Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Susser: Hesher ****½

Rautaa... Hupina kävin Nykissä katsomassa ja tämähän osottautui vuoden parhaaksi elokuvaksi tähän asti. Joseph Gordon-Levitt vetää uskomattoman roolin metallia kuuntelevana pitkätukkanilkkinä. Natalie Portmaniltakin hyvä sivuosa ja Piper Laurie loisti mummona. Pikkuskidi ei ärsytä yhtään.



Allen: Voyage to the Bottom of the Sea **½

Hieman kärsinyt ja tylsä tiede- / katastrofielokuva atomisukellusveneestä, joka yrittää pelastaa maailman. Ilmestyessään varmaan iso juttu. Näin tuomiopäivän alla, ehkä muutoin rasittavat uskonnolliset lätinät piristivät mieltä. Jättiläiskalmareista ja Lorresta plussaa. 60-70-luvun katastrofielokuvat on yleensä ihan helvetin tylsiä.



Godard: Made in U.S.A **½

Uh-huh. Ei ole nää tämmöset yhtään mua varten. Anna Karina ainoa piriste muuten ihan vitun tylsässä elokuvassa.

Artemisa Absinthium ( 21.5.2011 13:27)

Godard: Made in U.S.A **½

Uh-huh. Ei ole nää tämmöset yhtään mua varten. Anna Karina ainoa piriste muuten ihan vitun tylsässä elokuvassa.

Joo, eipä tuo ole millän tasolla sieltä Godardin terävämmästä päästä, vaikka ironia hetkittäin huvittaakin. Godard kompastuu liian usein noihin jenkki-antipatioihinsa.



Julien Temple: Absolute Beginners (1986)

Muistin tämän paljon surkeammaksi tekeleeksi, vaikka eihän tämä nytkään aiheuttanut jatkuvaa kliimaksia. David Bowie osasi oikeasti näytellä 80-luvulla, harmi että herra ei saanut riittävän montaa mahdollisuutta kunnon leffoissa.



John Gilling: The Plague of the Zombies (1966)

Kuten jo tuolla toisessa keskustelussa totesinkin, mielenkiintoinen ja piristävän erilainen zombie-elokuva. Taattua Hammer-laatua.

Keuhkotaudissa kelpaa tuijottaa ruutua...

61- Fukuda: War of the Monsters (Chikyû kogeki meirei: Gojira tai Gaigan) (VHS), Aika turha ja mitätön kumipuku- mättö. Ei nää oikein toimi yksinään selvin päin kattellessa. *1/2



62- Rossellini: Matka Italiassa (Viaggio in Italia) (DVD), Ennen tätä, vissiin neljän nähdyn pohjalta, olen aina pitänyt Rossellinia merkittävänä uranuurtajana, mutta jonka yksittäiset työt on aina jotenkin hutastun ja keskentekoisen oloisia. Mutta Matka Italiassa on kyllä erinomainen. Hillitty ja kypsä hajoavan avioliiton kuvaus saa mahtavaa voimaa Napolin maisemista. Ajoittaiset Rossellinimaiset ylilyönnit (Ingridin autoilumonologit) edelleen ärsyttää, mutta kyllä tässä oli harvinaista kiistämätöntä voimaa alusta loppuun. Tekstityksellisistä syistä tuli tsekattua lyhyempi enkkuversio, mutta kunhan kankaalla vastaan tulee niin varmasti käyn tsekkaamassa myös pidemmän Italia- cutin. ****



63- Wright: Hanna Leffassa, (näkemättä paskaa) Atonementin, (suhteellisesti) heikohkon P&P:n ja sen SELLOFILMIN jälkeen Joe Wright yllättää tekemällä täysipainoista ja reippaasti ott- euroroskaa sanan aivan parhaassa merkityksessä. Kuusamossa filmatun myötähäpeällisen huonon prologin jälkeen Hanna käynnistyy täyteen vauhtiin, ja sitten sukkuloidaankin ympäri Pohjois- Afrikkaa ja Eurooppaa kovalla fortella. Aussitähdistä Eric Bana on koko keston ajan todella ulkona hyvin huvittavalla tavalla, mutta Cate Blanchett vetää pisteet kotiin "tulkitsemalla" CIA- bitchinsä sellaisiin sfääreihin, että vieläkin hymyilyttää. Umpihöpsöä actionia, ääriinsä vietyjä henkilöhahmoja ja kunnon • juonikuvio yhdessä Chemical Brothersin loistavan soundtrackin kanssa takaavat nautinnon. Niin hölmöä mutta niin kivaa! Ja 12- ikärajan leffaksi tää oli yllättävän brutaali. Mitenköhän kovaa kamaa tää olis ollu jos merikelpoisuus olis ollu 18! ****



64- Capitani: The Ruthless Four (Ognuno per sé) (VHS), Heikko, hidas ja tylsä kullankaivuu spagu joka keskittyy liikaa tylsiin henkilöihinsä eikä äidy viihdyttämään missään vaiheessa. Kinski on aina kiva, mutta kovin vähällä käytöllä, ja George Hilton on ihan statisti. Ei näin. Plussaa Misirlousta. **



65- Herzog: Woyzeck (DVD), Teatterinomainen ja staattinen periodi- filmatisointi joka pyörii täysin Kinskin ympärillä. Kinskiä jaksaa toki aina kattella ja kun kestokin on lyhyt, kelpaahan tätä varauksella suositella. Leffaa latistaa pitkälti Herzogin valinta pitää staattista kameraa todella kaukana tapahtumista, mikä teatterinomaisuutta korostaa, etenkin kun leikkausrytmkini on kauttaaltaan kovin verkkainen. Mutta puhtaasti Kinski- showna: ***

Viime ja tämä viikko:

35mm



13. The Violent Streets (aka Thief aka Suurkaupungin lait aka Suurkaupungin hait).



Onhan tämä ihan tautisen kova leffa ja hienoa oli nähdä tämä kankaalta.



Digiprojektio ties miltä formaatilta:



2. Taxi Driver.



En kyllä ymmärrä, mitä hehkuttamista tässä restauroidussa versiossa on. Moni kohtaus näyttää paskemmalta kuin filmiltä koskaan, ei vähiten loppukähinä. Vaikka tämä on mun ikiaikainen suosikkileffani, niin nyt alkoi ärsyttämään tarinan janamaisuus ja muutamat klappivirheet + se että ohjaajalla oli cameo kahdessa kohtauksessa, mitä järkeä.



Digiboksi:



15. Hangover



Uusinta ja silti jaksoi naurattaa.



16. Men Who Stare at Goats



Eihän tämä toki kirjan veroinen ollut, mutta kyllä tietyiltä osin ihan hyvin tehty.



17. Wolfman



Kaikki paitsi ihmissuden riehuminen oli täysin kelvotonta. Anthony Hopkinsin voisi siirtää museoon.



18. Clash of the Titans



Vähän sama juttu kuin Wolfmanissa, kaikki muu aivan perseestä paitsi osa taisteluista.



19. Unthinkable



Mielenkiintoinen eokuva miehestä, joka on kätkenyt ydinpommeja Yhdysvaltoihin ja hänen kiduttajistaan, jotka yrittävät saada selville pommien olinpaikan ennen kuin ne räjähtävät.



20. Vertige



Wrong Way ranskalaisittain. Ihan jepa.



21. Kick-Ass



Hauska ja omaperäinen cross-over parodia(?). Taisi flopata aika pahasti, mikä on kyllä harmi.

45.

Snake Eyes (1998) ***

Sellasta perus kivaa viihdettä illaksi tämä trilleri. Nicolas Cage vetää taas tyylilleen ominaisen roolin, mikä ei ole pahitteeksi vaikka ihan loppuun asti alun meno ei jaksa kantaa.



46. Stand by Me (1986) ****½

Oli hatarat muistikuvat Stand by Me:stä kun olin sen joskus skidinä viimeksi nähnyt. Mieleen palautui kuitenkin mainio leffa neljän nuoren ikimuistoisesta kesästä. Lähes joka kohtauksessa on jotain ikimuistoista ja nuori näyttelijäkaarti vakuutti minut moneen kertaan, leffa ei ole kärsinyt vuosista ollenkaan, toimii yhä.



47. Mean Creek (2004) ****

Tästä lehvasta muotoutui melko vahvatunnelmainen draama, toki täysin todenmukaista fiilistä ei aina kohtauksista saa, mutta tarpeeksi hyvin rakennettu lehva jotta fiilis ei hirveästi notkahtele.



48. Bangkok Dangerous (2008) **

Plääh, jotenkin en saanut tästä otetta. Alkupuoli lupailee ihan keskiverto-leffaa, mutta sen jälkeen meno lässähti omasta mielestäni. Nicolas Cagekaan ei tarjoa roolissaan mitään erikoista (vaikka toisaalta hänen takiaan tämän katsookin), saatika muu näyttelijäkaarti, juonikin on mitä on.

Jones: Moon ****½

No eipä tästä enempää jaksa lätistä, mutta paras avaruus sci-fileffa sitten 2001:n ja Solariksen jälkeen.



Oblowitz: The Traveller **½

Alku helvetin jees. Kunnon kostomenoa ja Val Kilmer aivan järjettömän plösössä kunnossa. Loppupuolisko aivan uskomattomasti pereseilty pilalle. HV käsikirjoittajat, mitä vittua mietitte, menkää kirjottamaan kauniita ja rohkeita.

87.

The Punisher



Edellisestä katsomisesta oli vierähtänyt ehkä liian vähän aikaa. Eli ei noussut taannoisen valkokangasesityksen sfääreihin. Säväyttävä ja kaunis pätkä filmirullaa.



88. Boogeyman (2005)



Huhhuh kun oli huono. Ei tästä keksi mitään hyvää sanottavaa. Ei hirveästi huonoakaan, koska ei vain jaksa tuhlata ajatuksia moiselle tuubanderille. Vähäinenkin kiinnostus elokuvaan loppuu viimeistään silloin kun boogeyman visualisoidaan kankaalle. Yleensä nämä bööget toimivat parhaiten silloin kuin niitä ei näytetä ja annetaan mielikuvituksen tehdä tehtävänsä. Kiitos totaaliskeidojen efektien ja ideattoman ohjauksen, tämä elokuva todistaa tämän faktan 200 prosenttisesti.

Wolfgang Petersen:

The Perfect Storm (2000) *½

– Huh huh. Kuka olisi uskonut, että vielä 2000-luvulla näkee tällaista shittiä. Tämähän oli kuin joku kaiku reaganin ajan out-of-place ‑elokuvista. Kaverit lähtee merelle ja ajaa päin myrskyä. Taustalla pauhaa jonkilainen korni pastissi 40-luvun sotaelokuvien mahtimusiikeista, eikä säveltäjä (James Horner) ole tainnut kertaakaan katsoa mitä valkokankaalla itse asiassa tapahtuu. Sitten jäbät kuolemaa huokuvan cgi-myrskyn keskellä heittävät vakavoitumisen tai pelon sijaan yläfemmat aina, kun ratkaisevat yhdenkin ongelman. Meininki on lähempänä rodeota kuin katastrofielokuvaa. Lopussa ... Onneksi ohjaaja Wolfgang tajusi tämän leffan jälkeen ottaa pienen huilin, niin seuraava työ olikin taas ehtaa kultaa.



James Mangold: 3:10 to Yuma (2007) *

– Tämä tuli nähtyä joskus aikoja sitten mutta vieläkin elokuvan huikea "kasvukertomus" kummitelee mielessä, puhumattakaan loppuhuipennuksesta. Tuli jostain syystä mieleen Meren raivoa katsoessa.

VIIKKO 20

Jess Francoa kahden leffan edestä, Bloody Judge ja Oasis of the Zombies. Näistä herran omassa ketjussa.



Rocky (John G. Avildsen, 1976)

Ensimmäinen visiitti Rockyn pariin hopeakiekolta, viime näkemisestä on on jo tuhottomasti aikaa. Vaikka leffan rauhallinen ote ja näyttelijäsuoritukset miellyttävät, ei himppasen yksinkertaisen nyrkkeilijän tarina vakuuta ja kosketa minua henkilökohtaisella tasolla. Syltty ei varhaisteoksessaan ole varsinaisesti sen enempää luonnenäyttelijä kuin myöhemmissä kovanaaman rooleissaan, vaikka se täytyy sanoa että parhaansa kaveri tekee, onnistuen ainakin kerran todella koskettamaan pähkäillessään mahkuistaan iltaa ennen matsia. Itse finaalihuipentuma taas on aika tylsää päin nyrkkejä kävelyä ja murjomista, joka ei juuri luo illuusiota huippunyrkkeilystä. Kokonaisuus on hajanainen mutta sisältää myös varsin muistettavia hetkiä – ei arvostuksena veroinen mestariteos minun silmissäni, muttei huonokaan.



Die Schlangengrube und das Pendel (Harald Reinl, 1967)

Rippailu- ja trippailujuhlat käynnistetään Bavan Mask of Satanista lainaamalla, ja sitten pikku hiljaa sekoilun ytimeen – tai itse asiassa täydelliseen ytimettömyyteen. Valjuhko goottirymistely vailla päätä tai häntää kantaa ylimääräisenä riippakivenään täysin naurettavan kuuloista scorea, joka pahimmillaan tuo mieleen Spede-tuotannon ilman waka-waka-turhapurokitaroita. Kyseistä kyseenalaista herkkua saadaan nauttia ihan liikaa, Christopher Leeta ihan liian vähän. Toisaalta, herra Lee muistuttaa valitettavan paljon esillä ollessaan roolihahmoaan – kuolleista juuri herätettyä. Lex Barkerista on kyllä saatu ihan pätevä pakollinen sankari, ja Karin Dor menee siinä sivussa avujensa varassa. Näiden lisäksi positiivisiksi puoliksi jäävät parit lavasteen maalaukset ja surrealistisesti toteutettu ruumiita ja ihmisraajoja tursuileva metsä, jonka läpi matkataan kohtuullisen huuruisissa tunnelmissa. Kaikki muu onkin perinpohjaisen naurettavaa, mukaanlukien nimessä esiintyvän Poen novellin ryös... hyödyntäminen. Osaava ohjaaja olisi saanut näistä aineksista aidosti maistuvan sopan, Reinl tunaroi koko homman. Suositellaan katsottavaksi kaikkea muuta kuin selvin päin.

Tetsuya Nakashima:

Confessions (2010) ***½



Koulupoikamurhaajista kertova trilleri tasapainoilee aika onnistuneesti eksploitaation ja taiteen välissä.



Shinobu Yaguchi: Swing Girls (2004) ****



Koulutytöt soittamassa big band jazzia: loistava konsepti, loistava elokuva.



Sergiu Nicolaescu: Dacii (1967) ****



Roomalaiset ja daakialaiset nahistelevat komeannäköisessä spektaakkelissa.



Jacques Doillon: Ponette (1996) ****



Nelivuotias tyttö yrittää saada äitinsä palaamaan kuolleista erilaisin maagis-uskonnollisin keinoin. Victoire Thivisol tekee pääosassa sellaisen roolisuorituksen että oksat pois.

In the Heat of the Nightin kovapintainen afroamerikkalainen philadelphialaispoliisi Virgil Tibbs oli sen verran hedelmällinen elokuvahahmo, että hänen ympärilleen rakennettiin kaksi jatko-osaa. Ensimmäinen kantaa markkinointimielessä In the Heat of the Nightin kuuluisaa lausahdusta

053: Gordon Douglas: They Call Me MISTER Tibbs! (1970) 5/10



Philadelphia tapahtumakaupunkina on vaihdettu San Franciscoon, jossa etsivä Tibbs saa vastuulleen nuoren (ja spermatahrojen määrästä päätellen ilmeisen yleisen) naisen murhatutkimukset. Epäilty numero yksi on Tibbsin vanha ystävä, pastori Logan Sharp (Martin Landau), jolla oli ollut suhde murhatun kanssa. Tutkimus on hankala toisaalta henkilökohtaisen näkökulman vuoksi, ja toisaalta koska Sharp sattuu olemaan tunnettu ja pinnalla oleva poliittinen toimija. Sharp yrittää karismaattisella persoonallaan aktivoida köyhien asuinalueiden ihmisiä ja ajaa eteenpäin voimakasta paikallishallintoa; näin voimattomat ihmiset kykenisivät vaikuttamaan omaan elämäänsä ja kohtaloonsa. Pian ovella olevat vaalit merkitsevät tulenarkaa ajankohtaa, ja siten poliisin täytyy ottaa huomioon tutkimuksessa tietty hienovaraisuus.



Stressaava ja ihon alle työntyvä murhatutkimus ei voi olla siirtymättä myös Tibbsin kotiovien sisäpuolelle, jossa miestä odottaa vaimo (kotirouvamaisen kuuma Barbara McNair) ja kaksi lasta. Merkittävän painoarvon tarinassa saa Tibbsin pyrkimys olla rakastava aviomies ja hyvä kasvattaja. On sinällään sympaattisen huvittavaa seurata tulevaisuutensa eteen kovaa taistelleen Tibbsin kasvatuksellisia ongelmia: ärsyyntymistä kun oma poika ilmoittaa elelevänsä mieluusti Playboy-elämää isänsä rahoilla, tai miehen pedagogista reaktiota kun poika jää kiinni tupakan poltosta ulkovajassa, mutta pieni huvittuneisuus ei kuitenkaan tee perheidyllin seuraamisesta palkitsevaa.



They Call Me MISTER Tibbs! on oikeastaan draama-jännitys, josta ei löydy matalaotsaista tai viihdyttävää (positiivisessa mielessä tarkoitettuna) toimintaa ja asennetta. Työkuviot ja perhekuviot tuodaan esille nimenomaan Tibbsin henkilökohtaisen elämän kautta, mutta käsikirjoitus ei valitettavasti ole kovin kaksinen, sekä murha-casen draama että varsinkin perhe-elämän läpikäynti jää summittaiseksi läpsyttelyksi. Ja mikä onkaan tylsempää kuin puolitiehen jäävä draama? Myös puheet blaxploitaatiosta voi suosiolla unohtaa, rotukysymykseen elokuvassa viittaa ainoastaan Tibbsin ihonväri ja hänen uhmakkaan itsevarma asenteensa, joka on periytynyt alkuperäisestä elokuvasta. Yhtäkään rotuun liittyvää ristiriitaa elokuva ei ota esille. Tibbs ajaa Ford Mustangilla ja asuu hyvällä asuinalueella viihtyisässä talossa, no big deal. Ellen ole nukahtanut pahasti jossain vaiheessa, edes otsikon nimen mukaista kuuluisaa lausahdusta ei kuulla kertaakaan itse elokuvassa. Tuntuu aika selvältä, että elokuvaa ei ole alun perin kirjoitettu Virgil Tibbs –tarinaksi, vaan nimen kaupallisen potentiaalin vuoksi tavallinen poliisidraama on nopeasti ja pinnallisesti muokattu myyvempään muotoon. Tähän viittaa kaikki alkaen laimeasta Tibbsin kotikaupungin vaihtamisesta Philadelphiasta San Franciscoon.



Eli käteen jää pieni pettymys aiheen ja asenteellisen otsakkeen potentiaalin hukkaamisesta. Draamavetoista jännäriä, joka on sinällään sympaattista mutta ison osan kestostaan laahaa tylsänä.



054: Don Medford: The Organization (1971) 5/10



Toisen jatko-osan kohdalla voi jo hieman paremmin perustein puhua blaxploitaatio-elokuvasta, juuri sen verran toiminnallisempi ote on valittu, ja toisaalta geton olosuhteet ja erityisesti huumeongelma pyörii elokuvan keskiössä. Elokuvan nimi The Organization viittaa kasvottomaan ja monikansalliseen rikollisliigaan, joka pyörittää huumebisnestä Amerikan kaupunkien köyhillä asuinalueilla aiheuttaen monenlaisia ikäviä lieveilmiöitä. Tibbsin kotikaupungissa San Franciscossa huumeiden varjopuolet henkilökohtaisesti kokenut aktivistijoukko päättää tarttua ongelmaan ja alkaa taistella The Organizationia vastaan. Elokuva alkaa aktivistien huolellisesti suunnittelemalla iskulla huumeorganisaation peitefirmaan, josta he varastavat miljoonien arvosta heroiinia saadakseen tappavan aineen pois katukierrosta. Koska rikollisuus on levittänyt korruptoivat lonkeronsa myös SFDP:n ytimeen, aktivistit pyytävät suoraselkäistä Virgil Tibbsiä auttamaan heitä taistelussa suurta vihollista vastaan. Sääntöjen mukaisen protokollan rikkominen on vastoin periaatteellisen Tibbsin ajatusmaailmaa, mutta epätoivoinen tilanne kaduilla ja toisaalta heräävä epäluottamus omaa poliisilaitosta kohtaan saa hänet suostumaan ehdotukseen. Ylevällä tarkoituksella liikkeellä oleva aktivistijoukko on kuitenkin yrittänyt haukata hieman turhan ison palan kakkua, sillä pian heidän kannoillaan on iso joukko kovanaamoja.



The Organization on jonkin verran parempi kuin edeltäjänsä, eikä vähiten sen vuoksi että Tibbsin perhedraama on ymmärretty jättää pienemmälle huomiolle, toki perhe saa tälläkin kertaa oman osansa ruutuajasta. Kuitenkin monipolvinen juoni on hieman sekava, enkä valtaosan ajasta ollut täysin perillä tapahtumien syy-seuraus –suhteista. Epäselvyys johtaa helposti pieneen tylsistymiseen, niin nytkin, varsinkaan kun mitään erityisen päräyttävää WTF-sisältöä on turha odotella. Sidney Poitier on tietenkin karismaattinen mies, jonka läsnäolo tuntuu, mutta lisäksi keskeisissä rooleissa on Ron ”SuperFly” O’Neal ja erittäin kuuma mature, tarinan mukaan aikanaan 20th Century Foxille Marilyn Monroen kirittäjäksi hankittu Sheree North.



Yleisesti ihmetyttää, kuinka molemmissa elokuvissa on jätetty Virgil Tibbsin hahmon mieletön potentiaali käyttämättä... ilmeisesti In the Heat of the Nightin menestyksestä huolimatta ei uskottu, että isommalla ja viihteellisemmällä rotukysymyksen revittelyllä saavutettaisiin suosiota. Kaipasin Poitierin liekkejä täynnä olevaa ja läpitunkevaa tuijotusta hänen kohdatessaan pöyristyttävää rasismia ympäristössään... molemmat jatko-osat ovat ok, katsottavia, mutta en varsinaisesti lähtisi suosittelemaan.

Lewis Gilbert: Alfie (1966)

Michael Cainen Alfie on sellainen Auervaara, ettei pahemmasta väliä. Jostain syystä tämäkin leffa on jäänyt aina tähän asti katsomatta, mutta viimein tuli korjattua puute. Yllättävän tuore tekele, vaikka ajat ja tavat ovatkin muuttuneet – hurmuri on aina hurmuri. Denholm Elliottin pieni rooli "ongelmanratkaisijana", sekä Alfien heilaa hamuava Alfie Bass tuovat sopivasti lisäväriä keitokseen.



Guy Ritchie : Lock, Stock and Two Smoking Barrels (1998)

Taitaa olla vieläkin Ritchien kirkkain saavutus, joka ainoastaan paranee ajan myötä. Monia palasia on kierrätetty myöhemmissä töissä, mutta aivan samoihin ei ole päästy. Snatch. oli aikoinaan kelvollinen yritys.

"If the milk turns out to be sour, I ain't the kinda pussy to drink it."

Ferrara: Bad Lieutenant (1992) Muutamas uusintakatselu. 90-luvun merkkiteoksia, Keitelin heittäytymisen pitäisi olla pakollista opiskeltavaa kaikille näyttelijäksi aikoville. Uskonnollinen tematiikka aukeaa vasta näin vanhemmiten. *****



Eisner: The Crazies (2010) Re-maken esimerkkiä: vaatimaton alkuteos, tinkimätön uusi näkemys. Seesteinen kerronta onnistuu tavoittamaan sitä hankalasti määriteltävää seventies-henkeä, jota itse Romero-pappa ei ole enää tavoittanut moneen vuoteen. Ja antiseptinen sotilasmeininki on sangen tymäkkää. ***1/2



Dahan/Rocher: La Horde (2009) Ei täysin onnistunut, mutta suoraviivainen, brutaali, ranskalaisuuttaan häikäilemättömän herkullisesti hyödyntävä zombie-mättö. ***1/2



Allen: Cassandra's Dream (2007) Pakkomielteinen vertaaminen Match Pointiin hieman ihmetyttää. Perinteinen, hitchcockiaaninen tarina, jota kuitenkin kalvaa vähäinen uusintakatseluarvo. Kuitenkin Allenin 2000-luvun parhaimmistoa. ***1/2



Rodriguez: Machete (2010) Turskean lupaavasta alusta ja Danny Trejon yleiskaruudesta huolimatta ei lunasta odotuksia. Hämmentävä miljoonan mukasiistin hahmon sillisalaatti, joka "huipentuu" kotivideomaisesti rytmitettyyn loppurymistelyyn. Ja miten ihmeessä Robert De Niro on saatu huiputettua tähän mukaan? ***



Winkler: De-Lovely (2004) Metatasoillaan lutraava Cole Porter ‑elämäkerta sortuu melodramaattiseen, pitkitettyyn nyyhkyilyyn, mutta vahva perusidea rakkauden monimutkaisuudesta kantaa. Ja soundtrackin Porter-coverit ovat henkeäsalpaavan loistavia. Tästä muodostui meikäläiselle guilty pleasure ‑leffa, jonka katsomisen jälkeen oli pakko myöntää vanhenneensa jonkin tietyn emotionaalisen rajan toiselle puolen. ****

QCine ( 26.5.2011 00:37)

Ja miten ihmeessä Robert De Niro on saatu huiputettua tähän mukaan?

Miten niin? Sehän on se vanha setä, joka esiintyy lähinnä rupukomedioissa ja b-trillereissä, joten Machete sopii filmografian jatkeeksi mainiosti.

G.P.O. ( 26.5.2011 11:10)

Miten niin? Sehän on se vanha setä, joka esiintyy lähinnä rupukomedioissa ja b-trillereissä, joten Machete sopii filmografian jatkeeksi mainiosti.

No, toisaalta, nyt kun miettii... Vastaavasti tuota Bad Lieutenant ‑arviota piti minun alun perin lähestyä Taksikuski-vertailupohjalta Keitelin eduksi, mutten uskaltanut, koska paskaa olisi satanut niskaan takuulla takavuosien Argento-debatin malliin, joten peace.