Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Oma viikko:

DVD



55. Tarinoita kulta-ajalta.



Taattua Mungiu ‑laatua, vaikka epidosielokuva ei tietenkään pysty saavuttamaan samallaista syöksykierteen tntua kuin noi pidemmät elokuvat.



56. Alice Doesn't Live Here Anymore.



Melko käppäistä ja laiskasti käsikirjoitettua aikuinennainendraamaa, mutta onhan tässä hetkensä. Tai no en tiedä, Scorsesen heikoimpia.



57. 12 Rounds (extreme cut).



Yllättävän hyvä die hard ‑rip off. Cena on nyt tietysti aivan nolla näyttelijänä, mutta muuten tämä toimii kivasti.



58. Red Riding: 1982.



Kakkososa jäi välistä, joten tämän sekavuus saattoi johtua osaksi siitä. Ihan mielenkiintoinen tämä viimeinen osakin oli, mutta jotenkin tuntui, että sitä oli lyhennetty puolella.



59. The Hitcher.



Jotenkin olen aina pitänyt tätä alkuperäistä versiota melko heikkona, edellisen kerran katsoin tämän varmaan 15 vuotta sitten, mutta ehei, tämähän on oikein mainio ja karmivan tunnelmallinen moderni klassikko. Hauer on roolissaan todella hyvä ja ei sittemmin pohjamitiin vajonnut Howellkaan ole paskempi. Ehkä tämä arvonnousu johtuu osaksi siitä, että remake oli niin sysipaska.



Digiboksi:



6. Maissilapset (tää uudempi versio)



Huomattavasti parempi kuin todella käpyinen ensimmäinen versio. Tämä taisi jopa seurata tarkasti novellin juonta.



7. Wrong Way 3: Left to Death



Vaikea keksiä paljon paskempaa "kauhu" "elokuvaa", rimanalitusta joka rintamalla.

Cocaine Fiends (William A. O'Connor, 1934)

Tylsää propaganda-draamaa niin kuivakalla otteella, ettei tästä saa oikein mitään irti. Blankkoa näyttelemistä, pakotettu käsis ja kylmän kalan viileydellä moralisoiva kerronta takaavat nukahtamisen sohvalle vaikka keskellä päivää. Nykykatsojalle valitettavaa on, ettei elokuva sorru hillittömyyksiin kuvaillessaan kokkelin vaaroja, eikä näin ollen samanlaiseen lennokkuuteen päästä missään vaiheessa kuin saman aikakauden Reefer Madnessissa (ks. miniarvio alta). Valittu keino on sen sijaan kyynelehtivä draama ja hapuileva muka-realistisuus, mikä ei jaksa vakuuttaa eikä liikuttaa. Pienenpientä kipinää on nähtävissä parissa onnistuneessa mikrohetkessä, kun tuijotellaan ihmisrauniona kolkossa asunnossa ja haahuillaan kamanpuutteessa kadulla kylmän maailman ja vielä kylmempien diilerien tuijottaessa addiktiparkaa kuin pakastekalkkunaa, kommentoiden samalla tylyjä perään.



Dead Are Alive (Armando Crispino, 1972)

Töristään tässä lisää giallot ‑threadissa.



Demons (Lamberto Bava, 1985)

Pitkästä aikaa paluu Demonsin pariin, tämä on ensimmäinen visiitti Anchor Bayn DVD:n kanssa. Argento tuottajana, Lamberto Bava puikoissa: ainekset ovat olemassa täysosumaan tai täyskatastrofiin. Emme itse asiassa saa kumpaakaan. Lamberto Bavalla on helvetinmoinen yritys vakuuttaa yleisö taidoistaan, ja tämä energia toimii elokuvan eduksi, mutta myös haitaksi: nimittäin kunninanhimoa tuntuu olevan matkassa enemmän kuin varmaotteista lahjakkuutta. Ei sillä, etteikö ohjaus olisi varmaotteista, mutta filmi filmin sisässä ‑rakenne ei vakuuta (joku ihme Bavan obsessio muutamassakin näkemässäni äijän leffassa, ainakin Demons 2:ssa ja Blade in the Darkissa), ja tehokeinon sijaan kääntyy itseään vastaan, hidastaen vain menoa turhaan. Onneksemme moinen naurettavuus loppuu jo kolmanneksen jälkeen, ja päästään syvemmälle itse asiaan. Phenomenankin yhteydessä russuttamani Argenton 80-luvun obsessio (vai olisiko saanut tartunnan Bavalta, kuka tietää) hevimetelin käyttöön soundtrack-musiikkina ei myöskään tuo tunnelmassa lisäpisteitä. Stivalettin efektipajan läträys on juuri sellaista kuin italokasarilta odottaakin: todella kosteaksi äityvää ja taitaen käsityöllä tehtyä. Demonsilla on hieman kyseenalainen kunnia jäädä mitä luultavimmin Lamberto Bavan parhaaksi ohjaukseksi: siksi "kyseenalainen", että pienellä ykisnkertaistamisella ja hiomisella elokuvasta olisi saanut oikeasti loistavan tyylilajinsa edustajan, ja myös siksi, ettei miesparka ole keskinkertaisuuden suosta tämän pitemmälle elokuvillaan pyristelemään. Oikein hyvä yritys, silti, ja tästä elokuvasta hänet muistetaan ainakin ihan syystä.



Football Factory (Nick Love, 2004)

Tästä taas töristään lisää futishuliganismi-elokuvien omassa threadissa.



Full Metal Jacket (Stanley Kubrick, 1987)

Toinen elokuva mikä tuli säkällä teeveestä vastaan ja sitä kautta katsottua. Oli joku n:s kerta kun Full Metal Jacketin näki, ja kokemus on ollut joka kerta yhtä tyhjentävän vaikuttava. Nyt sanat yksinkertaisesti loppuvat, joten riittäköön tästä aiheesta tällä kertaa, että Kubrickilla on paljon sanottavaa sodan turhuudesta ja ihmisluonnosta. Mestariteos, yksi parhaista sotaelokuvista ikinä.



Grave Robbers (Ruben Galindo, Jr. 1990)

Näyttöjen perusteella tämän aikakauden meksikolaiselta kauhutuotannolta ei uskaltanut juuri muuta kuin myötähäpeää odottaa, mutta yllätyin positiivisesti. Vaikka leffa ei päässyt päätä räjäyttämään omaperäisyydellään, osoittautui pätkä varsin rullaavaksi yliluonnolliseksi slasher-ryöstöviljelyksi. Mietoa saatananpalvastelua, fulcimaista läträystä (ei kylläkään yhtä huimaa) ja jopa tunnelmaa luovaa miljöötä tarjoiltiin mukiinmenevin annoksin – mukana tietenkin vastapainona myös tyypilliset mekaanisuudet ja hölmöilyt juonen kulussa. Perustoimivaa B-kauhua, jonka katsoi kivuttomasti. Jää silti reippaasti onnistuneimmista esikuvistaan.



Kung-Fu Instructor (Sun Chung, 1979)

Törisemme tästä nähtyjen aasialaisten elokuvien threadissa.



Miesten vuoro (Joonas Berghall & Mika Hotakainen, 2010)

Miesten vuoro käveli sattumalta telkkarista vastaan, ja tuli katsottua toiseen kertaan. Oli yhtä vakuuttava kuin valkokankaalta nähtynä – suurin osa tarinoista upposi sydämeen asti. Edes ilmiselvä symboliikka väli-inserteissä yksinäisine puineen karuissa maisemissa ei pystynyt upottamaan tai horjuttamaan rehellisessä kertomuksissa purkautuvia tarinoita, kohtaloita ja tunteita niiden takana. Joillekin tämä voi olla sosiaalipornoa – minusta tämä on erittäin onnistunut teos suomalaisen miehen sielunmaisemasta, todella hieno dokumentti jossa tilan saavat itse pääosan esittäjät.



Reefer Madness (Louis J. Gasnier, 1936)

Johan pompsahti! Tekijöillä oli niin kiire vakuuttaa yleisönsä marijuanan vaaroista mahdollisimman näyttävästi, että ohjauksessa sellaiset pikkuseikat kuin uskottava hillittyys ja realistiset hahmot saivat lentää romukoppaan. Hyvä niin, sillä kiiltokuvahahmojen rankasti ylinäyteltyä törmäilyä tappajaruohon vaikutuksen alla on vähintään hilpeää seurata. Laitetaan soppaan kökkö leikkaus, vähintään yhtä kökkö alleviivaava "symboliikka", kunnon "faktat" ruohon vaaroista ja jokaiseen mahdolliseen väliin kunnon moralisointia Kaikesta Mikä On Hyvää, niin meillä on voittaja. Ei tainnut olla tarkoitus tehdä komediaa jälkipolville?



Vacation of Terror 2 (Pedro Galindo III, 1991)

Kun ykkösen oli nähnyt, niin tiesihän sitä odottaa, että nyt tulee huttua silmille ja paljon, mutta että näin paljon... VoT 2 on edeltäjänsä tavoin jälkipolville tallennettu todiste siitä, että Galindon suku on toinen johon on siitetty yksi ohjaajasukupolvi liikaa. Niin katsotussa juonessa käytetään noin viisi minuuttia ennen hommien isolle lyömistä, mikä onkin koko leffan ainoa hyä puoli. Koko tapahtumaketjun punaista lankaa on turha etsiä, koska sitä ei ole. Soppaan on heitetty pieniä ryöstöjä useista kasarikauhuista (päällimmäisinä tulee mieleen Poltergeist ja Evil Dead), kaikki huonosti ja vailla tarkoitusta. Ohjaus on niin näkemysköyhää ja lahjatonta, että pahaa tekee. Käsittämättömintä on, että periaatteessa leffan useiden älyttömyyksien pitäisi toimia edes WTF-asteikolla, mutta niin ei käy, koska kaikki on tehty niin tappavan tylsästi, ettei ideoiden ja toteutuksen paskuuttakaan jaksa loputtomiin ällistellä. Pääosassa vielä ensimmäisessäkin osassa ja lähes yhtä sysipaskassa Mexico-tuotos Hell's Trapissa (jonka tätä kirjoittaessa huomaan saman vatipään ohjanneen kuin tämänkin yrjökkeen) kunnostautunut Pedro "Takatukkahirviö" Fernandez, ja kärsimysnäytelmä on valmis... Elävä todiste siitä, miten huonoa 80-90 ‑taitteen meksikolaiskauhu voi olla.

Leo Meller II ( 25.4.2011 12:33)

Phenomenankin yhteydessä russuttamani Argenton 80-luvun obsessio (vai olisiko saanut tartunnan Bavalta, kuka tietää) hevimetelin käyttöön soundtrack-musiikkina ei myöskään tuo tunnelmassa lisäpisteitä.

Tosin Billy Idolin White Wedding toimii tunnelmanluojana about missä tahansa. Demonsin paras kohtaus.

Taas on listattavat jonoutuneet sen verran monen viikon osalta, että pahoittelen kommenttien köyhyyttä...

47. Haukka, Suzuki & Jumppanen: Zif – kaupunki (2011) [digiprojektio]

Ylioppilasteatterin vajaa tunnin pituinen leffa... Ihan kivasti mukana animaatiota ja muuta, mutta ei tämä oikein ole mun juttuja kuten eivät teatterin näytelmätkään.



48. Lam: The Stool Pigeon (2010) [dvd] **½

Samat ongelmat vaivaavat kuin suurinta osaa nyky-Hongkongin toimintanykäisyistä. Teknisesti pätevä toki, vaan eipä jäänyt mieleen kuin muutama kiitettävän latautunut kohtaus.



49. Ercoli: Kohtalokkaat kuvat (Le foto proibite di una signora per bene, 1970) [35mm] ***

Mukava pienimuotoinen giallo, josta tosin oli murhakohtaukset unohtuneet... Hyvin toimi vähemmän revittelevissä puitteissaan, mm. vihjailevampi eroottinen lataus ja loistavat musat kompensoivat muutoin hieman keskinkertaista menoa.



50. Young: Yksin pimeässä (Wait Until Dark, 1967) [35mm] ***

http://www.elitisti.net/forum/topic/8288-yhden-huoneen-elokuvat/page__view__findpost__p__182006



Night Visions-setti, kommentit tapahtuman ketjussa:



Øvredal: The Troll Hunter (Trolljegeren, 2010) ***-

Marks: Detroit 9000 (1973) ***½

Sono: Cold Fish (2010) ***½

Lecha: Finisterrae (2010) **+

Monroe: I Spit on Your Grave (2010) **-

Frost: Erikoisleiri no 7 (Love Camp 7, 1969) **+

Foldes: Nuoret soturit (Young Warriors, 1983) ***½

Simón: Pieces (Mil gritos tiene la noche, 1982) ****+



59. Friedkin: Yön kuningas (Cruising, 1980) [35mm] ****½

Paranee vaan jokaisella katselukerralla! (Nyt puolikas starba vielä edellisen arvosanan päälle.) Aivan ainutlaatuinen New York ‑tunnelma.



60. Roeg: Kauhunkierre (Don't Look Now, 1973) [35mm] ****½

Huima! Harmi että alkoi väsyttää jossain vaiheessa (ei elokuvan syy), tuntuu että paljon jäi huomaamattakin. (Oli siis peräti ensimmäinen katselukerta – yksi näistä "et ole nähnyt??" ‑klassikoista, joka on omasta hyllystäkin löytynyt yli 10 vuotta.)



61. Dominik: Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford, 2007) [bd] ****½

Todella hieno kaikin puolin. Poikkeuksellisen hyvät näyttelijät. Upeita hetkiä kuten alun junaryöstön odottelu. Dominik voisi tehdä elokuvia vähän useammin.



62. Risi: Muukalaisia Venetsiassa (Anima persa, 1977) [35mm] ***+

Ehkä edellisen Venetsia-elokuvan ylivoimaisuus oli rasite, sillä Risin teos ei noussut ihan ennakko-odotusten tasolle. Laatutyötä joka tapauksessa, psykologisissa ulottuvuuksissa löytyy ja mysteeriaines harvinaisen toimiva.



63. Cosmatos: Cobra – lain vahva käsi (1986) [bd] ***

Edelleen hämmentävä elokuva, jossa julisteeseen ja aloituskohtaukseen kiteytyvä 80's Cannon ‑mahtavuus sekoittuu aika paskaan elokuvakerrontaan... Tuntuu kestävän loputtomiin katselukertoja, muttei oikein lähde missään vaiheessa sellaiseen lentoon tai tarjoa yhtä tyydyttäviä hetkiä kuin hienoimmat kaltaisensa merkkiteokset. Tällä kertaa parhaiten jäi mieleen aivovammaiset läpät, joilla Cobra lämmittelee Ingridiä mm. huoltiksella. Kotimaista blu-raytä (löytyi jo alle kympillä marketista) on oikein miellyttävä katsella, eikä sitä tuntuisi olevan pilattu kohinanpoistofilttereillä tai vastaavilla.



64. Polanski: The Ghost Writer (2010) [bd] **½

Pettymykseksi jäi. Koko juttu ei vaan onnistunut juuri kiinnostamaan, typeryyksiä piisasi (kriittinen osa mysteeriä paljastuu parin minuutin googlauksella!) ja jotenkin myös mm. digitehosteet (talon ikkunoista näkyvät maisemat) häiritsivät. Silti monin paikoin oikein tiheää tunnelmaa, mutta ohjaajalta olisi odottanut huomattavasti enemmän. Tom Wilkinson on näitä periaatteessa aina hyvin vetäviä luottonäyttelijöitä, jotka ovat alkaneet ilman sen kummempaa syytä kohtuuttomasti ärsyttämään....



65. Chaibancha: Golden Eagle (Insee Thong, 1970) [dvd] *½

Thaimaalaisen Red Eagle ‑supersankarin 1959-1970 kuvatun elokuvasarjan viimeinen osa – toimintatähti Chaibancha menehtyi leffan päättävässä hölmössä helikopteristuntissa. Lähes ansioton räpellys, jonka sietää katsoa ainoastaan kulttuurihistoriallisen kiinnostavuutensa takia. Tämä on alkuperäisen sarjan ainoa tekstitetyllä dvd:llä saatavissa oleva jakso; huonon vastaanoton saanut remake/reboot valmistui viime vuonna.



66. Béhat: Poliisipiiri 13 (Diamant 13, 2009) [dvd] *½

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/04/002380/diamant_13_2009_poliisipiiri_13.html

52.

Arachnid ** Hirvittävän huonoa näyttelemistä, kömpelöitä tehosteita, kliseinen juoni... mutta mun viha-rakkaus suhde ötököihin ja hämiksiin erityisesti saa aikaan sen että kyllä tämän suht kivuttomasti kertaalleen katsoi. Tosin pituutta olisi heti pitänyt raakata ainakin 15 minuuttia, unohtaa typerä alien-sivujuoni ja palkata näyttelijöitä näiden tyyppien sijaan.



53. Leaving Las Vegas **** Juutuin ”vahingossa” telkkarin ääreen tätä katsomaan, edellisestä katselusta lienee ainakin se 10 vuotta. Aikoinaan arvostin tätä viiden tähden teokseksi, mutta enää ei onnistunut tekemään yhtä kovaa vaikutusta. Osasyynä sittemmin tutuksi tullut Cagen hiukka liioiteltu näytteleminen, mikä ei tietysti saisi vaikuttaa. Mutta on tämä yhä tiukka kuvaus alkoholismista, realistinen tai ei.



54. Rottweiler * Uh-huh, miksihän sitä kiusaa itseään katsomalla tällaisia? En jaksa juonesta edes alkaa puhumaan, mutta pääosanesittäjän valkaistut hampaat ja kulmikkaat leuat saavat kyllä erikoismaininnan. Ja jeesus-hiukset.

Alive ( 26.4.2011 18:48)

Uh-huh, miksihän sitä kiusaa itseään katsomalla tällaisia?

Siinä muuten kysymys, jonka myös itse joudun kysymään itseltäni huolestuttavan usein.

Martin Ritt: Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold) 1965 ***



Hyvä kylmän sodan aikainen agenttitarina, joka noudattaa orjallisesti kirjan juonta. John le Carrén mestarillisen romaanin luettuani elokuva itsessään oli kuitenkin pienoinen pettymys. Nyanssit jäävät puuttumaan ja elokuvan olisi pitänyt pystyä luomaan itsekin jotakin omaa, jotta siitä olisi voinut tulla klassikko.



Andrew Bergman: Rakkauden arpa (It Could Happen to You) 1994 ****



Upea romanttinen komedia Frank Capran elokuvien hengessä. Pääosapari Bridget Fonda ja Nicolas Cage istuvat täydellisesti rooleihinsa ja Cagen ylinäyttelemisestä ei tämän elokuvan tekoaikoihin ole vielä tietoakaan. Edelliskatselusta olikin kulunut jo reilut kymmenen vuotta ja hyvin edistyvän dementian ansiosta oli kuin olisi katsellut uutta elokuvaa.



Antonio Margheriti: Veriset ratsastajat (Take a Hard Ride) ***



Kolme kovaa neekeriä ja rotannaama tähdittivät tätä Kanarian saarilla kuvattua westerniä. Oli pakkorasti katsella elokuva läpi juurikin tuosta syystä, kun tuli reissulla tuolla kuvauspaikalla käytyä. Pieneksi pettymykseksi osoittautui odotuksiin nähden, mutta meni läpi OK-viihteenä. Jim Brownin esittämä Pike saa huolehtiakseen karjanajosta saatujen rahojen toimittamisen sydänkohtauksen takia leskeksi jääneelle karjankasvattajan rouvalle. Tieto suurista rahoista leviää ja koko joukko äkkirikastumisesta unelmoivia lähtee jahtaamaan tätä. Mukaan reissulleen hän saa Fred Williamsonin esittämän korttihuijari Tyreen, jolle on myös omat sunnitelmansa rahojen suhteen. Lee Van Cleef esittää palkkionmetsästäjä Kieferiä, joka johtaa ydinjahtijoukkoa. Myös sheriffi on lähtenyt joukkoineen rahojenhakureissulle, vaikka elokuvan alussa moittiikin Cleefiä: "Ihmistä ei tapeta 200 dollarin takia". No jaa 86.000 dollaria ylittää sitten ilmeisesti jo rajan. Matkallaan neekeriparimme kohtaa vielä naisen, jonka pelastavat joutumasta raiskatuksi ja tämän mykän intiaaniapurin, Jim Kellyn esittämän Kashtokin. Enpä tiennyt, että intiaaneillakin oli metriset afrot päässään noihin aikoihin, no jaa niin sitä historiaa vain vääristellään. Elokuvassa olisi ollut potentiaalia niin paljon enempään, mutta tällaisenaan siitä ei todellakaan muodostunut minkäänlaista haikean nostalgista joutsenlaulua noihin aikoihin jo hiipuvalle spagettiwestern genrelle.

Muutama viimeisin.

Cyborg Soldier (2008) ***

Supersotilas karkaa salaisesta tukikohdasta ja sitä rataa. Onhan näitä nähty, mutta ei tämä lajissaan ihan niitä paskimpia ollut.



The Three burials of Melquiades Estrada (2005) ****

Muodostui lopulta ennakko-odotuksiin nähden ihan erilaiseksi. Hyvä, mutta punainen lanka tuntui olevan väliin vähän hukassa.



Mad Men kausi 4 ****

Edelleen parhautta mutta ihan samanlaista nostatusta ei tullut loppuun kuin mitä edellisissä kausissa on ollut.



Shuttle (2008) ** 1/2

Plussaa yllättävän iskevästä lopusta, mutta muuten käänteissä ja tarinassa ei ollut oikein mitään järkeä.

Federico Fellini: La dolce vita (1960)

Kuinka nopeasti rahdun alle kolme tuntia voikaan kulua? Heitetään mukaan vielä Marcello Mastroianni, Anita Ekberg ja Anouk Aimée eikä tästä puutu enää mitään.



Federico Fellini: Roma (1972)

Näissä kohdin Fellini vei shakinpeluun ihmisillä huippuunsa. Useat kohtaukset ovat tarkan koreografian, harkittujen viitteiden sekä unenomaisen musiikin mestarillisia yhdistelmiä. Useassa eri ajassa liikkuva puolidokumentti yhdistelee totta, fantasiaa ja jotakin siltä väliltä tavalla joka mykistää kerran toisensa jälkeen.



Federico Fellini: Ginger and Fred (1986)

Fellinin viimeinen todella onnistunut elokuva tuo estradille vielä kerran maestron vaimon Giulietta Masinan. Kaunis pikku tarina vanhenemisesta, sekä siihen liittyvistä pienistä asioista kuten kehon rapistumisesta.



Federico Fellini: Intervista (1987)

Elokuva elokuvsta jossa tehdään elokuvaa, sekä samanaikaisesti dokumenttia tästä kaikesta. Upea kohtaus Ekbergistä ja Mastroiannista katsomassa itseään La Dolce Vitassa on yksistään näkemisen arvoinen.





Kuten Hammer-ketjussa tulikin jo todettua, vanhat kunnon kauhuilut ovat pyörineet ahkerasti soittimessa.



Frankenstein Must Be Destroyed (1969)

Jälleen kerran pistetään leikaten ja neuloen, eikä jälki ole juuri aiempaa toimivampi.



The Satanic Rites of Dracula (1973)

Svengaava 70-luvun alun Lontoo saa osansa karpaattien toisesta nerosta.



The Vampire Lovers (1970)

Parhainta Ingrid Pittiä ja onhan pienessä osassa myös Peter Cushing, joten siinä onkin jo kolme hyvää syytä katsoa tämä elokuva



The Nanny (1965)

Lastenhoitajat taitavat olla Hammerin maailmassa liian alipalkattuja henkilöitä.

Henry Hathaway:

True Grit ***

Ei oikein iskenyt tuo Coenien versio, joten piti katsoa iskeekö tämä. Molemmat ovat mielestäni melko tasapaksuja ja tylsiä ratsasteluelokuvia.



August Blom: Atlantis **

Hämäävää tässä tanskalaismykkiksessä on se, että siitä puhutaan "Titanicin onnettomuuden hengessä" tehtynä elokuvana, vaikkei tässä leffassa laivan uppoaminen ole edes se keskeisin tapahtuma. No, kenties olin vain ladannut elokuvaan liikaa odotuksia, eivätkä ne missään vaiheessa täyttyneet. Mielenkiintoista oli dvd:n ekstroissa tarjottu, venäläiskatsojia varten muokattu loppu – heille kun kelpasi vain kaikkein synkimmät lopetukset.



Irving Cummings: Broken Hearts of Broadway **

Colleen Moore esittää nuorta neitokaista, joka tulee koettamaan onneaan Broadwaylle. Kaikki ei mene tietenkään suunnitelmien mukaan, mutta lopussa ahkeruus palkitaan (tarina kerrotaan takaumana, joten tämä on selvinnyt jo ensimmäisen minuutin aikana). Mitäänsanomaton.



Teuvo Tulio: Laulu tulipunaisesta kukasta ***½

Ensivisiitti naapurikaupungin elokuvateatteriin. Ei tämä nyt ihan niin vahva ollut kuin mitä muistin, Stillerin versio on komeampi. Teatraalista meinikiä, intohimodraamaa ja latteaa dialogia, kaikki tuliomaisen oudosti esitettynä. Silti varsin hyvä pätkä.



T. J. Särkkä: Juha **½

Huonoin neljästä Ahon romaanin filmatisoinnista. Juhaa esittävä Eino Kaipainen ei ole tarpeeksi särmikäs rooliinsa, Elina Pohjanpää Marjana taas liian sisuton. Komean näköinen matkailumainos, mutta ei juuri sen enempää.



Alfred Lind: Den flyvende cirkus / Bjørnetæmmeren ***

Mykkää tanskalaista sirkusdraamaa. Ensimmäisessä osassa Lili Beckin esittämä käärmetanssijatar jää ilman miestä, kun tämä rakastuu pormestarin tyttäreen. Jatko-osassa kiertävä karhunkouluttaja iskee silmänsä Beckiin ja he menevät naimisiin. Ongelmia syntyy, sillä neitonen on varsin kova flirttailemaan muiden miesten kanssa. Tässä tapauksessa jatko-osa oli edeltäjäänsä parempi tiiviimmän kerronnan ja eläväisempien hahmojen ansiosta.



Nuri Bilge Ceylan: Uzak ***

Turkkilainen draama, jossa työtön mies muuttaa Istanbuliin siellä jo aiemmin menestyneen valokuvaajan hoteisiin. Alku menee lupaavasti, mutta vähitellen kaksikon välit alkavat huonontua, kun uusi vuokralainen ei tahdo löytää työtä millään ja hänen läsnäolonsa häiritsee valokuvaajan arkea. Vähäeleinen ja vähäpuheinen draama ei toiminut täydellä teholla, sillä ainakaan itse on pystynyt samaistumaan sen päähenkilöihin millään tasolla.

51- Keaton:

Sherlock Jr. (Kovaa kyytiä ja kaunokaisia) (Internet, google videos), Re-. On toki ihan Busterin parhaita monellakin saralla, mutta lyhyehkön keston puolesta ei yllä ihan mestariteos- luokkaan. Huikeita stuntteja toki ja hykerryttävää komiikkaa tietysti tarjolla alusta loppuun. ****



52- Duvivier: Maman colibri (Internet, www.europeanfilmtreasures.eu), Hieno, rankkakin, pettäjän tie- tyypin mykkismelodraama, jossa yläluokan yummy mummy- perheenäiti lähtee nuoren upseerin kasarmihelluksi Algeriaan. Ytimekäs kesto, ripeä ohjaus ja hyvät suoritukset (Lederer!) takaavat nautinnon. ****



53- Hancock: Let's Scare Jessica to Death (Leffassa), BFI:llä Kim Newmanin Nightmare Movies- opuksen uuden laajennetun painoksen julkkarissa oli tarjolla: Kermode haastattelee Newmania ja sitten Newmanin valitsema leffa, eli tämä. Hauskaa jutustelua tunnin ajan eikä leffakaan ollut paskempi. Pienen budjetin tunnelmallinen kummitushaahuilu hieman Rollinin Fascinationin hengessä. Kärsi kyllä todella hitaasta temposta, eli en kyllä tätä DVD:ltä ehkä koittais ees kattoa. Parasta oli kauttaaltaan aavemainen tunnelma, heikkoa osa näyttelemisestä. Mutta kaiken kaikkiaan helposti suositeltava tunnelmapala. ***



54- Vidor: Duel in the Sun (Kaksintaistelu auringossa) (TV), Aukkojen paikkailua, syystä tai siitä toisesta en ollutkaan tätä koskaan tsekannu, ja kyllä nyt tuntuu hölmöltä. Menee kyllä aika korkealle kaikkien aikojen western- listalla. Todella kieroa, syntistä menoa villissä lännessä, vähän niinkun Sirk- melodraamaa mutta hevosilla. Tai Naked Kiss, mutta hevosilla. Tuli mieleen ne sleazyimmät Tennessee Williams- filmatisoinnit kuten Baby Doll. Hallittua, äärimmilleen vietyä paatosta ja tunteiden paloa RÄISKYVISSÄ technicolor väreissä. Jennifer Jones vetää puoliverisen roolinsa sellaisiin mielipuolisuuden sfääreihin, että vieläkin sydäntä lämmittää. Greg Peck komppaa minkä osaa, ja osaahan Greg, Lillian Gish on myös aivan uskomattomassa vireessä. Joku vois helposti kyllä argumentoida, että ei tää ole western ollenkaan (Itse asiassa joku aika sitten tuli tsekattua Hustonin Leppymättömät, kommentit aiemmin tässä ketjussa, siinäkin on puoliverinen tyttö ja Lillian Gish matriarkkana, ja taisin mainita, ettei sekään oikein kunnon länkkäriltä tuntunu, hmm...) Titulaarinen lopputaistelukin oli kyllä aika uniikki. *****



55- Clair: Les grandes manoeuvres (Älä leiki rakkaudella) (Leffassa), Tämänkin katsomista olin venaillu siitä lähtien kun tästä ekan kerran luin Petterin Kaipuun punainen hetki- kirjasta, ja odotukset oli kyllä kasvanu aika kosmisiin mittayksiköihin. Mutta ei tämä missään nimessä pettymys ollu, vedonlyönnistä alkava melodraama Don Juanmaisen maineensa vankina riutuvan luutnantin ja provinssiin paenneen epävarman eronneen naisen välillä on kyllä ihan genren kärkeä. Clair maalaa herkullisesti, välillä yllättävänkin komediallisella pensselillä, pikkukaupungin moraalisen horisontin, missä juoru on kuningas ja huhu pyörittää koko sirkusta. Kauttaaltaan hallittu ja jäntevä suoritus. ****

VIIKKO 17 – melko paljon vanhan kertausta uudelleen katsottuna.

Awful Dr. Orlof (Jess Franco, 1964)

Uusintakierros. Francon omassa topicissa tarkemmat lätinät.



Don't Panic (Ruben Galindo, Jr. 1987)

No niin... nyt on taas aika kysyä miksi. Neljäs näkemäni Galindo Juniorin ohjaus osoittautui toiseksi ukon tehtailemaksi katselukelvottomaksi. Kyseenalaista kasaripukeutumista, kasari-collegehuumoria (tai huonoa plagiaattia sellaisesta), kasari-mallista hidastunnelmaista teinimuhinointia ja päättömän huonoa kasarikauhua. Sopassa on kaikki kunnon kalkkunan ainekset, mutta toteutus on niin masentavan huono ja vailla aidosti sähäköitä "mitä helvettiä on ohjaaja/käsikirjoittaja ajatellut tätä kohtausta kynäillessään" ‑oivalluksia, että pahaksi pannukakuksi jää. Halpaa rahastusta menestyneemmillä aikalaisillaan, typerryttävän huono elokuva. Kohokohdan koko kyseenalaisesta katselunautinnosta voi lukea lasin läpi hidastettuna ‑threadista.



Fear and Loathing in Las Vegas (Terry Gilliam, 1998)

Ties kuinka mones uusintakierros. Täydellinen vappuleffa. Erinomainen filmatisointi erinomaisesta kirjasta. Vaikka Depp on kuinka onnistunut Hunter S. Thompsonina, vielä piirun paremmaksi vetää Del Toro "Dr. Gonzona" (esikuvana Ricardo Acosta). Häpeilemätöntä sikailuviihdettä, liioittelun ja ylilyöntien ilotulitusta ja 60-luvun unelmien kaatumista 70-luvun uuden unelman tieltä – tai koko unelman tuhoutumisen kuvausta.



Female Yakuza Tale: Inquisition and Torture (Teruo Ishii, 1973)

Leffalle omistetussa threadissa lätinät tästä.



Intruder (Scott Spiegel, 1989)

Säästelin tämän katsomista kaveriporukkamme joskus tulevaan slasher-leffailtaan, mutta Elitistin arvostelu ja useat foorumikommentit katkaisivat kamelin selän, enkä malttanut odotella enempää. Alkuun näytti todella pahalta: pökkelömäistä tappelua, typerryttävän paskoja valesäikytyksiä, muka-hauskaa idiootin näyttelyä ja raivostuttavia "omintakeisia" kamerakulmia riitti, tunnelman laskiessa kotikatsomossa minuutti minuutilta. Mutta kun päästiin itse slasher-leffan leipälajiin eli lahtaamiseen, alkoi musta huumori pursuta valtimoveren lailla, ja kun syyllinen paljastetaan, pääsee komedia kunnolla valloilleen. Lopputekstien kohdalla voi vain virnistellä: elokuvalla jossa käytetään irtopäätä lyömäaseena, on sydän paikallaan.



Just Before Dawn (Jeff Lieberman, 1981)

Yllättävän pirteä tyylilajinsa edustaja, vaikka mistään kadonneesta tai unohdetusta mestariteoksesta ei voikaan puhua. Kuten Blue Sunshinessa, Lieberman keittää perusmaistuvan sopan laina-aineksista, onnistuen läpsäisemään jotain omaakin mukaan. Slasher-kaavaa maustoivat Deliverance-viittaukset ja utuisen kauniit metsämaisemat (tiedä sitten onko utuisuus lähdematskuun kuuluva asia, kulahtaneen printin "ominaisuus" vai DVD:lle siirrossa aikaansaatu, mutta toimi tunnelman eduksi), tarpeellisen etovat sisäsiittolan sosiopaatit, loppukohtauksessa kirkuautomaatti- ja sankari-roolien kääntäminen, ja uskomattomuudessaankin kulmakarvat kohottava tapa päästää vainolainen päiviltä.



Monty Python and the Holy Grail (Terry Gilliam & Terry Jones, 1975)

Jälleen ties kuinka mones uusintakierros, ja myös täydellinen vappuleffa. Silkkaa nerokkuuden ja käänteisnerokkuuden amalgaami, absurdia anarkiakomiikkaa yhdistettynä oikeaan sosiaaliseen kommentaariin ja irvailuun, kaikki puettuna silmittömään dadailuun ja hölmöilyyn. Ihan sama kuinka monta kertaa tämän katsoo, aina on yhtä hulvaton ja loistava matka edess koettavana. Ehdotonta parhaimmistoa.



Phenomena (Dario Argento, 1985)

Tästä muualla lisää.

Oma viikko:

35mm



11. Kommandør Treholt & ninjatroppen



Norjalaiset onnistuvat taas. Norjan ehkä kuuluisimmasta vakoilutapauksesta on tehty lakonista huumoria tykittävä ninjaseikkailu, jossa vastakkain ovat salaiset Norjan ninjajoukot ja amerikkalaismieliset commie-basherit. Huumori on sen verran absurdia, että sitä on hankala kuvata. Välillä toimii, välillä ei. Täydet pisteet kuitenkin omaperäisestä ideasta ja toteutuksesta. Miksei Suomessa osata tehdä tällaisia elokuvia? Toivottavasti persulainen kulttuuriministeri saa elokuva-alan koulutukseen tarvittavat muutokset aikaiseksi!



12. Hobo with a Shotgun



Mun on edelleen vaikea uskoa, että tämä tuli filmiltä, koska kuvalaatu vaikutti 16 millisen ja videokasetin sekoitukselta. Erittäin lupaavasta trailerista huolimattaa tämä osoittautui sekoitukseksi tromaa ja amatöörivideosplatteria. "Ideoita" on ollut yhteen elokuvaan ihan liikaa ja hyvätkin kohdat hukkuvat yleisen käppäyksen sekaan. Tässä olisi ehdottomasti tarvittu sellaista Spielberg-tyyppistä tuottajaa, joka olisi kokemuksen syvällä rintaäänellä neuvonut ohjaajaa vähän hillitsemään itseänsä. Jotenkin tuntuu, että Haueria on hävettänyt ihan vitusti olla mukana tässä. Lähin vertailukohta lienee Muron Street Trash, joka on kyllä huomattavasti paljon kehittyneempi esitys. Harmi.





Hdca:,



1. Stake Land



The Road meets Zombieland. Vaikka vastaavia elokuvia on tehty viime vuosina ihan tarpeeksi, Stake Landin kasvutarina 28 kuukautta myöhemmin tienpäällä tarina puolustaa kunniakkaasti olemassaoloaan. Orvoksi jäänyt teini lyöttäytyy veteraani vampyyrintappajan seuraan matkalla pohjoisamerikan eedeniin. Monet sykähdyttävät kohtaukset (vampyyripommitus!) ja onnistunut henkilögalleria takaavat viihtyvyyden. Rooleissa mm. Danielle Harris (Halloween IV, V ja RZ Halloween I ja II) ja Kelly McGillis.



DVD:



54. Freetime machos.



Ihan liikaa pillujuttuja, olisi tämä machous tullut selväksi muutenkin. Miksei matseja oltu kuvattu enemmän, jos dokkari kerran kertoi rugby-joukkueesta häh? Hyviä kohtauksia kyllä piisasi, varsinkin se kun tää yks jäbä saattui sen ulkomaansirkun lentokentälle ja halasi sitä epävarmasti, johon sirkku kommentoi, että joku sentään minuakin halaa.



Digiboksi:



8. Feast II



No huh-huh. en ykkösestä juurikaan perustanut, mutta tämähän oli silkkaa nerokkuutta, vaikka "yllättävät" käänteet alkoivat hieman häiritäkin. Parhaita splattereita ikinä.



9. Feast III



Jatkui suoraan siitä, mihin kakkonen päättyi, eikä yltänyt samalle tasolle missään vaiheessa (vaikka periaatteessa oli samaa elokuvaa).

Parin viime päivän antia:

Byrum: The Razor's Edge(1984) • Olihan tämä väkevää draamaa ja pohdiskelua, huumoria unohtamatta. Ilmeisesti ollut aikoinaan Murrayn "lempilapsi", kun varmisti Ghostbusters-sopparillaan tämänkin elokuvan rahoituksen. Vaikeita kysymyksiä käsitellään yllättävänkin monipuolisesti ja henkilöhahmot kehittyvät loistavasti tarinan tapahtumien mukaan. Murray on yksi suosikkinäyttelijöistäni ja tämä taisikin olla ensimmäisiä kosketuksia vakavamman draaman puolelle, toimii. Kuvauksellisesti myöskin loistavaa kampetta, mukana on paljon hienoja sommitelmia ja maisemia.

Moni on syyttänyt elokuvaa kirjan "teurastamisesta", ja nuihin syytöksiin en pysty yhtymään, kun en ole kirjaa lukenut, mutta voisin kuvitella että elokuva formaattina tuo omat rajansa tämän kaltaisten asioiden pohdiskelulle. Minusta kuitenkin todella toimiva ja hyvä elokuva, ja Murray on loistava roolissaan. ****



Gondry: Be Kind Rewind – Ihan hyvä feel good ‑elokuva. Gondry ohjaajana takaa visuaalisen puolen annin ja tarinakin on sopivan omituinen. Kumpikaan Jack Black eikä Mos Def todellakaan kuulu suosikkeihini(Mos Def on helvetin ärsyttävä mumisija), mutta molemmat on tässä ihan siedettävissä. "Ruotsinnetut" elokuvat ovat oivaa hupia, ja toteutustapoihin on saatu mielenkiintoisia viritelmiä. Danny Gloverista kans plussaa. ***



Craig: Tucker & Dale vs. Evil – Pirun hauska "väärinkäsitysten sarja"-komedia. Mukana hauskaa dialogia, gore-slapstickiä ja tietysti rutkasti viitteitä kauhuleffojen ja kauhukomedioiden klassikoihin. Pääosan junttipari toimii ja yliopistopenikat on helvetin ärsyttäviä(hyvällä tavalla). Tämä tulee varmasti katsottua uudellaan juopottelun lomassa joskus, ja hyvässä seurassa. ****

John Frankenheimer :

I Walk the Line (1970) **½

Yleensä varsin kovatasoisen Frankenheimerin ohjaama tylsähkö melodraama Gregory Peckin esittämästä konservatiivisesta sheriffistä, joka ihastuu Tuesday Weldin esittämään nuoreen naiseen, joka hengaillee pontikankeittäjäporukassa ja edustaa muutenkin vastakkaista elämänmenoa. Sheriffi on naimisissa ja nyt liitto alkaa rakoilla. Salasuhde ei tietysti pysy salassa pienessä kaupungissa ja ongelmia seuraa. Suurimmaksi osaksi melko tylsää menoa jossa ei oikein tapahdu mitään. Aivan lopussa kyllä tapahtuu mutta eipä se nosta elokuvaa enää kuiville. Keskinkertaista Frankenheimeria.



Mike Nichols : Wolf (1994) ***

Jack Nicholsonin esittämä mies törmää pimessä autollaan suden kanssa ja susi puree miestä. Myöhemmin ilmenee että mies on saanut puremasta tartunnan, joka alkaa muuttaa häntä pikku hiljaa ihmissudeksi. Samaan aikaan olisi hoidettava työasioita vaikka ihmissuden kehittyneet aistit sotkevat miehen keskittymistä. Vähän liian konservatiivinen ohjaus Nicholsilta mutta Jack Nicholson hoitaa roolinsa kuitenkin varsin hyvin ja Michelle Pfeiffer myöskin. Kokonaisuutena sellainen peruselokuva joka ei oikein hetkauta suuntaan eikä toiseen.