettäisiin?). Virallinen lausunto oli että ei, vaikka ainakin puheiden mukaan taisi vähintäään henkilöohjaus mennä isosti Spielbergin piikkiin. Mutta kyllä lopputuloksessa on sen verran mukana myös rumaa ja likaista, että ei tainnut olla Spielberg yksin kaikesta tosiaankaan vastuussa.

Itse asiassa Poltergeistissa oli mielestäni vain hyvä että Spielberg toi mukaan söpöilevää perheidylliä, minkä Hooper sai sitten aika ajoin raivota kauhuiluillaan ja makaaberimmalla menolla palasiksi. Lopputulos on tarpeellisen skitsofreeninen, minkä vuoksi sen parissa viihtyy paremmin kuin vain toisen ääripään ollessa koko ajan valloillaan.

Leo Meller II ( 11.11.2011 17:36)

KCrimso ( 11.11.2011 16:11)

Poltergeist lienee ääriesimerkki siinä mielessä että Spielberg kai käytännössä ohjasi koko elokuvan Hooperin puolesta (korjatkaa jos olen väärässä, mutta näin muistelen että on kerrottu). Tuskin mies kuitenkaan nykyisin ehtii/haluaa joka tuotannossa roikkua läheskään niin tiiviisti mukana.

Ääriesimerkki, toki – siksi tulikin ensimmäisenä mieleen. Ja olihan siitä käsittäkseni joku virallinen "liiton" tms. tutkintakin aikoinaan jenkkilässä, oliko Spielbergin osallisuus itse asiassa niin suuri ohjauksessa, että hänet olisi pitänyt merkitä Poltergeistin "co-directoriksi" (miten tuo nyt sujuvaksi suomeksi käännettäisiin?). Virallinen lausunto oli että ei, vaikka ainakin puheiden mukaan taisi vähintäään henkilöohjaus mennä isosti Spielbergin piikkiin. Mutta kyllä lopputuloksessa on sen verran mukana myös rumaa ja likaista, että ei tainnut olla Spielberg yksin kaikesta tosiaankaan vastuussa.

Itse asiassa Poltergeistissa oli mielestäni vain hyvä että Spielberg toi mukaan söpöilevää perheidylliä, minkä Hooper sai sitten aika ajoin raivota kauhuiluillaan ja makaaberimmalla menolla palasiksi. Lopputulos on tarpeellisen skitsofreeninen, minkä vuoksi sen parissa viihtyy paremmin kuin vain toisen ääripään ollessa koko ajan valloillaan.

Tuottaja Frank Marshallin haastattelussa Fangoria ‑lehden numerossa 96, mies sanoo näin: "It was Tobe Hooper's film. He (Hooper) was there every day, he yelled action and he directed the actors. The only thing Steven and I did was act like very strong producers. We suggested scenes and shots like any strong producer would. Steven was prepping E.T. at the time, so how could he have been there directing? We influenced the movie, but as producers, not as directors."

Onhan näitä "vahvoja tuottajia" toki ennenkin nähty – tuottajia, joiden ehdotukset näkyvät kankaalla vähintään yhtä paljon kuin itse ohjaajan. Simpson/Bruckheimer ‑tuotannot tulevat ensimmäisenä mieleen elokuvista, joiden ilme on kovin samanlainen riippumatta siitä, kuka ex-mainos/musiikkivideonikkari ohjaajan tuolilla milloinkin on istunut.

Stake Land (2010) **

Post-Apokalyptinen road movie, jossa virus tms. on muuttanut ihmiset zombeiksi vampyyreiksi ja harvat selvinneet sinnittelevät siellä täällä. Mies ja poika matkaavat kohti kanadaa ja listivät siinä sivussa örkkejä ja pahiksia. Niin peruskauraa, että yhtään hyvää syytä en heti keksi miksi tämä on pitänyt tehdä. Visuaalisesti ihan tyylikästä jälkeä, mutta mitään uutta ei genreen tuoda, jos selkeää vampyyribuumilla ratsastamista ei oteta lukuun. Myös loppua kohti kasvavat typerät juonenkäänteet ja epäloogisuudet henkilöiden toimissa alkoivat suuresti ärsyttää. Ikäänkuin olisi tullut kiire saada leffa purkkiin.