Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Hiljainen viikko..

Martin Scorsese : Taxi Driver (1976) ****



McG : Charlie's Angels (2000) **

ADHD:na ohjattu "girls just wanna have fun" – elokuva joka viihdyttää kestonsa verran pitkälti sen takia, että elokuva rullaa eikä jämähdä paikoilleen. Muuten peli olisikin pelattu, sillä sen verran höttöähän tämä on juonensa puolesta. Välillä tanssitaan koska se nyt vaan on niin kivaa. Plussaa naiskauneudesta (mukaanlukien myös se naispahis) ja kyllähän Diazkin on seksikäs vaikka jotkut muuta väittävätkin. Olihan ne tanssikohtaukset melko pöljiä (joskin viihdyttäviä) eivätkä Tom Green ja Bill Murray kyllä olleet tässä mitenkään erityisen hauskoja. Sellainen perjantai- / lauantai-illan pohjienottoelokuva jossa pysyy kärryillä ja saa silmäkarkkia. Ei muuta.

Akira Kurosawa: Kumonosu-jô (1957)

Seittien Linna nimelläkin tunnettu versio Macbethistä. Päälle puolivuosisataa on syönyt hiukan tehokkuutta, mutta onhan tämä edelleen upeaa katsottavaa. Tarina aukeaa hiljalleen kohti vääjäämätöntä loppuaan, ja etenkin luottonäyttelijä Mifune suorastaan loistaa.



Anton Giulio Majano: Seddok, l'erede di Satana (1960)

Saastaa, mutta tavallaan jopa viihdyttävää sellaista, kunhan muistaa kytkeä aivot pois päältä. Kömpelöä näyttelyä, töksähtelevä ohjaus ja tehosteet – no arvaatte varmaan missä mennään...



Peter Jackson: LotR – The Fellowship of the Ring (2001)

Sormustrilogian ensimmäinen osa on edelleen mielestäni se parhain. Juuri sopivan mittava teos sunnuntaisen krapulan taittoon.



John Carpenter: Halloween (1978) & The Fog (1980)

Carpenterin töiden läpikäynti jatkuu. Halloween nyt on klassikko vailla vertaa, mutta en todellakaan muistanut, kuinka tehokas The Fog olikaan. Kyseessähän on perus kummitustarina, mutta Carpenter onnistuu luomaan tiheän tunnelman jälleen kerran.



Louis Malle: Black Moon (1975)

Hieno mutta hämmentävä kokemus. Lopun ajat ovat selvästi koittaneet, ainakin noin parisuhde mielessä. Tasoja ja merkityksiä löytyy vaikka kuinka, joten täytynee palata leffan pariin viimeistään vuoden kuluttua ja yrittää löytää edes osan siitä kaikesta mistä tässä oikein kerrotaan.

Scott SpiegelI: Intduder (1989)





Juoni, jossa joukko ihmisiä (supermarketin yövuorolaiset) lahdataan yksi kerrallaan, ei varsinaisesti oli mitään uutta genren sisällä. Ennakoitavuus ei kuitenkaan haittaa jos dvd-soittimen play-napin painalluksen jälkeen vaihtaa aivot off-moodiin ja nauttii menosta. Kaikkea oleellista löytyy, verta ja suolenpätkiä, sekä muutamia koomisia kohtauksia jotka pakostakin jäävät mieleen, kuten



John Frankenhaimer: Verirahat – The Holcraft Covenant (1985)



Robert Luflumin romaanin perustuvassa elokuvassa Micheal Caine näyttelee New Yorkilaista arkkitehtiä ja kuolleen natsikenraalin poikaa, joka saa tietää olevansa 4,5 miljardin dollarin suuruisen perinnön haltija.

Tästä alkaa seikkailu, josta ei käänteitä puutu. Juonen puolelta kyseessä suhteellisen kaavamainen jännäri, tämä asia voi tietysti häiritä joidenkin katselunautintoa, itse en antanut sen kuitenkaan vaikuttaa.

Ei kaavamaisuudessa mitään pahaa mielestäni ole, jos homma on muuten hyvin hoidettu. Frankenhaimer pitääkin paletin hyvin kasassa ja leffa ei käy tylsäksi missään vaiheessa.

Caine ottaa varmasti ja itsetietoisesti roolinsa haltuun. Muut näyttelijät eivät ihan samaan yllä.



Willard Huyck: Howard the Duck (1986)



Tämä oli yllättävän hauska pläjäys. Marvelin sarjakuvista tuttu Howard on sikareita poltteleva ja olutta kittaava, moraalisesti löyhä ankka, maailmasta joka on lähes identtinen maapallomme kanssa. Ainut ero on että ihmisten sijaan planeettaa kansoittavat ankat. Universaalinen imuvoima imaisee Howardin sohvineen, sillä seurauksella että hän päättyy maapallolle, ja näin jäätävä seikkailu voi alkaa. Hauskoja henkilöhahmoja ja nostalgista 80-luvun komediaa on mukava katsella.



William Klein: Mr. Freedom (1969)



Mr Freedon on parodia supersankari Captain Americasta. Samalla naureskellaan yleensäkin yhdysvaltalaiselle konservatismille ja patriotismille. Mr Freedom on narsistinen, väkivaltainen ja sovinistinen hahmo. Hänessä tiivistyy kaikenlainen ristiriitaisuus ja tekopyhyys, jota voimme löytää amerikkalaisetsta konservatismissa tänäkin päivänä. Yksi leffan vahvuuksista on jatkuvasti lisääntyvä surrealismi, jos tuntuu että elokuva jossain vaiheessa junnaa paikallaan niin hetken päästä on odotettavissa jotain entistä älyttömämpää. Surrealistiset kohtaukset ovatkin elokuvan parasta antia. En ole vielä nähnyt parhaillaan teattereissa pyörivää Captain America: The First Avenger 3D-elokuvaa. Luulen että tämän jälkeen on pakko käydä katsomassa se, koska elokuva saattaa näyttäytyä hieman eri näkökulmasta mr Freedomin jälkeen. FREEDOM!!!

090. Nicolas Winding Refn:

Drive (2011) 9/10 (unohtunut drive lisätty editillä listaukseen)



091. Pedro Almodóvar: La Mala Educación – Paha Kasvatus (2004) 8/10

Almodóvarin pään läpi suodatettu katsojaa moneen suuntaan repivä film noir, femme fatalena rooliinsa antautuva Gael Garcia Bernal. Elokuva on kiehtovan ristiriitainen käsitellessään katolisen kirkon piirissä tapahtunutta (tapahtuvaa) lasten hyväksikäyttöä ja samalla haastaen heteroseksuaalista sukupuoliroolijakoa. Vaikka voisi näin ajatella, Almodóvarin ote ei ole kantaaottava, vaan sekä queer-ainekset että lasten hyväksikäyttö ovat vain elementtejä tarinassa. Tämä "neutraalius" aiheuttaa todennäköisesti monessa katsojassa hieman hämmentyneen olon mielen pohjimmaisissa sopukoissa: se, mikä aluksi vaikuttaa toisaalta viiltävältä ivalta katolista kirkkoa kohtaan ja toisaalta tuelta homoseksuaaliselle emansipaatiolle, ei kuitenkaan tarjoakaan tukeaan kummallekaan. Loppua kohti syyllinen-uhri ‑asetelmatkin asettuvat huomattavasti monisyisempään kontekstiin, enää ei ole selvää ketä pitäisi sääliä, ja kuka on paha. Tämä on Almodóvarin vahvuus, aluksi ilmeiseltä vaikuttavat teemat ovatkin raskaudestaan huolimatta toissijaisia varsinaisen teeman, intohimon, käsittelyssä.



Vaikka elokuva ei ilmoitakaan sanomanaan katolisen kirkon olevan yhtä kuin pedofilia, tai homoseksuaalin identiteetin tarvitsevan tasa-arvoisen aseman heteroseksuaalisen rinnalla, niin siitähän tässä on joka tapauksessa kysymys. Ainoastaan aiheiden esiin tuominen riittää edistämään asiaa ja sinällään ilmaisee etteivät ideologiset rakennelmat ole perimmäisesti mitään muuta kuin mielikuvitusta. Se helppo havainto, että miehet valtaavat myös naisten roolit, ei ole ainoa haasteellinen asia, vaan Almodóvar myös kuvaa heitä kiusallisen feminiinisesti... esim. kohtaus, jossa Bernal makaa ilman peitettä sängyllä kameran kuvatessa feminiinisen sensuelliin tyyliin alastonta kehoaan, aiheuttaa aikamoista sisäistä myrskyä allekirjoittaneessa; onko se sitten ärsyynnystä tai ahdistusta, en ole varma, mutta se on varmaa ettei liikuta oman seksuaalisen identiteettini alueella.



Lisäksi vielä se, että Almodóvar on tarttunut johonkin niin klassiseen elokuvalliseen esikuvaan kuin film noiriin, ja muokannut siitä näköisensä, vinon kokonaisuuden. Tässä antaa suht helposti anteeksi sen, että elokuvan monet ainekset ovat suurimman osan aikaa epätasapainossa eikä elokuva periaatteellisesta kiehtovuudestaan huolimatta vedä kunnolla mukanaan; leffa antaa lopullisen palkintonsa vasta viimeisen 20 minuutin aikana, eikä sitä aikaisempi vaihe tunnu oikein missään.





092. Ken Russell: Crimes of Passion aka. China Blue (1984) 7/10

Crimes of Passion käsittelee Pahan Kasvatuksen tavoin intohimoa, mutta valitsee puolensa huomattavasti selkeämmin. Russell piikittelee pistävästi ja mielestäni yllättävän syvänäköisesti (amerikassa) vallalla olevaa hyssyttelevän moralistista seksuaalista säännöstöä. Kathleen Turnerin esittämä tavallisesta päivätyötä paiskiva Joanna vetää öisin päähänsä vaalean peruukin, ihoa myötäilevän sinisen mekon, maalaa huulensa punaisella ja muuntuu näin China Blueksi, miesten erikoisimmatkin fantasiat toteuttavaksi estottomaksi huoraksi. Jokainen asiakas saa mitä haluaa, ja ainoa ilman tyydytystä jäävä on miehiin ja maailmaan uskonsa menettänyt Joanna itse. Anthony Perkinsin esittämä pastori Peter Shayne on iskenyt silmänsä Joannaan, ja on ottanut tavoitteekseen "pelastaa" tämän kohtaloltaan. Saarnaaja on huikean sleazy hahmo, joka ajautuu jatkuvasti syvemmälle hulluuteen perverssin himonsa kuluttamana Jumalan karitsana: hikinorot naamallaan hän tuijottaa strippaavia huoria ja fantasioi tappavansa heidät joko puukolla tai laukussaan kantamallaan teroitetulla metallidildolla, itse impotenttina hän ei kykenisi naimaan heitä. Joannan öiseen maailmaan sekoittuu myös rakkauselämäänsä syvästi pettynyt keskiluokkainen perheenisä Donny, joka ihastuu Chinaan ja hänen kykyynsä vastata miehen intohimoon.



Ken Russell ohjaa repivästi, kontrasti harmaan keskiluokkaisen arjen ja öisten, syntisen likaisten ja kuumottavasti vilkkuvien neonvalojen valaisemien katujen välillä on suuri. Kritiikki ja puukot lentelevät ivallisesti ummehtunutta moraalia kohtaan: konservatiivinen perheinstituutio ja uskonnolliseen arvomaailmaan nojaava yhteiskuntajärjestys yleensäkin eivät jätä sijaa inihimillisele halulle tulla rakastetuksi myös fyysisesti. Instituutiot kuten perhe, avioliitto ja uskonto vaativat ihmiseltä raskasta vastuun kantamista, ja tekevät halun tuntemisesta anaogisen syyllisyyden tunteen kanssa. Elokuvassa Donny rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, mutta ei saa vastakaikua romanttisiin lähestymisyrityksiinsä. 11 avioliittovuoden jälkeen vaimo ei kykene seksuaaliseen läheisyyteen, ja elämä on lähinnä vaivaannuttavaa rinnaneloa. Vaikka elokuvan ote on riipivä ja kumartelematon, sen kertoma tarina ja esittämät kysymykset ovat fiksuja ja oleellisia, ja Crimes of Passion muodostuu tarkkanäköiseksi ja ennen kaikkea vilpittömän rehelliseksi vuoropuheluksi avioliitosta ja avioliitto-ongelmista. Uskoakseni nämä hyvät kysymykset ovat elokuvaa arvostelevien kriitikoiden silmissä jääneet herkullisen sleazyn materiaalin jalkoihin... ilmeisin sisältö ärsyttää ja aiheuttaa voimakkaat defenssireaktiot, joiden taakse pääseminen on mahdotonta.



Hieno ja nautittava elokuva kerta kaikkiaan, vaikka olinkin hieman pettynyt Chinan ja pastorin tarun lopetukseen, siitä Russell ei ollut saanut irti kaikkia mehuja.



093. Pedro Almodóvar: Volver – Paluu (2006) 6/10

Kuollut äiti palaa neljän poissaolovuoden jälkeen haudan takaa vaikuttamaan tyttäriensä ja heidän läheistensä elämään. Tässäkin osansa saavat raskaammat teemat, kuten , mutta pääasiassa elokuvalla ei ole kantavaa selkärankaa. Lähinnä tarina tarjoaa kehyksen huikeille naisrooleille mm. Penelope Cruzilta (upea, seksikäs, karismaattinen rooli), Penelope Cruzin kaula-aukolta (myös keskeinen rooli), Lola Dueñasilta ja Cruzin tytärtä näyttelevältä Yohana Cobolta... toki Cruz on valovoimaisin, elokuvan kiinnkohta minulle.



Itse tarina on aika rasittava keveässä koomisuudessaan; haamuäiti ei halua paljastua yhdelle tyttäristään ja piiloutuu kaappiin ja sängyn alle ja hihihi... Äiti palaa "korjaamaan asioita", mutta elokuva ei tarjoa mitään kunnollista korjattavaa, kyseessä on lähinnä haahuilua ympäriinsä, ja homma muuttuu pian tylsäksi muutamista aika kuumottavista elementeistä huolimatta (esim. ruumis pakastimessa). Kuten Mala Educaciónissakin, vasta loppu paljastaa, ettei Almodóvar ole ollut epäilyistä huolimatta hakoteillä, vaan elokuvalla on ihan fiksu pointtinsa. Mutta vaikka lopetus nostaa elokuvaa tasoa ylemmäs, ei se riitä pelastamaan koko keskivaiheen läpi jatkunutta tyhjänpäiväisyyttä ja kiinnekohdattomuutta. Ainekset eivät riitä kuin keskitasoiseen elokuvaan.





Vielä pitäisi ennen La piel que habiton katsomista käydä vuokraamassa Los Abrazos Rotos.

Neil Burger: The Illusionist (2006)

Historilliset faktat lentävät iloisesti olan yli, mutta olihan tämä viihdyttävä paketti monellakin tavalla. Edward Norton ja Jessica Biel ovat uskottava pari ja Paul Giamatti etsivä Uhlina toimi myös, harmi että kruununprinssi oli minkälaine oli. Vastakkainasettelusta olisi saanut huomattavasti enemmänkin irti, kuin vain yhden "miekkakohtauksen".



Jimmy Sangster: Fear in the Night (1972)

Ei aivan terävintä Hammeria, mutta hetkensä tälläkin oli. Avaan tätä lisää Hammer-ketjussa.



Alex Proyas: I, Robot (2004)

Elokuvan alkupuoli on kuin pitkäksi venähtänyt Audin & kumppaneiden mainospätkä. Ei siinä product placementissa mitään, mutta pieni hienovaraisuus olisi joskus paikallaan, kun logoja ei oltu sijoiteltu edes ironisessa mielessä. Mitä itse tarinaan tulee, niin tutuilla laduilla hiihdettiin taas, eikä ihmiskunta taida koskaan olla turvassa itseltään.



Hideo Nakata: The Ring Two (2005)

Kuusi vuotta sitten tämä tuntui aivan uskomattoman paskalta elokuvalta. No, aika on siloitellut hiukan haavoja ja toisella kierroksella tästä pystyi jo tietyssä mielessä jopa nauttimaan. Kolmatta katsomiskertaa ei taida silti tulla enää koskaan.

En tainnut katsoa tällä viikolla kuin yhden elokuvan, joka oli...

DVD



68. Dude, where is my car



Olipas harmittavan paska. Ideana oli varmaan yhdistää Nuija ja tosinuija ja Cheech & Chong, mutta tuloksena on komedia, mikä ei naurattanut kertaakaan. Sinänsä ihan nastaa, että yritetään jotain hieman hervottovampaa, mutta joku hyväkin idea pitäisi saada mahtumaan mukaan.

182.

Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

Kohtalaisen lattea, joskin tasaisen viihdyttävä western legendaarisesta aiheesta. Kun tarinassa ei ole juuri mitään jännitettä (no, elokuvan otsikko kertoo olennaisen), pitäisi sitä kompensoida jotenkin: esim. elokuvallisella ilmaisulla, tyylittelyllä, huikaisevin näyttelijäsuorituksin tms. Tässä ei näin oikein tehdä. Muutamissa kohdissa yritellään sentään vähän jonnekkin eksistentialistisen westernin suuntaan, mutta vain yritellään. Pitäisi mennä pidemmälle – pelkkä kameran linssin vaihtelu ei riitä. Elokuva seilaa viihdelänkkärin ja taidelänkkärin välimaastossa olematta onnistuneesti oikein kumpaakaan. Näyttelijöistä Pitt on ok, mutta ei sen enempää. Casey hieman liian maneeristinen roolissaan, sama "ovela" katse kaksi ja puoli tuntia. Sam Rockwell Charley Fordina on monipuolisempi. Musasta propsit, vaikkei ehkä Caven diskografiassa kovin ylös nousekaan.



Hyvä yritys kuitenkin ja hyvä että "tällaisia" tehdään, vaikkei lopputulos nyt ollutkaan ihan ihan nappis.



183. Eikä kukaan pelastunut

Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on varmuudella yksi eniten genre-elokuvaan vaikuttanesta romaaneista, mutta tämä Rene Clairin filmatisointi on aika vähäpätöinen. Epäkiinnostava miehitys, eikä kerronta oikein vedä. Tarina on kuitenkin aikaa kestävä ja murhaajan paljastumista on aina hauska odotella.



184. Sick Girl

Valokuvaaja-tsubu Leslie Andrews vetää hienon roolin teini-ikäisenä tappajana. "A girl who wants to protect her little brother, f*ck her older brother and torture everyone else out in the barn", synopsis kuuluu. Kengännauhabudjetti näkyy jokaisella mahdollisella tavalla, mutta silti, lopputulos on varsin onnistunut räkäklimppi elokuvaksi. Enemmänä läppää blogissani.

Red Right Hand ( 16.10.2011 22:25)

182. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

Kohtalaisen lattea, joskin tasaisen viihdyttävä western legendaarisesta aiheesta. Kun tarinassa ei ole juuri mitään jännitettä (no, elokuvan otsikko kertoo olennaisen), pitäisi sitä kompensoida jotenkin: esim. elokuvallisella ilmaisulla, tyylittelyllä, huikaisevin näyttelijäsuorituksin tms. Tässä ei näin oikein tehdä. Muutamissa kohdissa yritellään sentään vähän jonnekkin eksistentialistisen westernin suuntaan, mutta vain yritellään. Pitäisi mennä pidemmälle – pelkkä kameran linssin vaihtelu ei riitä. Elokuva seilaa viihdelänkkärin ja taidelänkkärin välimaastossa olematta onnistuneesti oikein kumpaakaan. Näyttelijöistä Pitt on ok, mutta ei sen enempää. Casey hieman liian maneeristinen roolissaan, sama "ovela" katse kaksi ja puoli tuntia. Sam Rockwell Charley Fordina on monipuolisempi. Musasta propsit, vaikkei ehkä Caven diskografiassa kovin ylös nousekaan.



Hyvä yritys kuitenkin ja hyvä että "tällaisia" tehdään, vaikkei lopputulos nyt ollutkaan ihan ihan nappis.

Viime vuosien parhaimpia elokuvia. Visuaalisesti upea ja tarina piti otteessaan, vaikka lopputulos olikin tiedossa. Pittin suoritus pääosassa oli juuri sopivan surullinen ja etäinen. Musiikit olivat jäätävän hienot ja taisi tässä olla ehkä onnistunein kertojaäänen käyttö missään koskaan ikinä. Etenkin elokuvan viimeinen puolituntinen, jossa käydään läpi Robert Fordin loppuelämän tapahtumia, nostaa aina kylmät väreet. Miinusta tulee ehkä juuri tuosta Caseysta, jonka naamaa en ole oppinut sietämään.

112- Buñuel:

La mort en ce jardin (Death in the Garden) (DVD), kelpo rutiinisuoritus Don Luisilta. Eka puolisko sleazya menoa maailman äären kaivoskylässä ja loppu eloonjäämiskamppailua vihreässä helvetissä. Tuttuun tapaansa puukkoa saavat niin kirkko, keskiluokan moraali ja muutkin Buñuelin normikohteet. DVD:n ekstroista selviää, että tämä oli vissiin hieman tilaustyö, koska Buñuel kuulemma aamuisin ennen kuvauksia kirjotteli käsistä uusiks lisäten sinne näitä miehen omia teemoja. Mikä selittänee sitä, että Buñuelin asteikolla tämä jää aika puolivillaseksi ja liian juonipainotteiseksi (siis siinä mielessä, että jännittävän viidakkoseikkailun tekeminen ei ole tuntunu Buñuelia tässä pahemmin kiinnostavan) kuriositeetiksi. Plussaa kuitenkin hienosta värikuvauksesta. ***



113- Baldi: The Sicilian Connection (Afyon oppio) (VHS), Erikoinen italokrimi monellakin tapaa. Puikoissa yleensä luotettava pitkän linjan puurtaja Ferdinando Baldi jonka fix- miehet muistanevat lähinnä westerneistä. Pääosassa aika yllättävä veto: itse John Cassavetesin luottonaama Ben Gazzara! Musat leffaan oli tilattu De Angeliksen velikullilta. No mitäs tämmösestä reseptistä sitten lautaselle päätyy: eipä juuri mitään. Aika turha tekele oli kokonaisuudessaan. Juoni on lähes yks' yhteen kanssa, jonka siis sattumalta tsekkasin joku viikko sitten. Se, missä Baldi mokaa pahiten on jännite, tai siis sen puute. Todella innottomasti mennään paikasta toiseen normaalisti loistavan Gazzaran koettaessa pelastaa mitä pelastettavissa on. Musatsvengaa, mutta ei kyllä sovi hippihyminöineen tähän pakettiin. **



Sitten tämän vuoden LFF- satoa:



114- Brown: The Goose Woman (Leffassa), UCLA:n leffapajan mykkisrestauraatio, "tositapahtumiin" perustuva kuvaus erakoituneen diivan, ja huonon äidin, moraalisista valinnoista julkisuuden valokeilan pyyhkäistessä jälleen kerran daamin elämään tämän sattuessa naapurin maajussin murhan todistajaksi. Ihan pätevää, otteella ohjattua ruahmaa, mutta ei mikään jättisensaatio-arkistolöytö. Louise Dresser sais kyllä saada enemmän huomiota, on tässä nimiroolissa todella hyvä. BFI:n näytöksessä hyvän alustuksen piti UCLA:n restauraattori Robert Gitt, ja veivasi samalla 2 Vitaphone lyhäriä joissa entisaikojen varietee- taiteilijat esitti sketsejään. Hauskaa oli. ****



115- Mizoguchi: Shin heike monogatari (Leffassa), Hienosti restauroitu ja upeasti väreissä kuvattu samurai-eepos genren kultaiselta 50-luvulta. Yksityistä ja yleistä vähän Shakespearemaisella tavalla yhdistelevä tarina kertoo uskollisen samurai- päällikön perhetragedian kautta kahden keisarin kauden myllerryksistä feodaaliajan Japanissa. Harkiten tehtyhän tämä on ja TODELLA upean näköinen, mutta mutta... Jotenkin perhesuhteiden yhdistäminen valtiotason politiikkaan estää draaman kehittymistä niille kierroksille minne kevyesti yltävät esim. Sansho Dayu, Ugetsu ja etenkin (oma suosikki) Chikamatsu Monogatari. Vakuuttavuudestaan huolimatta Shin heike ei vaan kosketa samalla tavalla koska se ei mene verrokkien tavoin henkilöjensä ihon alle. ***1/2



116- Van Sant: Restless (Leffassa), Maestron paluu pienimuotoisempaan teini-elokuvaan Oscar- Milkin jälkeen. Restless on vakuuttava ja erittäin hallittu pieni elokuva pienten ihmisten suuresta surusta. Alun Harold ja Maude- pastissista (hieman nuoremmalla Maudella =) Van Sant kehittää esikuvaansa suoraviivaisemman, rehellisen draaman joka ei kikkaile vaan koskettaa. Veikkaisin, että paljon riippuu siitä mikä katsomisfiilis on päällä että miten tää kolisee kullekkin. Mulle toimi eilen hyvin. Henry "Dennis jr." Hopper on hyvä pääosassa mutta vastakappaleensa Mia Wasikowska on suorastaan erinomainen. Miinuspuolella Danny Elfmanin musat on hieman siinä ja siinä kliseisine pimputuksineen ja Harris Savideksen kuvaus (mihin päälle värinmäärittely) on ihmeen harmaanruskeen- tunkkaista. Itse asiassa, kun tätä isolta kankaalta digiprojektiona katteli niin olin ihan varma ,että tää oli kuvattu jollain Canonin stillikameralla (1d, 5d, 7d...) koska silmässä tuntu, että bittisyvyyttä ei olis ollu kauheesti ja panoroinnit sun muut kameranliikket oli nykivän tuntusia. Mutta ei, oli ihan filmille kuvattu (lähde: IMDb). Go figure. ****



117- Hood: Wreckers (Leffassa), käsikirjoitusopettajani eka pitkä leffa, eli kattomassa piti käydä ihan solidaarisuutta. No, tää nyt oli just sitä henkilövetoista laatudraamaa joka ei ihastuta eikä vihastuta mutta tympeässä teatraalisuudessaan lähinnä puuduttaa. Kauniisti kuvattu, ja kynänaisen ohjaamaksi yllättävän visuaalisesti ohjattukin oli, eikä pääosien Claire Foyssa tai Benedict Cumberbatchissa mitään moitetta ollu, mutta tämmönen yhden mestan suoraviivainen parisuhdesynkistely ilman sen suurempia linjanvetoja vaan ei oo mun juttu. Kohteliaasti: ***

Viimeiset kaksi viikkoa:

188. The Hunchback of Notre Dame (1923) ***

Lisää Chaneyta ja vähemmän Phoebuksen ja Esmeraldan välistä draamaa niin olisi parempi. Kestoakin on aika paljon (2 tuntia) tällaisenaan.



189. The Cat and the Canary (1927) ***

Tunnelmallinen kummitustaloklassikko, mutta huumoriosuudet olisi saanut jättää kokonaan pois ja loppu jättää toivomisen varaa.



190. 限界人口係数 [Anatomia Extinction] (1995) ****

Hieno. Tuli mieleen niin Videodrome, Tetsuo kuin √964 Pinocchiokin.



191. 片腕マシンガール [The Machine Girl] (2008) ***

Onhan tämä kökkö, mutta parin kaljan kanssa hyvin viihdyttävä.



192. Hell Ride (2008) *

Paskaa paskaa.



193. Conan O'Brien Can't Stop (2011) ***



194. Drácula (1931) ***

Espanjalainen Dracula on lähellä Browningin versiota. Ehkä tunnelmallisempi, mutta häviää lopulta heikommilla näyttelijöillä ja puolen tunnin lisäpituudella. Molemmissa pahin ongelma puolivälin teatteripatsasteleminen.



195. Win Win (2011) **



196. Fade to Black (1980) **

Ihan hyvä idea, huono toteutus. Tim Thomerson tuntuu leffaan väkisin väännetyltä. Mickey Rourkekin pyörähtää.



197. R.O.T.O.R. (1989) ***

Eihän tässä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta lopussa ainakin nauroin ja paljon.



198. From Beyond (1986) ***

Uusintakatselu. Ihan hieno on edelleen, mutta jotain jää puuttumaan.



198. The Pit and the Pendulum [The Inquisitor] (1991) **

Heikko Full Moon ‑floppi, joka ei oikein tiedä mitä yrittää olla. Leffan parasta antia ovat Jeffrey Combs ja Lance Henriksen.



199. As I Was Moving Ahead Occasionally I Saw Brief Glimpses of Beauty (2000) ***

Pitkä kokeellinen elokuva kahdeksankymppisen liettualaisen videopäiväkirjoista. Välillä hyvinkin kaunista matskua, välillä tuntuu siltä kuin katsoisi jonkun tuntemattoman kotivideoita jotka ei kiinnosta pätkääkään. Välillä filosofiaa ja runoja englanniksi vahvalla liettualaisella aksentilla. Välitekstit muistuttavat ainakin viisi kertaa että "nothing happens in this film". Kestosta pari tuntia pois, ne tylsimmät ja eniten toistuvat kohdat, niin olisi ainakin neljä tähteä. Kestoahan oli tosiaan huimat 320 minuuttia.

Greg Mclean: Wolf Creek (2005)



Uusintakatselu (kai). Wolf Creekin "tositapahtumiin" perustuva juoni on peruskauraa. Ystävällinen mies tarjoaa apua autonsa rikkoneille turistinuorille. Hieman omalaatuisuutta tarjoilee Australian takamaat tapahtumapaikkana, sekä paikalliset punaniskat. Viihdyttävä elokuva ei tarjoa juuri mitään uutta, mutta kaikki oleellinen on kuitenkin kohdallaan. Tiedossa siis takaa-ajoa ja sekopäisyyttä sekä kiduttamista ja tappamista.



David S. Marfield: Deepwater (2005)



Uusintakatselu. Lucas Black näyttelee hieman yksinkertaisen pökkelön oloista nuorukaista, joka auto-onnettomuuden ja sattuman kautta päätyy maalailemaan syrjäkylän motellin seiniä. Tunnelma kylässä on varsin omituinen ja mikään ei oikein vaikuta olevan kohdallaan. Marfield maalailee mystistä tunnelmaa ja vähitellen pääosan nuorukaiselle alkaa paljastua hämäriä puolia varsinkin motellin omistavasta pomostaan. Deepwater on temmoltaan rauhallinen olematta silti tylsä. Unenomainen ja mystinen tunnelma kantaa loppuun asti, ja kaiken kaikkiaan ihan hyvä fiilis jäi tälläkin kertaa. Lopun tietäminen toki vähän häiritsee plus se että tälläisiä leffoja on eräiden Marfieldiä tunnetuimpien ohjaajien puolelta tullut ulos aika paljon.



David Lynch: The Straight Story (1999)



Periamerikkalaisen sympaattinen Disney-elokuva, jossa huonokuntoinen papparainen lähtee tapaamaan sairasta veljeään ja sopimaan menneisyyden riitoja. Kulkuvälineenä toimii tietenkin ruohonleikkuri. Mitä tästä muuta sanoisi, IMDB:ssa kovasti tykkäävät.

VIIKKO 41

Muualla tarkemmin käsiteltynä:



Dr. Orloff's Monster (Jesus Franco, 1964) – Jesus Francon omassa ketjussa

Shutter Island (Martin Scorsese, 2010) – elokuvan omassa ketjussa

Thunderbolt Fist (Chang Yi-Hu, 1972) – tuoreeltaan katsottujen aasialaisten ketjussa





Critters (Stephen Herek, 1986)

Joskus aika kultaa muistot, todellisuuden osoittautuessa pikemminkin kultaiseksi suihkuksi. Minä kun muistelin yhden lapsuuden suosikkini olleen varsin mainio Gremlins-rippi, seassa Star Wars ‑parodiaa. Olin väärässä. Se on aika kömpelö ja kusinen Gremlins- ja Star Wars ‑rippi, halvalla tehty ja huonosti halpuutensa kätkevä. Toki parit hyvät irtonaurut on tarjolla, etenkin avaruuden palkkasotureiden tohellus on parhaimmillaan kelpo meininkiä. Nyt vaan on kuin olisi kaksi ihan eri leffaa liimattu huonosti yhteen ja heitetty sekaan keventäväksi tekijäksi vähän pliisua perhedraamaa. Lisää anarkiaa tämmöiseen, perkele! Ei riitä että ET-nukelta purraan pää irti ja uiskennellaan vähän vessanpöntössä.



Curse of the Doll People (Benito Alazraki, 1961)

Tappajanuket (vahamaskiset kääpiöt) surmaavat ihmisiä pitkällä neulalla ruttunaamaisen kaverin huilumusiikin käskystä, kaiken taustalla häärätessä kostonhimoinen voodoo-velho. Meksikolaiseksi aikansa halpatuotannoksi toteutus ei ole yhtään niin kädetön kuin voisi pelätä / toivoa, riippuen mitä tällaiselta tavaralta itse hakee. Vanhan ajan charmista, paikoittain suht' onnistuneesta tunnelmista ja miedoista mitvit-hetkistä sekä tahattoman komiikan naurahduksista plussaa, hieman laahaavasta tahdista ja paikoittain innottomasta toteutuksesta miinusta. Sadepäivän kevytviihdettä.



The Innocents (Jack Clayton, 1961)

Klassikko täysin oikeuksin. Clayton suorittaa hienosti miehitetyn ja henkilöohjatun tulkinnan Henry Jamesin Turn on the Screw'sta, samalla kun Freddie Francisilla on kuvaajan pallilla bileet käynnissä – mies tekee kameroidensa kimpussa vielä vaikuttavampaa jälkeä kuin The Hauntingilla paria vuotta myöhemmin. Ja kun nyt Hauntingiin lähdetään vertaamaan, ovathan molemmat aikansa psykologisen kauhun perusteoksia, niin jos kyseiselle elokuvalle on pakko lätkäistä täydet pisteet (kuten meikäläisen on), niin The Innocents ansaitsee siihen päälle vielä vähän ylimääräistä. Valon ja varjon juhlassa tunnelmaa voisi leikata vaikka rälläkällä kolmatta kuukautta, eikä valmista tulisi. Tällä ei vielä (ehkä) kuuhun mentäisi, ellei näyttelijäkatras olisi yhtä loistava. Deborah Kerr on pääroolissa täydellinen, mutta vielä vaikuttavampaa on, kuinka lapsinäyttelijäkaksikko Pamela Franklinista ja Martin Stephensista saadaan revittyä tehoja irti ilman ärsyttävyyttä. Haamukaksikko on myös hyytävä kaikessa mykässä vähäeleisyydessään ja painostavassa uhkaavuudessaan. Elokuva on uskollinen lähdeteokselle, mutta mistään läpiluennasta ei voida puhua missään nimessä – leffalla on omat painotuksensa ja tulkintansa, lopullisen päätöksen ja tulkinnan tapahtumien kulusta jäädessä kuitenkin katsojalle. Parasta gotiikkaa ikinä.



Savage Streets (Danny Steinmann, 1984)

Miten niin ylinäyttelyä? Miten niin osoittelevaa? Miten niin matalaotsaista? Hei älyköt, haistakaa paska, kaivakaa nahkakuteet ja varsijouset kaapista ja liittykää bileisiin. Tai kuolkaa! Tämä on selvästi kovinta eksploitaatiosikailua 80-luvun jenkkilästä, pärjäten pitkälle myös aikakautensa koko maailman kilpasarjassa. Ei paljoa kiinnosta, vaikka opettajat näyttävät pahimmillaan oppilaidensa ikäisiltä, eikä kukaan ole aidosti uskottava roolissaan – kun ristileikkauksien joukkoraiskauksesta ja tyttöjen suihkutappelusta päälle reksi kehuu puhuttelussa oppilaansa vartaloa, ollaan laskeuduttu hämmästyttävän keskelle henkistä sikailutonttia. Puolivälin tienoilla vaihdetaan lievälle tyhjäkäynnille, mutta kun loppukolmannekseen päästään ja vigilante-Blairilla alkaa vihapullakastike kunnolla kiehua, uidaan melko sadistisissa ja vähän jännittävissäkin vesissä. Todellisuuden nimissä Blair jää tässä aika tönköksi varsijousen nuolia ja huonoudessaan hykerryttäviä one-linereita sylkeväksi tissitelineeksi, mutta pahispuolelta löytyy jo vakuuttavampaa överiksi vetämistä. Päävastustajana toimiva jengijohtaja on Robert Dryerin antaumuksella vetämä – sellaisella "Haistakaa vittu, olen vähintään Henry Silva, samalla kun näytän Richard Kiehlin ja Jack Palancen tunnustamattomalta äpärälapselta!" ‑tyylillä. Hyvää roskaa, hyvää kalkkunaa, hyvää vigilantea. Ryönän ystäville pakkohankinta, ainakin Suomen markkinoiden DVD-painoksen nykyisellä hinnalla.



Sherlock Holmes Faces Death (Roy William Neill, 1943)

Propagandahörinät unohdettiin kokonaan sarjan tässä osassa lukuunottamatta pientä demokratian ja tasa-arvon loppulausumaa, eikä toisesta maailmansodasta muistuta juuri muu kuin pari henkilöä sotaveteraanitaustoineen. Touhussa on charmikasta vanhanajan murhamysteeriä ja salapoliisityötä, unohtamatta kummitustalo-gotiikalla maustamista. Mysteeri pysyy mielenkiintoisena loppuun asti, tyhjäkäyntiä ei lyhyessä tarinassa ole, ja Rathbone ja Bruce jatkavat pätevänä parivaljakkona pyörimistä. Sarjan tähän mennessä nähdyistä paras heti Hound of the Baskervillesin kintereillä.

Red Right Hand ( 16.10.2011 22:25)

182. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

Kohtalaisen lattea, joskin tasaisen viihdyttävä western legendaarisesta aiheesta. Kun tarinassa ei ole juuri mitään jännitettä (no, elokuvan otsikko kertoo olennaisen), pitäisi sitä kompensoida jotenkin: esim. elokuvallisella ilmaisulla, tyylittelyllä, huikaisevin näyttelijäsuorituksin tms. Tässä ei näin oikein tehdä. Muutamissa kohdissa yritellään sentään vähän jonnekkin eksistentialistisen westernin suuntaan, mutta vain yritellään. Pitäisi mennä pidemmälle – pelkkä kameran linssin vaihtelu ei riitä. Elokuva seilaa viihdelänkkärin ja taidelänkkärin välimaastossa olematta onnistuneesti oikein kumpaakaan. Näyttelijöistä Pitt on ok, mutta ei sen enempää. Casey hieman liian maneeristinen roolissaan, sama "ovela" katse kaksi ja puoli tuntia. Sam Rockwell Charley Fordina on monipuolisempi. Musasta propsit, vaikkei ehkä Caven diskografiassa kovin ylös nousekaan.



Hyvä yritys kuitenkin ja hyvä että "tällaisia" tehdään, vaikkei lopputulos nyt ollutkaan ihan ihan nappis.

Pitt tekee uran parhaan roolin!



Yksi viime vuosikymmenen parhaista elokuvista, hieno tarina julkisuuden luonteesta ja ihmisen arvosta. Dominikin seuraavaa odottaa kieli pitkällä siinä missä uutta Fincheriäkin. Ainakin tässä Dominikin ilmaisu on äärimmäisen taitavaa ja hienostunutta.

Young Hova ( 17.10.2011 20:10)

Red Right Hand ( 16.10.2011 22:25)

182. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

Kohtalaisen lattea, joskin tasaisen viihdyttävä western legendaarisesta aiheesta. Kun tarinassa ei ole juuri mitään jännitettä (no, elokuvan otsikko kertoo olennaisen), pitäisi sitä kompensoida jotenkin: esim. elokuvallisella ilmaisulla, tyylittelyllä, huikaisevin näyttelijäsuorituksin tms. Tässä ei näin oikein tehdä. Muutamissa kohdissa yritellään sentään vähän jonnekkin eksistentialistisen westernin suuntaan, mutta vain yritellään. Pitäisi mennä pidemmälle – pelkkä kameran linssin vaihtelu ei riitä. Elokuva seilaa viihdelänkkärin ja taidelänkkärin välimaastossa olematta onnistuneesti oikein kumpaakaan. Näyttelijöistä Pitt on ok, mutta ei sen enempää. Casey hieman liian maneeristinen roolissaan, sama "ovela" katse kaksi ja puoli tuntia. Sam Rockwell Charley Fordina on monipuolisempi. Musasta propsit, vaikkei ehkä Caven diskografiassa kovin ylös nousekaan.



Hyvä yritys kuitenkin ja hyvä että "tällaisia" tehdään, vaikkei lopputulos nyt ollutkaan ihan ihan nappis.

Pitt tekee uran parhaan roolin!

Se voi varmasti pitää paikkansa.

Terence Malick:

The Tree of Life (2011) ****



Aika kreationistista kamaa, mikä on ihan hyvä.



Siddique: Bodyguard (2011) ****



Salman Khan ja hänen tanssivat hauiksensa! Mukana myös läski, kääpiö ja homo. Vuoden paras elokuva?



H. Bruce Humberstone: I Wake Up Screaming (1941) ***



Victor Mature ja Betty Grable viihdyttävät arkkityyppisen noiriin tyyliin kuvatussa jännärissä.