Mitä elitistit lukevat?

Alive ( 19.7.2006 15:24)

Moore: Watchmen.

Marraskuussa suomeksi! Outoa, outoa, outoa. Mutta hyvä Ruokosenmäki.



Sen kummemmin selittelemättä viime viikolta:



Harper Lee: To Kill a Mockingbird



Erittäin hieno ja moniulotteinen.



Imre Kertesz: Kohtalottomuus



Kuten epäilinkin, toimivampi kuin (hienosti kuvattu) elokuva.



Michael Bamberger: The Man Who Heard Voices or How M. Night Shyamalan Risked His Career on a Fairy Tale



Ehkä nimestä olisi saanut vielä vähän pitemmän pienellä yrityksellä. Joka tapauksessa, Shyamalanin Lady in the Waterin taustatarina, joka sai todella odottamaan hämmentyneellä mielenkiinnolla itse elokuvaa.



Nyt kesken Ian McEwanin Atonement. Vähän yli puolessa välissä, loistava kirja.



Sarjakuvista kolahti suht hyvin Joe Caseyn ja Tom Sciolin höyrähtäneen kosminen, pelkästä (ja sellaisena erittäin hienosta) Jack Kirby-tribuutista omaksi outoudekseen muodostuva Godland. Playlta vain £7,49.

Alive ( 19.7.2006 15:24)

Moore: Watchmen. Aivan loistavan V for Vendettan jälkeen ei aivan vastannut odotuksia. Tosin täytyy myöntää että tämä on sen verran monisyistä kerrontaa (Brownilla olisi PALJON opittavaa), että uskon vahvasti uusintalukemisen (tai useamman) parantavan asiaa. Itse asiassa koko pääjuonta paljon paremmin jäi mieleen monet yksityiskohdat ja sivujuonet, kuten heti alun hymynaama ja

Spoileri

Rorscharcin (mitenköhän tuo kirjoitetaan) vankilareissu

ja se merirosvolaiva-tarina yms. Joo, pitääkin laittaa heti uudestaan "luettavat"-pinoon.

Onnittelen. Olet juuri löytänyt jotan todella merkittävää, mestarillista, länsimaisen kollektiivisen populaarikulttuuriseen psyykkeeseen vahvasti liittyvää meditaatiota. Visuaalinen essee, yms. Voin vakuuttaa sinulle, että Watchmen ainoastaan paranee jokaisella uuintalukemislla.



Ja tästä ei sitten jumalauta koskaan – siis KOSKAAN! – pidä tehdä elokuvaversiota.

Amen. Mulla on muuten kaksi kappaletta tuota, toinen on kirjastosta poistettu mutta ihan luettavassa kunnossa. Jos joku tarvitsee niin en tee sillä mitään

Studs Kirby (Peter Baggen)

Khena ja Skrahilpari – Kaksoiskuiden manner

Khena ja Skrahilpari – Ison Karhun taikuri

Bretzelburgin radioamatööri

Kuplamiehet

Sarvikuonojahti

Minä Hessu

Vanhat Huuli-lehdet

Kauhu jättikirja

Avaruuden jätti-Korkeajännitys I

Avaruuden jätti-korkeajännitys II



Minua kutsutaan puusepäksi (Upton Sinclair)

Jääsken Kihlakunnan historia II osa

Hyvät ilmat ovat innostaneet lukemaan.

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Edward Bunker: Verikoirat

I. B. Singer: Shosha

Bret Easton Ellis: Paljastajat

Adelbert von Chamisso: Varjoa vailla

Kimmo Lehtonen: LUEMINUT

Oliver Sacks: Antropologi Marsissa



+ Sarjispuolella JoJo's Bizarre Adventures, Lone Wolf & Cub, Conan, Ranxerox, Hard-Boiled, Dr. Slump ym.



Ja tietty:



Nordling/Koskela: Suomen Füher, valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin



Mainio pikku opus joka jo sinänsä antaa oman panoksensa kotimaisten natsinakkejen jatkumoon. Turun poliittisen historia laitoksen 90-luvun kestohörhö Nordling pyrkii akateemisen aatehistorialliseen analyysiin ja heittää jotain ihan ok huomioita mutta vähän väliä ampuu oman uskottavuutensa alas täysin älyttömillä kommenteilla. Esimerkiksi turkulaisen 70-luvun kunnallispolitiikan mädännäisyyden analyysoiminen laveyläisen satanismin nousun valossa ja tilitys tämän orastavan Turun taudin degeneroivasta vaikutksesta Siitoimen ajatteluun on kirjan älyttömimpiä osuuksia. Punaisen prikaatin terrosistina 70-luvulla polttopulloiskuja ostoskeskuksiin tehnyt ja siitä vankilassa istunut Koskela taas keskittyy omassa osuudessaan aika puhtaaseen Siitoin-fiilistelyyn.

Thurston Moore: Alabama Wildman

David Halberstam:The best and the Brightest

Miten USA ajautui Vietnamin sotaan vaikka kukaan ei sitä periaatteessa halunnut



"Most accounts of insider decisionmaking have only a limited shelf life, but The Best and the Brightest continues to captivate. The first reason is that it is a brilliant piece of reporting and writing, propelled by a young man's fury and ambition. Halberstam was a fine war correspondent for the New York Times, and even though Vietnam itself is seen only fleetingly in the book's pages -- in visits by Gen. Maxwell Taylor, Defense Secretary Robert McNamara and others and in the cables of Ambassador Henry Cabot Lodge -- its horrors were only too vivid in Halberstam's own memory." Washington Post



Eivät sitten oppineet mitään, saatanan tunarit

Robert Harris : Arkkienkeli

Kolmannen valtakunnan salaisuus kirjailijan keskinkertainen jännäri kadonneen Stalinin muistikirjan metsästyksestä. Kirjan loppupuoli muistuttaa kovasti erästä Hitler-teemaista elokuvaa :



Hannu Valtonen : Messerchmitt BF 109 ja Saksan sotatalous

Mitäs tästä sanois, kaikkea sitä kanssa tuleekin luettua. Raskaslukuista mikro ja makrotason tietoa.



Juha Valste : apinasta ihmiseksi

Olen ollut oikeassa, vantaalaiset eivät ulkoisista samankaltaisuuksista huolimatta kuulu ihmisen sukuun.

Jakel ( 20.9.2006 13:54)

Juha Valste : apinasta ihmiseksi

Olen ollut oikeassa, vantaalaiset eivät ulkoisista samankaltaisuuksista huolimatta kuulu ihmisen sukuun.

Luulen että kysäisen tästä vielä joltain toiselta asiantuntijalta ennen kuin uskon

Pink Floydin odysseia ‑kirja on suunnilleen puolivälissä. Vasta ihan äsken päästiin viimein eroon Syd Barrettista, joka on saanut aika suuren osan kirjasta.

Ursula K. Le Guin – The Lathe of Heaven. Kerrassaan loistava scifikirja. Tuli luettua melkein yhdeltä istumalta loppuun.

Useamman kuukauden aikana luettua matskua:

Esko Valtaoja: "Kotona maailmankaikkeudessa" – hyvää ja kiehtovaa tietoa elitistisen humoristisesti esitettynä. Valtaoja keskittyy astrobiologiaan ja elämän synnyn olemukseen universumissa; onko kyseessä äärimmäisen epätodennäköinen tähtien ja planeettojen välisistä etäisyyksistä määräytyvä sattuma vai onko elämän esiintyminen luonnolle välttämättömyys. Sattuma vai välttämättömyys? Lisäksi punnitaan sitä mahdollisuutta, että elämän syntyminen sinänsä voi olla yleisempää kuin miltä näyttää, mutta sen kehittyminen älyyn asti voi olla ääriharvinaista mm. tähtien väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi. Kumpikin vaihtoehto kantaa hienosti läpi koko teoksen, eikä asian laajaa mittakaavaa juuri häiritse niiden tosiasioiden toisto, että pelkästään tähtien väliset etäisyydet valovuosina ovat niin naurettavia. Täten yksi syy siihen, että elämästä ei ole esiintynyt merkkejä kauempaa avaruudesta, voi olla informaation kulun vaatima järkyttävän pitkä aika, välimatkat. Jokainen kirjan kappale on nimetty jollain inside-kemiläisellä huumorilla ja murteella, eli leikkisä lähestymistapa on autenttinen ja toimiva. Hallittu kokonaisuus tietoa ja iloa.



Steele Hill ja Michael Carlowicz: "The Sun" – graafisiin ansioihin keskittynyt kirja Auringosta. Tämä käy melko kattavasti läpi Auringon tekosia Maan päällä sekä omassa sisuksessaan ja ympäristössään. Revontulien jälkeen siirrytään lähemmäksi 149 milj. kilometrin päässä sijaitsevalle tähdelle uskomattomin satelliittikuvin. Hiukkasfysiikasta kiinnostuneille kirjan tekstiosuuksissa käydään läpi atomiydinten muutokset niissä äärimmäisissä olosuhteissa tähden sisällä liki 16 milj. asteen kuumuudessa, simply. Kirja on pienikokoinen mutta ei mikään pokkari.



Friedrich Nietzsche: "Epäjumalten hämärä" – äärimmäisen kovaa materiaalia, tiivis kirja jonka kappaleet ovat pääosin nietzschemäisen lyhyitä ja aforistisia. Kirjan aloittava luku "Aforismeja ja nuolia" sisältää kirjallisesti ja sisällöllisesti sitä uskomatonta raa'an piikittelevän huumorin ja dekadenssivihan yhdistelmää, mikä kattaa etenkin miehen myöhäisteoksia. Aforismien jälkeen käynnistyvä luku "Sokrateen ongelma" on myös fantastinen esimerkki Nietzschen asiapitoisesta ja sujuvasta tekstistä, jonka kontrasti siihen tulisimpaan ja raivokkaimpaan Nietzscheen (esim. Antikristus) on hämmästyttävä. Myös tässä kirjassa Nietzsche koettelee joitain erityisen arkoja pintoja; "pitää kuolla ylväästi milloin ei ole enää mahdollista elää ylväästi" liittyen lääkärin moraalia käsittelevään kappaleeseen. Tulitus on rankkaa ja jopa törkeää, mutta kaiken taustalla (aina) piilee jokin kaukaisempi ja perustavampi virhe tai epäkohta, johon koko Nietzschen yli-ihmisyys ja dekadenssimääritelmä kaunistelematta tunkeutuvat. Sokratesta käsittelevä luku saa vähintään kiinnostumaan Nietzschen nuoruuden kirjoitelmista liittyen antiikin Kreikkaan. Epäjumalten hämärä on teos, joka käytännössä pakottaa aloittamaan itsensä alusta, kun kirja on lopussa. Teksti, sisältö ja tyyli ovat niin bravuuriset. "Keskipäivä; lyhyimmän varjon hetki; pisimmän erehdyksen loppu; ihmiskunnan kohokohta; INCIPIT ZARATHUSTRA."



Esa Saarinen: "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin" – kotimainen guru käy läpi joukon valitsemiaan tärkeimpiä länsimaisia ajattelijoita: Sokrates, Platon, Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Augustinus, Descartes, Leibniz, Spinoza, Locke, Hume, Berkeley, Kant, Hegel, Kierkegaard, Marx ja Nietzsche. Nämä herrat saavat esittelyn, minkä jälkeen Saarinen syventyy kunkin ajattelun ydinkohtiin, niiden merkitykseen filosofian historiassa sekä niiden olennaisimpiin tai kiistellyimpiin tulkintamahdollisuuksiin. Ehkä parhaimmat kappaleet ovat Kierkegaardin ja Marxin luvut, vaikeaselkoisin on kirjan pisin luku, kovin yllättäen Hegeliä käsittelevä osuus. Loppuun on laadittu sanasto kirjassa käytetyistä termeistä sekä laaja katsaus kunkin kirjoittajan suomeksi tai englanniksi käännettyyn tuotantoon.



Bertrand Russell: "Filosofian ongelmat" – tutustumiseni Russelliin alkoi tämän tiiviin ja oleellisimpiin tietoteoreettisiin lähtökohtiin keskittyvän opuksen muodossa. Loistavan selkeää argumentointia, syväluotaavia katsauksia aineen olemassaolosta, tiedon olemuksesta ja käsitteiden suhteesta todellisuuteen. Harvinaisen suositeltava teos.



Hunter S. Thompson: "Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa" – tekstiä joka jyrää vittuilulla, kritiikillä ja mielisairaudella eteenpäin vastustamattomasti. Hyvää tilannekuvausta, hyvää päihdekäsittelyä (ei mitään säälittävää ja toimimatonta korostamista niiden itsensä vuoksi vaan elitistisen persoonallinen tapa hyödyntää niitä tässä syvästi subjektiivisessa tarinassa), paljon hyvää itseironiaa ja kaiken taustalla vähemmän hauskoja asioita, jotka tuovat kirjaan ajoittain jopa synkän sävyn. Elokuva lienee melko hyvä, vuorossa nyt.



Dan Brown: "Da Vinci ‑koodi" – noin vuorokauden aikajaksolle (takaumia lukuunottamatta) sijoittuva tarina salaseuroista ja symboliikasta. Muutamia hyvinkin toimivia hetkiä jännityksen osalta, koko ajan nousee uusia kysymyksiä ja epätietoisuutta ilmoille. En tiedä kuinka tosia ovat kirjan lukuisat uskomattomat tarinat historiasta, mutta niiden miettiminen ajojahdin lomassa on ainakin kiehtovaa. Epilogi on melko naurettava, samoin tietty rautalangasta vääntö suurelle yleisölle häiritsee miehen ja naisen suhteessa.

Nyt on sellainen tunne, kuin olisi 42 kilometriä juossut.

Umberto Econ 700-sivuinen, 1988 ilmestynyt okkultismisalaliittojärkäle Foucaultin heiluri on luettu. Palautan sen kirjastoon erittäin mielelläni, mutta hetikohta joku varmasti sen mielellään lainaa, uudemmankin kerran lukeakseen.



Jotkut muistaakseni pitävät tätä jonkinlaisena klassikkona, ja onhan se varmasti vaikuttanut eräänkin Dan Brownin erääseen bestselleriin. Elämää suurempana täytynee pitää myös sitä, että kirjaa varten tehdyn taustatyön on pakko olla valtava. Mistä taas tulee mieleen Tuula Saarikosken antaumuksellinen suomennos, joka saattaa hyvinkin olla paras lukemani. Kun ei tajua itsekään läheskään kaikkia sanoja, joita kirjassa viljellään, niin suomentajan työ on varmasti ollut yhtä suuri kuin kirjan kolmen päähenkilön suunnitelma paljastaa se kaikista suurin Salaliitto ja Suuri Salaisuus vuosisatojen takaa.



Romaanin valtiksi on myös laskettava sen ajattomuus. Vaikka siinä hieman tietokoneillakin touhutaan, välttyy Eco herkuttelemasta helposti vanhenevalla sanastolla.



Muuten homma onkin sitten palapelin palojen luettelointia, historiallisia tai fiktiivisiä kertomuksia, päähenkilöiden omia sattumuksia, karttoja, koodiavaimia, numerologiaa, suomentamattomia sitaatteja eri kielillä ja vaikka mitä, höystettynä rutikuivalla insinöörihuumorilla. Kantava teema on "kaikki liittyy kaikkeen", tähdäten eräänlaiseen loppukliimaksiin, jossa todellisuuskin on venuva käsite.



Noin 400 ensimmäistä sivua on silkkaa petaamista ja alustusta: onneksi jo ensimmäiset luvut kertovat, mitä ja millaista tekstiä on odotettavissa, joten jos ei tunnu hyvältä, niin kannattaa jättää kesken jo alkumetreillä.



Kukaan ei varmasti kirjoita samanlaisia, polveilevia ja hankalia ylihilseen-litanioita kuin Eco. Tyyli on ainutlaatuisuudessaan omalla tavalla ansiokas, mutta tiedän tasan tarkkaan, mikä omalla kohdallani oli jatkuvana ongelmana Foucaultin heilurin lukemisen suhteen: kyvyttömyys hahmottaa tekstin perusteella. Eli jos lukija on enemmän visuaalinen hahmottaja, niin etenkin keskivaiheilla kirja on todellista suohiihtoa, vielä enemmässä määrin kuin Taru sormusten herrasta maisemakuvauksineen. Rakennuksen, temppelien, holvien, heilurien sun muiden olemus ei kerta kaikkiaan piirtynyt päähän, mikä esti jopa loppuratkaisusta "nauttimisen"!



Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi jotakuinkin elitistinen maku. Tätä tukee vielä se, kun hieman "tyhmempiä" sivuhenkilöitä mollataan melko surutta kaikentietävien päähenkilöiden taholta. En ihmettele yhtään, mikäli tavallinen lukija tarttuu mieluummin siihen Da Vinci-koodiin. Tuntuu kummalliselta, että Eco olettaa lukijansa olevan vähintäin salatieteitä tutkinut, kymmentä kieltä osaava historian tohtori. Kaipasin loppuun edes jonkinlaista selventävää sanastoa – tekeekö se minusta tyhmän, vai enkö vain kuulu kohderyhmään?



"Ruusun nimeen" ja muihin Ecoihin en tule koskaan tarttumaan tästä kokemuksesta oppineena. 700 sivua, jessus sentään. Olisi edes tiivistänyt.

Neil Gaimanin uusin(?) Anansi Boys tarttui mukaan suomalaisesta, vaikuttaa kivalta, kuten Gaimanin tekeleet yleensäkin. Sen jälkeen olisi tarkoitus vihdoin saada vauhtiin joskus teinivuosina kesken jäänyt Dan Simmonsin scifi-spektaakkeli Hyperion ja jatkot.

Taannoin näin bussissa mainosplakaatteja, joissa mainostettiin ihanan kiinteää raejuustoa ja annettiin ymmärtää, että ihmisen suurin ongelma arkielämässä on se, kun raejuusto tipahtelee syliin.

Jos näin on, kannattaa lukea nyky-Venäjän ongelmista Anna Politkovskajan kirjasta Putinin Venäjä. Näyttäisi siltä, että itänaapurimme on vähän niinkuin rosvojen ja entisten KGB:n epäihmisten hallussa. Armeija ja oikeusjärjestelmä ovat enemmän rappiotilassa kuin koskaan, ja "terrorismin vastaisella sodalla" perustellaan käynnissä oleva järjstelmällinen tsetseenien vaino ja kansanmurha. Ihmisten näköisien shakaalien keskellä on muutama oikeamielinen ihminen, mutta he ja heidän perheensä tuppaavat saamaan kuulan kalloon, kun astuvat oligarkkien ja mafiosojen varpaille. Politkovskaja itse on yritetty myrkyttää lentokoneessa.



Kirja oli hieman yllättäen kuivan toteava, esim. tsetseeninaisen raiskanneen hullun ryssämajurin oikeudenkäyntiin ja sen pöytäkirjoihin uhrataan yllättävän monta sivua. Homma pysyy kuitenkin mielenkiintoisena, ja lukija huomaa varmasti moneen otteeseen puistelevansa päätään lukiessaan ja manailevansa notta eihelvetti, eihelvetti. Paha ei saa palkkaansa, ja totuutta saa etsiä vuosikaupalla. Maan ydinasearsenaaliakin sivutaan, ja arvannette miten.



Mielestäni tätä kirjaa ei kannata missään nimessä sivuuttaa. Me asumme tässä eläintarhan vieressä, ja mikäli homma siellä jatkuu tätä menoa, alkaa varmasti Suomessakin olla suurempaa murehdittavaa kuin ropiseva raejuusto. Kannattaa ruveta opettelemaan kyrillistä kirjaimistoa jo nyt...