Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

115.

Kickboxer

Van dammen kultakauden yllätyksetön mutta viihdyttävä perusmättö. Jean-Clauden poikamainen charmi puree ja Tong Pong on ihan hauska pahis. Bonarina joitain sympaattisesti vanhentuneita juttuja, joita ei vain voisi nykyaikana esittään ihan samalla tavalla (esim. huorien vieminen hotelliin).



116. Marlowe

Juonesta ei saa mitään tolkkua, mutta viihdyttävää myöhempää noiria. Garner on kyllä suhteellisen ankea valinta pääosaan.



117. X-Men: First Class

Kesään sopiva, lähinnä kepeästi viihdyttävä x-seikkailu. Kiva nähdä Bansheen kaltaisia old school mutskuja, mutta samaan hengenvetoon on myös todettava että monien supervoimat oli efektoitu varsin tylsästi ja hengettömästi. Efektit olisivat voineet olla mistä tahansa harrypotterista jne. Hieman isompi ongelma on elokuvan pitkitys jatkuvilla voimien esittelyillä ja treenijaksoilla. Kohtaukset ovat kyllä usein viihdyttäviä kun sävy on humoristinen, mutta kun niitä on vain liikaa. Elokuva ei ole sinänsä ole tylsä missään vaiheessa, mutta keskivaiheella junnataan vain liikaa näissä itseään toistavissa esittelyjaksoissa.



Leffasarjan myötä omaksi suosikkihahmokseni yli muiden on noussut Mystique ja Jenny Lawrence on kyllä super ihana roolissaan. Tosin diggaan ehkä sittenkin vielä enemmän Rebekka Romjinin Mystique ‑versiosta. Hiljainen ja arvoituksellisempi Mystique oli kaikessa salaperäisyydessään vielä vetävämpi.



118. Farewell, My Lovely

Jotenkin hirveän vaikea katsoa näitä Marlowe-leffoja telkkarista. Chandlerin sekavien juonten seuraamiseen ei vain riitä innostusta tai keskittymiskykyä. Hyvä elokuva tämä silti on, hyviä näyttelijöitä ja mainiota tyylittelyä. Mitchum ehkä pikkasen liian vanha rooliinsa, oikein nauratti se kohtaus Ramplingin ja Thompsonin kanssa. Että seniorikansalaiset skabaavat samasta kuumasta pakkauksesta, kumpi saa sydärin ekana. Pitänee ehkä jatkossa tsekkailla näitä vain arkistolla.



119. Teloittaja – Avenging Force

Varmaa ja tasalaatuista Cannonia. Agentti lähtee arjalaisen ihmismetsästysseuran perään. Kehoja tippuu ja roisketta piisaa. Kaiken viihdyttävyytensä keskellä, elokuva herättää paljon kysymyksiä: Miksi Petanglelaisten metsästysasut olivat niin kummalliset ja epäkäytännölliset? Kuka keksi sen että Dudikoff voi missään ikinä olla secret servicen kovin agentti? (vrt. Robert Ginty) Miksi hämäräliikemiesten arjalais-amerikkalainen eliitti hengailee rämeellä, köyhien ranskalaisten banjonsoittajien kanssa?

VIIKKO 27

Viime viikko hieman aneeminen leffojen puolesta – sentään yksi oikein mukava tapaus mahtui joukkoon.





Beast Cops (Gordon Chan & Dante Lam, 1997) – tuoreeltaan katsotut aasialaiset elokuvat



The Grudge (Takashi Shimizu, 2004)

Kun kerta yllytin Jeremias Rahusta jonkin aikaa sitten paneutumaan sarjan japanilaisiinkin versioihin, piti itse käydä tsekkaamassa jenkki-remaken kautta, mistä koko touhussa olikaan kyse. Uusintatarkastelussa toimi unrated-versio, jsoa ei muistikuvien mukaan löytynyt mitään oleellista eroa karvalakkileikkaukseen. Oli miten oli, Grudge on toimiva jenkkimallinnos japanilaisversioon nähden, varmasti osittain siksi että erikoisena ratkaisuna ohjaaja on sama kuin alkuperäisissä. Lisäteemana vieraantuneisuuden tunne (jenkit vieraalla maalla) on kiinnostava, mutta jää todella vähälle käytölle, joten lisäarvoa siitä ei paria irtopistettä enemmän tule. Sarah Michelle Gellar ja Jason Behrin jättävät kylmäksi, toverit on palkattu suunnilleen näyttämään hyvältä – sillä ärsyttävällä botox-tavalla. Kaiken kaikkiaan perustoimivaa kummittelukauhua tämäkin, suosin piirun verran enemmän orkkisversiota.



Phantasm IV: Oblivion (Don Coscarelli, 1998) – sarjale omistetussa ketjussa



Shoot 'em Up (Michael Davis, 2007)

Pöh. Olipa ärsyttävän itsetietoinen paukuttelu, joka yritti joka käänteessä olla niin pirun nokkela, hauska ja vauhdikas. Tekninen pätevyys ei vielä elokuvaa tee. Ylitti roimasti ärsytyskynnyksen, mutta lyhyt kesto ja satunnaisesti osuva huumori auttoi katsomaan loppuun asti. Jotain hyvääkin, eli Clive Owen, yksi lempiniljakkeistani Paul Giamatti ja Motörheadin Ace of Spadesin tahtiin käyty tulitaistelu.



Violent Professionals (Sergio Martino, 1973)

Ohjaajan perusteella odotukset olivat ehkä liiankin korkealla, koska kokonaisuus tuntui melkoiselta pettymykseltä. Liian vähän ydintä, liikaa sekoilua ja outoa hörinää uudesta maailmanjärjestyksestä demokratian kaaduttua rikollisuuden käsiin. Luc Merendasta ei ole menestys kiinni, homma hoituu karismaattisesti ja juuri oikealla suhteella playboyta ja koviskyttää. Takaa-ajojaksot olivat myös särmikkäitä. Tällä leffalla ei ole asiaa vääntää kovimpien italialaisten heimolaistuotostensa kanssa, mutta katseleehan tämän kivasti väli- tai iltapalana.

Viime viikko:

120. Syriana

Kokonaisuutena epätasainen, mutta lähes koko ajan mielenkiintoinen katsaus öljypisneksen ihmeelliseen maailmaan. Itsemurhapommittajien touhut olivat ehkä vähiten kiinnostavia, siitä hommelista kun ei mitään freesiä näkökulmaa onnistuttu kehittämään. Perusviihdettä. Taustalla häärineen Soderbergin itsensä ohjaamana tuloksena olisi varmasti ollut parempi elokuva. Nyt eri tarinoiden seuraaminen on hieman kulmikasta.



121. Bloodsport

Ei toiminut ihan niin hyvin kuin viime kesänä EKEKissä, mikä on ihan ymmärrettävää. Ehkä palataan tämän pariin sitten viiden vuoden päästä uudestaan.



122. Viimeinen sirkus

Paikoin nerokas, paikoin ärsyttävä ja kokonaisuutena erittäin epätasainen plus erittäin brutaali sukellus sirkusteluun. Ei kantsi uskoa näitä yhden ja kahden tähden arvosteluja, mitä joissain yhteyksissä on tullut vastaan. Tai voi uskoa, mutta siltä kannalta että kama on kipeää ja älytöntä (ja huonoakin) useimmiten juuri sillä oikealla tavalla. Itseäni viimeisen puolen tunnin överiksi veto lämmitti vähiten, mutta kyllä tämä on ehdottomasti kesän kiinnostavimpia elokuvaensi-iltoja. Eka tunti neljä tähteä, lopun revittelyt n. kaksi. Reipas lisä sirkuselokuvien kunniakkaaseen joukkoon. Tajusin just että tämä taisi olla ensimmäinen näkemäni Alex de la Iglesian 2000-luvun ohjaus. Onko muista mihinkään?



123. Land Of The Dead

Uusintakatselulla fiilikset just sellaiset kuin muistikin. Sujuva zombie-elokuva, hyvät näyttelijät, mutkaton mutta toimiva tarina... vaan ei voi mitään, se Romeron parhaiden elokuvien magia puuttuu täysin.

Red Right Hand ( 18.7.2011 09:47)

Tajusin just että tämä taisi olla ensimmäinen näkemäni Alex de la Iglesian 2000-luvun ohjaus. Onko muista mihinkään?

Crimen ferpecto viihdytti kohtalaisesti, muistaakseni aavistuksen parempi kuin Viimeinen sirkus. The Oxford Murdersin katselee myös ihan kivuttomasti vaikkei erityisen onnistunut olekaan.

Paolo Cavara:

The Black Belly of the Tarantula (1971) **½



Olihan tässä nättiä tunnelmointia mutta juonen epäloogisuus osoittautui sitten kohtalokkaaksi eli pahasti lässähti lopussa.



Abhinay Deo: Delhi Belly (2011) ****



No nyt! Ei sitä olisi millään uskonut että vuoden paras komedia tulee Bollywoodista.



Gérard Oury: La Grande Vadrouille (1966) ***



Koomikkoduo Bourvil ja de Funes luotsaa englantilaisia lentäjiä natsien miehittämästä Pariisista turvaan Etelä-Ranskaan Ouryn muhkeassa komediaklassikossa. Purjelentokone-kohtaus elokuvan lopussa oli kyllä edelleenkin todella hurjan näköinen.

DVD:

74. KM31 *½ Tekijät ovat grudgensa katsoneet ja muutamat epämiellyttävät säikyt tästä saa. Mutta kun käsikirjoitus ja sen toteutus on sekavaa roskaa, ei tästä juuri muuta iloa ole. Ei kannata vaivautua.



75. Phenomena *** En tiedä voiko tätä tähdittää ollenkaan... elokuva ei kai edes yritä olla mitenkään looginen, mikä häiritsee, jos sen antaa häiritä. Toisaalta taas, kuten toisaalla keskuskustelussa on todettu, tämä sisältää todella hienoja kohtauksia, käsittämättömiä tai ei. Eikä hevi mua ainakaan häirinnyt, päinvastoin, Iron Maidenin vimmaisuus sopi jopa yllättävän hyvin niihin pariin kohtaukseen jossa sitä kuultiin. Epäilemättä tämä toimii parhaiten kollektiivisena elokuvateatterikokemuksena.



76. X-men ***½ Onko tämä todella niin vanha että sillä kummalla 3-D kartalla näkyi vielä Twin Towers? True Blood- Anna Paquinia en edes tunnistanut ennen kuin katsoin IMDB:stä. Muistikuvia suoraviivaisempi, jossa ei juuri pysähdytä hahmoja esittelemään/selittelemään. Ei tämä nyt parasta sarjakuvaelokuvaa ole, mutta selvästi siellä paremmassa puoliskossa.



77. X2 ***½ Vähän niin kuin lisää samaa. Kyllä tässä jonkinlainen jännite saadaan aikaan, ja hahmotkin (tai jotkut niistä) syvenee hieman.



78. X-men : The Last Stand **½ Aika hajuton ja mauton, tosin Feeniks on hieno mutta täysin alikäytetty. Magneton älyttömyydet alkaa jo rasittaa.



X-men on läpi linjan sellaista ok-kamaa, kivutonta katsoa ja mutantit on (näin sarjakuvia lukemattomalle, anyway) hyvin toteutettuja. Mutta ei tästä mitään ihmeellistä käteen valitettavasti jää.

132.

Rango (2011) ***

133. 決闘巌流島 [Samurai III: Duel on Ganryu Island] (1956) ***

134. Cast a Deadly Spell (1991) **

135. 子連れ狼　三途の川の乳母車 [Lone Wolf and Cub: Baby Cart at the River Styx] (1972) ****

136. 子連れ狼　死に風に向う乳母車 [Lone Wolf and Cub: Baby Cart to Hades] (1972) ****

137. Mad Max (1979) ***

138. 子連れ狼　親の心子の心 [Lone Wolf and Cub: Baby Cart in Peril] (1972) ****

139. 子連れ狼　冥府魔道 [Lone Wolf and Cub: Baby Cart in the Land of Demons] (1973) ***

140. 子連れ狼　地獄へ行くぞ!大五郎 [Lone Wolf and Cub: White Heaven in Hell] (1974) ***



Menee kevyesti parhaimpien elokuvasarjojen joukkoon nämä Lone Wolf and Cubit, (ehkä jopa paras trilogiaa pidemmistä?) vaikka lopussa vähän alkoi jo toistaa itseään ja kunnon lopetus olisi poikaa. Täytynee lukea ne mangat loppuun.



Propsit myös White Heaven in Hellin body countista, joka on 169 ja siten elokuvahistorian kahdenneksikymmeneksineljänneksi suurin. (moviebodycounts.comin mukaan)

VIIKKO 28

Abre los ojos (Alejandro Amenabar, 1997)

Uuusintakierros, ensimmäistä kertaa leffa tuli nähtyä joskus lähemmäs 10 vuotta sitten. Tarinan ennalta tunteminen ei sinällään tuonut katsomiskokemukseen mitään uutta, eikä muuttanut sitä myöskään turhaksi: Amenabarin kiero eksistentialistinen kriisi pitää mukavasti otteessaan tälläkin kertaa. Joku kaunis päivä pitäisi rohkaistua ihan vertailun vuoksi katsomaan myös Vanilla Sky.



April Fool's Day (Fred Walton, 1986)

Spoilaamatta parempi, joten ei tästä kauheasti viitsi kertoa etukäteen. Lauma raivostuttavia teinejä, jotka haluaisi kuka tahansa normaali ihminen tappaa omin käsin, on kutsuttu bileistämään rikkaan kaverinsa saarelle. Sitten alkaa tapahtua outoja ja hassuja. Propsit yrityksestä omaperäisyyteen, mutta lopputulos on ihan yhtä turhauttava kuin nortsissa, kehnossa kasari-slasherissa. Kai tällä joku kuriositeettiarvo on, mutta muuta ei juuri ole tarjota.



My Bloody Valentine (George Mihalka, 1981)

Uusintakatselu, mutta versio oli ennennäkemätön, Paramountin pari vuotta sitten julkaisema DVD-versio johon oli palautettu arkistoihin kätketty, aikanaan leikkauspöydälle jäänyt gore. On se vain niin että slashereita katsoo mieluummin enemmällä kuin vähemmällä verellä, mutta ei palautettu sisältö elokuvan tasoa juuri nosta. Näyttelytyö on monelta osin niin poikkeuksellisen ylilyötyä tai muuten huonoa, että se väkisinkin syö tunnelmaa. Huumori on myös sitä vaivaannuttavaa lajia, jonka ymmärtää huumoriksi – tai sen yritykseksi – mutta se ei naurata yhtään. Hauskuutta saa kyllä ajoittain mainitusta näyttelyn paskuudesta ja kyläjuntti-kaivosmiesten ajanviettotavoista... Mutta toisaalta: alun irrallinen sleaze-intro on melko unohtumaton, murha-set-piecet ovat huolella, rakkaudella ja käsityöllä toteutettuja, loppupuolella saadaan aikaan paikoittain hyvinkin onnistunutta klaustrofobiaa kaivoksissa, ja epäuskottavuudessaankin lopetus on erinomaisen vinksahtanut, synkeä ja ennen kaikkea ikiaikaiselle kauhuperinteelle uskollinen jatke. Toisaalta ylimainostettu kulttileffa, toisaalta paikkansa ansainnut.



Sin City (Frank Miller, Robert Rodriquez & Guentin Tarantino, 2005)

Ties kuinka mones kierros – vaihtelun vuoksi tuli katsottua special editionin kakksolevyltä elokuva erillisinä tarinoina. Vaihtoehto ei tuonut kokonaisuuteen hirveästi uutta, oli vain todettava että a) varsinainen teatterilevityksen leikkaus on tiukka ja hyvin rytmitetty paketti, b) Sin City on elokuvana lähs yhtä nautinnollinen kuin sarjakuva, ja c) tämä on uskomattoman kovaa viihdettä, lähes parasta mitä voi saada.



Sleepaway Camp (Robert Hiltzik, 1983)

Lissee kulttislasheria – ja tämä paketti on kaikessa häröydessään ja ideoissaan ainakin maineensa kiistatta ansainnut. Sleepaway Camp on Friday the 13th ‑laina joka ottaa itsensä juuri sopivan vakavasti, pitäen myös kieltä posken puolella oikeassa suhteessa. Mukana on kaikenlaista arveluttavan omaperäistä, jonka kanssa katsoja joutuu välistä pähkäilemään, kuinka tosissaan tätä on kasattu. Teinien remellyskään ei ärsytä kuten yleensä tämän lajityypin kesäleirileffoissa, sillä tällä kertaa teinit eivät ole yli-ikäisiä. Vähän vähemmän teinidraamaa ja ‑komediaa olisi kyllä piisannut, mutta varsinainen ärsytys- ja turhautumiskynnys ei ylittynyt. Jos elokuvaan on ahdettu sekä pedofiili-kokki että epäilyttävää psykologista sisältöä homoparin kasvattamista lapsista ja seksuaali-identiteetistä, törkyily- ja moralistiarvot ovat väkisinkin kohdallaan. (Ja vielä lisäbonuksena ehkä elokuvahistorian epäuskottavimmat viikset...) Ainakin sarjan ensimmäinen osa on tällä puheella yksi mielenkiintoisimmista 80-luvun slashereista, mitä on tullut todistettua.

Legacyn leikkaamaton DVD oli sen verran suhnuinen äänen ja kuvan laadultaan, että lienee hommattava myös Anchor Bayn pikkaisen trimmattu versio rinnalle. Kuulemani mukaan trimmit eivät ole sieltä olennaisimmasta päästä, eli kaikki suht' vähäinen roiske on ainakin tallella. (Saa vahvistaa tai kumota, jos tietoa löytyy.)



Näiden lisäksi:



Cannibals (Jesus Franco, 1980) – herralle omistetussa ketjussa

Ode to Gallantry (Chang Cheh, 1982) – tuoreeltaan katsotuissa aasialaisissa elokuvissa

voi ziisus, tuli zekattua, että aika paljon on tullu kazottua... muuta en jaksa kirjoottaa

Lewis Teague :

Cat's Eye (1985) **½

Stephen Kingin novelleihin perustava episodielokuva. Tajusin vasta toisella kolmanneksella että tämä on episodielokuva kun ihmettelin mihin ihmeeseen ekassa episodissa nähty James Woods yht'äkkiä katosi (kaikkea tämä helle teettää ). Itse elokuva on pääosin mustan huumorin, kauhun ja ylilyöntien yhdistelmä. Parhaiten mielestäni toimi tuo mainitsemani eka episodi, jossa Woodsin esittämä mies yrittää päästä irti tupakasta erään salaperäisen järjestön avulla. Osia linkittää yhteen kissa joka harhailee paikasta toiseen. Elokuvassa nähdään myös nuori Drew Barrymore.



Dean Parisot : Galaxy Quest (1999) ***

Star Trek – parodiaa ja seikkailullista scifi-elokuvaa yhdistelevä komedia, jossa ulkoavaruudesta saapuneet tyypit luulevat tv-sarjan tähtialuksen miehistöä oikeaksi ja haluavat nämä johtamaan omaa alustaan, jolla on ongelmia avaruuden pahisten kanssa.

Klassinen väärinymmärrysten kaava toimii jälleen ja perusidea on suhteellisen hauska. Tim Allen tekee myös hauskan roolisuorituksen aluksen johtohahmona. Vastapainona tässä on myös tiettyjä rasittavuuksia ja kliseitä. Tätä elokuvaa näkee kehuttuvan monesti eri paikoissa mutta mielestäni tämä on sellainen keskitason peruskomedia ja ihan hyvää viihdettä kesään. Ei yhtään sen enempää.

Jeremias Rahunen ( 22.7.2011 12:10)

Tätä elokuvaa näkee kehuttuvan monesti eri paikoissa mutta mielestäni tämä on sellainen keskitason peruskomedia ja ihan hyvää viihdettä kesään. Ei yhtään sen enempää.

On tässä nyt aika paljon Star Trek-kulttuuriin liittyviä oivalluksia ja sisäpiirin huumoria. Hieman samalla tavalla kuin jossain Star Wreckissä parodioitiin B5 ja ST sarjoja. Osa selkeitä, osa hienovaraisempia.

57.

Run, Man, Run (1968) ***½

Sergio Solliman kolmas spagu ei aivan pääse kahden tätä edeltäneen leffan tasolle (The Big Gundown ja Face to Face), mutta kyllä Run, Man, Run:kin tarjoaa aimo annoksen western-viihdettä italialaiseen tyyliin, ja onhan Tomas Milian aina viihdyttävä spaguissa. Tarjoaa enemmän huumoria kuin kaksi Solliman aiempaa westerniä, kelpo päätös "Sollima-trilogialle".



58. Dead Calm (1989) ***½

Melkein pystyi antamaan neljä tähteä Dead Calmille mutta ei ihan kuitenkaan. Tykkäsin leffan ideasta ja yleensä tällaiset leffat miellyttävät visuaalisesti, eikä tässäkään tapahtunut poikkeusta. Useat kohtaukset saavat lisää tehoa meren suuruudesta. Kidman ja Neil näyttelevät pääosin mainiosti, mutta Billy Zanen rooli pahiksena ei vakuuttanut minua, jotenkin siitä jäi valju ja hieman epäuskottava maku. Musiikkia ja visuaalista ilmettä olis voitu käyttää enemmänkin hyväksi. On tämä silti keskivertoa parempi jännäri.

064. Michael Winner:

Chato's Land (1972) 6/10

Bronson-ketjussa.



065. Alan J. Pakula: All the President's Men (1976) 7/10

Watergate-skandaalin paljastaneiden journalistisankareiden Carl Bernsteinin ja Bob Woodwardin työnkuvausta, eli poliittinen jännäri, joka esittää aika säntillisesti sen, kuinka USA:ta syvällisesti koskettanut uutinen syntyi. Vaikka tapahtuman merkitys ja suuruus on kiistaton, on fakta myös se, että kyseessä on aika virkamiesmäinen skandaali, eikä sinällään ideaali kohde jännityselokuvalle. Todellista vaaraa ei ole havaittavissa, mutta ehkä varsinkin USA:laisia riittää järkyttämään pelkkä havainto siitä että casen paskaiset jäljet johtavat aina pyhään valkoiseen taloon saakka. Elokuva pyrkii lisäämään edes hieman hämyisyyden tuntua pimeässä parkkihallissa piileksivän pahaenteisen arvoituksellisesti juttelevan deep throatin avulla, mutta mutta...



Vaikka jännäri ei sisällä mitään erityistä vaaraa, kantaa se hyvin. Tarina on kuitenkin mainiosti rakennettu, ja Dustin Hoffman ja Robert Redford ovat karismaattisia näyttelijöitä, joita on sinällään miellyttävää seurata. Ajatukset tosiaan kääntyvät jossain mielessä Zodiacin suuntaan, samalla tavalla keskitytään lähinnä varsinaiseen tutkimustyöhön päämäärän osoittautuessa jossain mielessä toissijaiseksi, tässä tapauksessa siis journalistisen jutun rakentumiseen.



066. Philip Noyce: Dead Calm (1989) 6/10

Ihan kiva tämäkin, ei tosin ihan niin kiva kuin muistelin edelliseltä katsomiskerralta. Zane tosiaan, kuten edellä joku mainitsi, aika laimea äijä... muutenkaan haasteellisesta ahtaasta laiva-settingistä ei ole saatu esiin kovin otteessaanpitävää tunnelmaa.

Mitäs kaikkea sitä on tullutkaan katsotuksi...

Teloittaja **½

Hyvää menoa mutta suo oli tylsä eikä kovin kuvauksellinen paikka.



Pako Puerto Vallartasta **

Ihan ok mutta hahmot jäivät laimeiksi.



Kuolleiden valtakunta ***

Valitettavasti en ole nähnyt muita Dead-elokuvia ollenkaan vielä, kun ei niitä ole pahemmin telkasta tullut. Tässä oli hyvä tunnelma vaikka itse tarina jäikin melko valjuksi. Kiinnostaisi nähdä vanhemmatkin.



Silmitön raivo ***½

Toimiva ja asiallinen leffa!



Dead Calm – rasvatyyni ***

Komppaan edellisiä.

Rex Ingram:

Scaramouche ***

Todella komean näköinen, mutta tarinaltaan turhan laimea pukuelokuva Ranskan vallankumouksen ajoista. Toimintaakaan ei ollut kuin nimeksi.



John Huston: Key Largo ***½

Humphrey Bogart esittää muukalaista, joka saapuu tietämättään roistojen miehittämään hotelliin. Kun hirmumyrsky iskee alueelle ja eristää hotellin muusta maailmasta, alkavat tunteet nousta pintaan yhdellä jos toisellakin. Melkoisella näyttelijäryhmällä (Bogart, Edward G. Robinson, Lauren Bacall, Lionel Barrymore, Claire Trevor, Monte Blue) varustettu napakka pätkä.



Cecil B. DeMille: Carmen **½

DeMillen ensimmäinen Carmen-versio on jäykähkö, valmistumisvuotensa (1915) näköinen elokuva. Kertakäyttökamaa.



Sidney Franklin: Her Night of Romance ***½

Constance Talmadge esittää rikkaan miljonäärin tytärtä, joka on menettänyt uskonsa miessukupuoleen kaikenlaisten liehittelijöiden vuoksi. Ronald Colmanin esittämä poikamies vie häneltä kuitenkin jalat alta, mutta onko tämäkään sulhasehdokas leikissä täysin vailla taka-ajatuksia? Perusmukava mykkäkomedia, jossa Talmadge ja Colman onnistuvat hienosti.



Marshall Neilan: Amarilly of Clothes-Line Alley ***½

Taas yksi puuttunut Pickford katsottujen listalle. Tähti esittää köyhän yksinhuoltajan tytärtä, johon muuan miljonäärinuorukainen ihastuu. "Köyhä on köyhä ja rikas on rikas, eivätkä nämä tahot tule koskaan ymmärtämään toisiaan" tuntuu olevan tämän leffan perusidea. Pickford on oma hauska itsensä ja Norman Kerry häneen ihastuvana nuorukaisena parempi kuin muissa näkemissäni rooleissa, mutta silti tästä puuttuu jotain oleellista – lisää draamaa ehkä?



Jim Sheridan: My Left Foot ****

Daniel Day-Lewis esittää vaikeasti vammaista Christy Brownia elämäkertadraamassa, jossa on kyllä draamaa vaikka kuinka, mutta joka kuitenkin jättää vähän kylmäksi. Day-Lewis ja Christy Brownia nuorena esittävä Hugh O'Conor ovat rooleissaan hyviä. Muistin, että tämä olisi ollut parempi.



William A. Seiter: Sons of the Desert **½

Laurel & Hardy toimivat mykkälyhäreissä hyvin, mutta ainakaan tämä äänikomedia ei minua vakuuttanut. Turhan paljon koheltamista ja metelöintiä omaan makuuni. Laurelin itkukohtaukset olivat tietysti huvittavia, mutta muuten aika tylsää menoa.



Mark Robson: The Ghost Ship **

Tyhjänpäiväinen eikä edes visuaalisesti hieno jännityselokuva nuorukaisesta, joka pestautuu rahtilaivalle, mutta huomaa pian sen kapteenin olevan henkisesti häiriintynyt. Richard Dix on kapteenin roolissa melkoinen puunaama, eivätkä muutkaan mitään kaksisia ole.



John Ford: Four Sons ***

Fordin parhaiten menestyneitä mykkäpätkiä. Sentimentaalinen ja sokerilla kuorrutettu kertomus vanhasta äidistä ja hänen neljästä pojastaan, joiden elämän maailmansota sekoittaa pahemman kerran. Tarina toimii kliseistään huolimatta mukavasti, häiritsevintä on sen sijaan seurata, mitä kaikkea Ford on lainannut vuotta aiemmin samalle studiolle kiinitetyltä Murnaulta: postinkantaja on kuin Viimeisen miehen ovimies, kamera liikkuu kuin Auringonnousussa konsanaan, jonka lavasteissa tämä on pitkälti kuvattukin... Lainaamisessa ei ole yleensä mitään pahaa, mutta tässä sitä on hivenen liikaa. Mukana muuten myös Carl von Haartman.