Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Kaksi viikkoa, reiät numeroinnissa johtuvat aasialaisten säästämistä niille omistettuun katsotut-ketjuun.

4. Melville: Ilmiantaja (Le doulos, 1962) [dvd] ****

Ensimmäistä kertaa tämä Melvillen totuttuun tapaan erinomainen gangsteridraama. Huikeaa tyyliä ja lopun käänteet houkuttavat pikaiseen uusintakatseluun. Ainoastaan Belmondo ei joka kohtauksessa täysin vakuuttanut, vaikka sinänsä rooliinsa hyvin sopiikin. (Ja taisi tässä olla jokunen epäloogisuuskin...) Seuraavalla kierroksella saattaa hyvinkin ansaita vielä puolikkaan päälle tähditykseen.



6. Kaurismäki: Varjoja paratiisissa (1986) [dvd] *****

Parasta Kaurismäkeä, tuntuu kestävän loputtomasti katselukertoja.



7. Vohrer: Kostaja lontoosta (Der Hexer, 1964) [35mm] ****-

Monella tapaa mainio ja yllättävä Wallace-tulkinta; kirjoja olen jokusen lukenut, näitä elokuvasovituksia en ollut nähnyt yhtäkään. Puolivälin hitaampinakin hetkinä vähintään naiset, musat ja tyyli pitävät homman elossa. Jos muun sarjan taso on lähelläkään tätä, niin niiden saksalaisten dvd-boksien hankkimistahan täytyy tosissaan harkita! Oivallista oldskool-viihdettä, jota pitäisi melkein katsoa tupakkatakki päällä hyvä viskilasillinen kourassa.



8. Hood: X-Men Origins: Wolverine (2009) [bd] **-

Jo alkutekstijakson jälkeen harkitsin kesken jättämistä, mutta kaikessa tyhjänpäiväisessä ja ylituotetussa paskuudessaan tästä kasvoi kuitenkin suhteellisen viihdyttävä kokemus. Naurettavia toimintajaksoja, kehnoja digitehosteita, Will.I.Am, "Blob"... Wolverine on myös supersankarina hyvin epäkiinnostava hahmo (näiden elokuvien pohjalta), vaikka Jackman osassa ok, ja ainakin tässä esitetty "alkuperä" on hyvin pöhkö ja mitäänsanomaton. Kahdesta ekasta X:stä pidin teatterikierrostensa aikaan huomattavasti enemmän.



9. Unkrich: Toy Story 3 (2010) [bd] ****

Kekseliäs ja vauhdikas toimintaseikkailu, tuskin sarjaa paljoa paremmin olisi voitu jatkaa. Blu-ray on a/v-laadultaan (ei-yllättävästi) parhaita mitä on tullut vastaan.



10. Mendes: Kohti uutta (Away We Go, 2009) [dvd] **

Ihan symppis pääpari ja yksi tai kaksi ääneen hörähdyttänyttä läppää, mutta muuten sen verran epäkiinnostavaa paikasta toiseen siirtymistä niin tyypillisissä jenkki-indie-raameissa, ettei tätä olisi tarvinnut katsoa.

001. Tron: Legacy 3D IMAX ***½

‑Odotukset olivat täysin nolla mutta tämähän olikin oikein hieno elokuva. Tyylikäs ja synkkä + huikea soundtrack



002. Timecop **

‑Puuduttava, liian vähän väkivaltaa



003. Bloodsport ****

‑Aaah mitä nostalgiaa mutta siis tässä on oikeesti hyvät matsit ja loistokas soundtrack



004. Creepshow ****

‑Arvokkaasti vanhentunut kela



005. Out For Justice ****

‑Tässä filmissä on aina ollut asenne kohdallaan ja tulee aina olemaan



006. Above the Law ***

‑Minun kirjoissani tämä on aina nimeltään Nico



007. Marked for Death ***½

‑Jamaikalaisteema ja voodoo hieman ärsyttää mutta muuten on kovaa actionia



008. Raw Deal ***

‑Blood, guts and laughter



009. Night of a 1000 Cats *******

‑Vakavassti ajatellen katsomiskelvoton räkäklimppi mutta noin niinkun kalkkunaelokuvana ihan hillttön



010. Screamers ***

‑Scifi-nälkäiselle keskinkertainen annos



011. Crimson Tide ****

‑True Romancen ohella Scottin parhaita



012. K-19 The Widowmaker ***

‑Kyllä tämän katsoi puutteistaan huolimatta

11. Hallström:

Dear John **

Aika vaisu ja olematon. Perus Lasse Hallström ‑kokemus siis.



12. Jonze: Where the Wild Things Are ****

Upea. Alku oli vaikea sillä Max ärsytti suunnattomasti. Vakavamman vaiheen alkaessa roolikin syveni pikku hiljaa ja tästä loppuun saakka olikin sitten todella nautittavaa katsottavaa. Elokuvaa parhaimmillaan. Pidän älyttömästi Jonzen realistisen vaivattomasta lookista. Ainoa särö oli liian indie-painotteinen musiikki, odotin jotain eteerisempää ambienttia joka olisi mielestäni sopinut paremmin elokuvan toiseen maailmaan.



13. Checnik: Christmas Vacation ****

Quilty pleasure. Tämä toimii pirun hyvin kerta toisensa jälkeen. Chevy Chase taisi olla 80-luvun hauskimpia koomikkoja, jokamies-huumori ei sovi kellekään muulle paremmin. Tässä oli pirusti hienoja yksityiskohtia eikä alleviivaavaa huumoria ollut juuri lainkaan.



14. Brooks: In Cold Blood ***½

Mielenkiintoinen. Täytyy tosin katsella uudestaan paikkoin jotta tästä voisi mitään paremmin sanoa, sillä ensimmäinen katsominen meni torkkumiseksi.



15. Padilha: Tropa de Elite ****

Toimi. Samalla hienolla tavalla energinen elokuva kuin mitä City of God oli. Keskivaiheilla vähän tyhjäkäyntiä mutta loppua kohden parani. Jatko-osa tekisi mieli katsoa melkein heti.



16. Franco: Sadist Erotica aka. Two Undercover Angels ***

Perushyvä pop-etsiväseikkailu Francolta. Anchor Bayn julkaisun täyskuva häiritsi, kuin myös huono enkkudubbaus.

Toinen viikko.

Merian C. Cooper & Ernest B. Schoedsack: King Kong ****

Parempi kuin muistin. Tarina rullaa mukavasti eikä Kongikaan ole hullumpi. Ei mitään turhia romanssiviritelmiä eikä muutakaan turhaa, kuten Jacksonin sätöksessä.



Ernest B. Schoedsack: The Son of Kong **

Turhanpäiväinen jatko-osa, joka on myös alkuperäistä humoristisempi. Kongin New Yorkiin raahannut kapteeni palaa Pääkallosaarelle, josta hän löytää Kongin jälkeläisen.



Rob Reiner: This is Spinal Tap ***½

Edellisestä katselukerrasta n. 15 vuotta ja muistin, että tämä olisi ollut parempi. Laulut olivat hauskoja, mutta muuten ihan peruskauraa.



Martin Scorsese: Mean Streets ***½

De Niro ja Keitel hengailevat New Yorkissa. Ihan mukava ja viihdyttävä pätkä, mutta olisin kaivannut tähän enemmän sisältöä.



Clint Eastwood: Hereafter ****½

Olin todella skeptinen tämän suhteen (en liiemmälti pidä Eastwoodin ohjauksista, pl. Armoton ja Mystic River), mutta Hereafter osoittautui todella miellyttäväksi tuttavuudeksi rauhallisesti etenevän tyylinsä ansiosta. Hieno tsunami, eikä tässä nyt liikaa siirappisuuttakaan ollut.



Sitten vielä yhden paikallisen Orson Wellesin kotiproduktio The Son of King Kong (tjsp.), jota ei voi edes tähdittää, niin ala-arvoisesta rainasta tämän kohdalla on kyse.

Neil Marshall:

Centurion (2010) ***



Ihan hyvä, vaikka varsinaiset huippukohdat puuttuivatkin.



William A. Seiter: Allegheny Uprising (1939) **



Vaatimaton John Wayne-länkkäri.



Hoi-Shan Kwan: Eight Diagram Cudgel (1985) *½



Tylsä versio Eight Diagram Pole Fighterista



Adam McKay: The Other Guys (2010) ***



Outo tyylilaji kun välillä mentiin absurdeissa sfääreissä ja sitten taas mukamas vakavoiduttiin, pääsääntöisesti kuitenkin hauskaa oli.



Jayant Paranji: Laxmi Narasimha (2004) ***



Poliisi (Balakrishna) pamputtaa, rikos ei kannata.



Boyapati Srinivas: Simha (2010) ****



Balakrishna poistaa rikollisia elementtejä yhteiskunnasta vaihteeksi yliopistoprofessorina ja (takaumajaksossa) kirveen kanssa riehuvana lääkärinä. Täysin over-the-top kamaa.



Mikio Naruse: Ukigumo (1955) ****



Odotin jonkinlaista neorealismia mutta sainkin hienon rakkauselokuvan.

Kuolematon luuranko ***

Vuoden 1944 neuvostoliittolainen fantasiaseikkailu joka ei nouse saman porukan viisi vuotta aikaisemmin tekemän Lumotun morsiamen tasolle. Sota-aika näkyy viimeistelemättömämmässä jäljessä ja päälleliimatussa epäideologisessa nationalistisessa propagandassa. Silti komeita pienoismalleja ja mattemaalauksia sekä kivoja optisia tehosteita.



Green Hornet (2011) *½

Gondry menee suunnilleen kaikessa metsään. Cho, Diaz ja Walzen ovat kaikki epäkiinnostavia rooleissaan ja Seth Rogen suorastaan huono. Toiminnassa ilahduttaa auton tulivoima, ei juuri muu. Gondryn trademark-osaston kikkailua nähdään pariin otteeseen.



Captain America (1990) *½

Albert Pyun syyttää elokuvan epäonnistumisesta Manahem Golanin tuotantoyhtiön tyhjää pankkitiliä ja tämä selitys on helppo uskoa, sen verran suuri osa leffan kestosta käytetään epäkiinnostavaan täytematskuun.



A Deadly Secret **½

Men Behind the Sun ‑ohjaajan varhainen leffa Shaw Brothersille. Alun perseväkivaltakidutusjakso, kutkuttavat lähtöasetelmat ja hetkittäinen friikkiys nostavat halvalta näyttävän ja toiminnallisesti keskinkertaisen leffan plussan puolelle.



Finger of Doom ****

Tunnelmaan ja mysteeriin panostavaa Shaw Brothersin okkultismikungfuhorroria.



The Vengeful Beauty ***½

Eksploitatiivista mutta tasokasta SB-mättöä. Itse kostonhimoinen kaunotar tosin ikävä kyllä täysin vailla minkääntasoista karismaa.



The Martial Club ****

Kung fu ‑koulujen väliseen kilpailuun perustuva juonikuvio on aika sekavaa huttua mutta koreografiat ovat ensiluokkaisia kuten myös näyttelijäkaarti.



Above the Law ***½

Yuen Biao on kohtalaisen epäuskottava vigilante mutta toiminta rokkaa!



Tron: Legacy ****

Audiovisuaalisesti helvetin komeaa scifiä.



The Vindicator **

Robocop/Terminator-kökköilyä muutamalla tiukalla idealla.



Mutant Hunt ***

Suositeltavaa lievästi NY-sleazyä kyborgikökköilyä. Seksihuumeet mutatoivat kokeelliset kyborgit mukamas sadistisiksi tappajiksi.



Sand Pebbles ***

Steve McQueen konemiehenä 20-luvun Kiinassa partioivassa amerikkalaisessa tykkiveneessä. Draamallisesti tahmea mutta näkökulmaltaan ja teemoiltaan jossain määrin kiinnostava ja toimintakliimaksiltaan päräyttävä kolmetuntinen.



The Rift **

JP Simonin kontribuutio vedenalaiselle scifitoiminnalle lievästi vernemäisellä tatsilla. Elokuvana jo vähän liiankin kökkö mutta tehostepuoli on ohjaajalle tyypillisesti budjettiin nähden kunnossa.



Cthulhu Mansion **½

Simon on jopa keskiverto Lovecraft-ohjaajaa enemmän pihalla aiheesta. Suosittelen.



ETV ****

Symppis klassikko.



Kalpean kuun tarinoita ***½

Hyvä mutta odotin enemmän kauhua.



Fantomas (1964) ***

Sadistisesta rikollisnerosta on väännetty humoristinen Bond-pahis tukikohtineen ja sukellusveneineen. Hyvää pop-viihdettä silti.



Brideshead Revisited (minisarja) ****½

Elitististä brittidraamaa.



Der Hexer

Piti ottaa torkut alkupuolella ja putosin kärryiltä. Ann Savo <3



Komissaario Palmun Erehdys ****½

Erinomainen leffa joka hetkittäin nousee jopa nerouden puolelle.



Undisputed **

Huono mutta Snipes-leffana hetkittäin kiinnostava vankilanyrkkeilypätkä.

--- R.I.P. Juan Piquer Simón. Ensimmäinen elokuva jonka ikinä näin leffateatterissa oli hänen ohjaamansa. ---

5. ETV ***1/2+

Onhan tämä nyt paljon parempi kuin ET, mutta harmitti se kuinka metsästäjät rikkoivat töötinmunat.



6. Cthulhu Mansion ***

Viihdyttävä keitos, joka mutkattomasti yhdistelee cthulhu-mythoksen, perus 666pentagrammiristialassuin-saatananpalvontaan ja Saturday the 14th tyyliseen pelleilyyn. Sen sängyssä makaavan jäbän vaiheilu olisi voinut olla jostain Fulcin leffasta, mikäli tunnelmaa ei olisi jo aiemmin tuhottu kaikella sekoilulla.



7. The Rift ***1/2

Oikeaoppinen Abyss + Aliens ripoff. Eliittitiimi törmää sukellusveneellään heti alkuun seinämiin, koska armeija poisti kaikuluotaimen ja laittoi tilalle aseita (!). Norjan vesillä menevät yli 10,000 metrin syvyyteen eivätkä pidä hommaa minään. Tyyppi ottaa kaasunaamarin pois myrkyllisessä ilmassa. 44 asteen kuumuudessa kukaan ei hikoile. Hieno teos siis!



--- J.P. Simón tribuutti loppuu (toistaiseksi) -------------------



8. City of Violence ***1/2

Ihmeen vähälle huomiolle jäi aikoinaan (2006) tämä korealainen mättöpätkä vaikka oli hieno julistekin. Noh, tarina on hyvin hyvin tuttu: viisi kaverusta, blaa nostalgiaa blaa, parikymmentä vuotta myöhemmin yksi kuolee, yksi on poliisi, yksi roisto, eeppinen yhteenotto. Sekoitus rujoa gangsteriväkivaltaa betonibuutseineen ja iloisen sarjakuvamaista turpajuhlaa, jossa osallisena mm. The Warriors ‑paitoja pitävä baseball-jengi.



9. The Art of Fighting ****-

Varsin kipeä korealainen Karate Kid ‑mukaelma, myös vuodelta 2006. Koulukiusattu poika oppii oudolta äijältä luunmurskauksen taidot. "I'm getting stronger.. I was hit 21 times today.. I'm better at getting beaten up."

Shocky ( 18.1.2011 19:59)

8. City of Violence ***1/2

Ihmeen vähälle huomiolle jäi aikoinaan (2006) tämä korealainen mättöpätkä vaikka oli hieno julistekin. Noh, tarina on hyvin hyvin tuttu: viisi kaverusta, blaa nostalgiaa blaa, parikymmentä vuotta myöhemmin yksi kuolee, yksi on poliisi, yksi roisto, eeppinen yhteenotto. Sekoitus rujoa gangsteriväkivaltaa betonibuutseineen ja iloisen sarjakuvamaista turpajuhlaa, jossa osallisena mm. The Warriors ‑paitoja pitävä baseball-jengi.

Pari vuotta sitten toivottomaksi totesin

Hung Fist

Ryu: The City of Violence *

Korealaisen toimintaelokuvan pelastaja (häh?) palaa tyylitajuttomuudessaan hämmentävällä sillisalaatilla, jossa 50 omaperäistä vihollista hyökää hip hopin soidessa. Ja kontrastit on väännetty kaakkoon. Oi voi.

Tarkennukseksi tuohon, että pelastaja viitasi ohjaajaan, ja noissa mättökohdissa oli mm. se ongelma, että siellä oli mielenkiintoisia taistelijoita about 50 kappaletta, ja heistä jokainen sai noin sekunnin ruutuaikaa.

Joseph Sargent :

Taking Of Pelham One Two Three (1974) ****½

Rikollisjoukko kaappaa metron ja vaatii miljoonaa dollaria panttivankeja vastaan. Metroaseman johto ja poliisit yrittävät pelata aikaa itselleen ja selvittää miten rosvot ovat aikoneet suoritua tehtävästään ja erityisesti minne heidän on tarkoitus lähteä kun rahat on maksettu. Erinomaisesti toimiva jännäri, jossa varsinaista toimintaa suuremmaksi nousee näyttelijätyöskentely. Etenkin Robert Shaw ja Walter Matthau ovat kovassa vedossa.



Tom Savini : Night Of The Living Dead (1990) ***

Alkuperäinen versio on toki klassikko mutta tämä päivitys ei nouse keskitasoa korkeammalle. Ei tästä toisaalta mitään suurta valittamistakaan löydy ja kauhuelokuvista pitävät varmasti viihtyvät tämän parissa. Castingin puolella kiitosta ansaitsee Tony Todd, joka erottuu edukseen muista hysteerisimmistä hahmoista. Toimivaa viihdekauhua.



Joel Coen; Ethan Coen : Fargo (1996) ****

Mies palkkaa pari rikollista kidnappaamaan vaimonsa, että saisi huijattua appiukolta rahaa velkojensa maksuun. Homma menee tietysti pahasti metsään ja seuraukset ovat traagiset. Coenin veljeksille tyypillinen rikosdraamatrilleri toimii hallitunoloisesti kuten pitääkin. Ammattitadoilla tehty kokonaisuus jälleen kerran.

Ritt:

Hud ****1/2

Raamatullisia piirteitä sisältävä nyky western Jobin ja jumalan muodossa. Pinnan alla muhii myös vahva kannanotto milloin oma menestys ja rahan himo sokeutti meidät. Alan pikkuhiljaa päästä jyvälle miksi Mr. Newman ei mennyt noutamaan Oscar pystiään 25-vuotta myöhemmin.



Malle: Le souffle au coeur ****

Pitkälti ohjaajan omista kasvukivuista kertova elokuva, jossa jazzin voimalla yritetään selviytyä vaikeasta isä/sisar suhteesta, eikä ylirakastava äitikään tuo helpotusta oman seksuaalisuuden etsimisessä.

17. Franco:

X312 – Flug zur Hölle **½

Viihdyttävämpi kuin odotin.



18. Hill: The Long Riders ***

Aika keskinkertainen veljesploitaatio/western, jonka pelastaa hieno loppu hidastettuine tulitaisteluineen ja hevosilla-läpi-talon-kohtaus.



19. Selick: Coraline ***½

Todella hienoa animointia mutta ei tämä uusi Nightmare Before Christmas ole.



20. Franco: The Blood of Fu Manchu **½

Ensimmäinen näkemäni Fu Manchu elokuva. Tässä ei pahemmin Francon kädenjälki näy (katsojasta riippuu onko hyvä vai huono asia). Ricardo Palacios irstaana kapinajohtaja Sancho Lopezina on kyllä hyvä.



21. Franco: The Castle of Fu Manchu ***

Parempi kuin Blood of... Juoni toimivampi ja näyttelijät vähän paremmin sinut rooliensa kanssa. Eikä Howard Manion-Crawfordkaan näyttänyt tässä niin krapulaiselta. Etenkin loppua kohden tässä oli hienoa värienkäyttöäkin.



22. Herzog: The Bad Lieutenant – Port of Call ****½

Hieno elokuva joka paranee oikeastaan päivä päivältä katsomisen jälkeen. Val Kilmer oli tosin valitettavan vähän käytettynä. Lähes täydellinen elokuva Herzogilta.



23. Franco: Mansion of the Living Dead **½

Hieno tunnelma absurdin huumorin siivittämänä.



24. Russell: The Fighter ****½

Pääsi yllättämään täysin. Tässä toimi oikeastaan kaikki näyttelijöistä, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta lähtien. Nyrkkeilykohtaukset oli toteutettu hienosti, tosin ilmeisesti osa teatterin yleisöstä odotti enemmän nyrkkeilyyn painottuvaa elokuvaa.



25. Franco: The Inconfessable Orgies of Emmanuelle **½

Keskinkertaisempaa Francoa, tunnelma kuitenkin kohdallaan ja erityisesti "espanjalaisella herrasmiehellä" oli hyvää läppää. "Tule luokseni niin näytän miten espanjalainen herrasmies rakastelee. Mutta nyt pitää mennä kuselle" tjsp.



26. Franco: Sexual History of O **

Tylsää kiehnaamista jonka pelastaa hieno loppu.



27. Franco: Downtown Heat *½

Odotin vähän parempaa kuin mitä sain, etenkin kun DVD-kansi näyttää niin luokseen kutsuvalta. Ei ysärikuvasto kuitenkaan sovi Francon tyyliin ja todella tylsästi meno eteneekin. Kyllä tähän sai jäädä Francot taas vähäksi aikaa.

2 ja puoli vuotta vanha Inverto digiboksi mitä ilmeisimmin sanoi sopimuksen irti, nämä saattavat olla viimeiset boksilta katsellut leffat:

8. The Cleaner ** Sysipaska käsikirjoitus ei anna armoa. Koko salaliittovenkoilu on niin hämärä ettei tästa tule tolkkua. Sujuvasta alusta tähdet.



9. Rocky Balboa *** SIis kaikki draama on just ja just kestettävissä, mutta on se vaan niin että kun Rocky nousee kehään niin kotikatsomossa alkaa pulssi nousemaan ja hurraamaan ikuisen altavastaajan puolesta. Matsit ei ole ehkä realistisia, mutta on viihdyttäviä ne on! Kaikki tähdet siis siitä.

Charbanic:

The Watcher

Pornoleffan tyylikkyydellä ohjattu paskajännäri. Budjetti luultavasti samaa luokkaa. Keanu on roolissaan hieman tavanomaista niljakkaampi, mikä lienee jonkinlainen saavutus.



Moore: Behind Enemy Lines

Tämä saattaisi olla aika pätevää sota-actionia, jos ohjaaja ei olisi idiootti. Teknoa, hidastuksia, nopeutuksia ja yleistä sekavuutta. Tyylillisesti elokuva ei pysy lainkaan kasassa. Toimintakohtauksissa on kuitenkin tehoa.



Green: Frozen

Ei ollut kovin suuria odotuksia Hatchet-ohjaajan hiihtohissijännäriä kohtaan, mutta tämähän oli oikein mainio ja tunnelmallinen elokuva.

12.

Profondo Rosso (Argento, 1975)****½

Ei tässä elokuvassa ole oikeastaan mitään järkeä. Argento vaan osaa rakentaa uskomattoman tunnelmallisia audiovisuaalisia kauhukohtauksia jotka karmaisevat, naurattavat ja ennen kaikkea viihdyttävät aivan helvetisti. Deep Red pyrkii pelkästään antamaan katsojalleen viihteellistä katsottavaa, ja koska kyseessä on varsin väkivaltainen kauhuleffa, sen laadukas onnistuminen on tavallaan yllättävääkin. Tarinaa voisi silti vähän kommentoida, koska se on hilpeällä tavalla retardi ja typerä. Itsetietoisuus on ainakin Argentolla ollut kässärin laadusta, mutta hän on päättänyt silti laittaa kaikki näyttelijät vetämään roolinsa vakavalla naamalla, ja lopputulos on hilpeää seurattavaa. Pääosanesittäjä on melkoinen neiti vaikka väittääkin kokoajan edustamansa miessukupolven olevan ylivertainen naisiin verrattuna, ja vaikka lähinnä vittuilee ja halveksuu naissivuosan esittäjää, saa hän akan kellistettyä parin minuutin dialogin jälkeen. Dialogi on kauttaaltaan vähän skeidaista muutenkin, kun löperrellään joutavia kamujen kanssa tai keskustellaan sekopäisten akkojen kanssa menneistä päivistä. Ja sitten ruutuun tulee murhakohtaus joka aiheuttaa massiivisen paskahalvauksen. Profondo Rosso tarjoaa erittäin onnistuneesti vuoronperään komediaa ja kauhua, ja molemmat toimivat. Kauhu pelottaa ja karmii koska Argento osaa käyttää etenkin valaistusta ja perspektiivejä hyvin onnistuneesti kuvauksessaan, ja komedia on nyt hilpeää pelkästään röpelömielessä.



13. 127 Hours (Boyle, 2010) **½

Danny Boylen uusimman elokuvan suurin ongelma on se, että se on Danny Boylen uusin elokuva. Visuaalinen tyyli on lähes täysin kopioitu hänen edellisestään elokuvasta, Slumdog Millionairesta, eikä se sovi tähän yhtään. 127 Tuntia on erittäin realistinen ja minimalistinen tarinaltaan, joten Slumdogiin sopinut rönsyilevä ja seinästä seinään poukkoileva visuaalinen tyyli ei kontekstuaalisesti sovi elokuvaan lainkaan. Slumdogissa se vielä meni koska itse tarinakin oli yhtä sekamelskaa, mutta nyt kun koko leffa pyörii kalliorailossa nököttävän miehen ympärillä, jatkuva splitscreenin käyttö ja hirveän huonot CGI-siirtymät ja tehosteet eivät sovi millään tavalla kokonaisuuteen. Pahin näistä on ehdottomasti alkuvartin aikana usein nähtävä tehoste, jossa Aronin ottamat valokuvat täyttävät ensin koko ruudun ja sitten liukuvat siitä pois todellisella Windows Movie Maker-tyylillä. Käsikirjoituksesta ja tarinasta pidän kovasti yhtä vikaa lukuunottamatta. Päähenkilölle ei rakenneta mitään erityisempää kehityskaarta tai vastaavaa, vaan luodaan yleistä vaikutelmaa pienillä flashbackeilla siitä, että tällä ihmisellä on oikeasti ollut elämä. Ratkaisu toimii paljon paremmin kuin melodramaattisten elämää muuttaneiden tapahtumien lakoninen toistaminen, jota yleensä tällaisissa elokuvissa näkisi. Ei se tarinakaan silti täydellinen ole, sillä mukaan on heitetty imelä rakkaustarina varmaan tökerömmin kuin olen ikinä nähnyt. Tuota on silti vähän vaikea itsessään kritisoida, koska "niin oikeasti tapahtui" ja niin edespäin.



Oikeastaan ainoa syy, miksi koko elokuva on oikeasti nautittava, on James Francon äärimmäisen hieno roolisuoritus pääosassa. Mies huokuu runsasta ruutukarismaa, ja rooliin on heittäydytty kunnolla mukaan. Etenkin tietynasteinen fyysisyys välittyy jokaisesta kohtauksesta, vaikka näyttelijä ei periaatteessa tekisi muuta kuin seisoisi pystyssä. Häntä voi silti vain vilkaista silmiin ja tuntea tuskan, jota mies voi kokea ymmärtäessään ettei pakotietä kuolemalta ole. Rakastin myös elokuvan varmasti kuuluisaksi nousevaa gorekohtausta, joka jättää kyllä kidutuspornojen vastaavanlaiset kohtaukset varjoonsa 10-0. Silti lopulta Boylen kuvaustyyli ja imelä kässäri imevät tästä leffasta erittäin paljon mehuja, ja se on sääli, sillä periaatteessa tästä olisi voinut tulla paljon, paljon enemmän.



14. The Town (Affleck, 2010) ****

Kun elokuva kestää 150 minuuttia ja sen ohjaajana, käsikirjoittajana ja pääosanesittäjänä toimii Ben Affleck, ainakin minulle syntyy pakostikin tietynlaisia ennakko-odotuksia jotka huomattavasti vaikeuttavat katselu-urakan aloittamista. Siksi olikin taas hauska huomata, että Town ei ole Richard Kellymäinen suuruudenhulluuteensa kaatuva elokuva, vaan erinomainen draamaelokuva. Affleck ryövää pankkeja ja rahankuljetusautoja, ja maleksii kavereidensa kanssa Bostonissa. Leffan aloittavan ryöstön jälkeen alkava romanssikuvio on erinomainen, ja koko elokuvan kohokohta. Affleck ja Rebecca Hall pelaavat toisistaan täydellisesti, ja heidän yhteisissä kohtauksissaan kahden välistä sanailua seuraa lähes hypnoottisen innoissaan. Dialogi itsessään ei välttämättä aina ole sitä parasta antia, mutta molemmat esittävät sen niin uskottavasti ettei alkuperäisellä laadulla ole enää erityisemmin väliä. Etukäteen kovasti hypetetyt toimintakohtaukset jäivät vähän vaisuiksi. Ei niissä erityisen paljon vikaa ole, mutta niiden tarkoituksenhakuinen arkisuuden ja realismin tuntu tuntuu katsomiskokemuksen yhteydessä vähän pitkäveteiseltä. Onhan se kiva, että matkitaan Heatia ja sillai, mutta Heatin kuuluisa katutaistelu toimi ja toimii yhä siksi, että se on ainutlaatuinen. Town viimeistään todistaa ettei Mannin masterpiissiä paljoa pysty kopioimaan, koska juuri siltä se tuntuu; Affleck katsoi liikaa Heatia ja halusi kopioida siitä fiilistä. Lopputulos on elokuvana muuten erittäin hyvä, mutta toiminta ontuu. Draamana tämä toimii mainiosti, ja noudattelee ns. peruselokuvan kaavaa onnistuneesti. Hahmoilla on kehityskaaret jotka loppuvat yllättävästi ja tyydyttävästi, ja rooleja esittää katras ammattitaitoisia näyttelijöitä. Lopputuloksesta jää silti jotenkin vain kliininen fiilis.



15. F (Roberts, 2010) ½

Ja minä jo luulin että Sherlock Bones olisi Tammikuun paskin elokuva! Yleensä on hauska huomata olleensa väärässä, mutta nyt toivon vain seitsemältä tunnilta tuntuneen reilun tunnin elämästäni takaisin. F on näin yksinkertaisesti ilmaistuna laadullisesti paska, oksettava ja loukkaava sontaläjä. Se on keski-ikäisille ja vanhuksille tehty teinislasheri jotta he voisivat kauhistella elokuvan avulla nykynuorten hulluja touhuja. Nykynuoria edustaa tässä elokuvassa neljän hupparipäisen teinin joukko, jotka pomppivat ja hyppivät parkouria pitkin koulua tappaen ihmisiä. On muuten kätevää, että huppu peittää kasvot täysin, tehden kaikesta hupun sisällöstä kokomustan vaikka kasvoihin osoitettaisiin suoraan edestä taskulampulla. Vaudevau! Oikeasti, tällaiset hoodie-leffat jossa vanhukset lopussa kyllästyvät nuorten sekopääkäytökseen ja murhaavat heitä itse ovat jonkin Death Wish-tyylisen kaksoismoralismin multihuipentumia ja kun sellainen tehdään siten, että leffan "lopetus" on sama kuin budjetin loppuminen, ja kun tätä roskaa on kuvattu Pyunmaisen vihertävän paskafiltterin läpi loppuvaikutelma on lähinnä, että tää on ihan vitun perseestä.



16. The House That Drips Blood on Alex (Richard&LaBorde, 2010) *

Todistaa aika onnistuneesti sen, että Wiseaun The Room tehtiin vakavana elokuvana. Tämä on tehty selvästi komediana tiedostaen sen tarkoitusperät, ja Wiseau ei ole hauska, vaan tylsä yrittäessään parhaansa mukaan kopioida Roomissa nähtyjä idioottimaisia maneerejaan. Lopputulos tuntuu tylsältä vartilta, eikä sitä paljon muin sanoin voikaan kuvailla. Paskaahan tässä tehtiin, mutta sen itsetiedostaminen pilasi koko leffan kuin Planet Terrorin.



17. The Dark Knight (Nolan, 2008) ****

On muutosten aika. Lasken ensi-iltapäivänä laittamani Dark Knightin arvosanan tähdellä alemmas. Olen yksi niistä ihmisistä, jotka ovat vakavasti puolustaneet elokuvaa viiden tähden elokuvana, mutta olen silti aina myöntänyt että suuri osa tuosta arvosanasta tulee puhtaasti siitä, että mikä tahansa elokuva jossa on Batman saa minulta automaagisesti plussapisteitä kunhan puvussa ei ole nännejä. Nyt kuitenkin, ehkä viidennellä tai neljännellä katselukerrallani, en pysty enää erityisemmin pitämään fanilaseja silmilläni. Ehkä se johtuu elokuvasta, tai ehkä olen itse kasvanut elokuvankatsojana siihen pisteeseen jossa en voi antaa tälle täysiä pisteitä. Joka tapauksessa nyt nähdessäni elokuvan ensimmäistä kertaa reiluun vuoteen, kokemus oli erilainen.



Ensinnäkin tietyt asiat Dark Knightissa ovat hyvin tökeröjä ja Inceptionin jälkeen voisikin sanoa Nolanmaisia. Dialogia on vain kahdenlaista – joko selitetään ja avataan tapahtumia tai käydään läpi henkilöiden senhetkisiä tunteita. Mitään ei jätetä sanomatta ja kaikki kerrotaan suoraan katsojalle. Miettimisen varaa ei missään nimessä haluta jättää, tehdäänhän tässä sentään supersankarielokuvaa! Tämä asia tulee surkuhupaisasti useissa arvosteluissa (myös omassani) esille, sillä ne koostuvat lähinnä hahmojen sanomisien toistamisesta muodossa "X on *lainaus elokuvasta tähän referoituna*". Koska dialogi on noin puhtaasti asiapitoista, en voinut olla vieraantumatta tietyllä tavalla koko elokuvasta. Kun ei ole mitään varsinaista kimmoketta, sellaista asiaa johon tarttua ja samaistua tai edes ymmärtää kontekstuaalisesti realiimaailmaan kuuluvaksi, leffaan on vaikea päästä sisälle. Tarkoitan nyt lähinnä sitä, että koko elokuva tuntuu liian vahvasti fantasialta. Hahmot eivät tunnu ihmisiltä suurista juonikuvioista ja kehityksistään huolimatta, ja syy on juuri se, että he ovat ylikehitettyjä. Kokonaisuus on niin suunnitellun ja suuren oloinen, että tietynlaista arkisuutta jää pakostikin kaipaamaan. Edes yksi kohtaus, jossa ihmiset käyttäytyisivät spontaanisti ja odottamattomasti laskelmoitujen toimien sijaan olisi ihmeellinen piristysruiske elokuvalle. Inhimillisyys on tunnettu unohdetun kokonaan tätä tehtäessä.



Pidän silti koko elokuvasta. Juonikuvio on pitkä, mutta lineaarinen ja ymmärrettävä tapahtumasarja, jossa tapahtuu kaikenmoista "siistiä" ja viihdyttävää. Ledger on omaa luokkaansa pahiksena ja hänen suustaan huonotkin repliikit toimivat aina. PG-13ismi ei häiritse vaikkei verta ikinä näykään, ja musiikki on ahdistavaa etenkin kliimaksissa. Ongelmaksi minulle muodostuu leffassa siis se, ettei se jätä tarpeeksi mietittävää katsojalle. Ymmärrän kuitenkin, että henkilötutkielma/toimintaelokuva joka jopa toimii sisäsiittoisessa rakenteessaan lähes täydellisesti on erinomainen saavutus, vaikka en sitä itse sataprosenttisesti arvostaisi. Tämä ongelma jää kohdallani kuitenkin sen asian varjoon, että elokuvassa on Batman. Se on kova sana se.



18. Get Him to the Greek (Stoller, 2010) ***

Olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että nykyään teinikomediat ovat tällaisia vittumaisia perseilykomedioita, eivätkä joihinkin lukioihin sijoittuvia piirakkapanopätkiä. Hauskaa läppää lentää Apatowin elokuvien tyylille uskollisesti, ja loppupuolella mennään idioottimaisuuksien puolelle perseilyn eskaloituessa pöyristyttävään seksikohtaukseen. Hill oli vaihteeksi ei-niin-ärsyttävä, koska tällä kertaa hän oli vähän nöyrempi eikä vittuillut jokaiselle eteentulevalle ihmiselle, saati sitten huutanut jatkuvasti. Tästä jäi silti tavallaan puuttumaan esim. Forgetting Sarah Marshallissa ollut ihmissuhdedraama, joka oli varmasti elokuvan parasta antia. Se yhdisti onnistuneesti draaman ja komedian, ja tämä on pelkkää samanlaista komediaa melkein kahden tunnin ajan, mikä on vähän liikaa.



19. Marley & Me (Frankel, 2008) ***½

Marley & Men kaikki mainokset, trailerit ja julisteet ovat riemastuttavan harhaanjohtavia. Leffa ei olekaan Beethoven-tyylinen koirakohellus jossa lopussa koko leffan demonisesti käyttäytynyt piski pelastaa omistajansa pikkurikollisten kynsistä, vaan omaelämäkerrallinen draamaelokuva. Owen Wilson on enemmänkin Wes Anderson ‑vaiheella näyttelemässä kuin Shanghai Noonina, ja hän toimiikin varsin hyvin kantavana voimana koko leffalle. Aniston vetää roolinsa kunnialla, mutta eipä siitä paljoa muuta voi sanoa. Koira on mukavasti hieman ulkopuolisen oloinen koko tarinassa, ja siksi onkin helpointa samaistua juuri koiraan – tuohon hyperaktiiviseen mutta silti suurissa päätöksissä passiiviseen sivustakatsojaan, joka tarkkailee silmä kovana tapahtumia. Ennalta-arvattava lopetuskin jopa koskettaa kaikessa siirappisuudessaan juuri siksi, että elokuva ei kuvaa koiraa koheltavana sekopäänä, vaan leffan jatkuessa Wilsonin hahmon ainoana oikeana ystävänä joka ei ole hänen vaimonsa.



20. Last Train Home (Fan, 2009) *****

Last Train Home on dokumentti isästä ja äidistä, jotka ovat muuttaneet Kiinassa maaseudulta teollisuusalueelle tienaamaan rahaa lapsilleen. He haluavat antaa lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Kiinassa sellainen saadaan koulutuksen kautta, ja koulutus maksaa paljon. Pitää silti kysyä, onko parempi elää koulutettuna ja ilman vanhempia vai köyhänä isän ja äidin näkyvän ja tuntuvan rakkauden hellässä huomassa? Last Train Homen vanhemmat ovat lapsilleen pelkkiä mystisiä ääniä puhelimessa ja kerran vuodessa käymään tulevia sukulaisia. Lapset eivät ymmärrä heidän tekemäänsä uhrausta lapsen tulevaisuuden takaamiseksi. Eivätkä vanhemmat tunnu ymmärtävän, että lapsen ei tulisikaan ymmärtää sitä. Ihmisenä, joka on kasvanut hyvän koulutuksen lähes ilmiselvyytenä ottavassa ilmapiirissä, tällainen suhtautuminen ja lapsen pakottaminen katsomaan tulevaisuuteensa nykyhetkestä nauttimisen sijaan tuntuu järkyttävältä ja surulliselta. Nämä ihmiset kokevat kohtalonsa ilmiselvyydeksi kun sen pitäisi olla kaikkea muuta kuin ilmiselvyys. Logiikkaa ei ole kaltaiselleni ulkopuolelta katsovalle ja nuorelle ihmiselle siinä, että vanhemmat uhraavat elämänsä ihmisen vuoksi, jota he eivät edes loppujen lopuksi tunne lainkaan. Se on rakkautta, ja se jos mikä paistaa Last Train Homesta läpi.



Sekin on riipaisevaa, että lapset eivät arvosta tätä. He itse muuttavat heti pois kotikylistään kun pystyvät. Koulu on kuin vankila, he sanovat. Vapaus on kaupungeissa. Kaupungeissa, joissa he istuvat farkkutehtaassa kuusitoista tuntia päivässä ja loput kahdeksan syövät tai nukkuvat. Vapaus on suhteellinen käsite, mutta tämä menee jo erikoiseksi määritelmäksi. On kylmäävää katsoa teini-ikäisen tytön isää, joka kuuntelee päivä toisensa jälkeen miten hänen tyttärensä, ihminen jonka puolesta hän on uhrannut koko aikuisikänsä, kertoo harkitsevansa kouluunpaluuta sitten joskus. Se ei tunnu pelkästään siltä, että tyttären elämä menisi pilalle. Se tuntuu siltä, että hänen oma elämänsä menee pilalle. Tytär ja poika ovat miehen elämän ainoat sisällöt, ja toinen niistä tuhoaa itsensä. Siinä ei ole mitään järkeä. Se riipaisee. Vituttaa. Satuttaa. Kaikki me varmasti tiedämme että joissakin maissa on tällaista. On silti tärkeää, että siitä tehdään tämänkaltaisia elokuvia, sillä mielestäni vain niitä katsomalla mekin pystymme sisäistämään niiden olemassaolon sen sijaan että sivuutamme ongelmat luettuamme niistä kertaalleen Hesarin kuukausiliitteessä.



21. Cinemania (Kijak&Christlieb, 2002) ***

Dokumentit ovat hauskoja. Pidän genrestä. Yksi tapa jakaa dokumentit kategorioihin on yksinkertainen kahtiajako: Dokkarit, jotka ovat lähellä katsojaa, ja ne, jotka eivät ole. Esimerkkeinä jälkimmäisestä voisin mainita itselleni varsin etäisen Bowling For Columbinen, jossa lähinnä kauhistellaan jenkkien sekopäistä menoa. Ensinnä mainittuun sen sijaan sopii erinomaisesti Cinemania. Mania-sana nimessä ei ole sattumaa, sillä jokainen dokkarin päähenkilöistä on hullaantunut elokuviin. Jotkut tiedostavat sen toisia enemmän, mutta yksikään ei silti tunnu päästävän harrastuksesta irti vaikka raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä on häipynyt heidän tapauksissaan jo kauan sitten.



Koska itsekin koen elokuvaharrastuksen rakkaaksi ja läheiseksi itselleni, on tähän leffaan suhtautuminen vähintäänkin hankalaa. Voin moittia kaikkia elokuvan ihmisiä siitä, miten surullisiksi heidän harrastuksensa ovat yltyneet, mutta näen samalla tietynasteista viehätystä siinä vapaudessa, jolla he (lähestulkoon rajoitettuina teatterien aikatauluihin) järjestelevät päiväänsä huolehtimatta mistään asiasta elokuvien ulkopuolelta. Onneksi tuntiessani moista kaipuuta uppoutua puhtaasti cineman maailmaan ruutuun pötkähtää esimerkiksi maapähkinävoita vaatimattomat pari kiloa per leipä käyttävä Godard-fani joka yrittää iskeä ranskalaisia naisia New Yorkissa päästäkseen hengailemaan Breathless-tyylisissä pikkukuppiloissa naama pimpistä märkänä, ja tajuan että se on kaikki hyvin, hyvin säälittävää, surullista ja surkuhupaisaa.

Let me in Matt Reeves 2010 *** 1/2



Tämä olisi hieman erinlainen vampyyri tarina, ellei kyseessä olisi uusinta versio lukutaidottomille jenkeille (alkuperäisestä leffasta on myös englanniksi dubatta versio, mutta tässä ymmärään jenkkejä. Dubbaus ei ole kovinkaan onnistunutta).Elokuva kertoo siis vampyyri tyttö Elin/Abbyn ja pikkukaupungssa asuvan Oskarin/Owenin ystävyydestä. Kyseessä on siis amerikkalais versio ruotsalaisesta Tomas Alfedrsonin ohjaamasta ystävät hämärän jälkeen. Tämä on vaikea arvosteltava, koska leffa on lähes yksi yhteen Alfredsonin leffan kanssa, dialogin, tarinan ja kuvakulmien kanssa. Näyttelijät ovat hyviä, mutta ruotsalaiset onnistuvat paremmin pääosissa sekä kiusaajissa. Chloe Moretz on ehkä hieman liian siisti vampyyri(vaikka roolisuoritus ihan hyvä onkin) verrattuna lähes ghoulimaiseen Lina Leandersson .Myös ruotsalainen lähiö on synkempi kuin amerikkalainen vastaparinsa. Score on aikalailla parempi jenkkiversiossa, ainakin muistaakseni. Myös parilla GGI kohtauksella Abbyn mystisyys hieman kärsii. Toisaalta isän ja Abbyn suhdetta ehkä selitään jenkkiversiossa hieman paremmin kuin ruotsalaisessa.(tai ehkä tämän katsominen avasi sitä minulle enemmän kun edellisen). Suhdetta muihin kaupunkilaisiin ei oikeastaan taas selitetä ollenkaan tässä versiossa, mutta toisaalta taas tunnelma pysyy hieman tasaisemmin koossa.

Jos alla ei ole alkuperäisen version katselua niin leffahan toimii varmaan oikein hyvn, mutta tosiaan leffa on niin uskollinen vain kaksi vuotta sitten ilmestyneelle alkuperäisversiolle, että uuden löytäminen on vaikeaa. Voisi sanoa että kyseessä on onnistynut ja hyvä versio, erinomasesta elokuvasta.