Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

Machine Girl oli melkoisen fokusoitunut kostoleffa lopulta

Fokusoitunut ehkä, ja ehdottoman sympaattinen, mutta teknisesti melko onneton. Toimintakohtausten rytmitys ja editointi on aivan retuperällä, eikä normaalisti mainion Koh Nakagawan mitäänsanomaton soundtrack auta asiaa. Konetykin ääniefektien latteus oli vielä pahempaa – hernepyssykö se oli vai? Nishimuran elokuvat ovat 100 kertaa vetävämpää kamaa jo teknisessäkin mielessä.



Noh, Shockyn ennakkovastalauseita löytyy etusivulta

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

mutta mitä Zaborgar on? Sekoilua ja häröilyä josta ei jaksa piitata kun alkuviehätys alkaa haihtumaan puolen tunnin kohdalla.

Muistaakseni arvon herra totesi täsmälleen samaa myös kaikista 60- ja 70-lukujen tokusatsu klassikoista. Eipä siinä mitään, mutta laitetaan kommentti kontekstiin. Omani löytyy etusivulta

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

Luettelen tähän leffoja, jotka ovat paskahkoja juuri sen takia, että niissä ei ole kunnollista tarinaa vaan ylipitkää sekoilua, mahdollisesti sietämättömät määrät cgi:tä ja fanservicea:

‑The Great Yokai War

‑Yatterman ("Miiken paras elokuva"? C'mon man!)

‑The Good, the Bad and the Weird

‑Zaborgar

‑Sukiyaki Western Django

Pointti on hyvä, olen ongelmasta aivan samaa mieltä yleisesti ottaen. Kaivataan vähemmän Die Hard nelosia, enemmän Flying Guillotine kakkosia, jossa oikeasti ekploitataan valittu aihe luuhun saakka, ja luodaan täten personnallisia ja muistettavia elokuvia. Listan elokuvien huonoudesta en kuitenkaan ole samaa mieltä, paitsi The Good, the Bad and Weirdistä, joka tosiaan on onneton, muovinen ja ylipakattu teiniwestern.



Yatterman on sen sijaan aivan hillitön kaikkine epäsovinnaisuuksineen () sekä muine assetteineen. Onhan mukana hyvää j-poppia, söpö sankarityttö, komea sankaripoika, nahka-asuinen Kyoko Fukada (vaikka ei nahka-asuiselle Chiaki Kuriamalle pärjääkkään), jne. Mut tää hupi ei ehkä aukea nihilisteille



Tähän väliin olisi kyllä kiusausta haukkua yksi Shockyn ylistämä japsileffa lyttyyn, mutta en viitsi kun sen voisi yrittää kaupata foorumilla ensiksi

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

Kolmonenhan se sarjan paras on

No, eihän se ihan sietämätön ole, mutta turhanpäiväisyyden riemuvoitto kyllä. Miksi kuvata Tokiossa, kun saman käsikirjoituksen olisi voinut kuvata halvemmalla vaikka Brasiliassa? Varmaan kolme riviä olisi tarvinnut muuttaa kässäristä. Tai toisin päin: jos kuvataan Tokiossa, niin eikö ympäristöstä kannattaisi ottaa edes jotain irti. Tästä tuli vaan väärällä tavalla tyhmä olo, ikään kuin tehty niille jenkkituristeille jotka ensitöikseen Tokyo-Hanedalla kysyvät "missä on McDonalds (oon valitettavasti todistanut tämän tapahtumista)?



Ok, ehkä vähän henk. kohtanen kommentti, eikä se viitonenkaan ei ottanut ympäristöstään paljoa irti, mutta siinä oli tarpeeksi tyhmyys-coolius ‑kertoimia kompensoidakseen asiaa. Kakkosessa oli samaa imua. Ykkösestä ei ole jäänyt mieleen kun karmea soundtrack, päänsärky, sekö jotain epämiellyttäviä naaraita autojen konepellillä.

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

84. Pirates of the Crapbean 4 *

Yksi tähti kuitenkin ... merenneitokohtauksesta, joka sekin olisi voinut tosin olla paljon parempi.

Olinko ainoa jolle tuli mieleen tuosta kohtauksesta The Cove ja delfiinien metsästys? Tarkoituksellinen viittaus? Tyttöystävänikin huomasin tuon, vaikkei The Covea koskaan loppuun saakka katsonutkaan.

Hung Fist ( 5.7.2011 18:46)

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

Kolmonenhan se sarjan paras on

No, eihän se ihan sietämätön ole, mutta turhanpäiväisyyden riemuvoitto kyllä. Miksi kuvata Tokiossa, kun saman käsikirjoituksen olisi voinut kuvata halvemmalla vaikka Brasiliassa? Varmaan kolme riviä olisi tarvinnut muuttaa kässäristä. Tai toisin päin: jos kuvataan Tokiossa, niin eikö ympäristöstä kannattaisi ottaa edes jotain irti.

No, drifting on nimenomaan japanilainen juttu alunperin, siksi varmaan tokio eikä brasilia... Kolmososan urpo asenne japania (ja ihan kaikkea muutakin kohtaan) vain nostaa sen arvoa. Munkin mielestä ehkä sarjan paras elokuva. Kaikkihan ne on noin 4:n tähden leffoja toki. Uutta en ole nähnyt, mutta vaikuttaa huomattavasti tavanomaiselta nykyaikaiselta toimintaelokuvalta.

72- Cavara:

Deaf Smith and Johnny Ears (Los Amigos) (VHS), henkilökemioiltaan muikea mutta muilta osin hieman tasapaksu ja innoton myöhempien aikojen spagu. Juonipuoli toimii vielä, mutta intensiteettiä ei oikein löydy. Silti pakkokatsottavaa jo Neron ja Anthony Quinnin yhteistyön takia. ***



73- Schivazappa: Femina Ridens (Frightened Woman) (DVD), Tästäkin haluais tykätä enemmän, ideapuolella kyllä hieno hybridi useampaakin genreä, muttamutta... tempo laahaa pahasti ajoittain. Yksittäisiä neronleimauksia kyllä löytyy, loppupuolen Pierrot le Fou- henkinen luontoretki oli aika päräyttävä. Hmm... Plussaa myös Philippe Leroyn skitsoudesta ja Dagmar Lassanderin söpöydestä, mutta leffan kovin puheliaassa keskiosassa tuntuu, että ihan ei taidot riitä kiinostuksen ylläpitämiseen. Taattua 60/70-l meinikiä toki kauttaaltaan. ***



74- Kalatozov: Letyat zhuravli (Kurjet lentävät) (The Cranes Are Flying) (Leffassa), aukkojen paikkailua, liennytyksen ajan kuuluisin neukkuleffa pitää minkä lupaa, huikean pateettista slaavilaista WWII ja Siperia- melodraamaa, melankoliaa ja synkyyttä. Todella upeasti kuvattu ja aiheesta palkittu palkitseva klassikko. Eipä tästä muuta. ****



75- Edmonds: Ilsa: She Wolf of the SS (DVD), aukkojen paikkailua, yllättävän hyvällä otteella ohjattu, sysimustaa huumoriakin kukkiva genreklassikkohan tämä lopulta oli. Dyanne Thorne on aivan loistava pääosassa, ja roolitukset on muutenkin osuvia, mieleenjääviä ja karismaattisia. Odotuksista huolimatta positiivinen ylläri. Genreen kuuluvaa tympeää tyhjäkäyntiä tässäkään ei vältetä kokonaan, mutta lopulta hyvin pysyi mielenkiinto yllä loppuun asti. Jatko-osat tossa odottaa katselua. ***1/2



76- Camus: Orfeu Negro (Black Orpheus) (Musta Orfeus) (DVD), uusinta jonkun vuoden takaa ja edelleen ihan loistava. Aika vaikeeta tätä on kritisoida oikein millään tasolla, hienosti etenevä klassinen tarina kehittyy tasaisen upeasti ja koskettavasti vääjäämättömään loppuratkaisuun Rion karnevaalin syntisen kuumissa tunnelmissa. Tällä kertaa vakuuttivat myös upeas värikuvaus ja Jobimin musat. *****

Shocky ( 5.7.2011 17:42)

86. Transformers 3: Dark of the Moon *1/2

Hassua huomata kuinka suoraan materiaalia on kierrätetty.

Kevin Macdonald :

State Of Play (2009) ***

Kansanedustajan rakastaja murhataan lavastamalla tämä itsemurhaksi. Kun jutun todellisuus alkaa näyttää toista, alkaa juttua selvittämään myös poliisin lisäksi Russell Crowen esittämä lehtimies. Tapaukseen on kytkeytynyt Yhdysvaltojen valtion turvallisuuspolitiikka palkkasotilaineen ja homma haiskahtaa salaliitolta. Tyypillisen tapaa etenevä jännäri, jossa kuitenkin mukana hieman sanomaa lehdistön toiminnasta tällaisissa tapauksissa. Crowe vetää tuttuun tapaansa hyvän roolisuorituksen, samoin myös Helen Mirren. Crowen hahmo ajelee vanhalla Saabilla ja näyttää hieman hipiltä. Hauskin kohta on kun erään ruokalan seinällä on lista ihmisistä jotka saavat syödä paikassa ilmaiseksi. Listalla on vain yksi nimi, Bill Cosby ja sen alla teksti "Ei kukaan muu."



Peter Hyams : End of Days (1999) **

Arska vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvassa jännärissä jossa itse iso piru tekee tuloaan maapallolle. Arskan on suojeltava naista, jota Saatana etsii itselleen. Periaattessa melko tummasävyinen jännäri, jossa tosin Arskan rooli toimii omituisena kontrastina muulle elokuvalle johtuen hänen tahattoman koomisesta roolityöstään. Periaatteessa Arska on ihan väärin castattu rooliinsa jos Arska olisi täysi nobody, mutta jos miettii siinä valossa että elokuva oli pääosin arskan nimellä ratsastava box-office-elokuva, niin ymmärtää hyvin että homma voineen laskea lipputulojen myötä onnistuneeksi. Arska tienasi palkkaa neljäsosan elokuvan budjetista ja tuotto oli about tuplat budjettiin nähden (joista tosin suurin osa tuli jenkkien ulkopuolelta, jenkeissä elokuvan tuotto oli kai jonkin asteen pettymys). Elokuva itsessään cgi-tuliefekteineen on melko heikkoa tasoa eikä oikein nouse edes Arskankaan mittapuulla kovin korkealle.



David Cronenberg : Spider (2002) ***

Äskeisen Arska-leffan saatana esittää tässä elokuvassa Ralph Fiennesin esittämän "Spiderin" isää takaumissa, joissa valotetaan mielisairaalasta eräänlaiseen lepokotiin päässeen miehen menneisyyttä. Ilmeisen traumatioitunut mies muistelee mielessään lapsuuden tapahtumia joissa ankara ja lipevä isä teki hallaa pojan äidille ja oli myös ilmeisesti vaikuttamassa pojan mielenterveyden romahtamiseen. Fiennes tekee vahvan roolisuorituksen, mutta muuten elokuva on turhankin raskailla kierroksilla käyvä draama, jossa tarina on hiukka tylsäksi käyvä nykyisyyteen sekoittuva lapsuuden muistelu. Ei siis mielestäni vahvinta Cronenbergiä. Joku toinen voi tietysti olla asiasta toista mieltä.

Jean Becker:

Päiväni Margueritten kanssa (2010) **½



Kuvittelin että tämä olisi komedia mutta kyseessä olikin vakava draama. Depardieu oli vähän liian vanha ja lihava rooliinsa, muuten ihan ok pikkufilmi.



Anil Sharma: Farishtay (1991) **



Dharmendra ja Vinod Khanna salaisina agentteina kukistamassa hullua diktaattoria jossain Intian perämetsissä. Kolme tuntia ja vartti aivot ruhjovaa vammailua ei oikein tällä kertaa iskenyt, vaikka joitakin inspiroituneita älyttömyyden väläyksiä sisälsikin.



Pascal Chaumeil: Heartbreaker (2010) ***



Pari puistattavaa kohtaa mutta muuten sujuva ja onnistunut romkom.



Raj Kanwar: Jeet (1996) **½



Salman Khan tulee pilaamaan lupaavan Sunny Deol ‑ramboilun typerillä tanssiliikkeillään. Loppukohtauksessa onneksi riitti luoteja ja pyrotekniikkaa melodraaman ohella.



Francois Ozon: Potiche (2010) **½



Ei paljoa naurattanut vaikka vanhahtava puskafarssi-juoni olikin hauska. Deneuve oli tietty upea ja 70-luvun epookki oli myös luotu huolella.

VIIKKO 25

...taas myöhässä. Pitänee skarpata.



Omissa enemmän tai vähemmän asiaan kuuluviss threadeissaan käsiteltynä:



Fallen Angels (Wong Kar Wai, 1995) – Wong Kar Wain oma ketju

Off Balance AKA Phantom of Death (Ruggero Deodato, 1988) – Giallot

Samurai Rebellion (Masaki Kobayashi, 1967) – tuoreeltaan katsotut aasialaiset



Ja ne muut:



And Now the Screaming Starts (Roy Ward Baker, 1972)

Kyllä Hammerin perässähiihtelijätkin osasivat parhaimmillaan varsin paljon, ja Amicus osasi tehdä muitakin kuin episodielokuvia. Kokonaisuus lukeutuu Roy Ward Bakerin komeimman näköisiin ja tyylikkäimpiin ohjauksiin, missä auttaa paljon erinomainen ja kautta linjan hommansa huolella hoitava näyttelijäkaarti; erityisesti Stephanie Beacham hoitaa roolinsa kotiin antaumuksella. Erityispisteitä erinomaisesta miljööstä ja puvustuksesta, ja hyvin ajan hammasta kestäneistä erikoistehosteista. Tunnelma huokuu läpi elokuvan arvoituksellisuutta, vainoharhaa ja yliluonnollisen uhkaa, kantaen yli vähän kornimmatkin kohtaukset (joita on hyvin vähän – palvelijattaren putoilu portaikossa poltergeist-henkisillä taulujen heilumisella ja tuulen ujelluksella säestettynä tulee ainoana heti mieleen). Lopputulos on lähes yhtä kova kuin Piers Haggardin Blood On Satan's Claw, joskin tämä tapaus on eroottisuudessaan jähmeämpi ja vihjailevampi, eikä perinteisemmässä muodossaan ohita mainitun elokuvan hurmoksellista latausta. Synkkyydessään ja kohtalokkuudessaan taas tästä kyllästetymmäksi ei juuri voi mennä. Taattua laatua brittigotiikan ystäville, suorastaan parhaita lajinsa edustajia ja selkeästi aliarvostettu periodikauhuilu.



The Beast in the Cellar (James Kelley, 1970)

Amicus-yhtiön tuotannoista toiseen, tosin harvempia elokuvia tehtailleeseen Tigoniin. Tämä ei ollut aliarvostettu helmi, vaan syystä unohdettu haukottava räpellys. Puolitoista tuntia hätäisesti ADHD-kameralla kuvattua paria murhaa, loputonta kahden täti-ihmisen jaarittelua ja lässytystä, lisää lässytystä, vähän takaumia ja "yllätysloppu", kaikki toteutettu vähäisellä näkemyksellä ja hemmetin mielenkiinnottomasti. Ainoa lyhyt oivalluksen valopilkku on loppupuolella, kun lyhyesti menneisyys ja nykyisyys tapahtuu samaan aikaan toisen täti-ihmisen kertoessa vähän historiaa äärimmäisen närkästyneen ja pitkästyneen näköiselle poliisille (pystyin niin samaistumaan äijään, kun joutui minun laillani kuuntelemaan moista horinaa). Osaavissa käsissä tarinasta olisi saanut varmasti kelpo paketin, tällaisena tämä on tympeän pitkäveteinen.



La bête (Walerian Borowczyk, 1975)

Totaalisen päräyttävä kokemus. Loppumattomassa satiirisuudessaan ja häpeilemättömässä lihallisuudessaan uskomattoman iloluontoinen elokuva, joka tarjoaa hidastempoisuudessaan koko ajan jotain yllättävää. Kerrankin DVD:n takakansimainoksissa oli jotain perää – Buñuel lievissä hapoissa ohjaamassa pornoelokuvaa saattaisi saada jotain tällaista aikaiseksi. Silti, pornografisella kuvastolla pallottelu on tässä sen verran absurdia ja... noh... erilaista, että "pornoelokuva" on hyvin kaukana lopputuloksesta, ja kokonaisuus on kyllästetty sellaisella eroottisella latauksella että oksat pois. Sirpa Laine oli yksi parhaita Suomen 70-luvun vientituotteita, jos nyt ihmisestä voi tuotteena puhua.



Cobra Verde (Werner Herzog, 1987)

Herzogin ja Kinskin viimeiseksi yhteistyöksi jäänyt elokuva oli kaikista viidestä minulle se hämmentävin ja hankalin tapaus. Paljon hienoa kuvia ja miellyttävän mustan (no pun intended) koomisia juonenkäänteitä, mutta kokonaisuus tuntui vähän raskassoutuiselta.



Frightmare (Pete Walker, 1974)

Mahdollisesti erinomainen elokuva, mutta hallussa oleva Shriek Show'n DVD on viallinen, eli noin puolenvälin jälkeen sain katsella nykivää pikselimössöä. Pakkasi tosissaan harmittamaan, koska pidin alkupuoliskosta suuresti, ja levy on aikanaan ostettu jo nurin menneestä puljusta, jotain pari vuotta sitten. Media Blastersin kanssa en ainakaan halua aiheesta ruveta tappelemaan... Taistelin mössön loppuun, mutta asiaan on tosissaan palattava, kun saan uuden levyn tilalle.



Joe (John G. Avildsen, 1969)

Erittäin miellyttävä yllätys. DVD-julkaisun takakannen vigilante-synopsis ja mainoslätinät kannattaa ohittaa suosiolla, kyseessä on draaman ja luokkaerojen kyllästämä "todenmakuinen" tarina, kun nuorten kulttuuri kohtaa pahassa ja hyvässä vanhat arvot. Nimihenkilö ei ole varsinainen tarinan keskipiste, mutta toimii katalyyttina kaikelle. Tehokasta kerrontaa, ja Peter Boyle on huimassa vedossa Joena, joka saa monet persu-ehdokkaista näyttämään sataprosenttisen liberaaleilta. Muoto ja sisältö olivat niin vakuuttavaa tavaraa, että tarinan pieni poukkoileminen tuntui pieneltä synniltä niihin nähden. Suosittelen kokeilemaan tätä pientä helmeä arkistojen kätköstä. Tsekatkaapa myös Elitistin oma arvostelu, jos se ei ole entuudestaan tuttu.

George Schnéevoigt:

Laila ****½

Norjalainen mykkäelokuva kertoo kauppiasperheen lapsesta, joka päätyy muutaman mutkan kautta paikallisen poromiehen ottotyttäreksi. Laila kasvatetaan kuin lappalaistytär ikään, mutta siinä vaiheessa kun hän alkaa olla naimaiässä, tulee ongelmia: tyttö kiinnostuu "väärää heimoa" olevasta Andersista ja päättää jättää jo ennalta sovitun naimakauppansa sikseen. Komean näköisen, Stillerin ja Sjöströmin ruotsalaismykkisten tyylillä tehdyn Laila on tutustumisen arvoinen teos ainakin kaikille mykkäelokuvista kiinnostuneille. Flicker Alleyn dvd-julkaisu oli firmalle tyypilliseen tapaan hyvälaatuinen.



Raoul Walsh: Uncertain Glory **½

Errol Flynn esittää ranskalaista rikollista, joka päättää uhrautua natsivallalle ja pelastaa näin lukuisat maanmiehensä teloitukselta. Tylsä ja muutenkin horjahteleva elokuva, jota ei edes Flynn pysty pelastamaan.



John Gilling: The Plague of the Zombies ***½

Lapsuuden Hammer-suosikki toimii edelleen. Tarina on nähty moneen kertaan, mutta tunnelma on silti onnistunut ja kokonaisuus on aavistuksen verran parempi kuin vaikkapa The Reptilessä. Haudastanousukohtaus ei aiheuttanut enää painajaisia, kuten joskus takavuosina.



Clint Eastwood: Gran Torino ****½

Fritz Lang: Die Nibelungen *****



John Sherwood: The Creature Walks Among Us *½

Mustan laguunin hirviön toinen jatko-osa on umpisurkea ja kauttaaltaan tylsä tekele. Tällä kertaa ryhmä tiedemiehiä ja seikkailijoita pyydystää hirviön ja yrittää sopeuttaa sitä elämään maalla. Vedenalaiset kohtauksetkaan eivät herätä enää ihastusta, niitä kun on saanut katsella aiemmissa osissa jo aivan riittämiin.



F. W. Murnau: Tabu ***

F. W. Murnau: Tartuffe ****



Adam Green: Hatchet *

Ryhmä seikkailunhaluisia turisteja lähtee new orleansilaiselle suolle etsimään kummituksia, mutta siellä heitä vastassa on yli kaksimetrinen, pahasti epämuodostunut jätti, joka alkaa harventaa seuruetta säälimättömästi. Kyllä kai se pitäisi minunkin vähitellen alkaa uskoa, etteivät nämä leffat ole minulle mitään muuta kuin ajanhukkaa.



Michael Powell & Emeric Pressburger: A Matter of Life and Death ***½

P & P:n kovasti kehuttu elokuva kertoo brittilentäjästä, jonka pitäisi kuolla maahansyöksyssä, mutta onnistuu välttämään viikatemiehen ja jää henkiin. Ei aikaakaan, kun tuonpuoleisesta tulee tieto, että lentäjä on jäänyt henkiin harmittavan virheen vuoksi ja nyt hänen pitäisi täyttää kohtalonsa ja siirtyä kuolleiden kirjoihin. Mies on kuitenkin ehtinyt jo rakastua päällä , joten pohdittavaksi jää, onko hänen välttämätöntä lähteä ja jättää rakkaansa suremaan. Varsin mielenkiintoinen tarina eikä toteutuksessakaan nyt mitään suurempaa moittimista ollut, mutta silti jotain tuntuu jääneen puuttumaan. David Niven oli pääosassa mainio.



Arnold Fanck & G. W. Pabst: Die Weisse Hölle vom Pitz Palü **½

Fanckin ja Pabstin yhteistyönä syntynyt vuorikiipeilyelokuva on kestoltaan yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian paljon. Ensimmäinen tunti pohditaan kiivetäkkö vai eikö kiivetä, toinen tunti odotetaan pelastajia – siinä välissä joudutaan onnettomuuteen. Ensimmäinen tunti on hiton tylsä, jälkimmäinen puolestaan komea mutta turhan staattinen. Leni Riefenstahl näyttelee naispääosaa.



Jacques Tourneur: The Leopard Man **

Ernest B. Schoedsack & Merian C. Cooper: Grass: A Nation's Battle for Life **½

Murnau ( 10.7.2011 09:18)

Jacques Tourneur: The Leopard Man **

Huh. Olipas tylyt pisteet. Koska olen aikalailla sitä mieltä, että leffa ansaitsisi toiset mokomat kaksi yksikköä peräänsä, on ihan pakko mielenkiinnosta kysyä, miksi?

Anders Engström :

Vares – Pahan Suudelma (2011) **½

Uusi Vares-näyttelijä Antti Reini ja elokuvassa tapahtunut tyylinvaihto komediallisesta menosta vakavammin otettavampaan rikoselokuvaan verrattuna aiempiin Vares-elokuviin, tuntuu onnistuneen varsin hyvin. Tarina oli vain suhteellisen koukuton ja lopulta pettymys. Myös tarinankerronta on paikoin töksähtelevää ja jolle kertojaääni ei tee hyvää. Roolitukset melko ok. Parhain jännitys elokuvassa luodaaan mielestäni kohtauksessa,



Sammo Hung Kam-Bo : Dung Fong Tuk Ying aka Eastern Condors (1987) ***½

Yhdysvaltojen hallituksen toimesta on perustettu salainen operaatio, jossa Vietnamin sodan jälkivaiheessa olisi tarkoitus käydä tuhoamassa jenkkien Vietnamiin varastoon jättämät ohjukset ennen kuin VC saa ne käsiinsä. Operaatiosta vastaa joukko Aasialaisia jenkkien armeijaan "palkattuja" miehiä, joille on luvattu Yhdysvaltain kansalaisuus, tukku rahaa ja vapaus (koska taisivat olla sotavankeja). Hyvä viidakko-b-sotaelokuva joka on viidyttävä, sisältää paljon stuntteja, räjähdyksiä, taisteluita (niin asein kuin martial arts-tyyliin) ja hykerryttävän hahmogallerian (tosin miksi koominen änkyttävä sotilas kuolee niin aikaisin? Häneltähän olisi saanut taistelun keskellä mitä parhaimmat naurut). Omassa sarjassaan suositeltavaa katsottavaa.



Gideon Amir : Behind Enemy Lines aka P.O.W. the Escape aka Attack Force 'Nam (1986) **½

David Carradine tällä kertaa aikalailla Norrisin Missing in Action – elokuvia muistuttavassa Vietnamin sotaelokuvassa, joka sijoittuu Vietnamin sodan loppuvaiheeseen ja jossa hän esittää Eversti Cooperia, miestä jonka motto on että "kaikki palaavat kotiin". Tällä viitataan siihen että kaveria ei jätetä. Nyt eversti jää joukkoineen sotavangiksi, mutta saa yllättäen apua johtavalta vihollisen upseerilta joka tahtoo jenkkeihin ja sieltä kansalaisuuden itselleen. Cooper suostuu tähän sen jälkeen kun hän saa neuvoteltua, että mukaan lähtevät myös vankileirillä olevat muut jenkkisotilaat. Seuraa vaarallinen matka halki viidakon ja keskellä vihollisen linjojen.

Myönnän että katselin Leopard Mania hienoisen väsymyksen vallassa, mutta silti jäin kaipaamaan sitä tunnelmaa, mikä muissa Tourneurin kauhuleffoissa on ollut. Komean näköinenhän tämä oli – vaikkakaan ei I Walked with a Zombien veroinen – ja ensimmäiseen uhriin saakka varsin kiinnostava, mutta siihenpä se jäikin. Jos kerran olet sitä mieltä että tuplapisteet olisi annettavissa, pitänee varmaan kokeilla joku päivä uudelleen. Nyt ei kuitenkaan kahta tähteä enempää.

Murnau ( 10.7.2011 16:52)

Jos kerran olet sitä mieltä että tuplapisteet olisi annettavissa, pitänee varmaan kokeilla joku päivä uudelleen. Nyt ei kuitenkaan kahta tähteä enempää.

Eihän mua nyt kaikessa kannata uskoa, vaikka en missään mielessä kiellä yrittämästä uudelleen. Mutta kyllä henkilökohtaisesti tämä otti ja vaikutti lähes yhtä vahvasti kuin Cat People ja I Walked With a Zombie, vaikkei aivan näiden tasolle yllä. Muistieni mukaan mainitsemiesi tunnelmien jälkeenkin kierroksia ja draamaan riittää mukavasti, ja homma kääritään pakettiin vakuuttavalla otteella.

Pari viikkoa siltä osin mitä muistan:

DVD



57. Mystery of the Wax Museum



Michael Curtizin varhaunen techo colour kauhu tutusta aiheesta on hienoa katsottavaa.



58. Straigh into Darkness



Jeff "TCM3" Burrin lunnianhimoisin työ, mikä ei tietysti ole paljon. Juoni on niin typerä, ettei siitä sen enempää, mutta 2/3 elokuvasta toimii tunnelmaltaan hyvin.



59. New Barbarians



Ei ehkä parasta Enzoa, mutta Eastmanin rankaisumenetelmät ainakin toivat hyvän mielen. Yrittämisen määrästä ei tekijätiimiä voi ainakaan rangaista.



60. Deadgirl



Uudenpaa jenkkiläistä indiekauhua. Idea ei ehkä kanna koko elokuvan vertaa, mutta kivuttomasti tämän katsoi. Mukavaa oli myös se, ettei huumoria ollut ainakaan liikaa kipeää nekrofilia/alistus-aihetta keventämässä.



Digiboksi



34. Black Death



Sean Beanin pääosittama keskiaikakuvaus vertautuu väkisinkin Game of Thronesiin. Olin hetken ilooinen juonenkulusta ennen kuin matto vedetti viimehetkillä alta.



35. Ice Station Zebra



Tämä oli kyllä sellainen tylsyyden ylistys, ettei pahemmasta väliä. Yksi kohtaus toi tosin mieleen Star Warsin nerokkaan jätepuristinkohtauksen, eli ehkä tästä on versonnut jotain hyvääkin.



36. Ghost Writer



Polanskia heikoimmasta päästä.

DVD:

69. Exorcist III ***½ Varsin onnistunut jatko-osa omituisen kakkososan jälkeen. Alkuun enemmän hidastempoista poliisithrilleriä muistuttava elokuva lisää pikkuhiljaa kierroksia ja nerokkaan kylmäävän kuvaston ansiosta ollaan kohta syvällä paholaiskauhun syövereissä. Monia hienoja, tehokkaita kohtauksia, mutta loppu töksähtää eikä oikein tunnu "oikealta". IMDB paljastaakin ettei tämä ollut se loppu minkä Blatty elokuvaan oli kirjoittanut (ja ilmeisesti kuvannut myös). Suositeltava anyway.



70. Pusher **** Ensimmäinen katselukerta back in a day ei kolahtanut, mutta nyt osui jo paremmin. Kim Bodnia on totaalisen vakuuttava ja dokumentaarinen tyyli tuo vielä lisäuskottavuutta. Loppua kohden päähenkilön epätoivon voi suorastaan haistaa. En oikein keksi tästä mitään moitittavaa.



71. Kick-Ass ***½ Omituinen sekoitus teinikomediaa ja supersankarielokuvaa, joka lopulta toimii yllättävän hyvin. Kun alkuun virittyy katselemaan teinikomediaa, on toimintakohtaukset jopa yllättävän brutaaleja. Nic Cagekin on taas vireessä vähän nyrjähtäneenä isänä.



72. Pusher II ****½ Siinä missä ekan osan päähenkilö Frank on jotenkin osaava roisto, jolla on vaan tough luck, tämän päähenkilö Tonny on vaan totaalinen fuck-up ja looseri JA jolla on tough luck. Silti sitä alkaa jossain vaiheessa tuntemaan vastoinkäymisestä toiseen pyristelevää kävelevää onnettomuutta kohtaan sympatiaa. Ja loppu on suorastaan liikuttava. Hieno elokuva.



73. Pusher III ***½ Kolmannessa osassa seurataan Miloa yhden hektisen vuorokauden ajan. Helppoa ei ole pomomiehelläkään kun nuoremman polven rikolliset alkavat hyppiä silmille. Milo ei ehkä hahmona ole (minulle) niin kiinnostava kuin Frank tai Tonny oli, ja siksi koko elokuva jää enemmän etäiseksi ja sitä myöden sarjan heikoimmaksi osaksi, vaikka hyvä onkin.



Kaiken kaikkiaan Pusher on hieno elokuvasarja. Erityisesti kakkososa jäi kummittelemaan päähän, palan halusta tietää "mitä sitten tapahtui". Näiden pitäisi kuulua jokaisen koulun yhteiskuntaopin valistusvideoihin, esimerkkinä siitä kuinka glamouria rikollinen elämä oikein on.