Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Humphrey Bogart ( 18.4.2011 23:12)

Mitähän jatkuvaa vittuilua sä oikein tarkoitat? Tuo alkuperäinen kommentti nyt ei ollut tarkoitettu vittuiluksi mutta sulle pitäis vissiin laittaa hymiöt perään ettet suutu.



Niin ja sori ny vaan jos otit noin henk.koht. Aika herkkää tuntuu joillain olevan.

En edes muista milloin olisit kommentoinut mitään viestiäni tällä foorumilla tavalla, jota ei voi tulkita vittuiluksi. Ihan oikeasti, katso itse kommenttihistoriastasi. Elämä on liian lyhyt, jotta mä jaksaisin kuunnella tota paskaa samalta tyypiltä koko ajan.



Sun anti tässä keskustelussa viimeisen parin kuukauden aikana:

Ketä se muka kiinnostaisi

Shockylle turpaan, ootko joku 15 v., häh?

Muistutuksena: tämä topic on nimeltään "Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?" Eli kokeile edes kerran kuussa postata jotain, joka vastaa keskustelun otsikkoa. Vaikka onhan se aina turvallisempaa (vai pelkurimaista?) kommentoida muiden juttuja, sen sijaan että kertoisi omia mielipiteitä, joita voisi joutua hieman perustelemaankin.

Joo, en mä sitä kiellä etteikö viime aikoina olisi tullut kommentoitua vähän ja hömppää mutta eiköhän tässä nyt ole vuosien varrella kirjoitettu asiaakin siinä sivussa elokuvista. Kommentoin hiljattain ihan asiallisesti Coenin True Grit ‑leffaakin ihan sun postaukseen mutta et ottanut mitään kantaa asiaan, ihan näin esimerkkinä postaushistoriasta. Ei niin ettäkö olis pitänyt ottaa kantaa mutta jotain vastausta kieltämättä odotin. Toki toi Shocky-kommentti nyt oli turha sinänsä mutta oletin ettei Shocky nyt sitä alkaisi tosissaan ottamaan saatikka itkemään vittuilusta ja osaisi suhtautua siihen. En edelleenkään näe tota "Ketä se muka kiinnostaisi"-kommenttia vittuiluna, toki se näin jälkikäteen luettuna vaikutti tönköltä, oikeasti siinä oli jonkinlaista ajatusta siitä, että miten tuosta aiheesta sitten muulla tapaa voisi saada kiinnostavan. Sori jos pitää vääntää rautalangasta. Tarkalleen ottaen itse aloitit päänaukomisen siitä seuraavasta viestistä. Oli miten oli, "jatkuva vittuilu" on kyllä lievästi yliammuttua...

Ja mitä on tullut huomioitua, aika moni "keskustelu" alkaa jollain tollaisella heitolla jonkun toisen kommentoimasta elokuvasta. Voihan se olla ihan turhaa mutta en näe tota mitenkään harvinaisena elementtinä tällä foorumilla.



Joo ja sori vaan tää off-topicci.

82.

Searching for Bobby Fischer (1993) ***

Shakkihommia.



83. Harry Potter and the Deathly Hallows: Part I (2010) **

Metsään mentiin, kirjaimellisesti siis, ja siellä oltiin ihan liian kauan. Ei tässä varmaan juonen kannaltakaan juuri mitään merkittävää tapahtunut, haettiin vaan niitä juttuja joita pitää hajottaa, hyvin turha.



84. Ajan henki (2011) **

Aika sama kuin Zeitgeist: Addendum, vaimikäsenyoli, mutta suomeksi. Alussa asiaakin, mutta lopussa tulee naurettavaa syntytieto- ja Venus-projekti ‑settiä. Muutenkaan ei ehkä ole paras idea haastatella jostain taloustieteistä ja muusta oikeasta asiasta muun muassa hip hop artisti Jonttia, jonka biisit kertovat pitkälti esim. ufoista. Oli kai siellä yhtä professoriakin haastateltu, mutta suurimmaksi osaksi jotain nuoria vähemmän asiantuntevuutta herättäviä hemmoja. Lisäksi aivan liian pitkä, viimeisen tunnin aikana tulee todella paljon toistoa ja juuri sitä paskaa. Silti annan kaksi tähteä ihan mielenkiintoisen ensimmäisen puolentoistatunnin ansiosta, mutta joo...



85. The Anderson Tapes (1971) ***

Perushyvä heist-leffa. Sean Connery vetää hyvin ja plussana Christopher Walkenin eka rooli. RIP Sidney Lumet.



86. The King's Speech (2010) ***

Hyvää henkilödraamaa.



87. Lost in Translation (2003) ****

Abbas Kiarostami:

Copie Conforme (2010) ****



Älykästä keskustelua on aina kiinnostava seurata. Ja olihan tässä juoniyllätyskin.



Michael Powell: Musta narsissi (1947) ****



Kaikin puolin erittäin kaunis.



Hae-Sung Song: A Better Tomorrow (2010) *½



Turha ja tylsä remake.



Naoko Ogigami: Toilet (2010) **½



Ogigami ei nyt oikein onnistunut, kiitos lievästi ärsyttävien näyttelijöiden/hahmojen ja koko touhun yllä leijuvan tunkkaisen "indie"-hengen.



Panna Rittikrai: Bangkok Knockout (2010) ***



Korutonta kertomaa tehtaan varjosta. Periaatteessa aika käppänen, mutta muutamat todella upeat taistelumuuvit & stuntit + älyvapaat yksityiskohdat toivat hymyn huulille. Ainakin ne Ong Bakin "jatko-osat" BKO peittoaa mennen tullen.

Oma viime viikko:

35mm:



10. Anima Persa.



Melko varhaisesa vaiheessa muistin nähneeni tämän joskus jossain (missä? Onko tullut tv:stä?). Tästä huolimatta mainio elokuva.



DVD(?)



54. Vampyr. Roadburn festareilla Year without Lightin säestyksellä nähtynä vakuuttava kokemus. En muistanutkaan, miten hämmentävä elokuva tämä on.

53.

Fight Back to School 3 ***-

Tyhmästi tämä ei sijoitukaan kouluun, vaan on Basic Instinct ‑parodia. Stephen Chow menee taas undercoveriksi, nyt jääpiikkimurhatun miehen tilalle. Välissä oleva Anthony Wong vs. Chow God of Gamblers ‑parodia kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta ei toimi. Alussa tippuu todella törkeitä ja hyviä vitsejä jatkuvasti, mutta virta hyytyy loppua kohti, eikä juonesta nyt jaksa piitata pätkääkään. Muutamia hyviä kohtauksia löytyy kuten pölynimurikung-fua ja vessa täynnä länsimaisia homoja ja lesboja! On tämä silti sarjan heikoin teos. DVD:n ekstrat, eli Stephen Chow’n (kaksi minuuttinen) haastattelu sen sijaan on mainio. Ensin hän luonnehtii leffaa tylsäksi, ja toiseen kysymykseen “Oliko elokuvassa muistettavia kohtauksia?” Chow vastaa tylysti “Ei mitään”. Haastattelija yrittää uudestaan, Chow miettii, ja toteaa että ei ollut mitään. Haastattelu päättyy.



“You are the chemical teacher. ‑Who are you? ‑I’m Chow Sing-Sing, you taught me Chemistry in last movie.”



54. Merantau **1/2

Indonesialaiset ovat palailemassa 80-luvun kuvioihin, tarkemmin martial arts ‑meininkiin. Merantau on köykäinen Ong-Bak kopio, jonka pääosa Iko Uwais on liian nuori ja epävakuuttava. Leffan versio indonesialaisten omasta silat-laji näyttää olevan kopio muay thaista. Lopun ok-mättöjaksojen lisäksi ainoa syy katsoa on todella hämmentävän kusipäinen länkkäripahis, ja hänelle hommia tekevän jampan englanninkielen ilmaisu on jotenkin hypnoottista. Leffan voisi kiteyttää niin, että nuori mies lähtee maaseudulta kaupunkiin tekemään töitä, mutta ei teekään töitä vaan hakkaa porukkaa.



55. Anima persa ***+

Mieleenpainuva teos. Alkupuoli oli jotenkin epäkiinnostavaa fiilistelyä, ja twistikin oli ilmiselvä. Onneksi Vittorio Gassmanin roolisuoritus on aivan huipputasoa ja inspiroi miettimään hulluuden houkutuksia. EUFRASIO!



56. Psychic Wars **+

Wicked Cityn tyyliä matkiva reliikki Manga Video ‑kaudelta. Silloin olisi ehkäpä toiminut vähän paremmin, nyt näki liian selvästi kuinka vähillä eväillä mennään. Etenkin demonien valju design oli täysin perseestä, vaikutti siltä että ne on suunnitellut joku joka vihaa työtään.



57. Alluda Mazaaka...! ****+

Aikamoinen viihdepaketti, vaikka suurin osa elokuvasta onkin evvk-tavaraa naimakauppojen ja typerän huumorin parissa. Alun legendaarinen “hevos-driftaus” toimintakohtaus kyllä pakottaa seuraamaan leffaa aktiivisesti samanlaisten nerouksien toivossa, ja kyllähän niitä silloin tällöin tihkuukin. Erityisesti “Disneyland-tanssi” aiheutti katsojissa hysteriaa (“mikä toi oli.. kelaa.. hahaha.. GAMMA-ANKKA!”), ja tappeluissa oli hyviä yksityiskohtia kuten pahis, joka hamuilee laatikosta pistoolia, mutta Chiranjeevi iskeekin nyrkkinsä pöydän läpi ja nappaa aseen sitä kautta! Loppukahina on tietty melkoisen älytön sekin, vaikkei alkujaksolle enää pärjääkään. Onneksi siinä sentään hevosparat saavat olla rauhassa.



58. Blazing Magnum / Una Magnum Special per Tony Saitta ****+

Tiukka paketti, jossa virkistävästi pääpaino onkin rikosmysteerin avaamisessa eikä pelkässä toiminnassa. Toimintakohtaukset ovat toki ensiluokkaisia nekin, etenkin Bullitt / French Connection tyylinen autotakaa-ajo on kovimpia ikinä. Sääli vaan että Stuart Whitman on jo hieman liian vanha ollakseen uskottava nyrkkisankari. Eihän hänellä ole edes viiksiä! WTF-faktoria oli mukana juuri oikea määrä. Jos olisi ollut enemmän, olisi pääjuoni kärsinyt pahasti. Saittan käsittämätön invaasio transujen kämppään sekä hänen huoleton helikopterin alasampuminen kaupungin yllä taisivat olla suosikkejani. Oppi tästä ainakin sen että kääpiöt saattavat murtua kuulustelussa hyvinkin helposti, kunhan vaan tiukan asiallisesti kyselee pariin kertaan.



59. Phenomena *******

Alussa ehdin jo hetken kelata että eihän tämä nyt NIIN täydellinen ollutkaan, mutta kun nerokkuudet ja Simonetti/Wyman/Boswell/yms. dream teamin uskomaton musiikeilla pelaaminen jatkuu taukoamatta niin on helppo jälleen kerran julistaa Phenomena Argenton parhaaksi. Ideoiden tulva käsikirjoituksessa on läkähdyttävä. Stivalettin efektit näyttäviä ja inhan realistisia ottaen huomioon niiden määrän ja kunnianhimon. Connelly on ilmiömäinen, onneksi Dario ei ottanut jotain tytärtään tähän rooliin (alussahan teurastetaankin yksi niistä). Donald Pleasance ja erilaiset hyönteiset näyttelevät myös hyvin. Osa sivuosista tosin näyttelee surkeasti, jopa simpanssi Tanga hoitaa roolinsa ammattimaisemmin.



Lopun kauhutykitys on hämmästyttävä suoritus. Aina kun luulee että definitiivinen kliimaksi on saavutettu, Argento onnistuu jotenkin vielä korottamaan panoksia. Over-the-top meininki on täysin pitelemätöntä, esim. , ja kun katsoja odottaa että !. Arkiston printti oli muuten upea, mutta jotain gorea oli leikattu (ainakin unissakävely-murhaa). Sensuuri vituttaa, mutta ei toisaalta häirinnyt katsomiskokemusta kun tässä on niin helvetin paljon kaikkea muutakin mihin huomio kannattaa kiinnittää. Elokuvan ystävien kannattaa vierailla Argenton ja Luigi Cozzin “Profondo Rosso” ‑kaupassa Roomassa, kellarikerroksessa on nimittäin siisti yllätys..



Lisäksi:

Undefeatablen loppua – onhan tämä nyt Godfrey Ho’n ja myös Cynthia Rothrockin paras leffa by far.

Troma’s Warin alkua – vaikutti aivan helvetin hyvältä!

Tämän päivän saldoa, päivästä muodostuikin laadukas elokuvallisesti:

Guercio: Electra Glide In Blue – Loistava elokuva. Heti alkuminuuteista asti pitää tiukasti otteessaan. Minusta tässä on kaikki kohdallaan: kuvaus, näyttely, tarina, ohjaus ja musiikki. Hyvin oli ujutettu mukaan myös hieman obscurempaa sävyä ja yhteiskunnallista kommentointia.

Herätti ajoittain jopa sellaisia Lynchmäisiä tunnelmia(johtuikohan Blaken läsnäolosta, hankala sanoa). Tälle voi huoletta lätkäistä täydet viisi tähteä. *****



Pedersen: Armadillo – suht vaikuttava dokumentti tanskalaisista rauhanturvaajista. Sotilaitten arki,partiointireissut ja vaaran tunne välittyvät hyvin katsojille. Kuvaus on kaunista ja rauhallista, paitsi tulitaisteluissa joissa meininki on tietenkin hektistä. Sotilaitten tuntemuksista ei ehkä saada ihan kaikkea välitettyä katsojille. Kaiken kaikkiaan tässä ei turhia selitellä eikä glamorisoida mitään vaan asiat näytetään kuten ne ovat. ****



Bava: Bay Of Blood – Tyylikäs ja unenomainen slasher-leffa, genrensä pioneeriksikin kai jollain tapaa voitaisiin kutsua. Juoni on mukavan monitasoinen ja se aukeaa loppua kohti sopivalla rytmillä. Jatkuvat out-of-focus-otot korostavat elokuvan unenomaisuutta. Itse tapot ovat nykystandardeilla aika peruskauraa. Lopetus pudottaakin sitten leuan lattiaan, tiedä mitä siitä ajatella. Onko kyseessä shokeeraus vai jotain kommentointia tyyliin: "kukaan ei ole viaton/hyvä", joka tapauksessa tulkintoja on varmasti monia. Vahva elokuva Bavalta. ****



Parin viikon takaisia:



Simón: Pieces – Ei ehkä ihan niin hyvä kuin hehkutettu, mutta silti kunnon menoa ja wtf-hetkiä piisaa. Viihdyttävää katsottavaa. ****



Hundley & Srebalus: Such Hawks Such Hounds – Loistava dokumentti stoner/doom/desert rockin alkutaipaleesta nykypäivään. Aiheesta jaksaisi katsella pitemmänkin dokumentin, mutta tällaisenaankin ehdotonta katsomista kyseisen musiikkityylin ystäville. ****

2012

Joskus näin trailerin aikoinaan ja ajattelin, että voisi näyttää siistiltä isosta telkusta mutta olisihan se pitänyt arvata, että leffa oli täyttä sitä itseään. Kaiken maailman kliseet ja nyyhkykohtaukset on kyllä osattu ottaa ohjaajan käsikirjasta, loppua kohden toivoi jo oikeaa maailmanloppua.



Älä kieltäydy kahdesti

Ainoa Bond-elokuva, jota en muista ulkoa, pitkästä aikaa tuli katsottua. Muutama oikeasti hauska kohtaus, jotka sopisivat oikeisiinkin Bond-elokuviin, mutta halvat lavasteet, köykäinen musiikki ja joka puolelta syliin kaatuilevat naiset alkoivat kyllästyttää.

39.

The Hitch-Hiker (1953) ***½

Tämä osoittautui mielenkiintoiseksi ja pääosin tiivistunnelmaiseksi film-noir pätkäksi. Yleensä tämänkaltaisissa leffoissa itse pahiksen rooli täytyy olla onnistunut, ja kyllähän William Talman varastaa shown kun hän esittää psykopaattia liftarimurhaajaa. Uhrien näyttelyssä olisi voinut olla enemmän tunnetta ja toisaalta loppupuolen ratkaisu jätti jotenkin keskivertaisen maun, ehkä näillä aineksilla olisi päästy vieläkin parempaan suoritukseen? Katsomisen arvoinen yöntumma film-noir kuitenkin.



40. The Mission (1986) ****

Kaikenkaikkiaan onnistunut ja nautittava leffa. Parhaiten mieleen jäävät Ennio Morriconen huikeat musiikit jotka tietyllä tavalla kannattelevat leffaa pitkin kaksituntisen pituutensa ajan. Näyttelijöiden suoritukset ovat priimaa ja juoni tuntuu rullaavan varsin hyvin, ei tämä itselleni pitkäveteiseltä tuntunut.



41. Fear City (1984) ***½

Kaikenkaikkiaan varsin tiukka kasari-trilleri. Näyttelijöiden suoritukset ovat yllättävän hyviä ja esim. Berenger on mainio valinta pääosaan. Kasarimusalle annetaan tarpeeksi tilaa, mikä on ehdottomasti plussaa, myös öistä kaupunkia kuvataan ahkerasti ja onhan mukana naiskauneuttakin. Jossain kohdin juoni tuntuu laahavan, ja jos meno olisi saatu pidettyä yhtä tiukkana koko ajan, niin lähemmäs viiden tähden kasaripätkä tämä olisi. Hyvä yllätys silti.

043. John Schlesinger:

Marathon Man – Maratoonari (1976) 8/10

Maratonia varten treenaava historianopiskelija sekaantuu tahtomattaan nazi-karkureihin ja rikolliseen timanttikauppaan. Leffa on toisaalta suht matalaotsaista ja suoraviivaista viihdetrilleriä; mutta toisaalta henkilöhahmojen taustoja rakennetaan huolellisesti, ja tunnelmasta on onnistuttu luomaan koukuttava ja välillä absurdin humoristinen. Natsikorttia hyödynnetään häikäilemättömästi... elokuvan nazirikollinen on pahamaineinen kuolemanleiritohtori (hammaslääkäri), joka on aloittanut rikastumisensa repimällä juutalaisten kultahampaita irti ennen uuniin laittamista. Alun autokaahailu ja lopun katukohtaus ovat ehkä parhaat WTF-hetket elokuvassa.



Mielestäni leffa ei kaadu liikaan viihteellisyyteen tai mutkattomuuteensa, kuten olen lukenut kritiikeistä, vaan muodostaa erittäin iskevän yhdistelmän viihdetrilleriä ja omituisen kiehtovaa tunnelmaa. Elokuvaan on lisätty muutamia aika randomilta tuntuvia ja puskista tulevia kohtauksia ja elementtejä, jotka vain lisäävät vetoa. Pidin enemmän kuin olisin etukäteen ajatellut.



044. Roman Polanski: Fearless Vampire Killers (1967) 9/10

Pienessä kuumeessa välillä torkahdellen, mutta mitäpä tuosta kun leffa on jo aiemmin katsottuna. Aivan loistavaa fantastista ja pikkutarkkaa lavastusta, mainiota karrikoidun fyysistä näyttelyä ja muutenkin äärimmäisen rento ja asiallinen meno. Tämä yhdistettynä Polanskin näkemyksellisyyteen ja taitoon... upea elokuva.

Tucker & Dale vs Evil (2010) ****



Helmi kauhukomedia. Näitä on tullut viime vuosina katseltua sen verran monia, että lähtöodotukset elokuvan suhteen olivat lähes nollassa. Pettymyksiä toisensa perään vrt. esim. Dead Snow. Tämä oli aidosti hauska, koskettavan sydämellinen punaniskaslasher kauhukomedia, tuleva klassikko tai vähintään kulttileffa. Genretietoinen elokuva, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru tylsyyden, ylilyöntien tai kliseiden puolelle. Piti hyvin otteessaan koko puolentoista tunnin kestonsa ajan. Suosittelen suurimmalle osalle foorumilaisia.



Stone (2010) ***



Mielenkintonnen psykologinen daama, jolta en myöskään odottanut yhtikäs mitään. De Niro vaihteeksi melko vakuuttavassa roolissa. Elokuva, joka pistää ajattelemaan muutakin kuin Milla Jovovichin nänninpäitä.





Vanishing on 7th Street (2010) ***



Mielenkiintoinen apokalyptinen trilleri, joka jättää katsojan mielikuvituksen ja tulkintojen varaan paljon. Visuaalisesti näyttävä kokonaisuus, joka tuo kuvastoltaan ja musiikkimaailmaltaan lähinnä mieleen Falloutin ilman ydintuhoa. Katsojasta tietysti kiinni pitääkö, mutta uskoisin tämän foorumin väen kallistuvan enimmäkseen puoltamaan tätä.



Gomorra (2008) ***



Pitkään lojui tämäkin hyllyssä ennen kuin tuli katsottua. Pettymys odotuksiinsa nähden, ehkä kirja antaisi monipuolisemman kuvan aiheesta. Ei huono, mutta tuskin tulen katsomaan toista kertaa. Loppukohtaus oli loistava.

Kaurismäki: Ariel – Kertomus epäonnisesta maalaispojasta, joka lähtee etsimään onneaan suureen maailmaan paikallisen kaivoksen sulkeuduttua. Tuttuun Kaurismäen tyyliin teemoina elokuvassa: työttömyys, periksiantamattomuus ja yritteliäisyys. Mustaa huumoria on mukana roppakaupalla. Elämä potkii päähenkilöitä päähän minkä kerkiää vaan silti pohjalla on sellainen positiivinen vire koko ajan. Soundtrack on taattua laatua. Lopetus on Kaurismäelle epätyypilliseen tapaan "onnellinen". Yksi parhaista Kaurismäen elokuvista mielestäni. ****



Lisäksi on tullut katsottua Modern Familya melkein se kaksi tuotantokautta kuluneen viikon aikana, loistava sarja kaikin puolin.

80.

Dead Snow

Norjalaiset nazizombiethan olivat varsin mallikelpoisia. Huumori oli vähän turhaa, varsinkin se leffanörtti elokuvasitaatteineen. Mutta muuten tämä on 2000-luvun parhaimpia zombie-elokuvia. Kekseliäs, mutta perinnetietoinen kauhuelokuva joka naittaa saumattomasti yhteen universaalia zombikuvastoa ja norjalaista paikallisfiilistä. Halpa (?) toteutus, joka näkyi silloin tällöin jopa televisiomaisen karussa kuvassa, latisti fiilistä välillä. Ei usein.



81. He ratsastivat yhdessä

John Fordin länkkärit eivät ole ikinä napanneet, eikä tämäkään tee poikkeusta. Muutamia loppuhetkien kohtauksia lukuunottamatta tämän katsominen oli minulle todellinen kärsimysnäytelmä. Vihasin melkein joka minuuttia ja joka asiaa. Lähtien dorkan näköisistä intiaaneista James Stewartin sheriffihahmoon. Hyvä pääsiäiselokuva siis.



82. Red Riding Hood

Kermakakkua kauhuromantiikan nälkäisille. Toimittaa sen mitä pitääkin, varsinkin jos kuuluu kohderyhmään, joka (muusta yleisöstä päätellen) on kauniimpaa sukupuolta ja 15-20 vuotta minua nuorempaa.



Juoni ei hirveästi ylläreitä tarjoa (ok, arvasin silti väärin suden henkilöllisyyden), mutta yhdistää sujuvasti ja viihdyttävästi ihmisusileffaa, satufantasiaa, noitavainoja ja romantiikkaa. Elokuvana selkeä parannus Twilightista joka tasolla, mikä ei toki paljoa vaadi. Tämä on pääosin viihdyttävä oikeista syistä, päinvastoin kuin Twilight, joka oli parhaimmillaan sitä kuuluisaa bad enough.jne.jne ‑osastoa. Toki esim. romanssijutut ovat suurimmaksi osaksi korneja, mutta toisaalta näin tässä puhuu 36-vuotias mies, joka ei todennäköisesti vain ymmärrä. Hölmöimpienkin hetkien aikana (joita ei kuitenkaan montaa ollut) pidin siis mölyt mahassani ja annoin vieressä istuneiden tytsyjen nauttia hömpästä sillä antaumuksella millä pitääkin.



Oldman pääinkvisiittorina vetää roolinsa perusvarmasti. Tuskin tätä muistetaan 20 vuoden päästä Oldmanin uran suurena hetkenä, mutta hoitaa hän ainakin homman himaan. Kauniit nuoret pojat ovat sen sijaan harmittavan yksiulotteisia, about samaa pökkelöposeerausta kuin Twilightissakin, varsinkin se Punahilkan truelove, jolla oli tasan se yksi (hieman Elvikseltä, hieman jolta toiselta imitoitu) ilme naamalla koko elokuvan. Mutta tämä onkin Seyfriedin elokuva, kundit ovat vain statisteja. Profeministimiehenä kiinnitin huomiota varsin toiminnalliseen naispäähenkilöön. Seyfried on enemmän kuin kauniit silmät ja huulet (jotka ovat nekin kyllä niiiiin ihanat): hän ei jää seinäkukkaseksi, vaan pitää ohjia käsissään niin toiminnan kuin romantiikankin suhteen. Tällaista kehtaa näyttää tyttölapsillekin.



Elokuvan suurin ongelma on se susi. Mörkö näyttää parhaimmillaan pikilangasta kudotulta kiroilevalta siililtä, huonoimmillaan mustalta klöntiltä joka singahtelee fysiikan ja painovoiman lakeja uhmaten paikasta toiseen. Ei ole mitään uhkan tuntua. Mutta onko sillä väliä? Tämä on prinsessaunelmaa 2000-luvun tyttölöille, ihmissuden ei ole tarkoituskaan olla pelottava.



83. Phenomena

Ei kuulunut ennen suosikki-Argentoihini, mutta nyt valkokankaalta nähtynä nousi ehkä jopa top 3:een. Mieletön kokemus!



Upeat musat, siis ehkä argenton leffojen paras soundtrack. Aina kun Maiden pärähtää soimaan, tulee aivan käsittämättömän vimmainen tunnelma, todellista helvetillisyyttä ja saatanallista kauhua. Ja oikeastaan säväyttävämpää kuin joku tunnelmallinen sellon vinguttelu. Kuka kehtaa tämän elokuvan jälkeen väittää ettei saatanalla ja hevillä ole mitään yhteyttä, häh? On niillä. Pakko olla.



Lehtinen kommentoi toisessa keskustelussa loppua osuvasti ja onhan se kaikin puolin jopa parasta Argentoa. Kankaalta nähtynä lopun twistit, vaikka ne suunnilleen muistinkin, olivat vielä sata kertaa tehokkaampia kuin joskus dvd:ltä katsottuna.



Edit: laitetaas sunnuntain leffat vielä:



84. Vuosi elämästä

Upeasti näytelty, toden makuinen draamakomedia Mike Leighiltä, tämän lajin mestarilta. Mielettömiä roolisuorituksia: varisinkin Broadbent ja Manville ovat vedossa, sekä sivurooleissa Peter Wright Keninä ja David Bradley vähäpuheisena Ronniena. Herkullista. Oscarit hiiteen siis, tässähän ne viime vuoden neljä parasta näyttelijää ovat, 6-0.



Tarinasta otsikko kertoo kaiken. SIllä, ei tässä ole mitään tarinaa, on vain nippu ihmisiä joiden juttuja seurataan vuoden ajan. Jopa Leigh'n elokuvaksi tässä on erittäin vähän tarinallista punaista lankaa. Vaan, kyllä näin taitavasti kirjoitettua ja näyteltyä läppää katsoo ilokseen pari tuntia. Olisin katsonut pidempäänkin.



85. The Chaser (Chugyeogja 2008, Etelä-Korea)

Hyvä korealainen sarjamurhaajatrilleri, jota on verrattu mm. Oldboyhin. No, ihan niin kekseliäästä elokuvasta ei ole kyse, mutta vetävästä jännäristä kuitenkin.



Poliisista parittajaksi ryhtyneellä Joong-ho:lla ei mene hyvin. Business on slow ja tytöt alkavat katoamaan yksi toisensa jälkeen. Ilmeisesti joku varastaa hänen lihojaan ja myy niitä eteenpäin. Vai onko niin sittenkään? Kun poliisista ei ole apua, on parittajan hoidettava homma itse. Joong-ho alkaa tutkimaan tyttöjen katoamisia.



The Chaser on sujuvasti etenevä juonitrilleri. Elokuva seuraa sekä parittajan etsintöjä, että sarjamurhaajan edesottamuksia. Oman lusikkansa soppaan pistävät saamattomat poliisivoimat, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Luvassa on kahden tunnin ajan vuoroin mainioita, vuoroin kömpelöitä juonitwistejä. Plus mausteena aiheeseen sopivan brutaalia väkivaltaa.



Ei, ei tämä mikään Oldboy ole, mutta varsin näppärä sarjamurhaajajännäri. Tai jännäri ja jännäri. Todellinen jännitysmomentti elokuvasta tuntuu nimittäin puuttuvan, vaikka tarina sinänsä onkin imevästi kerrottu. Katsoja tietää koko ajan sarjamurhaajan henkilöllisyyden, joten jännitystä joudutaan rakentamaan muilla keinoin. Eivätkä ne keinot tällä kertaa skulaa.

045. Woody Allen:

You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010) 6/10

Vicky Cristina Barcelona kaikessa hölmöydessään iski muhun juuri sillä tavalla, mitä todennäköisesti oli tarkoitettukin, se oli värikäs, sensuelli ja elämänmakuinen. You will meet... jatkaa hieman samalla linjalla, mutta jättää laimeamman fiiliksen. Kuitenkin näppärästi kirjoitettua, dialogivetoista ja tiivistahtista ihmissuhdekomediaa; hyvää viihdettä, jossa ei tunnu olevan mitään pointtia. Näyttelijöistä sen verran että hyvällä asenteella oikeastaan kaikki roolinsa vetävät, ja tuovat siten lisää kantavuutta elokuvalle.



046. Peter Wallenius: Tosi tarina: Manageri (2010) 6/10

Laitoin tän nyt katsottuihin elokuviin. 30 minuuttinen faces-of-finland ‑dokumentti keikkamanageri Mika Katajasta, jonka ystävä ja vakiobuukattava Sepi Kumpulainen pyörii myös kuvissa paljon. Dokumentissa seurataan Mikaa keikkapaikoille, noutamassa kuubalaisen naisen kanssa hankittua poikaa koulusta, ruokailemassa Sepin kanssa hampurilaisravintolassa (jossa Sepi tilaa kuusi kerroshampurilaista ja ilmoittaa rakastavansa niitä) ja myös tekemässä merkittävää päätöstä lähteä eduskuntavaaliehdokkaaksi Olavi Mäenpään johtaman Vapauspuolueen riveistä. Kataja sai muuten 14 ääntä Varsinais-Suomen vaalipiirissä, ei ihan läpi asti siis.



Sekä Mika että erityisesti Sepi ovat aika reppanoita kansan syvien rivien edustajia, mutta molemmat erittäin sympaattisia sellaisia. Kummatkin julkisuuspersoonat kiinnostavat myös Hymy-tason julkaisuja, ja tässä on kyllä sellainen reppanapari, etteivät he ainakaan osaa hallita tuota julkisuuttaan. Mutta onneksi kummallakaan Tukiaiskohtalo ei vaikuta todennäköiseltä. Ymmärtääköhän Sepi mistä ihmiset puhuvat, kun kuvaavat hänen kappaleitaan "humoristisiksi", en ihmettelisi lainkaan jos hän tekisi musiikkiaan aivan tosissaan.



Manageri ei ole autobonuksen tasoista sosiaalipoksua, mutta samaa kategoriaa kuitenkin. Se poistuu Areenasta muutaman päivän päästä, joten kiinnostuneen kannattaa katsoa nyt kun vielä ehtii.



047. Janus Metz Pedersen: Armadillo (2010) 7/10

Ei mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin arvokasta yksilötason taltiointia ja tervetullut lisäikkuna Afganistanin sotaan. Sekä kotipuolen ahdistunut odotus että seisahtunut ja jatkuvan epävarma tilanne pääkallopaikalla Armadillossa välittyvät asiallisesti. Näkymätön vihollinen muutaman sadan metrin päässä, jatkuva ilmassa väreilevä uhka, ja tietty tunne seisahtuneisuudesta kalvaa sotilaiden psyykeitä... 6kk asemissa ja tuntuu että homma on mennyt jopa taaksepäin.



Useasti rakeiset ja karut kuvat ovat erittäin kauniita ja tunnelmallisia, mutta vastapainona on selkeästi synkemmäksi värimääriteltyä materiaalia, joka ei mielestäni ole kovinkaan autenttinen tapa tehdä dokumenttia. Samoin monet kohtaukset, joissa sotilaat reflektoivat tuntojaan toisilleen tai kameralle, vaikuttavat puoliksi käsikirjoitetuilta: jossain verrattiin syntyvää vaikutelmaa tosi-tv:hen, joka on aika ok vertaus. Paljon tuli ahdisteltua ja mietittyä dokumentaristeja, jotka ovat kameroineen toiminnan ytimessä syöksymässä maahan luotien alta... aika alttiiksi ovat itsensä laittaneet.



Nuorten sotilaiden "viattomuuden menetyksen" näyttäminen on ehkä liikaa kuvaamaan elokuvan ulottuvuutta, mutta aika kiinnostavaa ja kuumottavaa settiä silti.

88.

Mary and Max (2009) ***

Stop-motion kiinnostaa aina ja hyvä oli ja hienolta näytti. En kyllä juuri pidä Adam Elliotin kirjoitustyylistä, liikaa hassunhauskoja randomfaktoja.



89. Che: Part One (2008) **

Poukkoilee tarpeettoman paljon, jopa vähän sekava. Huonosti rytmitetty ja liian pitkä (toista osaa tuskin katson). Näyttely ja osittaiset hyvät hetket pelastavat pikkusen, mutta ei tämä missään vaiheessa kunnolla ruvennut kiinnostamaan tai toimimaan.



90. Seedpeople (1992) **

Full Moon roskaa. Ei niitä paskimpia eikä parhaimpia.



91. Fear No Evil (1981) **

Ei tiennyt mihin pitäisi keskittyä. Lopussa menee naurettavaksi, en tiedä oliko se huono vai hyvä, kun tämä muuten oli niin mitäänsanomaton.



92. Sátántangó [Satan's Tango] (1994) *****

Aika lailla samoilla linjoilla mennään kuin Red Right Hand tämän topicin sivulla 13. Yllätyin jokseenkin siitä että leffa ei missään vaiheessa ole varsinaisesti tylsä, vaikka kestonsa puolesta tämä on toki haastava (yli 7 tuntia). Hypnoottisia kohtauksia, hieno kokemus.