Mitä elitistit lukevat?

Michel Tournierin Meteorit (1975) – not exactly Paasilinna. Tuskin on mieleen myöskään tiiviyden ja lakonisuuden nimeen vannovan juhaseppälä-koulukunnan jäsenille. Sanoisin, että teksti on ranskalaisen jaarittelevaa, puolifilosofista pohdiskelua. Jotenkin tulee mieleen, että Sartre olisi kertonut tämän sukutarinan lyhyemmin – ja paremminkin.



Mistä sitten on kyse? Vaihtuvista kertojahahmoista, erilaisuudesta, asioiden perimmäisestä dualismista, kaksosuudesta, homoudesta, normaaliudesta. Tapahtumat ulottuvat 1900-luvun alusta vuoteen 1961 saakka, jolloin tapahtuu Euroopassa The Kahtiajako, eli Berliinin muurin rakentaminen.



Mm. jätteiden estetiikkaan painottuva, ällöttämäänkin onnistuva alkupuolisko on kerrassaan erinomaista mietintää, mutta loppusuoralla Tournierin rönsyilevä saaga hylkää kantavat henkilönsä ja taantuu matkakertomukseksi, mihin petyin kovasti.



Ei tämän kertalukeminen toki harmita, ja suomennettu teksti on silmiinpistävän rikasta, mietittyä. Onneksi Tournier ei hämmennä lukijaansa jättämällä ilmoittamatta, kuka on tällä hetkellä kertojana. Kertojan arvaileminen on mielestäni turhaa lukuenergian hukkaamista. Siinä mielessä "Meteorit" on miellyttävä maailman normien kyseenalaistus. Suosittelen varauksin.

Jyrki Hämäläinen : Tähtien tuska ja kimallus : tie, totuus ja elämöinti 1959-1993



Hämäläisen kirjoittama kirja jossa raotetaan verhoa ja päästään lukemaan varsin mielenkiintoisia juttuja liittyen erilaisiin julkkiksiin ja aikakauden ilmiöihin. Vaikka Hämäläinen on parempi tarinankertojana kuin varsinaisena kirjailijana (mm. toistaa välillä itseään ja levittelee huvittavasti englanninkielisiä sanoja korostamaan juttujaan kuin joku nykyajan pissis), niin silti hänen tekstistään huokuu myös jotain varsin sympaattista paloa ja kirjan lukeekin varsin huomaamatta ja nopeasti. Kirjassa käydään läpi myös niitä ongelmia mitä liittyy tähtikulttiin ja suosioon ihmisten keskuudessa (kuinka ailahtelevaista se voikaan olla).

Huvittavinta antia ovat Suomeen tuotujen tähtien kokemat "elämykset" (mm. tuo Peyton Placen Ryan O'Neilin vierailu) ja erilaiset aikojen kuluessa kerätyt anekdootit.



Suositeltavaa luettavaa.

Matti Klingen uusin päiväkirja Onko omaisuus varkautta? on tutun kiehtovaa maailmansyleilyä. Tällä kertaa sankarimme mm. toivoo taxikuskilta klassista musiikkia ja tekee exkursion Volgalle. Kirjoitusvirheitä, jotka eivät tietenkään liene Klingen itsensä syytä, on normaalia enemmän, mikä voi johtua kustantajan vaihtumisesta. Siihen Klinge ottaa uutukaisessaan kantaa hillityssä määrin.



Parhaimmillaan teosta on hankala päästää käsistään, kun taas vanhatestamentillisimmillaan Klinge luettelee, mitä eri ammattikunnat tienasivat ennenvanhaan.



Kyllä vähän väliä toki huomaa nyökyttelevänsä, etenkin kohdissa, joissa kyseenalaistetaan mm. käsitteet "Kansa", "Länsi" ja "Me". Obamaan Klinge on ottanut skeptisen kannan, samoin hän kritisoi venäläistä mustavalkoista "historia = sotahistoria" ‑ajattelua. Toinen ‑peräti pasifismiin vivahtava- pointti on Klingen huomio sille, miten maat jäävät aina yksin sotatilan tullen, oli sotilasliittoja tai ei.



Huumorista:

"[Paikoilleen jämähtänyt journalistinen kulttuuri] tuntuu edelleen tarpovan 70-lukulaisissa tunnelmissa ja toisaalta turkkalaisessa teatterikulttuurissa ja mauttomassa ja yksinomaan ilkeässä "huumorissa". Joka ei ole oikeaa, perusolemukseltaan positiivista, huumoria". Näin siis mies, jonka lempivaltioitten huumorikulttuurit perustuvat Euroopassa eniten pissakakkaan.



Klinge mainitsee myös Asterix-sarjakuvan pari kertaa, mutta hämärän peittoon jää, suhtautuuko hän ko. historian vääristelyyn suvaiten vai tuomiten. Kysykää, jos kohtaatte Klingen joskus.



Klingeimmillään Klinge on lauseessa "Mehän muistamme Suomessa virolaissyntyiset kenraalikuvernöörimme, Barclay de Tollyn, Steinheilin ja Bergin, ehkä Adlerbergkin kuuluu siihen ryhmään".



Venäjän-matkallaan Klinge on myös kohdannut silkan ihmeen. Sivulla 85 hän kertoo maistaneensa venäläistä Sibirskaja Korona ‑olutta, joka oli "oikein hyvää". Vain Klingelle voi tapahtua tällaisia yliluonnollisia ilmiöitä kuin esim. hyvä venäläinen olut.



Tuttua ja turvallista, mutta mielestäni kuitenkin keskimääräistä koukuttavampaa Klingeä. Voi johtua siitäkin, että tämä oli ensimmäinen tuoreeltaan lukemani Klinge. Rusetit kaapeista, ja Kling'n Roll!

Peter Hook: The Hacienda – How Not to Run a Club *****



Hacienda-klubi oli Manchesterin 80-luvun kuumimpia yökerhoja, hekumallisimpina vuosinaan jopa maailmanlaajuisesti tunnettu. Hook(y), New Orderin/Joy Divisionin basisti sekä Haciendan osaomistaja, kertoo klubin täydellisesti perseelleen hoidetusta taloudenpidosta ja huonosta manageroinnista. Selkäpiitä karmii, kun kymppitonneja heitellään jatkuvasti menemään kuin karkkia.



Klubin perustaminen/sisustaminen maksoi v. 1981 344 000 £ – nykyrahassa jotain kolme miljoonaa (oijoi). Rahat siihen saatiin osittain paikalliselta panimolta, mutta diiliin kuului, ettei panimolta ostettuja bissejä saatu klubille yhtään halvemmalla ennen kuin lainarahat oli maksettu takas. Toisin sanoen, kaljamyynnistä ei tullut Haciendan koko uran aikana lainkaan voittoa. New Orderin jäsenet sitoutuivat henkilökohtaisesti vastaamaan yhtiön veloista. "We didn't care about money, it was boring."



Kaikki bändin saamat rojalti- tahi keikkatulot menivät klubin pyörittämiseen – joka tuotti tappiota suunnilleen parikyt tonnia per kuukausi. Verottajalta napsahti yhdessä vaiheessa 800 000 £ sakkoja, kun verokarhu sai sähläyksen kautta käsiinsä klubin laillisen ja laittoman kirjanpidon. Ennen 80-luvun lopun acid house ‑buumia klubilla ei välttämättä käynyt juuri kukaan, monia iltoja pyöritettiin tyhjille saleille. Lopuksi jengiväkivallasta ja huumekaupausta syntynyt huono maine tuhosi kaiken sen arvovallan, minkä klubi oli ehtinyt hankkia (jonain kuukausina tehtiin jopa voittoakin, ehkä).



Mukana myös Hookyn intensiivinen Ibiza-raportti v. 1989. Kirjaa lukiessa ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa näiden tollojen bisnesmuuveille. En viitsisi spoilailla tässä kaikkia surkuhupaisia käänteitä. Kirjan rakenne etenee vuosilukujärjestyksessä: ei mitenkään kaunokirjallisesti omaperäisin veto, mutta jo kaikkien Hacienda-vuosien legendaaristen tarinoiden sullominen yhteen opukseen on merkkiteko sinänsä.

John Franklin Bardin:

Devil Take The Blue-Tail Fly

Eka lukemani Bardin, eikä varmastikaan vika. En ihan täysin digannut miehen kirjoitustyylistä, mutta se johtuu tod. näk. siitä että viime aikoina on tullut luettua niin paljon sitä kovaksikeitettyä koulukuntaa, minimalistista ja iskevää nakutusproosaa. Bardinin teksti on maalailevaa ja rimpsuilevaa, soljuu eteenpäin. Helvetin hieno kirja, ja ehkä yksi parhaista mieleltään järkkyneen ihmisen pään sisään menevistä teoksista. Loppupuolella oli myös yksi niin puistattava ja puun takaa tullut kohta, että yöllä kello kahdentoista jälkeen oli pakko lopettaa lukeminen. En halunnut nähdä painajaisia. Näin voimakasta efektiä olen saanut romaaneista ehkä kerran tai kaksi aikaisemmin.

Willeford:

The Shark-infested Custard



Helvetin kova aloitus, siis ensimmäinen osa. Mutta sitten tapahtuu jotain. Liikaa, aivan liikaa sanoja. Sivumäärä menee yli 300:n missä on vähintään neljäsosa liikaa. Ikäänkuin Hoke Moseley ‑menestyksen jälkeen olisi laitettu ulos mitä tahansa, kunhan saadaan kupattua lisää kahisevaa. Viimeistelemättömyys siis vaivaa – tai siltä ainakin vaikuttaa. Johtuneeko siitä että alunperin The Shark-Infested Custard oli kirjoitettu jo 70-luvulla, ja hyllytetty aikanaan liian moraalittomana. 90-luvun alussa ei Willeford tainnut enää olla vedossa, tai ehkä hän ei ollut kiinnostunut vanhaan tekstiin palaamisesta? En tiedä, mutta näin voisin kuvitella. Tuloksena hirveän epätasainen ja pahimmillaan jopa pitkävetinen romaani. Englannin kielen adjektiivi sloppy tulee mieleen.



The Shark-Infested Custard on eräänlainen sisarteos loistavalle High Priest of Californialle. Samankaltaista settiä: narsismia, pintaliitoa, hedonismia, pillun metsästystä. Romaanin idea – mistään juonesta ei voida puhua – on tässä: neljä menestyvää äijää Miamissa, tai Dadessa oikeastaan, deittailee naisia. Siinä about kaikki. Teos lähtee käyntiin hyvin perinteisestä äijähuvista: lyödään vetoa naisen iskemisestä.



Miesmiesten äijäilystä saadaan sitten aikaiseksi varsin vinksahtanutta tunnelmaa ja ajankuvaa, huumoria, sikailua ja yleistä outoutta Willefordin stailiin. Harmi vaan että teos ei kokonaisuutena oikein innosta. Teoksen alku toimii kuin unelma, mutta sen jälkeen intensiteetti laskee. Keskivälillä kokonaisuus ei pysy ollenkaan hanskassa ja teksti on jaarittelevaa, jopa tylsää. Varsin outoa kun kyse on Willefordista. Viimeinen luku onneksi pelastaa jonkin verran.



Helvetin hyvän leffan tästä kyllä saisi, esim. Coenin veljesten tekemänä.

Red Right Hand ( 30.12.2009 14:54)

90-luvun alussa ei Willeford tainnut enää olla vedossa, tai ehkä hän ei ollut kiinnostunut vanhaan tekstiin palaamisesta?

Ei varmaankaan ollut kun menehtyi vuonna 1988. Eli postuumisti julkaistu kirja, mikä selittänee heikkoudet.

C.W. Leadbeater ( 30.12.2009 17:53)

Red Right Hand ( 30.12.2009 14:54)

90-luvun alussa ei Willeford tainnut enää olla vedossa, tai ehkä hän ei ollut kiinnostunut vanhaan tekstiin palaamisesta?

Ei varmaankaan ollut kun menehtyi vuonna 1988. Eli postuumisti julkaistu kirja, mikä selittänee heikkoudet.

Ah, näinhän se on. Muistelin että mies kuoli vasta 90-luvun puolivälissä.

Onko kukana lukenut Antti Hyryn Uunia? Kuvaus kirjasta ei vaikuta kovin mielenkiintoiselta ja toivonkin olevani väärässä...

Dotcom ( 9.1.2010 02:42)

Onko kukana lukenut Antti Hyryn Uunia? Kuvaus kirjasta ei vaikuta kovin mielenkiintoiselta ja toivonkin olevani väärässä...

En ole vielä ehtinyt, mutta onhan Hyry kovimpia suomalaisia prosaisteja ja varsinainen kulttikirjailija. Tuskinpa Uunista kuitenkaan kannattaa aloittaa jos ei ole ennen Hyryä lukenut. Luultavasti Uuniin pätee se mitä Saarikoski sanoi Hyryn esikoisromaanista: "Kirjan jaksaa lukea kunnioituksesta sitä ihmistä kohtaan joka on jaksanut sen kirjoittaa."

Mistä kannattaisi hyryily aloittaa? Lukioaikoina oppilaat pakotettiin lukemaan Hyryn novelleja, joita vastaavat musiikkipuolella Czernyn etydit. Eli kamaa, joka ei sovellu sille ikäryhmälle, jolle sitä tuputetaan, ja joka täten on omiaan synnyttämään elinikäisen antipatian. Tai no, semmoinen novelli jäi kyllä mieleen, jossa kaksi äijää ihan ilman syytä alkaa tapella verisesti. Eikös se ollut Hyryn teksti?

Nyt Hyrylle toinen tilaisuus, 15 vuoden jälkeen. Novellit aina kyllä mainitaan, kun Hyryä hehkutetaan. Vaan Matti ja muut, vinkatkaapa.

QCine ( 9.1.2010 17:49)

Tai no, semmoinen novelli jäi kyllä mieleen, jossa kaksi äijää ihan ilman syytä alkaa tapella verisesti. Eikös se ollut Hyryn teksti?

Hyrystä tiiä mittään mut toi kuulostaa kyllä aika paljon Alpo Ruuthin Viha- novellilta.

QCine ( 9.1.2010 17:49)

Mistä kannattaisi hyryily aloittaa?

Junamatkan kuvaus (1962) on klassikkokamaa. "Mitenkähän saisi ajan yhtäkkiä kulumaan."

sorsimus ( 9.1.2010 18:24)

Hyrystä tiiä mittään mut toi kuulostaa kyllä aika paljon Alpo Ruuthin Viha- novellilta.

No niinpä taisikin olla Ruuth. Sekin vähä, mitä Hyrystä luuli muistaneensa...



Pannaan tähän jatkeeksi vielä ihan asiaakin, eli Simon Richin Kusiaistarha oli ihan kiva välipala. Tätä ilmeisesti löytyy tällä hetkellä Prismojen alelaareista. Tottahan toki aina ensi alkuun epäilyttää, kun suureen ääneen mainostetaan, että "Woody Allenin, Monty Pythonin ja Steve Martinin hengessä".



No, ei onneksi hätää. Suurin osa näistä lyhyistä teksteistä onnistuu olemaan hauskoja, kantaaottaviakin. Ja kun ajatellaan, että Simon Rich on syntynyt 1984, on kundilla vielä pirunmoinen komediakirjoittajan ura edessä. Heikoimmillaan tekstit ovat suoria yhden idean tv-sketsi ‑kässäreitä: teksti- ja kirjamuotoisuus vaatii kuitenkin mielestäni tämänkaltaisilta teksteiltä tason, jota ei voi televisiossa tai leffoissa toteuttaa. Isoin plussa on se, että tekstit malttavat olla tarpeeksi lyhyitä ja ytimekkäitä ideoihinsa nähden. Vaikka sivuja on vain 120, löytyy kosolti hersyvää substanssia.



Kannattaa napata tämä kirja mukaan, jos vastaan tulee. Lukemisen jälkeen Unicef ei ole enää sama.

Jokin aika sitten tuli tahkottua läpi Shane Stevensin

By Reason of Insanity, sarjamurhaajagenren ns. rimanasettaja. Ja olihan se suhteellisen kova, viiltävä ja kattava kuvaus mielisairaalasta karanneen psykopaatin, Thomas Bishopin murhista ja takaa-ajosta. Vähän liiankin kattava. Useat sivujuonet olivat turhia, vaikka ymmärränkin kirjailijan halun avata keissiä laajemmasta näkövinkkelistä: median, uhrien omaisten, poliittisten pyrkyreiden jne. näkökulmasta.



Jotkut sivujuonteet toimivat, jotkut toimivat vähän huonommin. Kaikki on kuitenkin kirjoitettu hiton vetävästi. Sujuvaa proosaa ahmii kuin jotain Vanity Fairia, ja teosta on todella vaikea laskea alas. Aika usein kirjaa huomasi lukeneensa vielä 10-15 sivua lisää, vaikka oli just hetkeä aikaisemmin ollut jo lopettamassa.



Paras osa oli teoksen ensimmäiset n. 100 sivua jossa käsitellään psykopaatin vanhempia sekä hänen epäonnen tähtien elettyä lapsuutta. Eipä näitä murhaajia itsestään kukkaan puhkea.