Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

k-mikko ( 23.10.2011 10:02)

Nightmare on Elm Street (2010)

Yleensä keksin kyllä laadukkaasti tuotetusta Hollywood-scheissesta jotain hyvää sanottavaa, mutta nyt on kyllä vaikea keksiä tästä yhtikäs mitään positiivista. Paskin lähiaikoijen kauhu-remake? *

Onhan NoES ennenkin ollut epätasainen elokuvasarja mutta että näin huono. Arvosana: *

Leo Meller II ( 21.10.2011 19:13)

Jeremias Rahunen ( 21.10.2011 17:12)

Yoshua Ben Yosef ( 21.10.2011 14:58)

Leo Meller II ( 21.10.2011 14:52)

MiR ( 21.10.2011 14:33)

Roger Vadim: Barbarella (1968)

Uh-huh! Tämä on taas niitä elokuvia, jotka on pitänyt katsoa vaikka kuinka pitkään. Äärimmäisen päräyttävä sukellus 60-luvun lopun psykedeeliseen, vapautuneeseen ja riehakkaaseen sci-fiin. Jane Fonda on kaikkien aikojen kuumimpia space girlejä. "Soittokohtaus" Milo O'Shean kanssa hakee vertaistaan...

Barbarella on kyllä ehdottomasti eurosekoilun terävintä kärkeä. Ensikosketus tähän teokseen on edelleen kirkkaassa muistissa, vaikka siitä on jo vuosia. Myös parhaita kavereiden kanssa katsottuja krapulapäivän elokuvia ikinä – kestosuosikki dagen efterin psykedeelisiin kuoseihin.

Oma DVD on vieläkin korkkaamatta hyllyssä vaikka hommasin sen jo kauan sitten – kiitos muistutuksesta, voisi itsekin verestää muistoja lähiaikoina tämän parissa.

Roger Vadim, niin kusipäinen hyväksikäyttäjä kuin olikin, osasi esittää naisen lähes myyttisen eroottisessa muodossa. Jane Fonda on elokuvassa aivan mieletön, ei ainoastaan kaikkien aikojen kuumimpia space girlejä, vaan girlejä yleensäkin.

Kahden tähden leffa. Visuaalisuus + Fonda.

Ehei – ainakin puolet enemmän. Viihdearvot ovat niin katossa pimahtaneen idean kohdatessa toisen ja eurotrash-kuorrutteen sitoessa kaiken yhteen glitter-liiman tavoin. Plus Jane Fonda ja Vadimin visuaaliset taidot.

Jep, onhan tämä ihan kevyesti kolmen, ehkä jopa neljän tähden arvoinen pläjäys. Tai oikeastaan elokuvaa on turha lähteä edes sovittamaan perinteiseen asteikkoon, se kun on niin paljon enemmän. Viimeiset pari päivää päässä on pyörinyt vain jumalainen Jane...

Jee jee, eiliset lefautukset tässä.

Wes Craven: Deadly Blessing (1981)



Vähän kahtiajakautuneet fiilikset tästä. Yhtäältä oli mielyttyvää seurata leffaa johon oli sotkettu paljon erilaisia elementtejä: Löytyi perinteistä hiipivää kauhua, hämärä uskonlahko, käärmeitä ja hämiksiä, jotain Giallo-tyyppistä virittelyä plus kevyttä Slasheriä. Unohtamatta tietenkään kovasti hehkuteltua Sharon Stonea... Toisaalta taas elokuvasta ei oikein saanut hirveän selkeää kokonaisuutta. Lisäksi olisin toivonut että "heettiläläiset" olisivat olleet oikeasti kunnon kiihkosekoilijoita, koska elokuvassa viitattiin että fundamenttimaisuudessaan he pesevät amishit kuusi-nolla. Käytönnössä kuitenkin kunnon raamatulla päähän-sekopää oli ainoastaan lahkon vanhin. Noh ehkä tämä ei ole niin iso juttu, mutta odotin hieman rankempaa menoa lahkolaisten osalta, kun he kuitenkin kuvioissa koko ajan ovat läsnä... Loppu oli aika LOL, eli varsin hauska. Ongelmistaan huolimatta, lämpimästi suosittelen.



Sean Ellis The Brøken (2008)¨



Näistä kahdesta se huonompi. Lähinnä tuli mieleen että nyt Ellis rakentelee niin päräyttävää sekoilua todellisuuden ja kuvitellun välillä että metsään mennään, ja niinhän siinä kävikin. Kikkailun maku jäi suuhun leffasta. Kliseet, kuten psykomaiset kylppärikohtaukset, vesi, rikkoutuneet peilit (jopa klovnin naamioi vilahti hetkellisesti) kierrätetään tehokkaasti. Mitään kovin omaa leffasta ei oikein onnistu löytämään, mikä tämän tyyppisessä juonirakentelussa olisi suotavaa. Leffalla on kuitenkin hetkensä: pari toimivaa säikyttelykohtausta ja muutava mielenkiintoinen käänne, joiden takia neljä euroa dvd:stä ei ehkä ollut liikaa.

Oma viikko taisi sujua näin:

35mm



23. Face to Face



Onhan tämäkin helvetin hyvä ja sinänsä plussaa etten muistanut juonenkäänteistä juuri mitään. Printti hyvässä kunnossa lähes koko kestonsa ajan.



Digiboksi:



49. Napapiirin sankarit



Ei kyllä kiinnostanut yhtään näiden jamppojen toilailut. Sinänsä ymmärrän, miksi jengi on tykännyt tästä, mutta jotenkin niin surkeaa, kun joukko stadilaisia esittää jotain rollojuntteja ja tapahtumien kulku on kuin jostain revenge on nerdsistä. Tässä oltiin liian syvällä kiltin kehitystarinan syövereissä, että oltaisiin oikeasti voitu tehdä mitään hang over ‑henkistä neronleimausta.

Antti Tohka ( 23.10.2011 21:56)

Napapiirin sankarit



Ei kyllä kiinnostanut yhtään näiden jamppojen toilailut. Sinänsä ymmärrän, miksi jengi on tykännyt tästä, mutta jotenkin niin surkeaa, kun joukko stadilaisia esittää jotain rollojuntteja ja tapahtumien kulku on kuin jostain revenge on nerdsistä. Tässä oltiin liian syvällä kiltin kehitystarinan syövereissä, että oltaisiin oikeasti voitu tehdä mitään hang over ‑henkistä neronleimausta.

Katoin tämän kanssa just. Joutilaat II, mutta totuus on tarua ihmeellisempää. Sinänsä sympaattista, mutta jotenkin just puolivillaista. Tyypillistä suomalaista valtavirtaa, että ei uskalleta tehdä pelkkää komediaa, eikä draamaa ilman huumoria. Eikä mulla Pääkköstä vastaan mitään ole, muttei istunut tähän rooliinsa (tai ollut uskottava), ja norjalaisillakin tuntuu olevan tämä viikset tekee lappalaisen ‑mentaliteetti useassakin elokuvassaan. Kyllä tän nyt kuitenkin katsoi ja ihan hyvin Lappia hyödynnettiin. Parhaana ideana kuitenkin tämä jotenkin hyvin suomalainen juttu, että homma kulminoituu digiboksiin, ja sitä jos lähdetään hankkimaan, niin pitää olla vähintään testivoittaja. ** tai ***

Drive (2011) ****

Eipä Driveä ole turhaan kehuttu, vahvan tunnelman omaava leffa jaksaa pitää pihdeissään ihan loppuun asti. Parhaiten leffasta jää mieleen muutamat tiukat tappokohtaukset ja etenkin Angelo Badalamentin musiikkipuoli. Leffan soundtrack on hyvin hallitseva osa kokonaisuutta ja ilman vahvaa äänimaailmaa arvosanasta voisi pudota tähti jos toinenkin. Ryan Gosling on hyvä pääosassaan, siinä sivussa esim. Bryan Cranston ja Oscar Isaac vetävät myös hyvät roolit. Ei Drive ihan viiden tähden elokuva ole, mutta se erottuu varmasti tämän vuoden elokuvatarjonnasta edukseen hyvin.



Boyz n the Hood (1991) ****½

Eipä tästä leffasta paljoa heikkouksia löydy, juoni kulkee hyvin eteenpäin, näyttely toimii ja elokuva ei käy missään vaiheessa pitkästyttäväksi. Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen ja samalla myös koskettava draama, vaikkei huumoriakaan ole unohdettu, Boyz n the Hood toimii siis vielä 20 vuoden jälkeenkin.



Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood (1996) ***

Don't be a menace... parodioi etenkin Boyz n the Hoodia varsin onnistuneesti ja siinä sivussa osansa myös esim. Menace II Society. Loppupuolella vitsien tykitys ehkä hieman laantuu, mutta paketti pysyy komedialeffalle silti ihan hyvin kasassa. Kaikenkaikkiaan Wayansin veljeksiltä onnistunut parodialeffa.

Fred Dekker :

RoboCop 3 (1993) **

Trilogian päättävä osa ei valitettavasti onnistunut nousemaan edes tätä edeltävän osan tasolle. Taas mukana on ärsyttävän pikkunokkela skidi ja itse Robocop tuntuu muuttuneen toiminnaltaan melko munattomaksi. Tällä kertaa taistellaan OCP suuryritystä vastaan, joka on aloittanut häätämään köyhää kansaa rakennusalueeltaan. Pieni kapinallisryhmä kuitenkin jaksaa vielä pitää puoliaan mutta OCP tilaa Japanista robottininjoja hoitamaan likaiset hommat puolestaan.



Joel Coen, Ethan Coen : The Big Lebowski (1998) ****½

Paras tähänastisista Coen-veljesten elokuvista. Erinomaiset henkilöhahmot, upeat näyttelijäsuoritukset ja Coen-takuuvarma ohjaustyö nostavat tämän myös v. ‑98 parhaimpiin elokuviin.

Hiljainen viikko Night Visionsin alla:

185. The Human Centipede: First Sequence

Kuten flixteriin kirjoitin, "Ingenious genre-film that gave the world a whole new definition for the phrase "ass-to-mouth". Eipä tässä sen perusidean lisäksi muuta ollutkaan, mutta se riittää aika helvetin pitkälle. Kakkonen kuullostaa aika skeidalta tähän verrattuna.



186. Voyna

Balabanovin sotaelokuva on lievästä propagandistisuudestaan huolimatta (vai siitä johtuen?) aika vetävä ramboilu. Yksi ryssä vastaa kymmentä tsetseeniä ja sitä rataa. Ohjaajalle tyypillisesti näkemys ihmisistä ja ihmiskunnasta ei ole hirveän kaunis. Jälleen kerran oivallinen soundtrack säestää sopivan melankolisella otteella. Kaukana ohjaajan parhaimmista elokuvista, vaikka hyvä onkin.



187. Half Past Dead

Kyllä tämän mielellään katsoi. Missään ei ole juuri mitään tolkkua, mutta hyvä niin. Ööö vangit yhtäkkiä auttavat fbi-agenttia, sen sijaan että yrittäisivät esim. hyvin aseistettuna haneen? Just.

Takana tiukka Carpenter-viikonloppu...

John Carpenter: The Thing (1982)

Muutama vuosi kulunut siitä, kun viimeksi tuli nähtyä tämä mutta tehot ovat edelleen tallella. Sci-fi kauhun merkkiteos kaikilla mittareilla mitattuna ja efektit saavat edelleen väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Kiistatta Carpenterin paras elokuva, mitä mieltä herra itsekin taitaa olla.



John Carpenter: Starman (1984)

Koville se otti, mutta nyt on tämäkin katsottu uudestaan. Ei läheskään niin paska kuin muistin, vaikka joissain kohdin katselu olikin lievästi tuskallista. Ehkä vika on tosin enemmän minussa kuin itse elokuvassa, sillä eihän tarinassa itsessään ole niinkään vikaa, mutta leffan mieltäminen "Carpenter-elokuvaksi" ottaa vain luonnon päälle. Plussat Karen Allenin roolista ja Jack Nitzschen musista.



John Carpenter: The Live (1988)

Joo. Kyllähän näitä takatukkia katsellessa nousi väkisinkin hymy huulille. Roddy Piperin ja Keith Davidin ottelu taisi olla leffan paras osuus, Meg Fosteria en sen sijaan muistanut aivan noin puunaamaiseksi näyttelijäksi.



John Carpenter: In the Mouth of Madness (1994)

"Do you read Sutter Cane?" Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on Carpenterin viimeinen loistava elokuva, jota on syystä tai toisesta dumattu surutta. Tarina toimii edelleen ja Sam Neill vetää roolinsa todella esimerkillisesti läpi. Jürgen Prochnow ja David Warner saavat myös pienistä osistaan paljon irti, mutta jokin Julie Carmenissa kyllä mättää. Hayden Christensenin spottaaminen oli myös hauska lisä tällä kertaa



John Carpenter: The Ward (2010)

Tätä elokuvaa on odotettu pitkään ja hartaasti, joten kun DVD kolahti viimein postiluukusta olivat tunnelmat korkealla. Tämä siitäkin huolimatta, että elokuva on saanut melko tylyjä arvioita etenkin Pohjois-Amerikassa.



Kovat arviot eivät ole kuitenkaan täysin tuulesta temmattuja, sillä jäähän tämä kauas Carpenterin huipputöistä, mutta toisaalta – ei tämä nyt niin paska ollut, kuin mitä on annettu ymmärtää. Amber Heard ei pääosan esittäjänä omaa tarvittavaa karismaa, eikä sivurooleistakaan löydy kunnon hahmoja, mikä jää ihmetyttämään. Herkulliset sivuhahmothan ovat tuttuja Carpenterin aiemmista töistä, mutta nyt jopa Jared Harrisin esittämä Dr. Stringer jää ohueksi ja etäiseksi. Tarina itse on melko suora ja toimiva, tosin lopputwistin pystyi jo tavallaan arvaamaan, mikä oli ikävää. Pelkään että toisella katsomiskerralla tehot ovat lähes tyystin hävinneet, mutta katsotaan nyt...

VIIKKO 42

Muualle ruodittavaksi:

The Departed (Martin Scorsese, 2006) – herra ohjaajan omaan ketjuun



Tässä yhteydessä:





The Spider Woman (Roy William Neill, 1944)

Universalin neljäntoista Sherlock Holmes-filmatisoinnin järjestyksessä seitsemäs osa on taas askel astetta modernimpaan tulkintaan pois goottimysteereistä, mutta silti perinteinen murhamysteeri – vähemän realistinen, enemmän ällistyttävä. Nykykatsoja saa tällä kertaa ekstrahupia aivan loppumetreillä Hitlerin ja Mussolinin pahvitaulujen ammuskelusta ja aikansa rotuopillisista näkemyksistä. Paketti on edeltäjäänsä Sherlock Holmes Faces Deathia kevytmielisempi ja viihteellisempi, kulkee jouhevasti eteenpäin ja sijoittuu sarjan parempiin tähän mennessä nähtyihin tuotoksiin.

Holmes-sarjasta oli tätä katsoessa puolet takana. Yleensä ottaen tason nousu ja tahdin piristyminen kuudennen osan kieppeillä oli miellyttävä yllätys. Saas nähdä, säilyykö charmi lopuissakin vai seuraako mahalasku.



The Pearl of Death (Roy William Neill, 1944)

Kahdeksatta Sherlock Holmes ‑elokuvaa viedään... Nyt jäi sotapropaganda vaihteeksi kokonaan kelkasta ja modernin murhamysteerin parissa mennään. Neill ei keksi käyttämiänsä kaavoja uudelleen, eikä Rathbone tai Bruce myöskään luo hahmojaan uudelleen – mikä kuuluu vain asiaan tässä tapauksessa. Pearl of Death ei kikkaile, vaan hoitaa homman tyylillä loppuun ilman turhia sekoiluja: Spider Womania ryppyotsaisempi, mutta myös tyylikkäämpi, sisältäen myös tähän mennessä sarjan vaikuttavimman konnan, suurimman osan varjoissa mystisesti hengaavan The Creeperin. Laadullisesti kokonaisuus sijoittuu suurinpiirtein tasoihin Adventures of Sherlock Holmesin kanssa, eli olisiko tuo nyt sitten tähän asti todistetuista jaettu pronssitila?



Red Scorpion (Joseph Zito, 1988)

Osoittelevaa ja alleviivattua propagandaa, Neuvostoliiton rotusortoa Afrikassa, puupökkelömäinen pihviliha-Lundgren huitomassa ympäri aavikkoa naama perslukemilla. Ja tietysti vähän rusikointi- ja ammuskeluväkivaltaa (nimenomaan kestoon suhteutettuna vähän, ihan liian vähän), räjähdyksiä ja homoeroottiseen vivahtavia lähikuvia nesteistä kiiltävästä mieslihaksistosta. Varsinaisia elokuvallisia arvoja ei oikeastaan ole, mutta viihdearvoa senkin edestä, aina ihan vitun huonosti vetävää Brion Jamesia (oli tosiaan pettymys) ja kaatuvia Neuvosto-symboleja myöten. Pienenä ongelmana viihtymisen kannalta on elokuvan kesto: liikaa aikaa hukataan haahuiluun silkan mäiskeen kustannuksella, ja jäntevyyden puutteesta kertoo myös aivan uskomattoman huterasti toteutettu aikajana; sivulauseista voisi ymmärtää että aikaa tapahtumiin kuluisi enemmänkin kuin joku pari päivää, mutta muusta sitä ei juuri voikaan aistia. Uskomattoman pölhö aikansa tuote. Ja siinä on HINDejä. Reilusti HINDejä.



The Skin I Live In (Pedro Almodovar, 2011)

Vähään aikaan sekä hauskin että synkin Almodovar. Hauskat viittaukset Eyes Without a Facen käynnistämään hullu tiedemies ja ihosiirrännäiset ‑genreen jäävät pian taka-alalle, kun todellinen tarina, taustat ja motiivit alkavat paljastua suhteellisen hykerryttävinä, koko ajan sekapäisen partaalla kulkevina ja aidosti yllättävinäkin ryöppyinä. Almodovarilla on joku ihme taito saada uskomattomimmatkin jutut tuntumaan asiaan kuuluvilta – niin tälläkin kertaa. Sama pätee hienoihin mustan huumorin hetkiin, etenkin lyhyt kohtaus mielisairaalassa nauratti kaikessa absurdiudessaan ja traagisuudessaan. Musiikki toimii kokonaisuuden kanssa suorastaan erinomaisesti. Oli erittäin pätevä näyttö, ilman pientä töksähtelyä ajassa hyppimisessä (helppo antaa anteeksi, koska se oli erittäin olennainen osa mysteeriä) ja lievää ylipituutta uskaltaisin kehua suorastaan loistavaksi. Nyt pitää tyytyä lähes erinomaiseen.

Sivuhavainto: Banderas muuten muistuttaa jonkin verran Howard Vernonia, joka oli itse aika monessa hullun tiedemiehen roolissa ihon, veren ja irtoelinten perässä aikanaan...

Julie Taymor: Frida (2002)

Salma Hayekin suuri hetki ja hieno elokuva monellakin tavalla. Edward Nortonin esittämä Nelson Rockefeller oli hiukan turhan siloiteltu, mutta muuten hahmot taisivat olla aika uskollisia historialle. Tosin Toisaalta: kuka tietää mitä lopulta todella tapahtui? Taymorin ohjaus piti mukavasti otteessaan ja Elliot Goldenthalin musiikit vain paransivat kokonaisuutta. Kahlon töiden "eloon tuominen" oli myös ovela jippo, jota käytettiin juuri sopivasti.



Alejandro Jodorowsky: The Rainbow Thief (1990)

Päivitys sinisäteeseen nosti tämänkin elokuvan taas esille. En tosin muistanut, että tämä oli aivan näin keskinkertainen tarina, selvästi heikoin Jodorowskyn uralla. On vaikea pitää elokuvasta, kun ensimmäisen puoliskon ajan jokainen ruudulla näkyvä tyyppi ottaa päähän – miinus tietysti Christopher Lee ja hänen seuralaisensa, joita olisi voinut katsella kauemminkin...



James Cameron: Avatar (2009)

Kaiken sen hypetyksen ja ylistyksen jälkeen jopa pienoinen pettymys. Onhan tämä visuaalisesti hieno kokemus, mutta tarina intiaaneista ja heihin ihastuvasta sotilaasta taidettiin kertoa paremmin Dances with Wolves elokuvassa. Eikä siihen tarvittu edes toista planeettaa ja tolkutonta budjettia. Cameron on arvokas mies elokuvamaailmalle yhä teknisenä ja rajoja haastavana pioneerina, mutta tarinankertojana mies on tainnut nähdä jo parhaat päivänsä.



Jean-Luc Godard: Une femme est une femme (1961)

60-luvun Godardia parhaimmillaan. Avaan tätä hiukan enemmän toisessa ketjussa.



Peter Collinson: The Italian Job (1969)

Toimiva action-komedia pläjäys joka peittoaa uusintaversionsa mennen tullen. Michael Caine on niin cool, ettei mitään rajaa – harmi että italialaiset vastavoimat eivät vain saaneet lisää tilaa tarinassa. Benny Hillin professori oli – no, Benny Hilliä pa®h(a)imillaan. Erikoismaininta ja prinikka rintaan Quincy Jonesin musiikeista.

Live at Wetlands

Mainitsen tässä kun tämä nyt etäisesti liittyy elokuviin ja on mun dvd-painonhallintalistalla. En ollut jaksanut tutustua takakanteen, ja luulin, että tämä on stand up ‑komiikkaa, mutta tämähän olikin livekeikka, jonka välispiikkeinä Rudy Ray Moore puhelee yleisölle pillusta ja panemisesta. Etäisesti viihdyttävää, mutta eipä tule dvd:n pariin palattua enää.



No Compromise

Tämän voisi laittaa pyssyaction-ketjuunkin, muttei musta tarpeeksi hyvä sinne. Suurimmaksi osaksi jees, mutta hivenen liikaa koheltamista, vaikka varsinainen huumori onneksi loisti suurimman osan aikaa poissaolollaan. Perhedraamastakin voi olla montaa mieltä. Yhtymäkohtia löytyy tuohon Castellarin High Crimeen kivasti. Hieno stuntti alussa, jossa hypätään katolta metsikköön. ***



High Crime

NV-threadiin kommentit joskus.



Kunsten å tenke negativt

Olin vältellyt tätä, koska arvelin tämän olevan jotain positiivista scheissea, mutta Hesarin arvostelu sai tämän jotenkin kuulostamaan just päinvastaiselta mustalta komedialta. Mutta ei, muutamaa överiksi vetoa lukuunottamatta, tämä oli just sitä mitä pelkäsin. **

Tapahtui tuossa sellainenkin ihme että katsoin poikkeuksellisesti seitsemän 5/5 tähden elokuvaa muutaman viikon sisään. En muista koska olisin vetänyt samankaltaista putkea (yleensä taso on enemmän tai vähemmän alempana) mutta mahdollisuus tapittaa leffat BD:ltä full HD kuvalla valkokankaalta oli liian houkutteleva ohitettavaksi.

Ensin Huuliharppukostaja, sitten Taru Sormusten Herrasta leffojen pidemmät versiot aikajärjestyksessä ja lopuksi kolme vanhinta Tähtien Sota elokuvaa niin ikään aikajärjestyksessä.



Kyllä siinä tuli välissä katsottua jotain muutakin niin että ei se taso nyt sikäli niin korkealla koko aikaa pysynyt mutta riittävästi kuitenkin. Voin kertoa että hyvää teki....

Bubble (2005) ****

Pidin tosi paljon tunnelmasta ja kaikesta. Tuntemattomat näyttelijät ja miljöö ja suoraviivainen tarina. Onnistui hienosti ilman mitään alleviivausta välittämään jenkkiläisen johonkin alemman keskiluokan ja köyhälistön välimaastoon sijoittuvan ihmisryhmän olemuksen.

To Live and Die In L.A. (1985) ****½

Hienon tunnelman omaava rikosleffa kultaiselta 80-luvulta. Willem Dafoe ja William L. Petersen ovat vakuuttavia pääosissaan eikä John Pankowkaan huono ole John Vukovicin roolissa. Leffan alkupuoli ei vielä juonen osalta vakuuta, mutta puolivälin jälkeen alkaa meno luistamaan hyvin. Tähän kun lisätään upealta näyttävät Los Angelesin kuvausympäristöt ja mainion kasarifiiliksen luovat musiikit niin vähintäänkin neljän tähden paketti on lopulta kyseessä. Lopun dramaattisen juonenkäänteen myötä ymmärrän miksi To Live and Die In L.A. ei ehkä ollut kriitikoiden mieleen, mutta jokatapauksessa kyseessä on varsinainen helmi.