27.9.2007 18:33
Luin tämän nyt kun ostin kyseisen läpykän rahapulaiselta frendiltä:
Christopher Sandford (1995): Kurt Cobain
Uskomatonta köökkipsykologisistista spekulaatiojankutusta. Koko lukuenergia kului kirjalliseen tasoon vihastumiseen. Vähemmälläkin tajuaa että kuvattu kaveri oli henkilönä vähän lepattava. Ja onko se nyt sinänsä joku maailman suurin ihme ihmisessä? Että yksi sama henkilö voi olla sekä manipuloiva ja itseriittoinen että joskus lämminhenkinen heikkoja kohtaan. Wuu. Sandford selittää kaiken äiti- ja isäsuhteilla ja esittää 27 vuoden tapahtumat etäisesti ja tylsästi (esimerkiksi ihan asiaan kuulumattomia ihmisiä lainataan sitaateissa sanatarkasti). No, ei tartte ainakaan lukea saman hemmon kirjoittamia Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Stingin tai Eric Claptonin elämäkertoja. Ei tosin kiinnostaisikaan.
Marilyn Manson & Neill Strauss (1998): Helvettiin ja takaisin
Cobainin bokun jälkeen tuli sitten täysin toisenlainen turhautuminen. Manson osaa kirjoittaa hyvää tekstiä ja vaikuttaa kiinnostavan rehelliseltä tekstissään. Harmi vaan että hänen elämästään tuntuu olevan puristettu jokaikinen tapahtuma. Ja vielä on pitänyt kirjaa täyttää internetin fanikommenteilla ja satunnaisilla haastatteluilla. Jotenkin on uskottavampaa lukea jonkun oikeasti jo eläneen ja huumorintajuisen rokkarin muistelevan rattoisasti kaikenlaisia tarinoita vähän siitä sun tästä, kuin lukea teknisesti taitavan ja kylmänkalsean älykkään junksterin raapivan tarinoiksi seksuaalisuutensa kehittymisen kattavan historian sekä kuvaavan tapahtumatarkasti trippejään. Vaan enpä ole koskaan erityisesti ymmärtänyt miksi kaveri tekee musiikkia. Performanssitaiteen kuvauksena tästä voi olla hyötyä, mutta kyllä näitä pakastebroileri-, kulmahiontakone ja dildo-esityksiä on tullut seurattua ihan täällä kotikulmillakin riittämiin asti.
