Mitä elitisti-foorumin väki katsoo?

Jakel ( 19.9.2011 21:38)

Moreno ( 18.9.2011 20:06)

Pittman: Prom Night II – Todellinen yllätys, varsin tehokas itsenäinen jatko-osa ei-niin-ihmeelliselle slasherille. Tällä kertaa kyseessä on kummitustarina, jossa kostoa janoava kuollut ämmä palaa rankaisemaan väärintekijöitään riivaamalla nuoren 80-luvun uskovaisperheen tytön. Leikkaamaton versio olisi mukava saada käsiinsä.

Toiveesi on kuultu, lokakuun alussa on tulossa neljän leffan Prom Night Collection suomijulkaisuna.

Mitäs, oliko niitä jatko-osia lisääkin? Täähän on sitten pakko-ostos vaikka olisivat loput leffat kuinka kuraa hyvänsä.

Sata poikki, jee! Ei ihan jokavuotista herkkua...

97- Herzog: Encounters at the End of the World (Blinkbox), Ihan kiinnostava, kauniisti kuvattu ja otteessaan pitävä Herzog- asiailu. Samat kritiikit mitä Cave of Forgotten Dreamsillekin: puol tuntia kestoa pois, niin olis ollu parempi. ***



98- Mayo: A Night in Casablanca (Blinkbox), Väsynyt myöhempien aikojen Marx- hupailu. Tarina laahaa, Mayon ohjaus tukee sitä verkkaisuudellaan ja Grouchoa lukuunottamatta näyttelijöiden suoritukset on rutiinitasolla. Ehkä Grouchokin vetää puolivaloilla, mutta joidenkin lyhty se vaan aina loistaa kirkkaammin. Toki muutamat irtonaurut Marxeista aina irtoaa. **



99- Dassin: Du rififi chez les hommes (DVD), Aukkojen paikkailua. Loistava ja maineensa veroinen rikosmelodraama. Tästä on kaikki sanottu, mutta toistetaan nyt vielä, että Dassin kehittää pienistä puroista tarinaansa suuren kohtalokkaan virran jota vastaan ei ole pyristelemistä. Kun iso pyörä lähtee inhimillisistä heikkouksista johtuen pyörimään, ei voittajia juuri jäljelle jää. Jos verrata sallitaan, niin rififin suuruudesta huolimatta tykkään silti enemmän Beckerin Älkää koskeko:sta sen takia, että se ei äidy ihan rififin tason melodraamaan. Makuasioita. Helposti *****



100- Sedgwick: The Cameraman (Blinkbox), Bagh kuvailee Kaipuun punaisessa hetkessä Kameramistä Keatonin viimeiseksi mestariteokseksi, mikä kyllä nyt tuoreeltaan vaikuttaa liioittelulta. Kameramiehessä on hetkensä, mutta kyllä tämä selkeästi jää Kenraalille ja Laivakallelle. Ja jopa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on tätä edellä. Ehkä pari muutakin. Imho. Ekana huomion kiinnittää se, että tästä puuttuu loppukliimaksi. Kenraalissa on "se junaosio", laivakallessa "se myrsky", tässä mennään paljon pienimuotoisemmilla linjoilla. Toki temaattisesti Kameramies on erittäinkin kiinnostava tuotos, mutta aika vähän se loppupeleissä pisti hörähtelemään. ***



101- Fuller: Forty Guns (Leffassa), **** (Koitan ryhdistäytyä ja raapasta tästä jotain tonne etusivulle)

Hiljaista on...

DVD:



64. Ada: Zombilerin dügünü



Turkkilainen zombie-elokuva. [REC] on varmasti ollut suuri vaikuttaja tässä yhdentähden loputtoman tuntuisessa (75min) tylsäilyssä.

Roth: Hostel

Aika paska. Eihän mulla odotukset kovin korkealla olleet, mutta kun tää oli

turhanpäiväisen lässytyksen lisäksi vielä läträykseltään ihan älyttömän löysä esim. Saw ykköseen verrattuna niin

ihmettelen että mikä tässä on se juttu. Näteistä tytöistä ja tisseistä toki bonukset.

Troy Nixey: Don't Be Afraid of the Dark – uusintaversio 70-luvun tv-leffasta, jota en ole nähnyt. Aika tasapaksu leffa, perussäikyttelyä, tuhanteen kertaan nähtyjä kliseitä, kuluneita hahmoja psykiatreineen jne. Pikkutyttö joutuu muuttamaan isänsä ja isän uuden vosun kanssa vanhaan kartanoon, jonka kellarista alkaa kuulua kutsuvia ääniä, jotka paljastuvat vähemmän kivoiksi örkeiksi. Parhaiten leffa toimii tietysti siihen asti, kunnes pikku pirulaiset ilmaantuvat oikein kunnolla esille. Ei ne mitään huonoimpia tuotoksia ole mutta muuttuvat silti melko huvittaviksi pelottavien sijaan. Loppu tuntuukin jo vähitellen hiukan ilkeämmältä Gremlins-leffalta, jossa otukset hajottavat paikkoja ja kiusaavat ihmisiä. Visuaalisesti leffa on kuitenkin siistiä katseltavaa, kamera-ajoja ja kaunista kuvausta. Alun pelottelut toimivat paikoitellen ihan ok mutta ei leffa valitettavasti suurempia väristyksiä aiheutakaan paatuneelle katsojalle. Lopun tietyt typeryydet tarinassa syövät myös tehoja ja hiippailu pimeässä alkaa puuduttamaan, näyttelijät hoitavat hommansa kuitenkin hyvin, etenkin Bailee Madison kovia kokevan pikkutytön roolissa saa jälleen miettimään, miten Amerikasta sikiää hyviä lapsinäyttelijöitä, etenkin juuri tyttöjen puolelta. Kaiken kaikkiaan leffan hyvät ja huonot puolet ovat sillä lailla tasapainossa että pakko antaa ***, vaikka ei puoli pistettä alempikaan arvosana olisi täysin mahdoton.



J. Larry Carroll: Swordkill aka Ghost Warrior aka Tappava miekka – tuli hiljattain pitkästä aikaa tartuttua VHS-kasettiin kaverin innoittamana, kun tyyppi halusi välttämättä nähdä nostalgiapuuskassaan tämän kasaritoiminnan. Itsekään en kasetin hankkimisen jälkeen ollut leffaa vielä katsonut, joten aikaisempi tsekkaus oli juuri silloin 80-luvulla. Kohtuullisen hyvin pitänyt pintansa verrattuna moneen muuhun, vaikka ei tämä mitään suurempaa innostusta herättänyt enää. Muistelin leffaa verisemmäksi (yllätys) mutta aika kesyhän tää oli. Muinainen samurai tippuu joskus satoja vuosia sitten hyiseen veteen loukkaantuneena ja 1980-luvulla tyyppi löydetään ja herätetään henkiin. Sitä en tiedä miksi mies roudataan Japanista Yhdysvaltoihin sulatettavaksi, luulisi japanilaisillakin olleen mahdollisuus tuollaiseen teknologiaan 80-luvulla! No, eipä sillä väliä. Kaveri tietysti on herätessään ihan ulalla ja karatessaan jostain instituutista joutuu tietysti konflikteihin mm. jengiläisten ja tietysti poliisienkin kanssa. Perässä on myös tiedemiehet ja ainoa samurain puolella oleva on tutkijoihin kuuluva nuori nainen. Ei tässä toiminnan sun muun osalta tosiaankaan mitään ihmeellisyyksiä tarjota mutta ihan kiva, nostalginen ja symppis leffa, jonka katsoo ihan sujuvasti. Ja ainahan tällainen väärässä ajassa ‑seikkailu onnistuu jollain tavalla kiinnostamaan. Mainittava on myös leffassa näkyvä pätkä W.A.S.P.ista ja jostain Tormentor-biisin ihan oudosta videosta, lopussa ihan erikseen kiitetään W.A.S.P.ia joten lieneekö bändi ihan varta vasten teettänyt pätkän leffaan? Mutta ei ihme jos muinainen samurai ihmettelee nähdessään Blackie Lawlessin! ***

Humphrey Bogart ( 24.9.2011 01:29)

Troy Nixey: Don't Be Afraid of the Dark – uusintaversio 70-luvun tv-leffasta, jota en ole nähnyt.

Kannattaa tsekata alkuperäinenkin. Ehtaa 70-luvun kauhuilua. Tv-elokuvaksi aika kova suoritus. Ei sentään mikään mestariteos (***). Jonkinlainen kulttiklassikko. Hyvä elokuva. Saatavissa muistaakseni amazonilta.

JMustonen ( 24.9.2011 13:01)

Humphrey Bogart ( 24.9.2011 01:29)

Troy Nixey: Don't Be Afraid of the Dark – uusintaversio 70-luvun tv-leffasta, jota en ole nähnyt.

Kannattaa tsekata alkuperäinenkin. Ehtaa 70-luvun kauhuilua. Tv-elokuvaksi aika kova suoritus. Ei sentään mikään mestariteos (***). Jonkinlainen kulttiklassikko. Hyvä elokuva. Saatavissa muistaakseni amazonilta.

Ja melko harvinaisena suomikasettina: Pimeyden oliot

Xialong ( 24.9.2011 15:31)

JMustonen ( 24.9.2011 13:01)

Humphrey Bogart ( 24.9.2011 01:29)

Troy Nixey: Don't Be Afraid of the Dark – uusintaversio 70-luvun tv-leffasta, jota en ole nähnyt.

Kannattaa tsekata alkuperäinenkin. Ehtaa 70-luvun kauhuilua. Tv-elokuvaksi aika kova suoritus. Ei sentään mikään mestariteos (***). Jonkinlainen kulttiklassikko. Hyvä elokuva. Saatavissa muistaakseni amazonilta.

Ja melko harvinaisena suomikasettina: Pimeyden oliot

Juu, alkuperäinen kyllä kiinnostaisi nähdä. Näkemättäkin voisin uskoa, että jollain tavalla toi idea voisi toimia paremmin tv-leffassa 70-luvulta, vaikka se tietysti kömpelömpi on varmasti muuten mutta tunnelma varmasti parempi kuin tällaisessa nykyajan joka suhteessa hiotussa ja hyvältä näyttävässä leffassa.

xav ( 23.9.2011 13:06)

Roth: Hostel

Aika paska. Eihän mulla odotukset kovin korkealla olleet, mutta kun tää oli

turhanpäiväisen lässytyksen lisäksi vielä läträykseltään ihan älyttömän löysä esim. Saw ykköseen verrattuna niin

ihmettelen että mikä tässä on se juttu. Näteistä tytöistä ja tisseistä toki bonukset.

Joo, eihän toi ykkönen ole kaksinen elokuva, mutta kakkonen on tässä(kin) tapauksessa ykkönen. Sikailu on viety ihan uusiin sfääreihin ja samoin gornoilu.



Viime aikoina katsottua:



DVD



65. Kärpästen herra



Ei lähtenyt ollenkaan. Todellä tylsää uuden aallon brittidraamaa.



66. Joki



Ihan kuin muistaisin tämän saaneen huonon vastaanoton, en ymmärrä miksi. Suomalainen short cuts, jossa kokonaisuus toimii hyvin.



Digiboksi:



41. Kosto



Aika keponen esitys ja naurettavan alleviivaava moralitetti koston oikeutuksesta. Hyvin saman tyyppinen pohjavire kuin Pahuudessa, josta pidän paljon enemmän.



42. Land of the Lost



Jos jätetään huomioimatta, miten gurkot näyttelijät ajavat leffan läpi puolivaloilla, niin onhan tämä viihdyttävä.

Antti Tohka ( 26.9.2011 09:06)

Joki



Ihan kuin muistaisin tämän saaneen huonon vastaanoton, en ymmärrä miksi. Suomalainen short cuts, jossa kokonaisuus toimii hyvin.

Puolestani muistelen, että tämä sai hyvinkin positiivisen vastaanoton aikanaan. (Siis ainakin kriitikoilta, katsojatilastoista ei tietoa.)

Vikat R&A:t

169. Guilty of Romance

Sonon viiden näytöksen musta seksikomedia lainaa onnistuneesti Päiväperhoa, Madame Bovarya ja ties mitä muuta – ja viihdyttää tasaisesti kestonsa mitan. Ongelmia tulee tosin aina silloin kun mustan huumorin sijaan yritellään pikkasen vakavaa draamaa: se ei ole ohjaajan vahvuus. Tuloksena on tylsiä hetkiä. Varsinkin venytetty kolmas näytös kärsii tästä. Ei ylittänyt eikä alittanut odotuksia.



170. A Stoker

Aleksei Balabanoviin voi luottaa, hän toimittaa. Tarinantapainen liikkuu ammattitappajien, ex-sotilaiden ja uuden Venäjän äärikapitalismin maailmassa jossa häikäilemättömyys on hyve ja henki halpa. Neuvostoliitto on juuri hajonnut ja shakaalit repivät sen kouristelevasta ruhosta sen mitä revittävissä on. Balabanovin filmografiassa jopa kohtalaisen kepeä elokuva, mutta tyylillisesti askeettisinta settiä. Verkkaisesti etenevä tarina ei yllätyksiä tarjoa, mutta balabanovin äärimmilleen viety minimalismi tekee elokuvasta lähes eksistentialistisen kokemuksen. Vähän kuin Bresson with humour.



Musiikin käytössä ohjaaja menee tällä kertaa ehkä hieman liian pitkälle, kun samaa DiDiuLian piisiä soitetaan lähes jokaisessa kohtauksessa. Pari hiljaista hetkeä olisi vain terävöittänyt elokuvaa.



171. 20 Cigarettes

Ohjaajan omiin kokemuksiin perustuva elokuva elokuvantekijästä, joka lähtee duunikeikalle Irakiin sodan alkuvaiheessa. Kotimaassa väitetään Irakissa olevan rauhallista, mutta paikan päällä tilanne on toisin. Pian jytisee. Mukiinmenevä draamakomedia on parhaimmillaan alkupuolella, satiriisena ja itseironisena 30-ja-jotain ‑stoorina, mutta menettää teränsä sitä mukaan kun nenäliinat kaivetaan esille.



172. The Enemy

Ohjaaja Zecevic lainaa onnistuneesti mm. The Thingiä tässä sodan loppuun sijoittuvassa vertauskuvallisessa sota/kauhu/mysteeri/taide-draamassa. Miinanraivauskommennuksella työskentelevä joukkue löytää vanhasta tehtaasta muuriin sisään suljettuna miehen vailla nimeä tai henkilöpapereita. Pian nämä sodan kauhuista selvinneet uroot saavat kohdata helvetin maanpäällä. Hyvä elokuva – kyllä Serbia opettaa.



173. The Future

Keski-ikän kriisiä lähestyvä pariskunta huomaa elävänsä elämänsä viimeistä kuukautta ja päättää tehdä vain asioita joita haluavat. Koska kyse on elokuvasta, homma ei tietenkään mene aivan suunnitelmien mukaan. Elämänmakuisen elokuvan huumori on hieman kuivempaa kuin Julyn edellisessä ja elokuva on paikoin jopa surumielinen. Muuten tämä on aikalailla samaa kamaa: huonosti pukeutuvia ihmisiä, kummallisia tilanteita ja äkkiväärää huumoria – eli jos tykkäsi edellisestä, niin tykkää varmasti tästäkin. Futuren myötä Miranda July vahvistaa asemiaan yhtenä kiinnostavimmista amerikkalaisista indie-ohjaajista.

VIIKKO 38

Tuli urheiltua lävitse Argenton Three Mothers ‑trilogia (uhkausten mukaisesti) ja Aasian herkkuja animen Dead Leaves ja Chang Chehin Shaolin Martial Artsin verran – nämä kaksi jälkimmäistä aasialaisten elokuvien ketjussa ja trilogia Argento-ketjussa.

Lisäksi yksi uusintakatselu:



8MM (Joel Schumacher, 1998)



Että snuffikuu... useamman vuoden jälkeen 8MM onnistuu toimimaan edelleen mukavasti mutta vaihtelevasti. Paljon asioita tehdään oikein, joitakin taas vähemmän tyydyttävällä tavalla. Yksityisetsivän arki piirretään mukavan uskottavan tuntuiseksi ja juonessa on tarpeeksi. Nicolas Cagen sankari taas tuntuu välillä ongelmalta ja epäuskottavalta: hahmon pitkälle viety puhtoisuus ja moraalisuus, puhumattakaan reaktioista soluttautumista vaativassa tehtävässä saastan parissa tuntuvat sellaisilta, että kuka tahansa asiansa vähääkään osaava sleaze-paroni luulisi haistavan feikin kaukaa ilman apuakin, puhumattakaan Stormaren esittämästä, suorastaan herkullisesta ja valitettavan vähälle käytölle jäävästä Dino Velvetistä. Kun sitten homma alkaa levitä käsiin ja siirrytään moralisoinnista epävaman moraalin ja vaikeiden valintojen alueelle, alkaa tulta löytyä Cagenkin luppasilmien takaa. Tämä tapahtuu mielestäni turhan äkillisesti – tarkoituksia olisi paremmin palvellut tasainen rakentaminen ja paheiden / pimeän puolen esiin tuominen muussakin kuin salaa röökaamisessa ja siitä vaimolle valehtelussa. Olisin myös pärjännyt mainiosti ilman lopun tarjoamaa katharsista ja rautalangasta väännettyä oikeutusta. Loppujen lopuksi hieman liian sisäsiisti, hieman liian epätasainen kokonaisuus ollakseen todellinen onnistuja, mutta kelpo trilleri kiintoisilla katsantokannoilla moraalista (ja vähän luokkaeroja sivuten) silti.

Leo Meller II ( 26.9.2011 18:27)

8MM (Joel Schumacher, 1998)



... Loppujen lopuksi hieman liian sisäsiisti, hieman liian epätasainen kokonaisuus ollakseen todellinen onnistuja, mutta kelpo trilleri kiintoisilla katsantokannoilla moraalista (ja vähän luokkaeroja sivuten) silti.

Minusta tuntuu että sinä olet katsonut tuon kasimillimetrisen liian vakavalla asenteella. Elokuvahan on hoopo kuin mikä, mutta juuri se totaalinen suhteellisuudentajun puute ja häkellyttävät ylilyönnit tekevät siitä oikein nautittavaa camp-viihdettä.

Philippe Harel: Extension du domaine de la lutte (Halujen taistelukenttä, 1999) ****



Tämä tuli katsottua pelkästään sillä perusteeella, että perustui Michel Houellebecqin romaaniin. Olin aiemmin lukenut mieheltä vain suomennetun "Alkeishiukkaset" teoksen ja pitänyt siitä niin paljon, että piti kirja hyllyynkin ostaa. Elokuva oli synkkääkin synkempi musta komedia, mutta iloa näki silti pilkahtelevan dialogin ja tapahtumien välistä. Ohjaaja Philippe Harel esittää myös pääosaa "Meidän sankariamme". Hän on noin nelikymppinen mies, joka on pettynyt työhönsä, naissuhteisiinsa ja elämäänsä ylipäätään. Lapsuuden haaveet ja ideologiat ovat aikoja sitten karisseet tästä miehestä. Itsesääliin on kuitenkin turha vaipua sillä aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin. Tässä tapauksessa hänen 28-vuotias työkaverinsa Tisserand (Jóse Garcia). 28-vuotias ja neitsyt, kertoo tuhmia vitsejä ja yrittää esiintyä maailmanmiehenä. Kokemattomuus paistaa kuitenkin jo kilometrin päähän ja yhdessähän sitä loppujen lopuksi aina lähdetään naisiakin vonkaamaan työreissuilla. Tisserandin ongelma on se, että hän on liian ylpeä käymään esim. huorissa laukaisemassa tuota naamaltaan paistavaa jännitystilaa pois. Sen sijaan hän saa isällisiä neuvoja "Meidän sankariltamme", joka kehottaa tappamaan naisen, josta tämä on kiinnostunut. Silloin voit tehdä naiselle mitä haluat. Synkäksi, mutta pitkitetyksi vitsiksi, tarkoitettu puhe päättyy kuitenkin tragediaan, mutta omassa elämässään sankarillamme saattaa vielä sittenkin olla toivoa tulevaisuutensa suhteen. Tätä elokuvaa katsoessa tuli hyvä mieli ja tähän tartun taatusti vielä uudestaankin.



Joona Tena: Onnellisten laiva (2004) **



Kauko Röyhkän käsikirjoitukseen perustuva TV-elokuva oli ns. pakkorasti katseltavaksi. Ikävä kyllä tarina itsessään jätti niin paljon aukkoja täyttämättä, että vaikka loppuratkaisu yllättikin niin se ei sinällään ollut tarpeeksi hyvin pohjustettu aiempaan kerrontaan nähden. Hyviä suomalaisia näyttelijöitä on kuitenkin aina ilo katsella ja saihan tässä kuunnella taas Vuokko Hovatan lauluääntäkin, joten ei tämä nyt aivan hukkaanheitettyä aikaa ollut.



Aku Louhimies: Riisuttu mies (2006) ***



Parempi kuin ensimmäisellä kerralla katseltuna. Mikko Kouki varastaa kohtaukset, joissa on mukana juopuneena. Hyvin kuitenkin suoriutuu Samulikin pääosastaan. Irina Björklundia jäi vielä kaipaamaan. Olisi ollut kasassa koko Levottomien naiskaunotarkolmikko sen jälkeen. Turkua oli taas romanttisella silmällä kuvattu ja se on aina plussaa elokuvalle, vaikka Raisiossa nykyään asunkin.



William Sachs: Galaxina (1980) *½



Huh huh mitä huttua. Parodian nimellä kai tämä kulkee ja osansa saavat aikansa sci-fi menestykset kuten Star Wars, Star Trek, Taisteluplaneetta Galactica ja Alien. Dorothy Stratten ei näytä edes rintojaan elokuvassa ja olin kuvitellut tämän olevan jonkinlainen pehmopornoilu. No väärässäpä olin. Huumorin taso on jossakin tarhaikäisten tietämillä, budjetti olematon, näyttelijät hirvittäviä ja kokonaisuus vieläkin hirvittävämpi. Puoli tähteä hellyttävästä pikku Alienista. Olisi pitänyt uskoa kaveria ja jättää tämä katsomatta.



Ferdinando Baldi: Carambola (Carambolan veljekset, 1974) ***



Lännen voimakaksikko on vielä näkemättä näiden Spencer / Hill-kloonien suomennetuista tuotoksista, mutta tämä oli tähän asti näkemistäni paras. Mukavaa ajanvietettä, mutta ei kuitenkaan mitään erityisen mieleenpainuvaa.

Eric Rohmer: L'ami de mon amie (1987)

Rohmein kuudes elokuva Comedies et Proverbes ‑sarjasta nousee kevyesti ryhmän kärkisijoille. Jälleen kerran ollaan Pariisissa, jossa ihmissuhdekoukerot nivovat yhteen nyt neljä ihmistä. Loppu on poikkeuksellisen ranskalainen jopa Rohmerille.



Terence Fisher: The Devil Rides Out (1968)

Elokuva jonka Christopher Lee halusi välttämättä tehdä, eikä ihme, sillä tarina todella toimii. Charles Gray vetää osuutensa kuten odottaa sopii ja vaikka tehosteet jättävät joissain kohdin toivomisen varaa, on elokuvassa silti sopivan painostava tunnelma.



Cyril Frankel: The Witches (1966)

Frankel ei ohjaajana hätkäytä ja tuotos on aika perus-Hammeria, mutta Joan Fontainen roolisuoritus etenkin leffan jälkimmäisellä puoliskolla tuo paljon plussaa loppusaldoon.



Ingmar Bergman: Smultronstället (1957)

Bergmania parhaimmillaan. Tavallisten ihmisten pienistä ja vähän isommistakin tunteista saadaan kasvatettua hienosyinen tarina, joka osoittaa eri suuntiin mutta ei lopulta anna mitään helppoja vastauksia. Victor Sjöström vanhana tohtorina on herra paikallaan.



John Carpenter: Memoirs of an Invisible Man (1992)

Carpenter ja Chevy Chase yhteistyössä... Elokuva jota en ole nähnyt vuosiin, ja jonka muistin vain sinä "paskana Carpenterina". Okei, olihan sitä vieläkin vaikeuksia nähdä Chase tällaisen elokuvan pääroolissa, mutta kyllähän leffalla on puolensakin. Lisäpisteitä hienoista viittauksista aiempiin näkymätöntä miestä käsitelleisiin elokuviin.



John Carpenter: Escape from New York (1981) & Christine (1983)

Nämä ovat puolestaan niitä takuuvarmoja töitä, joiden ääreen oli mukava palata pitkästä aikaa. Etenkin Christinen intensiivisyys yllätti, itse muistan aikoinaan hieman pettyneeni, kun elokuvassa otettiin (jälleen kerran) vapauksia Kingin romaanin solmuista.