Mitä elitistit lukevat?

Humphrey Bogart ( 22.1.2009 11:44)

Ai niin, mitä ylläolevaan sarjiskeskusteluun tulee niin sarjakuvanahan Spirit on ihan paska!

Ja vitut on! Eisnerin omaperäinen pehmeähkö piirrostyyli ei ehkä supersankarikehyksiin täysin istu, mutta tarinankerronta on liki yhtä hävyttömän hienoa kuin herran graafisissa novelleissa. Tosin enpä ole kuin suomennetut albumit lukenut, alkuperäiskielisiin albumeihin perehtyminen vaatisi melko roimaa rahallista panostusta (The Spirit archives ‑kokoelman ois jees).



Sain jo vähän aikaa sitten Volter Kilven Alastalon salissa ‑opuksen luettua. Kannatti lukea, pitkästä aikaa oli todella mielekästä lukea jotain todella hitaasti kehittyvää, rauhallisesti eteenpäin menevää teosta. Koska kuitenkin välillä innostuin sprinttaamaan tekstiä ihan liian nopeasti läpi enkä jaksanut maiskutella 1890-luvun saaristolaiselämää tarpeeksi rauhallisesti, uusi lukukerta tulee taatusti joskus vielä otettua. Kuusi tuntia parkin rakennussuunnitelmia ja pukstaavien rustaamista (ja se joka paikassa mainittava sata sivua piipun valintaa) Alastalon pitäjässä on kyllä oikein mukavaa ajanvietettä.



Suomalaisessa olisi muuten kirjan yhtä lukua erillisenä kirjana myynnissä, tais olla vitosen verran Albatrossin tarina hienona näköispainoksena .

netzach ( 21.1.2009 22:46)

Itse vieroksuin niin paljon Watchmenin piirrostyyliä nuorempana (eli sitä päin vittua piirrettyä jenkkityyliä ja paskoja värejä) että jäi kirjastoon. Ehkä pitäisi antaa uusi mahdollisuus.

Watchmen-urakkaa aloittaessa oli mullakin tosi negatiiviset mielikuvat noista räikeistä spandexsankari-kuvituksista, mutta kun siitä pääsi yli niin taivas aukeni: tarinana älyttömän hieno! Lopussa ihan hyrisytti kun piti lopettaa lukeminen, tuli vieroitusoireita Watchmen-maailmasta irrottautumisesta.



300 on kyllä sarjakuvana semmosta Millerin egorunkkausta et huh, kivoja aukeaman kokoisia stillejä ilman mitään ylenpalttista juonta.

k-mikko ( 21.1.2009 17:21)

Eli Miller voi lopettaa leffojen kanssa perseilyn, koska Spirit otettiin surkeasti vastaan?

Koska The Spirit otettiin surkeasti vastaan (ja "surkea" on tässä tapauksessa aika laimea ilmaisu), harva studio todennäköisesti rahoittaa enää Millerin perseilyä. Ainakaan yksinään.

Disco Studd ( 23.1.2009 09:35)

k-mikko ( 21.1.2009 17:21)

Eli Miller voi lopettaa leffojen kanssa perseilyn, koska Spirit otettiin surkeasti vastaan?

Koska The Spirit otettiin surkeasti vastaan (ja "surkea" on tässä tapauksessa aika laimea ilmaisu), harva studio todennäköisesti rahoittaa enää Millerin perseilyä. Ainakaan yksinään.

Ethän sinä niin sanonut, että joutuu lopettamaan, vaan, että "voisi", minkä ainakin minä tulkitsen yhdessä "perseilyn" kanssa niin, että toivoisit. Täydennettynä KCrimson kommenteilla 300:n ja Sin Cityn "millerittömyydestä" ainoa syy toiveeseesi on Spirit. Mitä mieltä olit elokuvasta?

Onnetonta saivartelua.

En nyt jaksa tässä synttärikrapulassa lähteä pelleilemään tämän asian kanssa sen kummemmin. Palaan asiaan jos jaksan.

Disco Studd ( 25.1.2009 21:27)

Onnetonta saivartelua.

Mielenkiintoinen vastine mieheltä joka muiden kirjoittamissa viesteissä kyllä tarttuu jokaiseen virheeseen päästäkseen viisastelemaan.

Siis mähän en alennu keskustelemaan tuolla tasolla ollenkaan. Pitäkää Millerinne.

Salvador Dali: Neron päiväkirja – alkupuoli rullaa paikoin hillittömänkin hyvin ja myönteisellä lukijalla voi olla oikein hauskaa. Jossain vaiheessa yltiöpäinen egosentrisyys alkaa saada toiston sävyjä (annettakoon anteeksi koska tämähän on päiväkirja), mutta niitä helmioivalluksia, sanaleikkejä ja humoristisia timantteja esiintyy läpi kirjan. Tuohon "ilakoivaan ylimielisyyteenkin" liittyen on kuvaavaa, että heti päiväkirjan ensimmäisillä sivuilla Dali ottaa esille Nietzschen nimen ilmoittaessaan, että Zarathustrassa ei lopulta mitään kovin ihmeellistä tai ainakaan "pohjatonta" ollut. Nietzsche kuitenkin kummittelee läpi päiväkirjan, läpi vuosikymmenten, ilman että Dalikaan olisi päässyt eroon tuon miehen erikoislaatuisuudesta. Dali myös kirjoittaa samalla aforistis-eloisalla tyylillä kuin Nietzsche, ja kumpikin ymmärsi yhteyden toimivan ruoansulatuksen, tukevan ravinnon ja henkisen hyvinvoinnin välillä (Dalin viesti myös "nälkätaiteilijoille"). Jotkut visiot käyvät hyvin subjektiivisilla alueilla (kakka-aiheiset jutut), toiset menettävät hupaisuutensa siinä vaiheessa kun niiden kehittelyä jatketaan sivukaupalla (Dalin "elokuvaideat"), mutta kaikesta käy ilmi kuinka erinomaisen näkökulman maailman havainnoimiseen tämä espanjalainen oli omaksunut.

Suomalaisen lempikirjailijani

Juha Seppälän Finlandia-ehdokas ‑uutukainen Paholaisen haarukka jatkaa Seppälän uudempaa kirjallista linjausta, jossa todellisuuden ja ajan tasot sekoitetaan, kertojana on kuka sattuu, eikä lopussa ilmeisesti enää ole niin väliäkään, kuka kertoo, milloin ja missä. Tällä kertaa yksi hahmoista tekee elokuvaa, mikä mahdollistaa elokuvien tapahtumien limittymisen kirjan todellisiin sattumuksiin.



Ei tämä ihan niin vaikeaselkoinen ole kuin mitä olin varoituksia kuullut. Taustapoppi ja telkkari vaan pois päältä ja keskittymiskyky kymppiin, niin kyllä tästä jonkinlaisen kokonaisuuden saa. Silti henkilöiden inter-realistinen vyyhti onnistuu etäännyttämään. En voi enkä halua lukijana vaatia sitä, että Seppälän pitäisi kirjoittaa "kansantajuisemmin", saatikka palata alkuaikojensa timantinkovaan, tiiviseen, lineaariseen "äijätekstiin". Onhan "Paholaisen haarukka" paras näistä uudemmista Seppälöistä, olkoonkin, ettei se muotoseikoista välitä. Lukijan ei kannata tälläkään kertaa odottaa mitään "palkitsemista". Ottaa mitä saa.



Kirjan suurin ansio on mielestäni se, miten Seppälä onnistuu henkilöhahmojensa kautta pureutumaan tähän 2000-luvun alun taloususkontoa palvovaan kaaokseen. Seppälä on tiukasti ajassa kiinni, ja tämä kirja kannattaa lukea nimenomaan nyt, sillä aika saattaa ajaa yllättävänkin nopsaan monen aihepiirin ohi. Parhaimmillaan Seppälä pohtii nettiä, sen sisältöä, anonymiteettiä, keskustelufoorumeita, blogeja. Pohtimisen arvoista tietenkin on sekin, missä määrin selkeitä kannanottoja kannattaa upottaa kaunokirjalliseen teokseen.



Jokin näistä uudemmista Seppälistä kuitenkin puuttuu, joka tekisi teoksista erinomaisia "oikein hyvän" asemesta, ja toisi ehkä myös sen Finlandia-palkinnon. Ehkä kaipaan sittenkin hieman enemmän jotain "juonellista" elementtiä: tällaisenaan kirjojen tapahtumat kelluvat jotenkin tyhjän päällä. Juoni meinaa olla olemassa, muttei välttämättä. Turhautuminen uhkaa monellakin sivulla, mutta onneksi pelastavana enkelinä on aina se seppälämäinen selkeys, oikeanlainen helppous.

Sakari Luoman Poket – Miehiä ovella 1955-2008 on sosiologinen kulttuuriteko. Se tekee todella ansioituneen ja tärkeän tripin suomalaiseen väkivallan alamaailmaan, juuri niihin maastohousuisiin puoli-ihmisiin, joiden kuulet joskus juttelevan metrovaunuissa keskenään, kommunikaatiovälineenään pelkkä häiriintynyt, vitunsekainen pahoinpitelyhorina. Olen oikeastaan hiukan kummastunut, miksi tämän kirjan joissakin arvioissa lähtökohtana on se portsarin kusipäisyys: koin, että lähes kaikissa kirjassa mainituissa tapauksissa poken oli tehtävä se, mikä hänen oli tehtävä. Ja kyllä täytyy tunnustaa, että lukiessa välillä sisäinen bronson heräsi, kun paha sai edes joskus palkkansa – vaikka sitten oman käden oikeuden kautta...



Ovathan haastatellutkin rujonpuoleista vapaaottelijasakkia, mutta jotenkin Luoma onnistuu loistavasti kaivamaan pokeista esiin ne inhimilliset puolet. Lukija tajuaa (toivottavasti) sen, miten hiton turvattua elämää hän viettääkään, ja ehkä myös ymmärtää, että yhteiskunta on sysännyt, tai onnistunut sysäämään, luolamiehet hiukan sivummalle maailman westendeistä. Kolmesataa sivua tulee luettua addiktiivisella innolla, ja vaikka sitä koko ajan odottaa, että kohta nämä anekdootit alkavat toistaa itseään, niin ei tasan tapahdu. Niin hulvattomalla tavalla erilaisia ovat haastateltavat: eri ikäisiä, luonteisia, erilaisilla alueilla duunissa, nainenkin mukana. Parasta on heidän taipumuksensa rehelliseen itsetutkiskeluun, pohdinnat siitä, mikä siinä adrenaliinissa, testosteronissa, kamppailulajeissa ja väkivallassa kiehtoo.



Poket on mielestäni tärkeimpiä 2000-luvun suomalaisia raportteja siitä, missä mennään tässä maailmankolkassa. Maailma ei aina ole niin yksinkertainen kuin mitä saattaisi luulla. Tämän kirjan pitäisi olla koulussa pakollista luettavaa viimeistään lukiossa.

Aasiassa karaistuneen diplomaatin

Pasi Rutasen Iso Lohikäärme – Kiina-raportti ‑kirjaa on löytynyt Anttiloista parilla-kolmella eurolla.



"Kiina, kuten koko Kaukoitä, on avautunut länsimaalaiselle tarkkailijalle alati väriään ja muotoaan vaihtavana kaleidoskooppina. Kiina on ollut usein sitä mitä näkijä on halunnut nähdä; sen tarkastelija on paljastanut enemmän itsestään ja omasta arvomaailmastaan kuin Keskustan valtakunnasta", Pasi Rutanen sanoo.



Rutasen teksti kasvattaa mielenkiintoaan kirjan loppua kohden, kun hän pääsee raportoimaan henkilökohtaisista tapaamisista kiinalaisten mahtimiesten kanssa. Suurin osa kirjasta on häkellyttävän neutraalia ja optimistista talous-, yhteistyö- ja verkottumisnäkymien kartoittamista, nokiaa ja upmkymmeneä. Rutanen esittää, että Suomella olisi sittenkin erityisasema Kiinan kauppakumppanina: yllättävän moni hänen tapaamansa kiinalainen tietää Suomesta vaikka mitä. Mutta menisikö tuo sittenkin diplomaattiuden tai peräti kiinalaisen hyötyajattelun piikkiin?



Rohkeasti kyseenalaistetaan myös Tiibet, jonka media ja Richard Gere ovat mystifioineet epärealistiseksi mikä-mikä ‑maaksi, sekä Kiinan ihmisoikeusloukkaukset, joissa Rutasen mukaan on kyse vain "ääritapauksista". Hän kirjoittaa rautaisen asiantuntevasti kaupan ja talouden näkökulmista niin, että lukija todella tuntee itsensä pieneksi, eikä oikeastaan uskalla ottaa enää omaa kantaa, koska siihen ei yksinkertaisesti ole varaa. Silti vastausta ei saada kysymykseen "Mitä sitten, kun kaikilla kiinalaisilla on auto ja jääkaappi?"



Lisäksi uskon, että Rutasen raportista puuttuu se arkikuvaus. Nyt vastaan tulee vain yrittäjähenkistä, ulkomailla opiskellutta porukkaa. Tottahan toki, kun diplomaatti menee paikasta toiseen, ihmiset nuolevat tätä joka tilanteessa ja paikassa. Vaan millaisiksi he muuttuvat huomatessaan, ettei toisesta olekaan itselle hyötyä? Sami Sillanpään oiva kirja Kiina-ilmiöitä on täynnä huutavia, meuhkaavia ja korruptoituneita kiinalaisia, ollen uskottavampi Kiina-kirja kuin Rutasen osatotuus. Sitä paitsi, ajatus yli miljardista wannabe-liikemiehestä koostuvasta kansasta on yksinkertaisesti pelottava.



Asiallinen, uskottava, ehdottoman mielenkiintoinen raportti muistuttaa meitä siitä, että elämme planeetalla, jota hallitsee raha, eikä mikään muu. Jos tämä totuus on omiaan viemään yöunet, niin en suosittele silloin tätä kirjaa. Valitettavasti kirja on omiaan tukemaan stereotypiaa kiinalaisista paskiaisina, joille raha on kaikki. Missä piileskelevät taiteilijat, toisinajattelijat, munkit? Vankiloissako?

Humphrey Bogart ( 22.1.2009 13:44)

Ai niin, mitä ylläolevaan sarjiskeskusteluun tulee niin sarjakuvanahan Spirit on ihan paska!

Ilahduin tästä. Aina yhtä jämeriä ja perusteltuja mielipiteitä siltä suunnalta, aina yhtä pihalla . Mutta kiitos Q-Cinelle vihjeistä, noi meni lukulistalle.

Lomareisulla tuli pitkästä aikaa luettua muutakin kuin Tex Willeriä. Matkalla tuli käytyä läpi seuraavat opukset:

Joe R. Lansdale: Yöjuoksijat



Ihan OK, mutta ei saanut enää aikaan sellaista tunnelatausta, mitä olisi voinut odottaa tiettyjen ylistyslausuntojen perusteella. Pasifisti kehittää uhkaavassa tilanteessa itselleen munat ja saa elämänsä kicksit piestynä. Yli-ihmiset kirjassa ovat varmasti toimineet jonkinlaisina esikuvina koulusurmaajille.



James Dickey: Syvä Joki



Elokuvan katsomisesta on sen verran aikaa, ettei muistiin ollut jäänyt kuin legendaarinen "röhki kuin sika" ‑panokohtaus. Kirja alkoi tosi hitaasti ja jos en olisi istunut lentokoneessa se ainoana seuranani olisin todennäköisestijättänyt sen kesken. Pikkuhiljaa jännitys kuitenkin tiivistyi ja lopputuloksena kirjasta jäi ihan hyvät vibat. Täytynee suunnata seuraava kesälomareissu Lappiin ja mennä provosoimaan humaltuneita saamelaisia.



Adam Hardy: Verinen Meri (Fregatti-sarja):



Positiivisesti yllätti tämän kioskipokkarisarjan aloitus. Sankari ei ollut yhtä suoraselkäinen ja kunnollinen kuin C.S.Foresterin Horatio Hornblower, mutta keräsi jo ensimmäisen kirjan perusteella vahvan samaistumisstatuksen. Mitenpä esim. itse suhtautuisit tilanteeseen, jossa olet juuri onnistunut huijaamaan korteilla hölmöiltä aatelisilta 50 guineaa ja seuraavaan kapakkaan siirryttyäsi sinut huumataan ja ryöstetään vaatteita myöten. Ilman luutnantin vaatteita hortoillessasi kaduilla edelleen sekavassa tilassa, pakkovärväysjukot nappaavat sinut väkipakolla mukaansa ja ennen kuin huomaatkaan oletkin eri laivalla matruusina ja kukaan ei usko juttujasi, siitä että kuulut päällystöön etkä miehistöön. Kirjoitusvirheitä lukuunottamatta ihan sujuvaa tekstiä ja nyt voikin lukea putkeen myös loput 7 pokkaria samasta sarjasta.

Xialong ( 20.2.2009 22:08)

James Dickey: Syvä Joki



Elokuvan katsomisesta on sen verran aikaa, ettei muistiin ollut jäänyt kuin legendaarinen "röhki kuin sika" ‑panokohtaus. Kirja alkoi tosi hitaasti ja jos en olisi istunut lentokoneessa se ainoana seuranani olisin todennäköisestijättänyt sen kesken. Pikkuhiljaa jännitys kuitenkin tiivistyi ja lopputuloksena kirjasta jäi ihan hyvät vibat. Täytynee suunnata seuraava kesälomareissu Lappiin ja mennä provosoimaan humaltuneita saamelaisia.

Olet perspanoa vailla?

KCrimso ( 20.2.2009 23:19)

Xialong ( 20.2.2009 22:08)

James Dickey: Syvä Joki



Elokuvan katsomisesta on sen verran aikaa, ettei muistiin ollut jäänyt kuin legendaarinen "röhki kuin sika" ‑panokohtaus. Kirja alkoi tosi hitaasti ja jos en olisi istunut lentokoneessa se ainoana seuranani olisin todennäköisestijättänyt sen kesken. Pikkuhiljaa jännitys kuitenkin tiivistyi ja lopputuloksena kirjasta jäi ihan hyvät vibat. Täytynee suunnata seuraava kesälomareissu Lappiin ja mennä provosoimaan humaltuneita saamelaisia.

Olet perspanoa vailla?

En tiedostavassa mielessäni, mutta joku seksuaaliterapeutti voisi olla asiasta toista mieltä