Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

DVD:

79. District 9 **** Kovasti on tätä kehuttu ja aiheesta. Elokuvan alku on koominen, mutta nauraminen on kiusaannuttavaa, sen verran helppo on vetää yhtäläisyysmerkit avaruuden muukalaisten ja, noh, muukalaisten välille. Ihmisten vittumaisuus erilaisuutta kohtaan hierotaan naamaan, mutta ansaitusti. Sitten homma vasta lähtee käyntiin ja välillä eksytään enemmän toimintaelokuvan puolelle, mutta pointti kyllä pysyy mielessä. Never-heard päätähti on varsinkin alun ”dokumentti”-osuudessa mainio ja muistuttaa hyvällä tavalla kummalla murteella puhuvaa Jim Carrollia. Viihdyttävä elokuva, jota katsoessa on vähän väliä hieman epämukava olo.



80. City of the living dead ** Ekaa kertaa tämä klassikko. Juoni on melkoista haituvaa, hahmoista ei saa juuri mitään otetta ja kun epäkuolleet pystyvät ilmestymään tyhjästä ilmeisesti mihin vaan, voi rauhassa lopettaa miettimisen ja keskittyä ihastelemaan erilaisia ällötyskohtauksia. Ja niitähän riittää!



81. Taken ****½ Okei, tämä oli todella hyvä. Liam Neeson ei olisi mun eka valinta toimintaelokuvan tähdeksi, mutta tässä hän on kyllä erinomainen (ehkä juuri siksi). Ja juoni, johon on epämiellyttävän helppo samaistua, on riittävän yksinkertainen mutta määrätietoinen, jotta toimii. Ja onhan tää tyly.



Lisäksi Dexterin kolmas kausi, vähän pettymys kahden hienon kauden jälkeen, mutta kyllä tätä tulee jatkossa katsottua lisää.



Edit: ja kun kirjoitan Jim Carroll, tarkoitan tietysti Steve Carell.

Ghostbusters

Komedia, joka ei naurata, on ongelmissa. Kyllähän tämä oli kiva leffa silloin kun olin n. 10v, jolloin ei hirveän kriittisesti asioihin osannut suhtautua. Silti mulla oli jotenkin muistissa, ettei tämä hauska ollut, ennemminkin viihdyttävä. Ehkä sitä jotain tajusi jo silloin. Ja juu ei, Bill Murraysta ei ole eikä ollut maailman hauskimmaksi mieheksi, Aykroyd menee kevyesti ohi ja se ei ole paljoa se. ***



Shutter Island

Nyt tuli puun takaa ja kovaa. Eihän tätä kukaan ole juuri kehunut kuin keskinkertaiseksi. Tiedossa oli, että elokuvassa tulee olemaan lopputvisti, muttei tämä ollut ollenkaan yhden idean elokuva, vaan hemmetin tiukka viihdetrilleri. Eikä se loppukaan ollut yhden kohtauksen mittainen paljastus, vaan pidempi kokonaisuus ja silti asioita jätettiin kivasti auki, mikäli niin vain asiat haluaa nähdä. Hieno soundtrack, joka tekisi mieli hommata kotiin, mitä ei kovin usein tapahdu. Todella paljon muuten yhteistä Wicker Manin kanssa. *****



War Games

En nähnyt tätä silloin aikoinaan, ja tämä oli juuri niin hölmö kuin kuvitella saattoi, vaikka sinänsähän idea olisi (melkein) ajankohtainen ja hyödynnettävissä vaikka vieläkin. Nörtit – tai siis itseäni vielä nörtimmät – varmaan naureskelisivat tälle vielä enemmän. **



Edmond

Alusta pidin paljonkin, jotenkin hirveän aidon oloista lavasteista huolimatta. Loppua kohden alkaa tökkimään, koska nämä näytelmän näköiset elokuvat ei ole ollenkaan mun juttuni. Ihmeellinen casting tähän oli kyllä saatu. **



Expendables

Omassa threadissään tämän ongelmat on aika hyvin niputettu. Itse lisään siihen vielä täysin mielenkiinnottoman loppukahinan ja Lundgrenin. Jotenkin Dolph kävi lähinnä sääliksi. Tai sitten se on vain todella kova näyttelijä. Enkä todellakaan ymmärrä miksi Rourkea pitäisi tässä kehua. Stallone on kyllä härskin näköinen jätkä. ***



Land of the Dead

Uusinta. Edellisestä kerrasta ei paljoa muistikuvia ollut ja ymmärrän sen. Romeron alkupään tuotokset – imho – saivat turhaan ylimääräistä arvostusta kun niissä oli olevinaan(?) mukana pienen pieni ajatuksen siemen. Diary of the Deadissä homma kusi jo ihan täysin, ja tässäkin ollaan jo syvällä. Big Daddy on kiva zombi ja Asia aina kiva mikä hyvänsä. Viihdyttäähän tämä kuitenkin semisti, ja homma on sopivan old schoolia kiitos efektien. ***



Naked You Die

Voi voi, joskus muinoin yritin tätä katsoa ja taisin nukahtaa, enkä ihmettele. Lupaavasta nimestään huolimatta elokuva on kesy (1968 toki jo valmistunut) mutta myös tylsä, tylsästi lavastettu ja hölmösti ylinäytelty. Musiikki ei kuitenkaan ole huonoa ja kuvauksessa on ideaa. Silti giallo sieltä huonommasta päästä. **

k-mikko ( 6.8.2011 23:27)

War Games

En nähnyt tätä silloin aikoinaan, ja tämä oli juuri niin hölmö kuin kuvitella saattoi, vaikka sinänsähän idea olisi (melkein) ajankohtainen ja hyödynnettävissä vaikka vieläkin. Nörtit – tai siis itseäni vielä nörtimmät – varmaan naureskelisivat tälle vielä enemmän. **

Heh, Wargames olisi kyllä hauska nähdä pitkästä aikaa uudestaan. 10-12-vuotiaana kasariscifisuosikki ei ollut esim. E.T. eikä Viimeinen suuri seikkailija vaan tämä. Siis joskus vuonna 1999 jolloin kovan internet-hehkutuksen aikana oli hauska nähdä, että oli ne konstit ennenkin.

moska ( 7.8.2011 00:29)

k-mikko ( 6.8.2011 23:27)

War Games

En nähnyt tätä silloin aikoinaan, ja tämä oli juuri niin hölmö kuin kuvitella saattoi, vaikka sinänsähän idea olisi (melkein) ajankohtainen ja hyödynnettävissä vaikka vieläkin. Nörtit – tai siis itseäni vielä nörtimmät – varmaan naureskelisivat tälle vielä enemmän. **

Heh, Wargames olisi kyllä hauska nähdä pitkästä aikaa uudestaan. 10-12-vuotiaana kasariscifisuosikki ei ollut esim. E.T. eikä Viimeinen suuri seikkailija vaan tämä. Siis joskus vuonna 1999 jolloin kovan internet-hehkutuksen aikana oli hauska nähdä, että oli ne konstit ennenkin.

Spoileri

Lopetus, jossa supertietokone tajuaa paitsi kylmän sodan myös RISTINOLLAN järjettömyyden teki silloin joskus vaikutuksen jenkkielokuvalle epätyypillisessä fatalismissaan.

Myös elokuvan tietoturvaratkaisut olivat kohdillaan. Ilahduttavaa oli myös päähenkilön ristiriitaisuus: todella fiksu ja kiinnostunut tietokoneista, koulussa ei kuitenkaan pärjää kun on vaarattomalla tavalla häirikkö eikä beibin pokaamisessa ole mitään ongelmaa.

Oma viikko:

35mm



20. The Eagle



Alanyan paikallisteatterissa lusittu "elämys". Kuva välillä todella epätarkka, äänessä häiriöitä ja väliaika kelanvaihdon aikana! Itse elokuva alkaa lupaavasti, mutta loppua kohden sitä taas muistaa, ettei ohjaaja Kevin Macdonald oikeasti osaa mitään (vrt. Last King of Scotland). Pääosassa FIghtingista ja GI Joesta tuttu Channing Tatum, joka on ihan jees roomalaissoturina, joka matkaa Skotlantiin palauttamaan isänsä häviämää kunniaa. Elokuvan ideassa olisi ollut mahdohdollisuudet hyvään sandaaliactioniin, mutta homma luiskahtaa puolessa välissä todella epäuskottavaksi.



Digiboksi:



37. The Losers



Tämän leffan jälkeen ymmärtää paremmin sen, ettei Stallone nyt niin pahasti mogannutkaan Expendapelisinsa kanssa. Tässäpä hyvin saman tyyppien tarina ja aito yhden tähden toteutus. Pystyin alun jälkeen katsomaan tätä noin 5 minuutin erissä, kun yleinen paskuus ottu niin paljon päähän. Hyvin vaikea uskoa, etä tämä tuli DC Comicsin tallista, kun läjä muistutti enemmän WWF-tuotantoja.



38. 500 days of Summer



Vitun ärsyttävää paskaa. Voi saatana



39. Cop Out



2000-luvun Jästipää jeparit. Välillä erinomaista meininkiä, jossa toteutus rikkoo totuttuja kaavoja tehokkaasti. EN ole nauranut minkään Kevin Smithin elokuvan aikana yhtä paljon. Tuleva kulttiklassikko.

k-mikko ( 7.8.2011 08:21)

Myös elokuvan tietoturvaratkaisut olivat kohdillaan. Ilahduttavaa oli myös päähenkilön ristiriitaisuus: todella fiksu ja kiinnostunut tietokoneista, koulussa ei kuitenkaan pärjää kun on vaarattomalla tavalla häirikkö eikä beibin pokaamisessa ole mitään ongelmaa.

Ennen kolmannen maailmansodan uhkaan siirtymistä, leffa saattaa esittää jopa realistisimmat hakkerikonstit mitä missään leffassa on muuten esitetty : roskisten kaivelu, puhelinnumeroiden läpikäynti koneellisesti ja muu meininki. Ilahduttaa on myös niiden ohjelmointijamppojen etiikka 'jätän aina takaportin kaikilla oikeuksilla jokaiseen tekemääni ohjelmaan'.



Taisi olla vielä 5 vuotta Wargamesin jälkeenkin kun nasankin eräälle koneelle pääsi ilman salasanaa, riitti kun tiesi osoitteen tai puhelinnumeron. Huhujen mukaan eräs laukaisu jouduttiin siirtämään tämän vuoksi.

VIIKOT 29 ja 30

Tuoreeltaan nähtyjen aasialaisten elokuvien ketjussa:



The Assassin (Chang Cheh, 1967)

Samurai Assassin (Kihachi Okamoto, 1965)

Swordsman (King Hu ja kumppanit, 1990)



Lisäksi:



The Big Racket (Enzo G. Castellari, 1976)

Nyt on suorastaan pakko käyttää eksplisiittiä: leffan avauskohtaus ja soundtrackin käynnistyminen alkutekstien rullatessa olivat aivan VITUN kovia! Niin kovia, että kollaasi piti heti kärkeen katsoa kahdesti ennen kuin pääsi etenemään elokuvassa. Eikä loppukaan tuottanut pettymystä, vaan luvassa oli melko monta minuuttia juonivetoista vigilante-hurmosta, kovaa 70-luvun italotoimintaa unohtamatta. Todella nautittavaa machismo-viihdettä joka minuutilta.



Children Shouldn't Play with Dead Things (Bob Clark, 1973)

Yllättävän paljon sitä pystyy antamaan anteeksi huonoja puolia, jos saa elokuvan kestosta suhteellisen vähän erittäin hyviä puolia vastineeksi. Clark-Ormsby ‑parivaljakon näkemistäni kolmesta yhteistyöelokuvista tämä on se epätasaisin, mutta kyllä tässäkin saadaan kääntymään vaivaannuttava amatöörimäisyys ja kehno näyttely hieman junnaavine, kevyen koomisine tarinoineen ensin astetta pimeämmälle puolelle ja lopuksi kakofoonisine ääniraitoineen toimivan fantastiseksi, jos ei uskottavaksi haudastanousemis-spektaakkeliksi romeromaisine otteineen. Hyvin teatraalisen näyttelynkin huomaa antavansa anteeksi, sillä herraisä sentään, koko zombinruokaretkuehan koostuu amatöörimaisesta näyttelijäseurueesta. Itse Alan Ormsby misantrooppis-sadistisena tuottaja-ohjaajana heiluu parhaimmillaan suorastaan herkullisten vuorosanojensa ja sirkusirehtöörin kuteidensa kanssa jatkuvasti naurettavan ja toimivan välillä. Kuten parivaljakon Deranged, on tämäkin vuorotellen hysteerisen hauska ja oikeasti pelottava. Paras mainitusta kolmesta on silti Dead of Night.



The Church (Michele Soavi, 1988)

Kas näin taas Italiassa 80-luvulla... Ei koko touhussa hirveästi järkeä ole, mutta Soavi on sen luokan omaperäinen visualisti, ettei viehättävästä ulkoasusta voi olla tykkäämättä, niin kauan kuin ei erehdy hetkeksikään ajattelemaan juonen epäloogisuuksia ja ihmisryhmän idioottimaista käytöstä. Irrallisessa ihmekohtauksessa wanha wihtahouskin pääsee pistämään lihaa piiloon otoksessa joka on lähes suoraan karannut Rosemary's Babysta. Nätti kun karkki, ja yhtä maukas jos syö vain pinnan eikä kajoa hötömpään sisukseen.



Devil Times Five (Sean McGregor & David Sheldon, 1974)

Vika saattoi hyvinkin olla tällä kertaa myös katsojassa, mutta tämä onnistui enemmän pitkästyttämään kuin kiinnostamaan kaikessa mustan komiikan sekaisessa meiningissään. Koin toteutuksen mielikuvituksettomaksi posotukseksi ja kersojen touhut ärsyttäviksi, eikä ohjaaja saanut oikein minkäänlaisia tehoja irti näyttelijäkaartistaan. Tuntui siltä että hyviä naamoja meni hukkaan. Lisämiinusta tyylittömistä tyylivalinnoista, kuten stilleistä ja jopa loputtoman tuntuisista hidastuksista. Pysyttelen Who Can Kill a Childissa, kiitos – tuoreemmista tuotoksista myös The Children antaa tälle lumipesut milloin haluaa.

Vähillä eväillä mennään edelleen. No ens viikolla varmaan ehtii leffaankin. Tai sit.

129. X-men origins: Wolverine

Tää jäi aikanaan väliin, mutta olihan tämäkin tasaisen laadukasta x-meniä. Ainoa ongelma (kohtuu suurikin)on täysin epäonnistunut casting. Ryan Reynolds Wadena, Schreiber Sapelihampaana, Danny Huston Strykerinä (häviää 6-0 nolla Coxille), Will.i.am...



130. Sensuela

Tulipahan tämäkin aukko "sivistyksessä" paikattua. Ei mitään huikeita säväreitä kuiteskaan.



131. Mighty Peking Man

Koskettava.



132. Hitman

Perus Norrisia. Michael Parks säväyttää.

Red Right Hand ( 7.8.2011 20:28)

131. Mighty Peking Man

Koskettava.

Herkkä. Kaunis.

074. Jeff Lieberman:

Remote Control – Kauko-ohjattu Kuolema 4/10

Aijai, todella paljon huonompi kuin Blue Sunshine, vaikka idea on kutkuttava. Avaruusoliot ymmärtävät käyttää 80-luvun vuokraelokuvabuumia hyväkseen aikeessaan tuhota ihmiskunta. Alienit laskevat vuokraamoihin sci-fi-elokuvan, joka muuntaa katsojansa raivopäisiksi murhaajiksi. Nuori vuokraamotyöntekijä Cosmo (Matt Dillon) pääsee juonen jäljille, mutta kaksoismurhaepäily varjonaan joutuu etenemään tutkimuksissa yksinään todistaakseen syyttömyytensä.



Liebermanilla oli käytössään vain puolet tarvittavasta budjetista (3 miljoonaa dollaria 6 miljoonan dollarin sijaan), ja moni asia oli muutenkin mennyt pieleen kuvauksien... Leffa on siis epäonnistunut jopa luojansa mielestä. Rasittavan katkonainen, dorka ja väkinäinen kalkkuna, mutta kaikesta huolimatta Lieberman saa ajoittain läpi visiotaan ja näissä jaksoissa on sitä kaivattua äkkiväärää tunnelmaa.



Toiminee monelle hauskana kurkistuksena tuohon lyhyeen hetkeen 80-luvulla, kun (VHS-)elokuvien vuokraaminen oli iso juttu ja alalla oli useita yksityisiä toimijoita keskitettyjen ketjujen sijaan.



075. Philip Ridley: Heartless (2010) 7/10

Hämmentävä ja mielenkiintoinen elokuva.



Ridley kuvaa elävästi East Endin katuja, joilla hän on kasvanut ja jotka ovat yhä hänen kotialuettaan; harmaasta poikkeavien kasvojen antaminen omalle asuinalueelle on yksi elokuvan lähtökohdista. Toinen keskipiste on nuori mies Jamie (loistava Jim Sturgess), jolle maailma näyttäytyy kaoottisena ja vailla merkitystä tuovia kiinnekohtia. Kaikki ikävät piirteet elämässä tuntuvat tiivistyvän Jamien toista kasvojen puoliskoa peittävään sydämen muotoiseen syntymämerkkiin, joka aiheuttaa kantajalleen ylitsevuotavan suurta häpeää ja itseinhoa, tehden hänestä syrjäänvetäytyvän ramman. Kaaoksen keskellä East Endin katuja kuvatessaan Jamie huomaa demonien vaeltavan kaduilla levittäen väkivaltaa ympärilleen. Löytönsä kautta hän tapaa päädemonin, joka lupaa poistaa syntymämerkin pientä palvelusta vastaan..



Heartless ei tunnu yrittävän välittää mitään erityistä viestiä, vaan lähinnä kuvata sitä, kuinka päämäärättömänä ja ahdistavan sekavana maailma voi pahimmillaan näyttäytyä... tuon kaoottisuuden kautta elokuva sovittelee askeliaan draaman, kauhun ja jopa romantiikan välimaastossa. Pidän siitä mitä tässä pyritään kuvaamaan, sokkeloista maailmaa, mutta ehkä mä olisin kaivannut hieman toisenlaista rakennetta, sillä tällaisenaan vasta lopussa paljastuva elokuvan catch on hieman vaisu.

Jim Sturgess on huima, ja pitää elokuvaa pystyssä omalla roolisuorituksellaan.

Tulipa katsottua pitkästä aikaan oikein kunnon hyvänmielen elokuva, eli Lars Von Trierin

Antichrist. Ainoina näyttejöinä esiintyvät Dafoe ja Gainsbourg heittävät uskomattomat roolit. Omat pelkonsa ja masennuksensa hienosti valkokankaalle siirtänyt ohjaaja tekee niin ikään visuaalisesti parhainta jälkeään. Dogma 95 säännöistä ei nyt tosin ole tietoakaan, mutta hyvä niin. Äänimaailma ja kuvaus ovat myös ensiluokkaista. Alun hiemasta laahustamisesta huolimatta Antichrist on varsin sykähdyttävä teos. Tunnelma saadaan pidettyä suhteellisen häiriintyneenä aina alun prologista lähtien ja . Elokuvan jälkeen on edelleen hieman häiriintynyt olo ja kaikesta hyvästä huolimatta Antichristiä ei varmasti tule katsottua, ainakaan ihan heti uudestaan.

Olen Ray:

Mind Twister *

Pehmopornoilua ja eipä juuri muuta. Telly Savalas & Richard Roundtree tekee silti hommansa ammattiylpeydellä.



Schepisi: The Russia House ***1/2

Kylmä sota oli parempi vaihtoehto, kuin tämä nykytilanteen valtioiden konkurssi ja ekonomistien päivittäinen hurskastelu. Älyttömän kova kaarti, jonka heikoin lenkki oli valitettavasti Michelle Pfeiffer josta ei saa leningradilaista naista tekemälläkään. Montakohan kaksois / tripla-agenttia KGB, CIA & MI5 maailmassa parhaimmillaan oli.



Kormákur: Inhale ****

Jytäkkä elokuva elinturismista ja siitä miten pitkälle ihminen voi mennä lapsensa pelastamiseksi. Elokuvan kruunaa epätodellinen lopetus ja Delmot Mulroneyn nappirooli.

Balaguero: Rec *** Sujuva, mutta yllätyksettömyydessään kertakäyttöinen käsivarakauhuilu. Toisaalta, jos tämä epidemia olisi tapahtunut Suomessa, niin homma olisi takuulla pysynyt hallinnassa. Pakkoko on puhua käsillä koko ajan, panikoida ja kusta asiat sättäämällä, pirun spaniardit: sitä saitte mitä tilasitte. Lisäksi korpeaa kanssa tuo elokuvan epäonnistunut nimi/logo. Aina sen lukee, että "I [sydän] REC". Rakastan rec:iä! Painakaa nyt t-paitoja vielä.



Scorsese: The Aviator ***1/2 Mukaansatempaavahan tämä on jopa tällaiselle maakrapupiipertäjälle, joka haluaisi epänormalisoida ihmisen lentämisen asap. DeCaprio oli liian pätkä, eikä mielestäni istunut muutenkaan rooliin, muttei toki ärsyttänytkään. Howard Hughesin tarina kannattaisi jonkun kertoa loppuun, mutta vain sillä ehdolla, että mukana olisi sotateknologiaa kyseenalaistavaa oppenheimer-ulottuvuutta rankemman päälle.



Watkins: Eden Lake ***1/2 Kaikenkin uhalla: tämä oli juuri passelia katsottavaa näiden Lontoon-mellakoiden aikana, ja kun pohjalle tuli alkuillasta vahdattua vielä muutama jakso 3-kauden The Thick Of Itiä, niin eipä enää tunnu niin ihmeelliseltä, että Briteissä ovat autot alkaneet palaa ja kauppain näyteikkunat helähdellä. Hiukan jäi elokuvasta kyllä semmoinen adrenaliininkatkuinen vigilante-tyhjiö päähän, että taitaa olla lähitulevaisuudessa Harry Brownin uusintakatselu edessä.

VIIKKO 31

Dr. Jekyll and Mr. Hyde (John S. Robertson, 1920)

Tarinan mykkäkauden filmatisointi on varsin toimiva esitys, erityisesti maskeerauspuoli on hyvin vaikuttava ja antaa Hydesta juuri niin epäilyttävän kuvan kuin mitä Stevensonin alkuperäistekstikin – ero on vain siinä, ettei selluloidivastineen ulkonäössä ole arvailun varaa, miksi toverista saa niin kovin kuvottavat sävärit. Lopputulos on valitettavasti vähän jäykkä ja väärällä tavalla vanhanaikaiseksi käynyt. Alkuperäisteoksesta johtumaton lisämiinus katsomastani julkaisusta vastuussa olevalle Alpha Videolle soundtrackin poimimisesta: vaikka halvalla pitäisi saada, voisi laatua edes sen vertaa miettiä, kannattaisiko ääniteosta edes yrittää editoida kuvallisen ilmaisun tueksi. Jos joku tietää tästä parempaa versiota pyörivän hopea- tai sinikiekolla, saa suositella.



Hatchet (Adam Green, 2006)

Kusisen mukarankka-indujytkeen tärhtäessä soimaan DVD:n alkuvalikossa olin jo valmis vihaamaan koko elokuvaa. Sitten tuli Robert Englundin pikkurooli ja päivä oli pelastettu hetkeksi. Luojan kiitos Marilyn Mansonin hermoihin käyvää renkutusta hakattiin vain alku- ja lopputeksteissä ihmisen alitajuntaan: tästä riippumatta kyseessä oli loppujen lopuksi mukava pieni hatunnosto 80-luvun slasher- ja splatter-aallolle runsaalla käsityögorella ja välistä jopa hieman naurattavalla läppäilyllä. Sitten kun kevyesti morbidiin tunnelmaan päästiin kunnolla sisään ja popcorn rupesi maistumaan tasaisesti, tulee elokuvan loppu, mikä oli silmämunan jääpiikittämisen arvoinen typerehtiminen. Miten näin suhteellisen lyhyt osa elokuvan kestoa voikaan laskea näin paljon kokonaisuuden nautintoarvoa yllättävän karvaalla jälkimaulla? Olipa ylläri, että tälle kakkososan puskivat... Siinä ja siinä, haluanko ikinä katsoa näin valmiiksi pedattua jatko-osaa tälle rainalle ikinä.



The Hunger (Tony Scott, 1983)

Jopas... tämä oli useammallakin tavalla yllättävä elokuva, ja yllätykset olivat positiivisia. Scottin olisi pitänyt päästä ohjaamaan Anne Ricen romaanisovituksia, sen verran oikeanlaista jälkeä saadaan aikaiseksi. Ei liene yllätys, että kokonaisuus nojaa enemmän tunnelmaan kuin juoneen, mutta palikat loksahtavat vastustamattomasti kohdalleen. Sarandon, Deneuve ja Bowie tekevät hyvää työtä pääosissaan, ja Scottin visio toimii visuaalisesti erinomaisesti. Nautinnollista vampyyritunnelmointia ja ‑tulkintaa pimeneviin iltoihin.



Philosophy of a Knife (Andrey Iskanov, 2008)

Vaikka tiesi mitä odottaa, oli silti jonkinlainen yllätys. Meni sellaiseksi avautumiseksi ja vuodatukseksi, että asiasta ja ukosta on lyötävä nyt oma topikki pystyyn.

Kovin on jäänyt vähälle taas kesän aikana filmien katselu, sieltä täältä poimittua:

Martino: Skyscraper – Tällaisia elokuvia ei vaan tehdä enää. Over-the-top-ammuskeluväkivaltaa, ääliömäinen Die Hardista väännetty juoni ja täysin random-alastomuutta ja panokohtauksia ala (pyylevähkö) Anna Nicole Smith. Gotta love it!

***



Brawith: Poolboy: Drowning Out the Fury – Hohhoijaa. Jos vitsiksi otetaan huonot ja huonosti tehdyt toimintaleffat ja niiden pikkuvirheet ja toistetaan samaa vitsiä puolitoista tuntia niin ei jumalauta.

*



Gordon: Castle Freak – Kyllä tämä on Combsin suoritusta lukuunottamatta niin ala-arvoista Gordonia että voiko tämä olla Gordonia ollenkaan?

*



Bava: Demons – Kyllä tämä on tykki, musat toimivat tällä kertaa jostain syystä aivan loistavasti, kun ne edelliskerralla vaivaannuttivat. Mistä yllätyin enemmän on se, että tämä onnistui olemaan yhä melko pakokauhunomainen ja pelottavakin, jos poisluetaan lopun prätkäpelleilyt. Täytyisi uudelleenkatsastaa kakkonenkin, siitäkin positiiviset muistikuvat.

****



Mastorakis: Nightmare at Noon – Huippua kasarimeininkiä, tykkään varsinkin castingista. Kaikessa pöljyydessään nautittavaa lauantaiviihdettä.

***



Green: Hatchet II • Aivan huikeaa meininkiä. Miten voikaan ilahduttaa näin keskinkertaisen slasherin itsetietoisuus, kaavojen toistelu letkeällä varauksettomuudella ja muutenkin täysin old school-meininki etenkin veriefektien suhteen. Kolmosta odotellessa.

****



De Selva: LD 50 Lethal Dose – Ok brittijännäri, mutta se jokin jäi puuttumaan. Lopputwisti jätti hieman onton olon ja koko homma jätettiin kuin puolitiehen. Kaukana Descentistä, Eden Lakesta yms.

**



Yuzna: Faust: Love of the Damned• Just. Miten vitussa nämä Fantastic Factoryn tuotokset voivat olla tällaista myötähävettävää paskaa? Teki mieli jollain tapaa halvaannuttaa pääosan esittäjän ylinäyttelevä naama.

*