Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"]123.

Killer inside me **** Casey Affleckilta toinen hyvä roolisuoritys Ford-nimisenä miehenä. Ja tässä vielä kierrosta ikävämpänä hahmona kuin Jesse Jameksessa. Äityy paikoin suorastaan brutaaliksi (kts. naaman ruhjomisketju). Silti jonkinlaista tyhjäkäyntiä keskivaiheilla, eikä oikein intensiivistä tunnelmaa synny kuin paikoin. Toisaalta näennäinen tyhjäkäynti antaa tilaisuuden seurailla päähenkilöä normaaleissa askareissa, olettaa hänen olevan normaali... kunnes taas pamahtaa. Kyllä tämä jää mieleen kummittelemaan. Loppu ei ole kyllä oikein uskottava.[/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"] [/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"]124. The Hunt for Red October **** No hitto, olihan virkistävää katsoa taas kunnon kylmän sodan meininkiä! Viime näkemisestä onkin jo todella kauan. Tämä on kyllä kaikin puolin laatutyötä, A. Baldwinkin on ihan passeli Ryanin rooliin. vaikea kuvitella Harrison Fordia tähän kurtistelemaan kulmiaan. Sukellusvenejaksot ja varsinkin taistelut on toteutettu onnistuneesti ja tunnelmaa onnistutaan luomaan. Ihan lopun taistelu Red Octoberin sisällä on kyllä hieman valju, mutta ei se tätä pilaa. McTiernan oli kyllä tuolla 80-90-luvun taitteessa kovassa vireessä.[/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"] [/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"]125. The Untouchables **** Muistikuvia hieman heikompi ja suoraviivaisempi. Kuitenkin hieno gangsterielokuva ja ajankuva 30-luvun Chicagosta. Connery on vireessä, Costner on ihan babyface, mutta sopii minusta rooliinsa. DeNiro on siinä ylivetämisen rajoilla, toisaalta voihan olla että Capone oli tuollainen. Kyllä tämä minusta de Palman parhaaseen kolmannekseen menee, vaikkei ihan napakymppi olekaan.[/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"] [/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"]Siinä on niin monta laatyleffaa putkeen, että väliin pitää ottaa jotain roskaelokuvalaarista:[/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"] [/font]

[font="Times New Roman"][size="3"][color="#000000"]126. Children of the Corn: The Gathering **½ Tämä ilmeisesti kolmas jatko-osa jo alunperin ei-niin- hyvälle King-adaptaatiolle yllättää heti alkutekstien rullatessa ruutuun: pääosassa Naomi Watts! Pienestä ne supertähdetkin ponnistaa. Yllätys oli iloinen ja lisäsi mielenkiintoa elokuvaa kohtaan heti. Naomi onkin lähes koko ajan kuvissa. Muuten elokuvassa on saatu välillä ihan tiheää tunnelmaa aikaiseksi ja tuollaiset tuijottelevat lapset nyt on aina karmaisevia. Kaiken tehon sitten kuitenkin syö typerryttävä käsis/juoni. Ja tällaisten leffojen ikuinen murheenkryyni, edes jotenkin siedettävä loppu”taistelu” on taas todella typerä. Kuitenkin, kun odotukset lähtökohtaisesti tällaista elokuvaa katsoessa on aika matalalla, yllätys todellakin on positiivisävytteinen. [/font]

Iceman (1984) **½

Hieman kaksijakoiset fiilikset jäivät vuoden 1984 Iceman-elokuvasta. Hyviä puolia tässä oli ensinnäkin Bruce Smeatonin hieno tunnusmusiikki, joka loi muutamiin kohtauksiin (esim. loppukohtaus) sen tarvittavan ekstrafiiliksen. Myös hyvin mieleen jäivät Timothy Huttonin ja John Lonen laadukkaat roolisuoritukset, Lonen tulkinta alkuasukkaasta oli vakuuttavaa ja ehdottomasti maininnan arvoista. Muuten Iceman on vähän liian kiirehtimällä etenevä leffa, ja ideasta ei vaan saada kaikkea mahdollista irti. Hieman valju maku jäi siis siltä osin, puoliväliin jäätiin.

VIIKKO 48





Omiin osioihinsa heitetyt lärinät:



Killer's Kiss (Stanley Kubrick, 1955) – film noirille omistetussa ketjussa

Sleepaway Camp III: Teenage Wasteland (Michael A. Simpson, 1989) – Parhaat slasherit ‑ketjussa

The Perfume of the Lady in Black (Fransesco Barelli, 1974) – gialloille omistetussa ketjussa

The Third Man (Carol Reed, 1949) – myös film noirille omistetussa ketjussa

The Young Vagabond (Liu Shih-yu, 1985) – tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa



Ja loput pari:





Killer Klowns from Outer Space (Stephen Chiodo, 1988)



No niin... sirkusteltallinen pelottavan näköisiä klovneja laskeutuu Your Town, USA:han, alkaa paketoida ihmisiä hattaraan ja aiheuttaa kaikenlaista muuta pelleilevää pahennusta. Seuraa paljon yleistä sekoilua, slapstickiksi luokiteltavaa huumoria, hyväntahtoisesti 50-luvun scifi-kauhulle naureskelevia hatunnostoja ja viittauksia... ja sen sellaista. Tappajaklovnit ovat edelleen voimissaan, vaikka siitä on jo vuosia kun tämän on nähnyt viimeksi. Leffa ei taatusti jää mieleen näyttelijöistään (muutoin kuin Howard Vernonin takia, joka suorittaa luottovarman misantrooppisen kusipään roolin), vaan todella härskin näköisten klovnien aikaansaaman kekseliään kaaoksen ja kajahtaneiden ideoiden takia. Homma menee hassuttelun lomassa aidostikin ilkeäksi aina välillä, mikä tuo touhuun kaivattua kieroa twistiä. Kauhukomedia on vaikea kestävyyslaji, mistä tämä pätkä suoriutuu mainiosti aitoja kaatamatta, vaikka alkumetrit sujuvat hieman horjuen.





Rio Bravo (Howard Hawks, 1959)



Komeissa puitteissa ja kovalla näyttelijäkaartilla pyörivä länkkäriklassikko tarjoaa enemmän kun riittävästi John Waynen patsastelua (nimim. ei mitenkään erityisesti "Duken" fani – johtuen kylläkin myös ulkoelokuvallisista seikoista), minkä vastapainoksi Dean Martin vetää tuoreeltaan reformoidun, selvän päivän ja pitkän pimeän yön välissä tasapainoilevan juopon roolia vähän helkkarin taitavasti. Legendojen mukaan Wayne vihasi High Noonia vähän helkkaristi ja halusi itse tehdä asetelmasta oikeasti sankarillisen ja periamerikkalaisen versionsa, "kuinka sen oikeasti olisi pitänyt mennä". Tarina kieltämättä on vähän kuin High Noonin asetelma korvattuna aggressiivisemmalla sheriffillä ja venytettynä pidemmälle aikavälille, ja häviää minusta esikuvalleen / käänteisesikuvalleen reilusti. Hidas tahti antaa henkilöille tilaa kehittyä, mutta toisaalta taas Waynen pökelö vääntämässä romanttisia kuvioita hitaasti mutta varmasti on aina välistä silmille tuskastuttavaa seurattavaa, kuten myös Ricky Nelsonin puoli-ilmeetön kukkoilu, saaden minuutit laahaamaan paikoitellen turhan hitaasti. Kokonaisuus on hemmetin nätisti kuvattu ja hienon värinen, perinteikäs western – aikansa isoa tuotantoa jonka ratkaisuihin saattoivat vaikuttaa odotukset katsojaluvuista. Ei tästä edelleenkään suosikiksi ole, vaikka avauskohtaus ja koko Dean Martinin rooli ovat kyllä ikimuistoisia.

Oma viikko:

DVD



73. Succubus



Tämä on jäänyt pari kertaa kesken, koska aiemmat DVD-soittimet eivät ole pystyneet soittamaan tätä kokonaan. Vaikka alku tuli nyt katsottua kolmatta kertaa, en muistanut siitä mitään. Elokuvahan on Franco-asteikolla melko kunnianhimoinen, mutta silti valitettavan pitkäveteinen eroottininen "uni". DVD:ltä löytyvässä haastattelussa on kiinnostavia anekdootteja, kannattaa katsoa.



74. Norrmalmstorg



Dokumentaarinen kuvaus pankkiryöstöstä, jonka henkilödynamiikka tuotti psykologisen termin Tukholman syndrooma. Sympaattinen pankkiryöstäjää saa vastaansa kömpelöt poliisit. Mielenkiintoinen tarina ja hyvä toteutus.



Digiboksi:



58. Book of Eli



No johan oli vitummoinen pettymys. I'm Legendin uskonnollisuus oli yhdistetty totaaliseen tyhjänpäiväisyyteen.



59. Legion



Osuva aisapari Book of Elille, mutta tämä oli huomattavasti viihdyttävämpi God's Armyn päivitetty versio. Lopun pelleilytappelut veivät parhaan fiiliksen, mutta ensimmäiset 30 min olivat vähintäänkin ok.

Mike Hodges :

Pulp (1972) ***

Hodges (joka ohjasi vuotta aikaisemmin myös Get Carterin) lyöttäytyi jälleen kimppaan Michael Cainen kanssa. Pulp kertoo nimensä mukaisesti pulp fictiota kirjoittavasta miehestä (Caine), jonka eräs entinen näyttelijä (Mickey Rooney) palkkaa kirjoittamaan muistelmansa Maltalla. Kirjailija sotkeutuu samalla hämäräperäiseen mysteeriin kun ihmisiä alkaa kuolla ympäriltä. Pulp ei ole elokuvana mikään Get Carter, vaan humoristinen hieman camp-tyylinen hatunnosto pulp tarinoille ja murhamysteereille / jännäreille. Viittauksia on mm. Maltan Haukkaan ja muihin rikoselokuviin. Tyyli ei ehkä miellytä kaikkia katsojia (itsekin pidin elokuvaa aivan alussa jopa huonona) mutta kun tarina eteni, pääsin paremmin mukaan sen omalaatuiseen tunnelmaan ja ihan viihdyttävä puolitoistatuntinen tästä lopulta muodostuikin.



Harold Becker : Sea Of Love (1989) ***½

Uusintakatselu ja olen horissut tästä aikaisemminkin foorumilla. Hyvä elokuva, josta tippuu kylläkin nyt puolikas tähti johtuen siitä, että käsis on kuitenkin melko keskikastin sarjaa. Sen sijaan Al Pacinon ja John Goodmanin esittämän poliisiparin näyttelijätyöskentelyä katsoo mielellään. Musiikit ovat myös melko keskinkertaiset (poisluettuna nimikkobiisi Sea of Love joka on toki hieno) ja koostuvatkin pääosin jazzahtavasta saksofoninsoitosta. Joitain yksityiskohtia oli päässyt unohtumaan ja yksi niistä repeilyttykin, nimittäin kohtaus jossa



Oliver Stone : W. (2008) ***½

George W. Bushista kertova fiktiivinen elokuva käy läpi entisen presidentin elämää opiskelija-ajoilta aina varsinaiseen presidenttinä toimimiseen asti. Nuori Bush esitetään bilettävänä ja viinanmenevä nuorena miehenä joka ei oikein pysty löytämään alussa kunnon työpaikkaa / uraa joka mielyttäisi häntä itseään ja isäänsä jolle Bushin suvun maineen säilyttäminen on tärkeää. Myöhemmin sitten kuvataan Bushia Wahingtonissa aloittamassa / johtamassa omaa sotaansa 9/11 jälkeisessä maailmantilanteessa. Stone ei elokuvassaan suuremmin teilo Bushia, vaan esittää tämän naiivina demokratiaan, maailmanrauhaan ja Jumalaan uskovana johtajana, joka takeltelee puheissaan mutta toisaalta myös yrittää esittää jämerää johtajaa. Varsin viihdyttävä elokuva eikä W.:n antama kuva presidentti Bushista poikkea juurikaan siitä julkisuuskuvasta joka ainakin minulla itselläni on hänestä muodostunut.

Vähän laihempaa viikkoa vietetty:

216. Lakeview Terrace

Mainio piinaamiiselokuva, jossa Samuel L. Jacksonin esittämä kovispoliisi kiusaa uusia naapureitaan. Hyvää laatuviihdettä, josta puuttuu se viimeinen nosto. Jacksonin sekoilulle olisi voinut kehittää paremmankin selityksen tai vielä mielummin, jättää kokonaan ilman selittelyjä. Loppuratkaisu oli kehno ja vaikutti hätäiseltä.



217. Kaikki sanovat I Love You

Oli sitä just mitä epäilinkin olevan. Laimea ja pitkäveteinen, ei tarpeeksi hauska, muttei kovinkaan terävä kuten Woodyt parhaimmilaan. Elokuva melkein lähtee lentoon Venetsian hölkkäkohtauksessa, vaan eipä sitten lähdekään.



218. Surveillance

Davidin tytär Jennifer osaa myös tehdä elokuvia. Surveillance on epätasainen mutta näppärä juonitrilleri, jota säväyttävät sopivasti omalaatuiset henkilöhahmot. Isältä perittyä on eittämättä tietynlainen arjen juttujen nyrjähtäneisyys. Vielä ripaus omaperäisyyttä ja osutaan, jos ei nyt ihan häränsilmään, niin ainakin lähelle sitä. Pullman ei tuntunut olevan ihan samalla levelillä muiden kanssa, mutta muuten erinomainen casting.

Tämä viikko:

222. The Monster Club (1981) *

Paskin Amicuksen antologioista. Yrittää olla jossain määrin musikaalikin, tarinoiden välissä on aivan hirveitä musiikkiesityksiä joista jo ensimmäinen aiheuttaa myötähäpeää. Häpeältä ei myöskään säästetä Vincent Pricea, joka joutuu sönköttämään käsittämätöntä paskaa hirviöiden geenikartastosta? What were they thinking? Ensimmäinen tarina ei ole edes kovin huono ja kolmaskin oikeastaan aika hyvä. Toinen tarina oli huono ja kestoa on aivan liikaa kolmelle tarinalle, jota on sitte filleröity tällä väliroskalla. Vincent Price, John Carradine ja Donald Pleasence eivät pelasta.



223. The Vault of Horror (1973) ***



224. Rise of the Planet of the Apes (2011) ***

Ihan kiva. Parempi kuin suurin osa niistä vanhoista.



224. Torture Garden (1967) **

Viimeinen Amicus-antologioista oli sitten siinä, aika tylsä.



225. Another Earth (2011) ****

Tähän mennessä näkemistäni vuoden paras elokuva. Mukavan rauhallinen ja taiteellinen indie draamapläjäys.



226. The Woodsman (2004) ***

Ihan jees draama, Kevin Bacon pedarina.



227. Frankenstein (1931) ****

Moneskohan uusintakatselu? Toimi jopa paremmin kuin olisin muistellut. Lyhyt kesto ja nopea eteneminen tekevät tästä yllättävänkin viihdyttävän ja goottilainen tunnelma on hienosti paikallaan. Klassikko ja yksi niitä tapauksia joissa alkuperäinen kirja on heikompi kuin elokuva.



228. Murders in the Rue Morgue (1932) **

Poen novellista on väännetty aika heikko elokuvaversio, joka tuntuu 61 minuutin kestostaan huolimatta laahustavalta ja tylsältä. Novellista on säilytetty leffan kannalta turhia kohtauksia kuten kuullusta kielestä väitteleminen, joka tuntuu kestävän aivan liian pitkään ("Italian!" "Danish!" "German!"). Sisältää kolkytluvun alkuun yllättävän rankan kidutuskohtauksen jossa Bela Lugosi karvaisessa unibrowssaan kerää riistiinsidotulta naiselta verta, sekä melko graafisen puukotuskohtauksen, jotka leikattiin aikoinaan useassa julkaisussa pois. Gorillapuvussa oleva ihminen muuttuu lähikuvissa oikeaksi simpanssiksi, joka on kyllä parempi ratkaisu kuin pelkkä puvun käyttäminen. Lavasteet, Karl Freundin kuvaus ja 1800-luvun pariisi muistuttavat vähän saksalaista ekspressionismia, harmi että juoni ja kuljetus ontuvat. Olisi ollut hyvä lyhäri.



229. The Old Dark House (1932) ****

Tästä en ole ennen juuri kuullutkaan, joka hieman kummastuttaa sillä kyseessä on ehdottomasti yksi kolkytluvun parhaita kauhuleffoja.

Dark Night of the Scarecrow (BD)



Vuonna 1981 tehty tv-elokuva, joka kertoo jälkeenjääneestä Bubbasta, jonka vihamieliset kylänmiehet teurastavat luultuaan hänen tappaneen pikkutytön. Variksenpelättimen sisällä piilossa ollut Bubba kuitenkin alkaa ilmestyä tappajien pelloille ja päät alkavat putoilla.



Larry Drake on täydellinen ja uskottava hyväntahtoisena Bubbana ja Charles Durning vittumaisena postimiehenä ja tappajaporukan pomona. Draamallinen alkupuoli tarinasta toimii, mutta kauhu tästä puuttuu, koska tapettavat tyypit ovat mulkvisteja joiden toivookin tulevan tapetuiksi.



Hämmästyttävän hyvä kuvanlaatu 30 vuotta vanhaksi tv-leffaksi, vähän etukäteen epäilytti hankkia tästä bd mutta kannatti kuiteskin. Kuvasuhde toki on 4:3.



3/5

102. Otto Preminger:

Anatomy of a Murder (1959) 8/10

Parempi kuin odotin, täytyy kirjoittaa Preminger-ketjuun laajemmin kommentteja kunhan löytyy energiaa.



103. Carlos Saldanha: Rio (2011) 3/10

Jotenkin odotin kivoja juttuja, yltäkylläisen värikästä Rioa ja lämpimän humoristista sekä vauhdikasta seikkailua, mutta paska tää pääasiassa on. Latteaa, hengetöntä ja laskelmoivalta vaikuttavaa Rio-mainostusta ennen suuria kisoja; toki, saattaahan se olla että Saldanha on ollut liikkeellä vilpittömin aikein, mutta onnistuminen on joka tapauksessa lähellä nollaa.



104. Steven Brill: Heavy Weights (1995) 5/10

Ben Stillerin komedia, jossa Apatowilla oli lusikkansa sopassa tuotantopuolella. Hyväsydäminen komedia lihavista lapsista, jotka menevät mukavan vanhan pariskunnan pitämälle leppoisalle fat campille vain todetakseen, että markkinavoimat ovat ajaneet vanhukset sivuun ja tilalle on astunut ex-läski-nykyinen-huomiotalousliikemies-fitnesshullu Ben Stiller, joka on päättänyt näyttää kuinka nykyinen läskikasa voi kovalla työllä tulla samanlaiseksi treenatuksi menestyjäksi (maaniseksi ja defenssien taakse linnoittuvaksi idiootiksi) mitä hän itse nykyään on. Hyvää tarkoittavan komedian meno on niin perinteistä, huoletonta, tutun ennakoitavaa, että ei oikein voinut kuin arvostaa, ainakin hieman.



105. Mark L. Lester: Commando (1985) 10/10

Ainoa rasittava juttu on elokuvan maine, joka ilmeisesti pakottaa osan katsojista ylireagoimaan tiettyihin kohtauksiin, kuten arskan one-linereihin, ja tietenkin hypettämään "kohta tulevaa uskomatonta kohtausta" jo hyvissä ajoin etukäteen. Toisaalta, kai tämä on joillekin juuri se syy katsoa elokuva ensinkään.

Peter Hammond: Sherlock Holmes / The Master Blackmailer (1992)

The Adventure of Charles Augustus Milverton tarinaan perustuva ohjaus, jonka pääosassa se ainoa ja oikea Sherlock Holmes, eli Jeremy Brett. Kyseisen kauden parhaita tarinoita ja itse pidin siitä, että kauden lopputarinat saivat päälle sadan minuutin mitat. Robert Hardyn esittämä Milverton jäi aika ohueksi vastukseksi, josta näinä päivinä oltaisiin kaivettu ties mitä esille. No, ehkäpä Guy Ritchie innostuu tekemään vielä tästäkin joskus uusintaversion, tarinassa olisi vetoa vaikka kuinka.



Bernard Knowles & The Beatles: Magical Mystery Tour (1967)

Kaikkein heppoisin Beatles elokuva, jonka tajuaminen taitaa vaatia huomattavan määrän lääkkeitä/yrttejä. Muutama ihan sujuva kohtaus, mutta itse kokonaisuus on – huuruinen.

Ken Russell: Lisztomania (1975) & Tommy (1975)

Suuri mies on poistunut, joten oli aika palata sumuiselle 70-luvulle ja Russell & Daltrey ‑yhteistyön hedelmien pariin. Rock-oopperoiden aatelia nämä kumpikin ovat ja etenkin Lisztomaniassa Russell pääsee irrottelemaan oikein kunnolla. Hienot musat ja Liverpoolin vankka ranteisin heppu, eli Ringo Starr, näyttelemässä paavia, noillahan päästään jo pitkälle. Tommyn supertähti-ilotulitus oli tuhdimpaa kuin muistin, mutta edellisestä katsomiskerrasta taisikin vierähtää jo lähemmäs kaksi vuosikymmentä.



J. Lee Thompson: The Evil That Men Do (1984)

Charles Bronsonin kovaksi keitetty hahmo pistää Keski-Amerikan valtarakennetta uusiksi käsityönä. Tästä on suurempi avautuminen jo Bronsonin omassa ketjussa.



Alfonso Brescia: War of the Planets (1977)

Tunnustaudun sci-fi faniksi enkä pidä itseäni laadullisesti mitenkään nirppanokkana, sillä usein pienen budjetin vuosikymmenten takaiset elokuvat ovat juuri niitä, mistä löytyy loistavia ideoita ja täysin uusia suuntia. Alkuperäisnimeltään komean kuuloinen Anno zero – guerra nello spazio ei kuulu tähän ryhmään, vaikka mukaan on mahtunutkin pari oivaa käännöstä. Vaikka kuinka antaisi tekijöille anteeksi pikku virheitä, on juonessa aivan liikaa mustia aukkoja, ja näyttelijätyö, jos sellaisesta voi nyt puhua, on kauniisti sanottuna laimeaa. Tiukimmankin tilanteen edessä pärstät pysyvät peruslukemilla, eikä meininki muutu edes silloin kun olisi aihetta juhlaan. Oman kaltainen huipentumansa on lopputwist, jonka aikana kapteeni Hamilton on jo pysyy samana puunaamaisena itsenään. Puitteet sinällään ovat hienot ja italialainen muotoilu pääsee oikeuksiinsa konsolien, avaruuspukujen ja alusten muodoissa, mutta touhusta puuttuu se iloinen kohellus joka nostaisi tuotoksen nautittavan sci-fi roskan tasolle.



Peter Sykes: To the Devil a Daughter (1976)

Kelpo elokuva, pistän tästä isomman postauksen Hammer-ketjuun.

VIIKKO 48





The Beyond (Lucio Fulci, 1981)



Vaikka onkin kieltämättä tyylikkäimmän näköinen Fulcin zombielokuvista, joku tässä on aina jättänyt meikäläistä vähän kylmäksi. Kenties se on keskipaikkeilla näkyvä lievä yliyrittämisen maku tai luonnosmainen rakenne joka on kuin sarja irrallisia painajaisia kokonaisen juonen sijaan. Pirun tehokkaita painajaisia tosin, parhaimmillaan. Lopetus on parhaita ikinä, ja kiintoisaa ja useita katsomisia kestävää tavaraa on luvassa muutenkin, hypersadismista ahdistavien yliluonnollisten tunnelmointien ja suht' puistattavien ruumishuonenäkymien kautta yhteen lohduttomimmista helvetti-visioista ikinä. Henkilökohtaisesti suosin silti Zombie Flesh Eatersin ja selkeän The Beyondin prototyypin, City of the Living Deadin rosoisuutta ja vimmaa yli tämän kunnianhimoisen paketin. Vaan hienohan tämäkin on.





Critters 2 (Mick Garris, 1988)



Jatko-osa ei välttämättä ole sen laadukkaampaa elokuvaa kuin ensimmäinenkään, mutta kyllä se viihdyttävämpi on. Startti on vähän hidas, mutta vauhtiin päästessään jaksaa naurattaakin, pääasiassa kiitos muutaman groteskin puolelle lipsahtavan kohtauksen, ulkoavaruuden palkkionmetsästäjien ja suht' kekseliäästi käytettyjen, ykköstä piirun verran paremmin ja monipuolisemmin toteutettujen karvaisten gremlin-kopioiden. Niin, ja saadaanhan myös verinen pääsiäispupu sinkoutumaan kirkon ikkunan läpi kesken saarnatilaisuuden. Ei tällä Silent Night, Deadly Night ‑tasoisiin pyhäpäivien ikonien häpäisyihin ylletä mitenkään, mutta on se ainakin askel oikeaan suuntaan... Garrisin ohjaus on sangen varmaotteinen ja tekee köykäisellä materiaalilla parhaansa, antaen räävittömyyksille ja päättömyyksille sopivasti tilaa, minkä ansiosta ykköstä vaivannut pliisumpi perhedraama jää enemmän taka-alalle. Hieman yllättäen wanhan sheriffi Harvin roolin siirtyminen M. Emmett Walshilta Barry Corbinille oli hyvä ratkaisu; eleet ovat tallella, jotta hahmon tunnistaa samaksi, mutta eksyneen näköisen hassun papparaisen tilalla on nyt pikkaisen äkäisempi pakkaus. Lopputulos on ihan jees hörönauruviihdettä.





Judgement Night (Stephen Hopkins, 1993)



Tämä toimintajännäri jäi aikanaan mieleen todella kovasta crossover-soundtrackista, mikä piti saada käpäliin, vaikka elokuva ei niin kiinnostanutkaan. Nytpähän on itse leffakin viimein katsottu, ja todettava on, että olisi tämä kannattanut tsekata jo kultaisella 90-luvulla.

Nukkumalähiön ystävykset lähtevät hurvittelemaan ja katsomaan livenä nyrkkeilyä, mutta eksyvät oikaistessaan ikäville seuduille, missä he todistavat murhan. Samantien teinivuosistaan enemmän tai vähemmän rauhoittuneet viikonloppukovikset huomaavat tulleensa nyrkein pyssytappeluun, kun alkaa kissa ja hiiri ‑jahti todistajien pyyhkimiseksi pois kuvasta.

Urbaanissa survival-juoksussa on oikeanlaista särmää ja jännitystä, missä ystävyssuhteet ovat koetuksella, kun paineen alla yhdellä jos toisella tulee ei-toivottuja luonteenpiirteitä esille. Denis Learyn vakuuttavasti johtamalla psykoottisella slummien kuninkaiden ylimielisellä kusipääkoplalla on enemmänkin tyypilliset pahisnamarit päässä. Mukana on myös pientä yritystä yhteiskunnan kommentoinnille, ei onneksi häiritsevän alleviivaavasti tai muuten nolosti. Hieman kliseiset hahmot ja heidän käänteensä haittaavat vähäsen menoa, kuten myös loppupuolelle mukaan kuvioihin tuleva kaverinyyhkyttely-latistelu keskivaiheen suorastaan kuumottaviksi yltyvien tilanteiden keskelle.

Kelpo pätkä ysäritoiminnan onnistuneempien filmien jatkumoon, erityisesti sen ansiosta että paino on enemmän jännityksen puolella. Soundtrack piti kanssa tsekata heti uudestaan, ja kyllä toimii – sekä itse leffassa että siitä irrallaan.





The Lair of the White Worm (Ken Russell, 1988)



Ei varmaan Bram Stoker arvannut, millaiseen pyöritykseen hänen tekstinsä joutuisikaan maanmiehensä käsissä noin vuosisataa myöhemmin. Hyvä että joutui, sillä suht' vaatimattomasta kirjallisesta materiaalista on revitty melkoinen elokuva, sekä visuaalisesti että tarinankerronnan puolesta. Huumori, folklore ja moderni folk-musiikki, surrealismi arjessa ja unessa, psykedeeliset harhanäyt, makaaberius (se oikea, oudon kaunis makaaberius) ja shokit tulevat silmille saumattomana ja sujuvana kudelmana. Russellin tyyli on tässäkin elokuvassa sekä tinkimätöntä että kovin omanlaistaan, mielipiteitä jakavaa ja kiistattoman taitavaa. Ei voi kuin ihailla edesmenneen neron tyyliä ja taitoa – pelkästään taitotemppu naittaa näin monta tyylilajia ja tunnelmaa yhdeksi erittäin sujuvaksi kokonaisuudeksi on sellainen mihin ei monilla ohjaajilla rahkeet riittäisi. Amanda Donohoe on roolissaan täydellinen kaikin tavoin, ja onko muuten Hugh Grant ollut näin charmantissa vedossa yhtään missään muualla?





Sherlock Holmes (Guy Ritchie, 2009)



Ei ole kauheasti liioiteltua, kun Ritchien elokuvaa mainostettiin Sherlock Holmesina jollaista ei ole vielä nähty. Kirjojen puolella väläyksiä tästä maanisesta, toiminnallisesta puolesta on esitelty, mutta filmille asti, etenkään näin korostettuna eivät nämä puolet ole juuri Holmesista päässeet. Klassinen hahmo ja veijaritarinoistaan tutun ohjaajan tykitystyyli toimivat yllättäen hyvässä yhteisymmärryksessä, ja lopputulos on hemmetin toimivaa ja nautittavaa viihde-elokuvaa. Paskainen menneen ajan Lontoo, okkultismin ja alkemian vivahteet, ritchiemäinen jätkähuumori naitettuna synkkiin tunnelmiin ja sähäkkä toiminta vievät väkisinkin mennessään, tarinan toimiessa hyvin sekä mysteerinä että toimintaelokuvana. Robert Downey Jr. ja Jude Law hoitavat homman tyylillä kotiin luontaisen karismansa voimin, ja ennen kaikkea luovat hienosti hahmonsa uusiksi – erityisesti Law'n tohtori Watsonia ei taatusti ole nähty missään ikinä näin vahvana ja omatoimisena henkilönä, tasavertaisena Holmesin partnerina. Jotain hyvää osasin tältä odottaa, mutta se että keitos toimi näin hyvin, oli ehdottoman positiivinen yllätys. Saapa nähdä, pystytäänkö temppu uusimaan kohta julkaistavassa seuraavassa osassa.





14 Amazons (Cheng Kang & Tung Shiu-yung, 1972)



Täristään tästä tarkemmin tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien puolella.

Sattuneesta syystä kahden elokuvan viikko.

Vain muutaman dollarin tähden

Digitallennus jumitti kohtaan 75%, eikä suostunut ylittämään sitä. Perkele. No, dollaritrilogian elokuvista tämä on jokatapauksessa ollut se vähiten diggaamani, eikä tämäkään katsomiskerta olisi asiaa muuttanut.



Veren Kirjat

Barkerin tarinoiden lukemisesta on vierähtänyt melkein 20 vuotta, mutta yyber-skeidaa nämä leffaversiot ovat. Tästä tuli mieleen lähinnä subtv:llä pyörivät kauhusarjat.Loppua kohden saatiin sentään vähän graafisuutta peliin, mutta ei se mitään seivannut. Kuolleiden valtatien visualisointi oli jo niin kehnoa matskua että hävetti kaikkien puolesta. Myös katsojan, joka joutuu selittelemään jälkikäteen lääkärille miksi niin iso osa aivoista kuoli elokuvaa katsellessa.

Robert Clouse :

Black Belt Jones (1974) **½



Stuart Rosenberg; John Huston : Love And Bullets (1979) ***½



Michael Apted : Gorky Park (1983) ***

Moskovan Gorkin puistossa on tapahtunut kolmoismurha jossa uhreilta on vielä leikelty naamat tunnistamattomaan kuntoon. Tapausta alkaa selvittää miliisi, jolle paljastuu että murhiin liittyy juonittelua sekä poliittiisia- ja muitakin kytköksiä, joista halutaan vaieta. Helsinki toimii Moskovana ja yhdessä roolissa nähdään Lee Marvin. Listatuista suomalaisnimistä en onnistunut bongaamaan kuin Lauri Törhösen (missä kohtaa Jussi Parviainen näkyy?). Elokuvana jonkin verran pitkäpiimäinen kokonaisuus mutta on tässä sitten myös vastapainona toimintaa (etenkin loppumittelö on hieno) ja jonkin verran melko graafista matskua. Sellainen huono kolmen tähden elokuva.

Gorky Park ei tosiaan ollut kovin kaksinen trilleri. Käteen jäi oikeastaan vain James Hornerin napakka soundtrack ja Helsinki ‑lokaatioiden/suomalaisten näyttelijöiden bongailu. Jussi Parviainen esitti

Helsingistä, Pohjoisrannasta, löytyy yhä replica ‑aseita ja miekkoja myyvä liike, Finn Enterprise, josta Lee Marvinin käyttämä kullattu Walther PPK ‑pistooli oli peräisin. Poikkesin liikkeessä jotain kymmenisen vuotta sitten ja tuolloin oli vielä myynnissä ko. starttipistoolin varakappale. Hintakaan ei muistaakseni ollut päätä huimaava, mutta kauppaan se jäi.