Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Black Dawn

Seagalia, ei ihan paskinta, mutta melkein. Seagalin hahmo on ihan jees ja toiminta kohtuullista, tosin Seagal ei ihmeemmin piekse ketään. Loppukohtaus, jossa on toki mainio. Ko. kohtauksen CGI on suht surkeaa. *



Vampire Suck

Olen todellista kohderyhmää, koska yhtään Twilight-sarjan elokuvaa en ole nähnyt enkä varmaan koskaan näe, joten parodia ei välttämättä osu. Alussa oli pari ihan hyvää ZAZ-henkistä sketsiä, mutta lopussa ei ihmeemmin hymyilytä. *



Lisäksi Rollinin Rape of the Vampire. Pitäisi katsoa vaihteeksi hyviä elokuvia.

Viime viikko:

230. Werewolf of London (1935) **

Vähän tylsä ja kaikin puolin huonompi kuin nelkytluvun Wolf Man.



231. The Invisible Ray (1936) **

Olisi nyt keskittynyt johonkin, juonikin heppoisa. Mutta Karloff ja Lugosi yhdessä on aina mukavaa.



232. Night Key (1937) ***

Symppis Karloff vanhana keksijänä, aika mukava.



233. Tower of London (1939) ***

Basil Rathbone, Vincent Price ja Boris Karloff. Kivoja taisteluita, mukavan kolea ilmapiiri. Rathbonen ja Pricen viininjuontikilpailu on hieno. Juonessa on vähän liikaakin kaikenlaista.



234. Son of Frankenstein (1939) ***

Melkeen ensimmäisten osien tasoa, mutta niitä lähes puolta tuntia pitempi kesto alkaa jo tuntumaan loppupuolella. Lugosi hieno Ygorina.



235. Dracula (1931) ***

Olisikohan kolmas katselukerta. Alkupuoli on oikein hieno ja klassikkostatuksen odotuksen mukainen. Jälkipuoli on pettymys; melko tylsää teatterikäännöstä ja loppu on epälooginen ja kiirehditty. Lugosilta ja Fryelta nappisuoritus.



236. Limitless (2011) **

Hyvä idea pilattu tylsällä toteutuksella ja osittain laiskalla käsikirjoituksella. Todella hieno efekti se joka nähdään esim. alkutekstien aikana. Robert De Nirokin tässä oli.

White Dog (1982) ****½

White Dog toimii pirun hyvin. Tarinassa on tietynlaista syvyyttä, jonka takia katsoja jää vielä lopputekstienkin jälkeen mietiskelemään. Ennio Morriconen musiikit antavat lisää pohjaa monille upeille kohtauksille.



In the Mouth of Madness (1994) ***½

Carpenterin ysärikauhu In the Mouth of Madness toimii varsin hyvin ja juoni ei seuraa 80-luvulle tyypillistä horror-leffan kaavaa joten sieltä ei mennä mistä aita on matalin. Mielikuvituskaupungin kohtaukset ovat pääosin vakuuttavia, etenkin moottoritiellä tapahtuvat pimeät ja tummanpuhuvat kohtaukset. Tunnusmusiikki on yllättävän toimiva. Vaikka paketti on hyvin kunnossa ja homma toimii, niin neljää tähteä en ihan pysty antamaan loppupuolen notkahdusten takia.



Bad Lieutenant (1992) ***½

Bad Lieutenant on hieman erilainen kyttäleffa. Mukana on synkkiä aiheita huumeaddiktiosta lähtien. Tuntuu ettei Harvey Keitelin esittämällä päähahmolla ole valoa tunnelin päässä, alamäkeen mennään väistämättä vaikka hän poliisina luulee olevansa normaalikansalaista vahvempi. Keitelin panos tähän elokuvaan on hyvä, ja etenkin huumepöllyiset kohtaukset Zoe Lundin kanssa ovat vaikuttavia, vielä kun muistaa Lundin ikävän kohtalon huumeiden käyttäjänä siviilielämässä.

Bad Lieutenant onnistuu näillä vaikuttavilla kohtauksillaan pitämään tason yllä, vaikkei mikään viiden tähden pätkä olekaan kyseessä. Katsomisen arvoinen pätkä Abel Ferraralta kuitenkin.

Tällaista:

DVD



75. Alien vs. Ninja



Tämähän oli yllättävän hyvää ja toimivaa kamaa. Jotenkin olin luullut, ettei näitä edes elokuviksi tunnistaisi. Ehkä näitä voisi katsoa muitakin.



76. Väkivallan kuilu



Kohtuullisen käppäinen Pohjois-Irlanti väkivaltadraama.



77. Five Minutes of Heaven



Sama Pohjois-Irlanti-teema jatkui tässäkin. Mies joutuu kohtaamana tv-ohjelmassa entisen IRA ‑terroristin, joka on murhannut hänen veljensä 20 vuotta aikaisemmin. Paikoin mielenkiintoinen, paikoin ei toimi.



78. Relentless



Hieman yllättäen en ollut nähnytkään tätä. Varmasti William Lustigin heikoin elokuva. Todella köykäinen sarjamurhaajaelokuva, jossa ei ole mitään kiinnostavaa. Total waste of time.



Digiboksi:



60. Horsemen



Jonas Åkerlundin epätasainen sarjamurhaajavisio, jossa vastemmieliset "Se7en" ‑henkiset murhat seuraavat toisiaan. Ei kovin hääppöinen. Mitenköhän Denis Quad oli tähänkin eksynyt.



61. Jackass 3



Ykkönen ei naurattanut ollenkaan, kakkonen nauratti helvetisti ja kolmonen on jotain siltä väliltä. Liikaa kakkahuumoria.

Alfred Santell:

Orchids and Ermine ****

Colleen Moore esittää rikkaasta aviomiehestä haaveilevaa neitosta, jonka tie vie new yorkilaiseen hienostohotelliin. Siellä työskennellessään hän yrittää päästä piireihin ja löytää miljonääriprinssinsä. Mukavan kepeä sunnuntaielokuva, Mickey Rooneyn debyytti.



John Frankenheimer: The Manchurian Candidate *****

En ole poliittisten trillereiden ystävä, mutta tämä nappasi kyllä otteeseensa heti alusta alkaen. Tunnelmallinen, komean näköinen ja hienosti näytelty kokonaisuus – Sinatra, Harvey ja Lansbury ovat vahvassa vireessä. Onko uusintaversio katsomisen arvoinen?



Enrico Quazzoni: Quo Vadis? ***

Suuriin puitteisiin rakennettu kertomus Neron aikaisesta Roomasta. Vaikka mukana on Rooman palo, gladiaattoreiden taisteluja ja kristittyjen syöttämistä leijonille, on lopputulos kuitenkin aikansa elänyt. Täysimittaista versiota ei tästä taida olla enää olemassa ja paikka paikoin kerronta hyppelehti vähän turhankin villisti.



Adrian Shergold: Persuasion ****

Jane Austenin romaanin pohjalta tehty tv-draama, jossa ei ole liiemmälti puntia säästelty. En ole tainnut aiemmin nähdä yhtään Austen-filmatisointia, mutta pitänee katsastaa jokunen muukin. Sopii tällaiselle Borzagen ja Sirkin melodraamojen ystävälle erinomaisesti.



D. W. Griffith: The Birth of a Nation ****½

Elokuva on edelleen täyttä rautaa ja Kinon Blu-rayssakään ei ole valittamista.

TREMORS (1990)



Vanha kunnon matoelokuva kuuluu syystä tai toisesta niihin pläjäyksiin, joiden pariin tulee palatuksi epäsäännöllisen säännöllisesti. Kursailematon, pieni aavikkojännäri, jonka parissa puolitoistatuntinen hujahtaa aina varsin vaivattomasti. Näinä kliinisten CGI-efektien aikoina konkreettisen limaisia old school ‑matotehosteitakin arvostaa aina vaan enemmän.

Jatko-osat ovat jääneet katsomatta – samoin aiheen tiimoilta pullautettu televisiosarja. Miten on – kannattaako myöhempiin matoiluihin kajota vai kuuluvatko ne sarjaan "paskat jatko-osat, jotka pilaavat alkuperäisenkin fiiliksen"?

Roscoe ( 6.12.2011 20:45)

TREMORS (1990)



Vanha kunnon matoelokuva kuuluu syystä tai toisesta niihin pläjäyksiin, joiden pariin tulee palatuksi epäsäännöllisen säännöllisesti. Kursailematon, pieni aavikkojännäri, jonka parissa puolitoistatuntinen hujahtaa aina varsin vaivattomasti. Näinä kliinisten CGI-efektien aikoina konkreettisen limaisia old school ‑matotehosteitakin arvostaa aina vaan enemmän.

Jatko-osat ovat jääneet katsomatta – samoin aiheen tiimoilta pullautettu televisiosarja. Miten on – kannattaako myöhempiin matoiluihin kajota vai kuuluvatko ne sarjaan "paskat jatko-osat, jotka pilaavat alkuperäisenkin fiiliksen"?

Nelonen on tsekkaamatta, mutta kakkosen ja kolmosen katsoi ihan kivuttomasti läpi. Isukkiinsa verrattuna nämä kaksi ovat väkisinkin keskinkertaisia hauskuuttajia, mutta parin oluen ja sateisen sunnuntaipäivän yhdistelmän voi ihan mieluusti kuluttaa näiden parissa. CGI:tähän on sitten mukana ainakin kolmannessa instanssissa, en muista oliko jotain halpaa tietokone-efektiä änkäisty jo kakkoseenkin.

Roscoe ( 5.12.2011 00:55)

Gorky Park ei tosiaan ollut kovin kaksinen trilleri. Käteen jäi oikeastaan vain James Hornerin napakka soundtrack ja Helsinki ‑lokaatioiden/suomalaisten näyttelijöiden bongailu. Jussi Parviainen esitti

Spoileri

Joanna Paculaa varjostavaa ja pian tämän kotiin hyökkäävää veitsimiestä.

Helsingistä, Pohjoisrannasta, löytyy yhä replica ‑aseita ja miekkoja myyvä liike, Finn Enterprise, josta Lee Marvinin käyttämä kullattu Walther PPK ‑pistooli oli peräisin. Poikkesin liikkeessä jotain kymmenisen vuotta sitten ja tuolloin oli vielä myynnissä ko. starttipistoolin varakappale. Hintakaan ei muistaakseni ollut päätä huimaava, mutta kauppaan se jäi.

Oon tainnutkin jossain toisessa topicissa mainita, mutta yhden exän faija "esitti Lee Marvinia" jossain kohtauksessa, jossa häntä kuvattiin kaukaa. Ohjaaja oli oikein kadulta poiminut äijän mukaansa.

(Aivan helvetisti kaikkea) mutta kovimman vaikutuksen about koko vuonna teki Oslo, August, 31st joka oli ollut jopa R&A:ssa tänä vuonna mutta olin missanut sen täysin ja nyt ulkomailla tsägällä menin katsomaan. Aivan mahtava elokuva, koin tosi voimakkaasti juuri tämän elokuvan olevan se määrittelevä sukupolviteos. Ei varmasti ole kaikkien makuun mutta kannattaa katsoa jos tulee teen. Dvd tulee kai joskus ensi vuoden alussa.

Murnau ( 6.12.2011 20:31)

John Frankenheimer: The Manchurian Candidate *****

En ole poliittisten trillereiden ystävä, mutta tämä nappasi kyllä otteeseensa heti alusta alkaen. Tunnelmallinen, komean näköinen ja hienosti näytelty kokonaisuus – Sinatra, Harvey ja Lansbury ovat vahvassa vireessä. Onko uusintaversio katsomisen arvoinen?

Melko turha uusintahan oli mutta kyllä se nyt yhtenä kertakatseluna menee. Katsomatta jättäminenkään ei varmasti ole menetys.

John Florea: The Astral Factor (1976)

Tahdon voimalla itsensä näkymättömäksi muuttava ja heti alussa mielisairaalasta pakeneva vanki tahtoo tappaa ja tappaa ja tappaa... Ja kohteina ovat tietysti kaikki naiset, jotka muistuttavat tämän poloisen raukan äitiä. Päräyttävää 70-luvun dekkarityötä edustaa Robert Foxworthin näyttelemä etsivä, jonka tarkkaa silmää ei pakene mitään, ja tätä työtä rytmittävät ei-niin-onnistuneet säikyttelykohdat.



Todd Haynes: I'm Not There. (2007)

Amerikan musiikkibisneksen pyhimmästä lehmästä tehty elokuva ei ollutkaan sitten mikään helppo pala purtavaksi.



Bod Dylan oli, ja on edelleen, melkoinen mielipideautomaatti, jonka suu olisi kannattanut business-mielessä teipata useammin umpeen. Idea pilkkoa tarina ihan kirjaimellisesti eri osiin on mielenkiintoinen, vaikkakaan ei täysin toimiva. Leffan käynnistyminen otti todella aikansa ja eri punoksia lähdettiin yhdistelemään hiukan liian myöhään. Tutustumisen arvoinen tapaus silti, ja onhan tässä ihan pirun pätevä soundtrack.



Paul W.s. Anderson: Event Horizon (1997)

Blu-ray päivityksen myötä katsottavaksi päätyi W.S. Andersonin kolmas pitkä elokuva, jonka tehot ovat edelleen tallella, vaikka aika on joistain teknisistä ratkaisuista ajanutkin jo ohi. Sam Neill on aika äijä näissä rooleissa joissa hän pääsee näyttelemään kunnolla, ja seitemän miehistön jäsenen seassa Neill onkin tavallaan "Alien – kahdeksas matkustaja", eh-heh. Loppu lässähtää mutta keskivaiheen vahvan otteen ansiosta leffa puristuu lopulta plussan puolelle, ei paljon mutta silti riittävästi.



Richard Donner: Lethal Weapon (1987)

Näin Joulun lähestyessä on hyvä kerrata niitä oikeita jouluelokuvia. Taisin nähdä Tappavan Aseen viimeksi VHS:ltä, joten nyt koettu dir. cut. hopeakiekolta oli melkoinen harppaus eteenpäin noin teknisessä mielessä.



Mitä itse tarinaan tulee, niin kyllähän Shane Black sarkansa hallitsee, siitä nyt ei ole epäilystäkään. Riggsin ja Murtaughin sanailu on sopivan terävää ilman, että kaksikon tarvitsee mennä liiallisuuksiin (kuten The Last Boy Scoutin loputtomissa 'vitseissä'). Tarina toimii, shadow company on riittävän uskottava vastus L.A.:n moraalisesti puhtaimmalla parivaljakolle ja Peter McAllisterissa riittää Mr. Joshuan kera riittävästi vastusta.



Dir. cut version juoneen lisätyt uudet punokset eivät tuoneet juuri mitään lisäpainoa tarinaan, suosin siis tässäkin tapauksessa alkuperäistä teatterijulkaisua.



David Yates: Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1 & Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2

Joopa-joo. Ympäristön lievän painostuksen myötä tuli sitten katsottua sarjan kaksi viimeistä osaa ja... niin, mitä tästä nyt voi sanoa? Rowling on pitkin sarjan tykännyt napsia palasia/ideoita muualta, mutta nyt lainaukset alkoivat olemaan jo häiritsevän selviä. Frodon... anteeksi Harryn kantaessa pahaa horcruxia kaulassaan ja taistellessa sen turmelluttavaa voimaa vastaan teki mieli lukea se alkuperäinen tarina.



Mitä toisen osan loppuhuipennukseen tulee niin Totta kai kyseessä olivat osin ikärajojen pakottamat valinnat, mutta kaikesta tuhottomasta rummunpäristyksestä huolimatta tästä juonikuvioiden yhteen punomisesta puuttui jotain. Odotin enemmän, mutten oikeastaan edes pettynyt suuremmin.



Martin Scorsese: George Harrison: Living in the Material World (2011)

Upea kolmen ja puolen tunnin jättiläinen maailman suurimman rock-jättiläisen hiljaisimmasta jäsenestä. Lisää tarinaa Scorsese-ketjussa



Jean-Luc Godard: Détective (1985)

Hämmentävä dekkari kaikin puolin, tästä lisää ohjaajan omassa ketjussa.

Brett Ratner:

Tower Heist (2011) ***

Ottaen huomioon että pääosissa olivat komedian kuninkaat Stiller ja Murphy tässä oli yllättävän vähän huumoria. Pari kolme hymähdyttävää kohtaa koko leffassa. Hyvä pätkä silti.

Philippe de Broca: Cartouche (1962) ***

Belmondo ja Cardinale rosvoilevat 1700-luvun Ranskassa.

Yoshihiro Nishimura: Helldriver (2010)

Näitä ei varmaan kannata ollenkaan lähteä vertailemaan oikeisiin elokuviin, vaan arvostella ihan omassa sarjassaan. Paskat tietokone-efektit olivat tässä oikeastaan parasta.

Cy Endfield: Sands of the Kalahari (1965) **½

Komeasti paikan päällä kuvattu mutta kuivaksi jäävä survivalisti-seikkailu.

M. Raja: Velayudham (2011) ****

Vijayn loistelias paluu masala-actionin huipulle.Vuoden parasta sankaritoimintaa.

　

Oma viikko alkaa olla paketissa:

DVD



79. Kesyttömät veljekset



Nastasti 60-luvun lopun taistolaistunnelmia "dokumentoiva" laatudraama kahdesta veljeksestä, joka toinen on ajan hengen mukaisesti opiskelijavasemmistolainen ja toinen hörkäpäinen yksityisyrittäjä. Positiivinen yllätys.



80. Kahlekuningas



En kyllä jaksanut innostua tästä yhtään.



81. Hell High



Laadukas high school slasher, jossa ohjaajalla on selvästi ollut halu yrittää tavallista peruslätkää rapeampaan toteutukseen.



82. Hardcore Logo



Kansi lupasi jotain Spinal Tap henkistä pseudodokumenttia. No jälkimmäinen piti paikkansa, mutta huumoriahan tässä ei ollut yhtään Sinänsä mielenkiintoista tehdä näinkin vakava mukadokkari punk-bändin re-union kiertueesta. Ohjaaja teki joskus ysärillä vaikutuksen Highway 61 ‑nimisellä indie-elokuvalla, enkä ollut hänestä pahemmin mitään kuullut tämän jälkeen. Hetkittäisestä tylsyydestä huolimatta Hardcore Logo osoittautui ihan laadukkaaksi elokuvaksi.



83. The Patriot



Huh-huh, olipas yllättävän heikkoa kamaa.



Digiboksi:



62. Stone



Mielenkiintoinen kolmiodraama, jossa De Niro tekee parhaimman roolinsa vuosiin. Hämärä new age sivuvire oli mukava mauste.



63. Klassikko



En ole Hotakaisen kirjaa lukenut, mutta tämähän oli mainio elokuva.



64. The Good Heart



Sattumalta eksyin tämän pariin, onneksi. Nastan laskelmoiva ihmissuhdedraama, jossa änkyrä baarinomistaja "adoptoi" kadulla asuvan nuoren miehen ja yrittää kasvattaa hänestä itselleen seuraajaa. Herkullisesti käsikirjoitettu ja sopivan erikoinen toteutus.

VIIKKO 49



Attack the Block (Joe Cornish, 2011)

Jotain yllättävääkin hyötyä siitä, että tuhlaa pennosiaan verkkokaupan elokuviin: kiitos Discshopin, sai katsella ilman erillistä maksua Attack the Blockin päivää ennen varsinaista ensi-iltaa. Ja mikäs tuossa oli katsellessa, jyräsi tämä asenteellaan ainakin samasta puusta päälleen pudonneen Super-8:n. Kun alkushokista selviää (pitääkö näitä Lontoon lähiöiden ehkä vihattavinta ihmisryhmää, röyhkeitä pohjasakkateinejä, sietää koko vitun elokuvan verran) ja kestää parit lajityypin helmasynnit eli ihmisten typerän toiminnan ja pakolliset säikyttelyt, jotain pientä näkemystä aletaan saada hahmoihinkin. Itse asiassa sisäänpäin kääntyneesti mulkoileva John Boyega osoittautuu yllättävänkin sympaattiseksi. Plussaa CGI:stä, missä oli keskitytty enemmän uskottavan näköiseen jälkeen kuin wow! ‑efekteihin, sekä goresta, mitä käytettiin melko säästeliäästi mutta tehokeinona onnistuneesti. Kokonaisuus ei ole erityisen mehevä, mutta hyvin paistettu kevyt viihdepläjäys, mikä tarjoaa pari hyvää ideantynkääkin tarinapuolelta.



Les diaboliques (Henri-Georges Clouzot, 1955)

Kyllä – se on The Ultimate "akkain metkut" ‑elokuva! Kireä trilleri heijastelee aikain muuttumista elokuvien ilmaisussa raadollisempaan ja eksplisiitimpään suuntaan, tehden sen kuitenkin varsin hienovaraisesti – ja ah, niin tehokkaasti. Eniten joutuu diggailemaan tavasta, jolla oikeastaan varsinainen murhatrilleri jäi silmissäni vain sujuvaksi taustaviihteeksi, kun rupesi katsoessa arpomaan ja aprikoimaan sotien ajan jälkeistä selviytymiskulttuuria, mikä heijastelee henkilöiden sanomisista ja tekemisistä lähes koko ajan. Hahmot ovat pitkälti kuin misantroopin päiväkirjan sivuilta revittyjä, jopa Christina Delasalle, johon katsoja kuitenkin eniten samaistuu. Huumori on hienon viitteellistä ja sysimustaa, henkilöt sekä uskottavia että tavalla tai toisella ainakin hivenen kuvottavia mutta inhimillisen ymmärrettäviä kaikessa pragmaattisuudessaan. Ex-poliisi väijyy yksityisjuttuja ruumishuoneella rahan toivossa, lekureita kiinnostaa ihan yhtä paljon (tai vähemmän) potilaansa terveys kuin miten voi tienata ja syödä hyvin, jne. Sitten voisi kirjoittaa pari riviä, miten helkkarin hienoa mustavalkokuvausta ja ‑tyylittelyä on luvassa minuuttitolkulla, miten komeasti tunteita välitetään pelkällä kuvalla ilman mainittavaa äänimaisemaa, ynnä muuta – mutta eiköhän elokuvaoppaat ja ‑oppineet ole jo hoitaneet sen puolen historian saatossa kiitettävästi kotiin.



Makai tenshô – Samurai Reincarnation (Kinji Fukasaku, 1981)

Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.



Münich (Steven Spielberg, 2005)

Paluu Münchenin pariin noin viiden vuoden jälkeen vahvisti käsitystä Spielbergistä ihan pätevänäkin jätkänä, vaikkakin 2000-luvun puolelta tämä on toinen osuma hutien seassa. Sujuvasti rullaava poliittinen trilleri tietää milloin painaa kaasua ja milloin jarruttaa, eikä pitkästä kestosta huolimatta persus ehdi juuri puutua. Eric Banaa on paljosta tämän takia kiittäminen, kuten yleensä ottaen hommansa poikkeuksetta hyvin hoitavaa komeaa näyttelijäkaartia; parhaiten jää muista osista mieleen aina yhtä hillityn tyylikäs Ciarán Hinds. Münich jä yllättävän vähälle moralisoinnille ja osoitteluille, kun hyviä ja pahoja jätkiä on oikeasti aika mahdoton nimetä ja sormella osoittaa. Yleensä ottaen pitää antaa kiitosta tunnelman luomiselle ja Spielbergin käsistä lähtöisin yllättävän dokumentoivalle otteelle. Fläsäreinä toteutettu Münchenin olympialaisten terrori-iskuun palaaminen vähän väliä ei ollut ratkaisuna mielestäni se toimivin, ja värimääritykset kävivät välistä keinotekoisina silmiin, mutta pientä russuttamista nämä sinänsä ovat. Mestariteokseksi asti en kehtaa ruveta nimittelemään, se maaginen "jokin" jäi tunnetasolla uupumaan. Erittäin vahva kuitenkin.



Pacific Heights (John Schlesinger, 1990)

Siitä on niin jumalattomasti aikaa kun tämän on nähnyt viimeksi, etten muistanut elokuvasta oikeastaan kuin asetelmat. Vaan aika ei ole ollut kauhean lempeä tälle elokuvalle. Jotenkin tämä muistutti psykotrilleriversiota toisesta köyhän tai köyhtyvän remonttimiehen painajaisesta, Amityville Horrorista, vaikkei sentäään niin pahasti kompastele ympäriinsä. Alkuasetelmat ovat lupaavat, ja Modine sekoamassa ja Keaton näyttelemässä tervejärkistä ovat rooleissaan varsin näppäriä jätkiä. Loppupuolen touhut menevät turhan neiti etsiväksi action-barbi Melanie Griffithin saadessa ohjat ja ratkaisun avaimet käsiinsä, ja vaikka loppu taas sihahtaa ihan jännittävästi, sitä ennen on aika puutunut epärealistiseen fiilikseen, jatkuviin lakipykälien jännään tulkintaan perustuviin juonenkäänteisiin ja sekavaan haahuiluun, kun psykostamme yritetään luonnostella saman aikaan mysteeristä ja uskottavaa kuvaa. Paikoitellen pikkunäppärä aikansa tuotos, katsoo mieluummin kuin ottaa selkäänsä. Oli myös hauska nähdä Mako tukkaa päässä.



Plague of the Zombies (John Gilling, 1966)

Hammer-elokuvien omassa ketjussa.



Short Night of Glass Dolls (Aldo Lado, 1971)

Giallot ‑ketjussa.

Mark Robson :

Seventh Victim (1943) ***

Ihan napakka RKO:n klassikkojännäri, jossa nainen lähtee etsimään kadonnutta ja itsetuhoista siskoaan, joka on sotkeutunut saatananpalvojien matkaan. About 70 min. elokuva ja siksi melkoisen tiiviisti kerrottu tarina.



Byron Haskin : War Of The Worlds (1953) ***

50-luvun klassikko scifiä jossa avaruudesta tulleet tripodit pistävät haisemaan ja aloittavat taistelun Maan herruudesta. Suomalaisetkin joukot mainitaan ihan erikseen (lapin sodan jälkeen maailmojen sota?). Periaattessa varmaan samaa tasoa tuon vuosikymmenen scifielokuvien parhaimmiston kanssa mutta loppu oli kyllä mielestäni aika antikliimaksi.