Mitä elitistit lukevat?

The Baptism Of Billy Bean (Skipper)

Länsi-Virginiaan sijoittuva mainio country noir. Vietnamin sodan veteraani todistaa kalastusmatkallaan murhan, jonka selvittely ei kiinnosta paikallista seriffiä. Tarttis tehdä jotain. Intensiteetti laskee hieman loppua kohden, mutta lopussa on noir-perinteitä kunnioittavaa kyynisyyttä. Milloinkohan tulee leffa-versio?



Poachers (Franklin)

Tom Franklinin ylistetty esikoisteos, novellikokoelma Poachers, ei nimitarinaa lukuunottamatta nouse ennakko-odotusten tasolle. Mutta nimitarina on kyllä niin hieno, että ihme ettei kirjailija ole venyttänyt sitä (ainakaan vielä) romaanin pituiseksi. Aineksia kyllä olisi. Synkkää country noir-menoa Alabamassa, jossa ammutaan ensin ja kysytään sitten, jos ehditään viinan juomiselta.

Don DeLillo :

Cosmopolis



Ajattelin että ennen elokuvan katsomista kannattaa lukea kirja. En ole DeLillon taideproosan iso fani, mutta meneehän se jotenkuten. Saa nähdä mitä Cronenberg on saanut irti aiheesta.



John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä



Runojen lisäksi Keats osasi kirjoittaa kirjeitä. On se äijä. Kaisa Sivenius on aika mahtava suomentaja.

Kevin Grant:

Any Gun Can Play: The Essential Guide to Euro-Westerns

Vihdoin tämä tuli hankittua ja paketti saapui tänään amazonista. Luvassa yli 400 sivua spagujuttuja hienojen kuvien kera, aijai!

Sergei Dovlatov:

Matkalaukku (Idiootti 2012)



Mahtavaa neuvostoajan underground-proosaa, yhtä hauska kuin Erofejevin Moskova-Petuski, vaikkei nyt pelkästään juopottelusta olekaan kyse.

Janne Viitala on kirjoittanut jo toisen kirjan Tex Willeristä. Uusi ”Täällähän lentää lyijyä! -

Kaikki Tex Willeristä” vaikuttaa taas oikein asialliselta lukupaketilta.

dodo ( 26.10.2012 21:44)

Janne Viitala on kirjoittanut jo toisen kirjan Tex Willeristä. Uusi ”Täällähän lentää lyijyä! -

Kaikki Tex Willeristä” vaikuttaa taas oikein asialliselta lukupaketilta.

Aiempikin odottaa vielä lukemistaan hyllyssä, vaikka sarjakuvat on kaikki luettu ja kerätty (tai no, olen myynyt vuosikertoja sitä mukaa pois, kun kronikoissa on vuosi saatu täyteen. Ja liuskat on julkaistu kirjasto-sarjassa, Texissä itsessään ja maxeissa, joten niiden keräämiseen en ole nähnyt tarvetta).

Xialong ( 26.10.2012 21:52)

dodo ( 26.10.2012 21:44)

Janne Viitala on kirjoittanut jo toisen kirjan Tex Willeristä. Uusi ”Täällähän lentää lyijyä! -

Kaikki Tex Willeristä” vaikuttaa taas oikein asialliselta lukupaketilta.

Aiempikin odottaa vielä lukemistaan hyllyssä, vaikka sarjakuvat on kaikki luettu ja kerätty (tai no, olen myynyt vuosikertoja sitä mukaa pois, kun kronikoissa on vuosi saatu täyteen. Ja liuskat on julkaistu kirjasto-sarjassa, Texissä itsessään ja maxeissa, joten niiden keräämiseen en ole nähnyt tarvetta).

Itse olen enemmän Ken Parkerin fani, mutta jonkun Texinkin olen lukenut. Ja kaikki kolme kotimaista Tex Willeristä kirjoitettua tietokirjaa olen kyllä lukenut innolla. Ilpo Lagerstedin kirjoittama Minä Tex Willer (Jalava 2001) on näistä heikoin. Janne Viitalan Hornan kekäleet, sanoi Tex Willer (Platinum Studios Comics 2003) on mainio ja Täällähän lentää lyijyä! näyttää jatkavan samalla tasolla. Enkä sano tätä pelkästään siksi, että molemmissa Viitalan kirjoissa on minun Fumetti neri artikkeli lähdeluettelossa…

David Foster Wallace:

Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012)





Odotin omaperäistä esseistiikkaa mutta sain latteaan journalistiseen tyyliin kirjoitettuja lehtijuttuja, joissa ei niistä kirjan takakannessa mainituista huikaisevasta älystä ja ilmaisuvoimaisesta kielestä ollut jälkeäkään. Ja tämän tyypin pitäisi olla joku nero ja modernin kirjallisuuden ohittamaton tapaus! Olen ällistynyt.



G.K. Chesterton: Oikea oppi (Savukeidas 2012)









Tässä sitä älyä ja tyyliä oli vaikka muille jakaa. Ohittamaton tapaus.

　

Graeme Thomson: Kate Bush ja musiikin lumo



Thomson on käynyt läpi nähtävästi pienen vuorellisen arkistojen kätköistä löytyneitä juttuja, artikkeleita ja haastatteluja, sillä varsinaisesti tätä Bushista kertovaa kirjaa varten artistia ei ole saatu haastateltua lainkaan. Lopputulos on sanalla sanottuna tilkkutäkkimäinen, mutta samalla heppu onnistuu kuin onnistuukin piirtämään yksityiskohtaisen ja mielenkiintoisen kuvan kiistellystä ja kiitellystä Bushista. Uran voi näemmä tehdä musiikin alalla ilman ainaista studio-kiertue-studio ‑kehääkin.

Red Right Hand ( 13.5.2011 10:38)

Leo Meller II ( 12.5.2011 22:23)

Mites, RRH, näin perehtyneenä tuotantoon, kannattaisiko aloittaa tuosta debyytistä, vai jostain muualta? Seuraavatko nämä samojen hahmojen edesottamuksia kovinkin tiukasti toisiinsa linkittyen, vai ovatko enemmän itsenäisiä teoksia samassa miljöössä, eikä starttauspaikalla ole niin väliä?

Ekoja kolmea kutsutaan ns. The Bayou ‑trilogiaksi, eli sijoittuvat tonne St. Brunon räme-kaupunkiin ja protagonisti on Rene Shade niminen poliisi. Teokset ovat itsenäisiä, mutta toki samat keskeiset henkilöt (Shaden veljet, poliisifrendit, rikostuttavat, politiikot jne. jne.) ovat mukana. Kaipa nämä silti kannatta järjestyksessä lukea. Teokset eivät ole mitään dekkareita, vaan rikoskirjoja, joiden rakenne on hyvin samankaltainen kuin esim. Leonardin romaaneissa. Rikolliset sekoilee ja mogailee ja korruptio jyllää, poliisit ovat samanlaisia kusipäitä gangsterit.



Myöhemmät teokset sijoittuvat Ozark-vuoristoon, josta kirjailija on kotoisin ja missä hän nykyään asuu ja taitavat nekin kaikki olla itsenäisiä teoksia. Kuuluisin romaani on varmaankin leffana menestynyt Winter's Bone. Näistä Ozark-romaaneista olen lukenut Tomato Redin, joka on minun mielestäni paras rikoskirja mitä olen lukenut sitten... no, ehkä Thompsonin ja Woolrichin parhaiden. Uskomattoman hienoa alkua ja tajunnan räjäyttävää loppuratkaisua myöten epäkonventionaalinen rikosromaani, jolle on vaikea löytää vertailukohtia. Teksti liikkuu tyylillisesti lähempänä jotain Faulkneria, kuin perinteisiä rikoskirjailijoita. Lähes jokainen lause on niin hieno että itkettää ja virkkeet saattavat venyä puolen sivun pituisiksi ryöpsähdyksiksi.



Näistä kolmesta lukemastani aloittaisin Tomato Redillä koska se on paras ja löytyy nettikaupoista edullisena pokkarina. Under The Bright Lights on niin ikään helvetin hyvä aloitus ja ehkä enemmän ns. varma veto, sillä se on kuitenkin snadisti "perinteisempi" rikoskertomus. Siis sillä Elmore Leonard ‑tyyppisellä linjalla. Kaikki eivät sen sijaan ole diganneet Tomato Redistä, koska se on niin erilainen. Ekat kolme on julkaistu yhtenä editiona just viime vuonna ja voluumi löytyy varmasti kaikista keskeisistä nettikaupoista.

Sairaslomalla tuli ahmaistua tuo Bayou- trilogia. Hienoja kirjoja, tulee varmasti luettua Woodrellia lisää. Eka osa Under the Bright Lights on melko suoraviivainen rikosromaani, jossa poliisi onnistuu enemmän paikallistuntemuksen ja arvailujen avulla kuin millään CSI-meiningillä. Piristävää. Onnekkaita ja epäonnisia sattumuksia riittää, mutta vauhti on vakuuttavaa ja kirja lyhyehkönä nopeasti luettu.

Toinen osa, Muscle for the wing lähtee taas aika eri urille ja sankarimme Rene Shade toimii aika epäilyttävässä roolissa, muistaen että hän on kuitenkin poliisi. Mutta jälleen, tyyli ja vauhti on vakuuttavaa, vaikka tässä osassa muutama logiikkaongelma (tai en vaan tajua) tiputtaa tän trilogian heikoimmaksi osaksi.

Trilogian päättävä The Ones you do räjäytti sitten ainakin allekirjoittaneen osalta potin: nyt mennään syvemmälle Shaden perheen ytimeen ja jonkinlaisena päähenkilönä toimiikin Rene Shaden sijasta hänen isänsä John X. Tämä ei oikein ole enää edes rikoskirjallisuutta, ainakaan poliisi ei ratko mitään rikosta. Mutta itselle tämä muutamien hahmojen syventäminen teki tästä ihan omaa luokkaansa olevan lukukokemuksen. Tämän jälkeen vaan harmittaa jos Woodrell on hylännyt St. Brunon ja Shaden perheen lopullisesti, tästä olisi voinut kirjoittaa vielä monta hienoa tarinaa.



Jes jes, joulun jälkeen tilaamaan lisää woodrellia. Kiitos RRH suosituksesta.

Alive ( 18.12.2012 17:17)

Tämän jälkeen vaan harmittaa jos Woodrell on hylännyt St. Brunon ja Shaden perheen lopullisesti, tästä olisi voinut kirjoittaa vielä monta hienoa tarinaa.

Aika vaikea nähdä miehen palaavan enää takaisin noihin maisemiin. Toivottavasti ei luomisvoima ole ylipäätään hiipunut, sillä WB:n jälkeen ainakin ilmoitti ammentaneensa Ozark-aiheistonkin tyhjiin. Tiedä häntä mistä on kyse. Duunaako kaikessa hiljaisuudessa seuraavaa Suurta Amerikkalaista Romaania, vai mitä äijä puuhailee. Ihmettelen kyllä sitä miten nämä(kään) Woodrellit eivät ole löytäneet tietään valkokankaalle. Trilogiassahan olisi jo leffa kaksine jatko-osineen ja tarinatkin ovat valmiiksi aika elokuvamaisia. Asiansa osaava kässäri saisi väännettyä noista nopeasti elokuvasovituksen.

Alive ( 18.12.2012 17:17)

Jes jes, joulun jälkeen tilaamaan lisää woodrellia. Kiitos RRH suosituksesta.

Ei midistä. Ja jos laitat privana meiliosoitteen, niin voin meilata jotain sulle jotain aiheeseen liittyvää...

Laitetaas vielä oma päivitys pitkästä aikaa:

Urban Waite: Pelon rajalla

Country noir-elementtejä sisältä vauhdikas ja erittäin koukuttava rikoskertomus, jossa ex-linnakundi/hevosten kasvattaja/huumeiden salakuljettaja joutuu napit vastakkain sekä virkavallan että psykopaattisen palkkamurhaajan kanssa. Romaania on usein verrattu No Country For Old Meniin (rajaseutu, huumekauppa, oudot tyypit jne.) ja kirjailijaa McCarthyyn ja Woodrelliin. Ja syystä. Ikävä kyllä, suomennos on aika heikko joten kielellinen loistokkuus ei pääse esiin. Silti kantsii lukea, jos tämän tyyppinen kama kiinnostaa.



Tapani Maskula: Musta kansio

Maskulahan on ihan mukava rikoskirjailijanakin! Suomen sota-aikaan sijoittuva historiallinen dokumenttidekkari sekottaa vähän liikaa mausteita soppaan, mutta Maskulan piristävän vanhanaikainen kieli hersyy. Sota-ajan dekadenssia, vanhaan Turkuun sijoitettuna. Toimii kyllä.



Frank Bill: Crimes in Southern Indiana: stories

Billin country noir-kokoelma on täynnä uskomattoman verevää menoa ja meininkiä. Okei, vajaassa kolmessa sadassa sivussa on pari tarinaa täytematskua, mutta parhaimmillaan tässä on niin kuumottava paketti juurevaa white trash ‑kamaa että pontikka tippumaan. Osa tarinoista nivoutuu toisiinsa, osa ei. Jos maailmassa on mitään oikeutta, niin Bill kehittelee joskus kokoelman alun tarinat romaanin pituiseksi. Alive, Leo Meller II huom!



Flannery O'Connor: Wise Blood

Southern Gothicin klassikkoteos ei jostain syystä just silloin lukuhetkellä napannut ihan täysin. Voipi kuitenkin olla että oli snadi yliannostus maanläheistä rikosproosaa just päällä, joten ei dumata tätä. Sokea saarnaaja, omalaatuista huumoria, kummallisia friikkejä. Ei siis paskempi paketti.



Benjamin Whitmer: Pike

Vanhan liiton ammattirikollinen ja pyssymies saa kuulla tyttärensä kuolleen yliannostukseen, mutta juttu haiskahtaa ja hän päättää tutkia asiaa. Samalla hän huomaa joutuneensa 12-vuotiaan tyttärentyttären huoltajaksi. Ja pian kuvioihin ilmestyy korruptoitunut psykopaattipoliisi. Huomionarvoisen tiukasti kirjoitettu noir-tarina sijoittuu 80-luvun puoliväliin ja talvisen Cincinnattin ympäristöön. Hahmot kantavat, mutta tarina olisi kaivannut vähän enemmän juonentynkää.

Janne Nevala: Hammaskeijo

Eletään vuotta 1980 ja nuorten miesten pieni porukka kamppailee kasvamisen, koulun ja ensimmäisten bändiviritelmien kanssa. En tiedä kuinka paljon Nevalan esikoinen on omaelämänkerrallinen, mutta ainakin mies osaa kuvata osuvasti nuoruuden aikaansa.



John Le Carrén: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja

Näppärä vakoilu-trilleri jossa on sitä vanhan ajan tenhoa (no, kirjahan ilmestyi jo vuonna 1974). Vakoiluhommista savustettu vanha tekijä päätyy takaisin kiertoon kun oma talo on uhattu sisältäpäin. Kirjassa riittää puhetta ja pohdintaa, joten sen kääntäminen elokuvaksi tuntuu hankalalta, pitänee tutustua seuraavaksi Alfredsonin versioon.

Ernest Hemingway: Vaarallinen kesä & Vanhus ja meri


Ei ole hetkeen jaksanut lätistä jokaisesta lukemastaan kirjasta, mutta nyt on pakko: Vaarallinen kesä nimittäin yllätti niin täysin. Lähtöasetelmat arveluttivat melkoisesti: viimeiseksi jäänyt julkaisu aiheeltaan valikoidulle lukijakunnalle, editoitu raskaalla holtittoman kokoisesta käsikirjoituksesta kolmiosaiseksi dokumentoinniksi ja kertoo härkätaisteluista, lajista josta en ymmärrä yhtään mitään ja jonka koen etäisesti vastenmielisenä. Tai siis koin, sillä Hemingway johdatteli tyylillään minut suorastaan salakavalasti koukkuun. Härkätaistelujen vaarat, rituaalit, hienoudet ja kiehtovuus oli väkevää tavaraa ja avarsi ajatusta. Hemingway-magia toimi, ystävät hyvät, eläytymiseni oli jopa yllättävän väkevää. Jos on laillani aiemmin ylenkatsonut tätä osaa Papan tuotannosta, kehotan antamaan tällekin mahdollisuuden. Minulla on seuraavaksi edessäni Kuoleman iltapäivällä käsiini metsästys ja mielessäni harmi että se on myös tullut sivuutettua aiemmin.


Jo aiemmin tutuksi tulleesta, suomennetun julkaisun kylkeen ympätystä Vanhus ja meri ‑pienoisromaanista voi sanoa kovin vähän, koska se oikastaan pitää tuntea. Mies vastaan kala ja luonto, taistelua käyden mutta koko ajan kunnioitusta tuntien, yksikään kauniisti asetetuista sanoista ei ole turha. Silkkaa parhautta. 

Bert Axell ja Hideaki Kase: Kamikaze


Toisen maailmansodan tyrskyissä japanilaiset lentäjät alkoivat törmäilemään epätoivoissaan vihollisten, eli pitkälti yhdysvaltalaisten, brittien ja australialaisten, laivoihin ja lentokoneisiin. Pian sodanjohto ymmärsi tämän uuden 'erikoisaseen' voiman ja massiiviset kamikaze-hyökkäykset alkoivat. Axell ja Kase ovat tehneet valtavan määrän taustatyötä tutkiessaan ilmiötä, sen juuria ja vaikutuksia kaikkiin eri osapuoliin.


Kirja todella pureutuu aiheeseensa ja se tiputti muutamankin vääräksi osoittautuneen ennakkoluulon ainakin meikäläisen nupista. Vanhojen sotaelokuvien luoma kuva sotahulluista japanilaisista saikin kummasti uutta syvyyttä ja merkityksiä. Etenkin lentäjien kirjeet ja muutamien eloon jääneiden kamikaze-lentäjien haastattelut (siis lähinnä niiden jotka eivät ehtineet lähteä viimeiselle lennolleen, koska sota loppui) hiipivät ihon alle. Uskomaton kansa ja aihettaan hienosti tutkiva kirja, jota on helppo suositella myös muille.