Mitä elitistit lukevat?

Kurt Vonnegutin Mestarien aamiainen on eriskummallisen nerokas kirja. Tuli luettua se nyt alusta loppuun kolmannen kerran, välillä sitä tulee selattua pätkissä, sen verran kajahtanutta ja purevaa on meininki.



Ajaton "tarina" on helppolukuinen, mutta tarvittaessa haastava, sketsimäinen rakennelma, jossa on Vonnegutin oma kuvitus. Ilmeisesti se on myös mahdoton elokuvattava: leffaversiota, jossa on Bruce Willis ja Nick Nolte, ei kannata ainakaan meikäläisen kuullen kehua. Vonnegut on otettava vakavasti!



Periaatteessa kyse on autokauppias Dwayne Hooverin kajahtamisesta ja kohtaamisesta scifi-kirjailija Kilgore Troutin kanssa, mutta kun kyse on myös miljoonasta muusta asiasta. Vonnegut sijoittaa itsensä jumal'asemaan ja kertoo mustan satiirin keinoin maailmasta, jossa elämme. Ilmeisesti pyrkimyksenä on myös ollut kirjoittaa kirja, jonka jokainen henkilöhahmo on samanarvoinen. Vonnegutin kyynisyys on tässä 1972 kirjoitetussa klassikossa vielä siedettävällä tasolla, myöhemmissä kirjoissaan on ollut jo häiritsevässä määrin katkera pieru-menttaliteettia.



Ja mitä olisi Kurt-kirja ilman viitteitä muihin KV:n kirjoihin muutaman sivuhahmon tai sattumuksen kautta. Vonnegut on kutonut kirjojensa kanssa kiehtovan, magnoliaelokuvamaisen ihmis- ja tapahtumaverkoston, josta voisi vaikka peräti tohtoriksi väitellä.



2001 WTC-hässäkän yhteydessä Vonnegut kuulemma uhitteli vielä kirjoittavansa yhden kirjan. Todennäköisesti Timequake jää kuitenkin miehen viimeiseksi kirjaksi, mutta toisaalta hänellä olisi hyvinkin mielenkiintoista sanottavaa nykymeiningistä. Elää vielä, sitkas mies, asuntopalostakin selvisi.



Nykyisinä optiopelleilyn ja irkisanomisten aikana kannattaa muuten lukaista myös Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater...

John Alderman:Sonic Boom – Napster, MP3 and the New Pioneers of Music



Ymmärsin vaikken ole nörtti. Asiallinen esitys aiheesta, loppuu ennen iPodin tuloa. Ajattelin viedä divariin mutta jos joku elitisti nyt on tosi innostunut aiheesta niin tämän saa minulta

Juha Vuorinen: Kristianin nuoruusvuodet



Juoppohullun päiväkirjan prequel. Pääasiassa uskomattoman hauska. Välillä alatyylin jutut menee pelkäksi kirosanojen retosteluksi, mutta kirja kandee silti ehdottomasti lukea perheen vituiksi menneen Kanarian matkan kuvailun vuoksi. Faija on tajuton kusipää ja uhooja, kirjaa lukiessa hävettää helvetisti tämän pojan Kristianin puolesta. Lopussa teinirakastumisia, ‑dokausta ja ‑panemista. Seitsemän euron hintaan upea naurattajaopus, jonka perusteella Vuorisen Kirjailijaliiton jäsenyyden epääminen ei suoranaisesti hämmästytä. Äijällä on tosin sana hallussa.

Johnny Knigan kustantama, ruotsalaisen

Jerker Virdborgin Musta rapu löytyi taannoin parin euron sopuhintaan. Kiitellyn, nuoren kirjailijan tiivistunnelmainen teos sijoittuu määrittelemättömään sotatilanteeseen, jossa neljä sotilasta saa käskyn kuljettaa luistellen salaperäisiä kapseleita paikasta A paikkaan B. Solttuja vastassa on paitsi vihollinen, myös äärimmäiset olosuhteet, alituiset (säteily?)sairauden oireet ja oman puolen sotilaat!



Tässä kirjassa ansiot ovat kerronnassa. Teksti on todella sujuvaa, juhaseppälämäisen tiivistettyä. Clancyn Tomppa olisi tehnyt tästä samasta tarinasta tuhatsivuisen raamatun, josta puolet olisi mennyt ym. kapseleiden toiminnan kuvaamiseen. Dialogikin on uskottavaa, mistä osakrediitit myös suomentaja Jarkko Laineelle. Toivottomuuden, eristyneisyyden, yksinäisyyden ja ahdistavan ilmapiirin kuvauksena kirja on jopa loistava. Vastaavasti lukija saa vastauksia yhtä vähän kuin kirjan päähenkilö Erdh.



Näin ollen Musta rapu kasvaakin analyysiksi sodan perimmäisestä olemuksesta, sen monisäikeisistä syistä, jotka sekoittavat jopa liittolaisen ja vihollisen käsitteet. Juoni ja lieriöiden tarkoitus jäävät lapsipuolen asemaan, mikä ei liene yllätys.



Lukukokemus oli ankeista ankein, mutta silti antoisa, ainakin teknisessä mielessä jos ei muuten. Loppu ei ainakaan allekirjoittanutta palkinnut tarpeeksi, mutta toisaalta se ei onnistunut harmittamaan mahdottoman paljoa, koska lukeminen soljui niin hyvin. Virdborg esittelee onnistuneesti esim. Ghost Recon ‑tietokonepelien kuvaaman kliinisen sankarillisen, modernin sodankäynnin realistisen makuisen kääntöpuolen. Mainiota pahan olon tekstiä!

QCine ( 29.3.2006 16:20)

Nojopas, Clive Barkerin "Yön kansa" (Cabal) oli yllättävän helppolukuinen, sopivan mittainen kirja. Steffen King olisi samasta aiheesta vääntänyt tuhatsivuisen tursakkeen ja sivujuonen sokeasta tytöstä, joka näkee silti enemmän kuin muut.



Kolikon toinen puoli oli se, että Barkerin teksti esittäytyi ainakin allekirjoittaneelle pulp-osaston suoraviivaisena kioskikauhuna, jossa on vain toteavia lauseita peräkkäin ja yksityiskohtaista splatter-kuvausta. Lisäksi Barker sortuu kiimaisen mieskirjailijan helmasyntiin, eli naisen seksualiteetin ontuvaan kuvaamiseen. Hahmojen motiivitkin jäävät jokseenkin epäuskottaviksi.



Kuitenkin kyse on Barkerin "kultakauden" kirjasta, joka toimii viihteenä. Barker hoitaa lauseillaan ajattelun: lukija ei joudu käyttämään omaa mielikuvitustaan, kuten esim. Philip K.Dickin kirjojen kohdalla.

Sain viimein päätökseen elämäni pisimmän lukukokemuksen, viime kesänä alennuksesta ostamani Barkerin "The Great and Secret Shown". Tätä ei kyllä voi kuvata helppolukuiseksi eikä ainakaan sopivan mittaiseksi. Nää "toinen maailma/ulottuvuus" ‑jutut ei vaan mulle toimi, suurin syy miksi esim. scifiä en oikein voi lukea ollenkaan. Ehkä mun mielikuvitus ei vaan kykene hahmottamaan joidenkin Iad-jättiläisten uhkaa. Ja ärsyttää Barkerin tapa kirjoittaa jotenkin täysin tunteetonta tekstiä, kenenkään kirjan henkilön kohtalo ei liikuttanut mitenkään, paitsi että kuollut henkilö oli pois tarinasta lisäämästä sivumäärää. (paitsi toisessa ulottuvuudessa se voi tulla takaisin! Great!)



Toisaalta taas esim. Kingin Dark Tower- sarja on musta loistava, vaikka siinäkin mennään jossain toisessa ulottuvuudessa. Go figure.

Sattuipa yhteen:

Abo Rasul ‑nimimerkkisen norjalaisen Macht Und Rebel on tarkoituksella vastenmielinen kirja. Se käsittelee nykyhetkeä mielestäni samaan tapaan kuin tieteiskirjat käsittelevät tulevaisuutta, liikkuen samanlaisilla luotaantyötävillä linjoilla kuin esim. Beigbederin 24,99 e tai Tuomas Kilven Pedot. Mutta juuri kun tuudittauduin siihen, että fiktiotahan tämä ainakin toistaiseksi, panivat idealistit ranttaliksi Helsingin makasiineilla vappuna 2006, vaikka 100 metrin päässä olisi ollut parempikin kohde. Rasul esittelee kaikenlaisen aktivismin kaupallisen kääntöpuolen parhaimmillaan hyvin nasevasti, roisisti ja mielenkiintoisesti. Aktivistien kauppaamat radikalismit ja kuuluisien tuotemerkkien variaatiot ovat totaalisen typeriä ja mukarankkoja. Ja siihen on varmasti myös pyritty.



Myönnän, että välillä Rasulin maalaamasta kaaoksesta mieleen tuli "moderni kellopeliappelsiini", mutta vastaavasti ravistelevuus panee miettimään, että tätäkö kolmekymppisten kirjailijoiden maailma todella on, paperille yksien kansien väliin lätkäistyt tarantinopelleilyt, väkivalta- ja teinilolitafantasiat? Onko ikäisteni aivan pakko koko ajan tykittää sarjatulella pahaa oloa? Ottaisivat oppia Juha Seppälältä, joka tajuaa annostella kertalaakeja: on muuten paljon tehokkaampaa.



Vai onko tämä jokin Norjaan liittyvä juttu? Onko siellä ihan kaikki ok?



Kirja on yllättävän sujuvalukuinen, eikä se jätä kylmäksi, mutta toivottavasti Rasulin kirja ei nouse ajan myötä miksikään "sukupolvensa kulttikirjaksi".



Ja ehkä on ihan hyvä, että on myös isoja kustantajia, jotka jättävät suosiolla kirjallisen oksennuksen julkaisemisen pienemmille.



---



Kahdessa-kolmessa erässä pystyy lukemaan Tuomas Kilven päiväkirjamuotoisen kirjakkeen Marjatan kuolema. Kirjailija kertoo ajasta ennen äitinsä kuolemaa, ja kirja kasvaa enemmäksi kuin osiensa summa. Kuolema on väistämätöntä, jokaisen äiti kuolee joskus, ja aina kuolema mättää turpaan, vaikka siihen kuinka muka valmistautuisi. Tietenkin lukija pysähtyy miettimään, että mitä sitten kun minun äitini.



Marjatta ei lähde helposti tai nopeasti. Viimeiset sivut onnistuvat ylittämään koskettavuuden rajat. Mielenkiintoista on seurata myös hänen Pedot ‑kirjansa julkaisuprosessia ja suomalaisen terveydenhuollon toimivuutta. Tietenkin toisen päiväkirjan lukeminen on aina hieman pornoa, ja alussa kirja tuntui turhalta valittamiselta. Mutta kuitenkin: tästähän kehkeytyi hieno, yksinkertainen kirja tärkeästä aiheesta. Kasevan sanoin: "Joskus kaikki katoaa, tyhjyys kaiken täyttää".

Yksinpuheluksi menee: onko jengi polttanut kirjansa, vai mitähittoa.

Taas voidaan pahoin, mutta eri tavalla. On tullut taas aika päivitellä sitä, millaisia eläimiä me ihmiset loppujen lopuksi olemme. Elina Grundströmin ja valokuvaaja Yrjö Tuunasen kirjadokumentti Alkuperämaa tuntematon kertoo toteavasti, mikä on Kaakkois-Aasian lenkkitossuteollisuudessa homman nimi. Lapsityövoima on ilmeisesti suht harvinaista, mutta se ei tarkoita, etteikö systeemi olisi muuten totaalisen epäreilua työntekijöiden kannalta. Täkäläistä näkökulmaa asialle tuo näppärästi se, että Keskon roolia halpojen lenkkitossujen alihankinnassa valotetaan. Varsinaista pahista ei oikeastaan ole.



Tämä on lyhyt, helppolukuinen, kansantajuinen ja erittäin asiallinen kirja tärkeästä asiasta, josta jokaisella on mielipide, mutta jonka lopullisesta monimuotoisuudesta tiedämme hyvin vähän.



Joitakin Grundströmin pointteja:



* Boikotoiminenkaan ei välttämättä kannata, sillä se on tietenkin työntekijöiden pers´nahoista pois.

* Loppujen lopuksi isot firmat, esim. Nike, Adidas ja Ikea, ovat liikkeellä yllättävänkin puhtain paperein aasialaiskaupankäynnin suhteen, sillä niiden firmojen tavarat ovat tarvittaessa jäljitettävissä. Päinvastainen esimerkki ovat McDonald´s ‑aterioiden oheislelut, joiden alkuperää ei ilmeisesti olisi pystynyt Sherlock Holmeskaan selvittämään.

* Vaikka vain muutama kaakkois-aasialainen tehdas täyttää aasialaisittain vaativat SA-8000 ‑sertifikaatin kriteerit, on sosiaalisella vastuulla viime vuosina ollut nostetta. Sosiaalinen vastuu ja etiikka täytyy valitettavasti tuotteistaa ja trendittää ennen kuin se lyö itsensä läpi.

* Kiinan päästäminen kauppajärjestö WTO:hon vuonna 2001 on suuri katastrofi kaupan etiikan kannalta. Maassa ei ole vapaata ammattijärjestötoimintaa, työväki on nöyrää ja hiljaista, olkoonkin täysi-ikäistä.



Tästä kirjasta löytyy selitystä halvoille kodinelektroniikkatuotteille, kiinalaisten polkupyörien, skoottereiden ja autojen viimeaikaiselle esiinmarssille, työvoiman siirtämiselle Kiinaan. Oikein hyvä ja tärkeä kirja.

Gustav Hasford – Short Timers, enemmän tai vähemmän pohjana Kubrickin FMJ:lle. Loistava kirja jota voi suositella kaikille FMJ diggareille, sotahulluille ja muillekkin.

Osku Pajamäen Ahne sukupolvi yhdeltä istumalta kirjastossa. Yksi kimmoke oli

Turun Sanomien pääkirjoitus. Aihe on aika vaikea ja tuntematon itselleni, mutta haistaisin tässä jotain klassikkoainesta.

Raimo, kerrotko hieman lisää tuntemuksiasi Pajamäen kirjasta. Oliko se siis niin heppoinen, että luit sen yhdeltä istumalta, vai niin hyvä, ettet malttanut lopettaa? Vai vain lyhyt? Ovatko Pajamäen teesit perusteltuja? Itse ihmettelen lähinnä sitä, että Pajamäki rajaa haukkumisensa kohteen vain noihin 1949-50 syntyneisiin. Löytyyhän hieman myöhemminkin syntyneistä jos jonkinmoista ahnetta paskiaista... pakkolukemistahan tuo kesän aikana on. Tarvitsemmeko me "pullamössösukupolvilaiset" todella sitä mukahyvinvointia, jonka suuret ikäluokat ovat meille pedanneet? Miksi meille on pitänyt syöttää se "pullamössö"?

Vaan. Todella miellyttävä kirja oli Viktor Jerofejevin esseekokoelma Miehet (Like 2005). Humoristinen ja parhaimmillaan suorasanaisen härski toisinajattelijakirjailija ruoskii sekä miehiä että naisia, venäläisyyttä, neuvostoliittolaisuutta, eurooppalaisuutta, kulttuuria, kirjailijoita, va som helst! Välillä lukijan huono tietämys venäläisistä kulttuuri-ikoneista estää tekstin ymmärtämisen, mutta kun Jerofejev pääsee taas yleisinhimilliselle tasolle, tuloksena on nautittavaa, filosofista tekstiä, shemeikkamaista juhaseppälää, joka yltää naurettavalle, puolihomoseksualistiselle fetissitasolle. Vain nerolle voi välähtää esimerkiksi, että "(miehen) Viisikymmenvuotisjuhla on kuolinmessun ensimmäinen sävel". Lisäksi kirjoittaja vertaa surutta miehiä hevosiin, ylistää amerikkalaissotilaiden II maailmansodan aikaista uniformua ja nostaa aamuerektion merkityksen sadanteen potenssiin.



Jerofejevin maailmaa on hankala selittää, mutta ehkä se onkin mainion tekstintekijän ja kirjan merkki. Välillä kulttuurisidonnaista kamaa, mutta suurimmilta osin ehdottoman antoisaa tekstiä, suosittelen.

QCine ( 31.5.2006 21:34)

Raimo, kerrotko hieman lisää tuntemuksiasi Pajamäen kirjasta. Oliko se siis niin heppoinen, että luit sen yhdeltä istumalta, vai niin hyvä, ettet malttanut lopettaa? Vai vain lyhyt? Ovatko Pajamäen teesit perusteltuja? Itse ihmettelen lähinnä sitä, että Pajamäki rajaa haukkumisensa kohteen vain noihin 1949-50 syntyneisiin. Löytyyhän hieman myöhemminkin syntyneistä jos jonkinmoista ahnetta paskiaista... pakkolukemistahan tuo kesän aikana on. Tarvitsemmeko me "pullamössösukupolvilaiset" todella sitä mukahyvinvointia, jonka suuret ikäluokat ovat meille pedanneet? Miksi meille on pitänyt syöttää se "pullamössö"?

Pajamäki ei mielestäni kohdista syytteitään loppujen lopuksi pelkästään suurimpaan ikäluokkaan, vaan siihen pienempään ikäluokan valtaeliittiin ja niihin jotka rikastuivat liikaa. Sukupolvikritiikki on vain iso haistatus, kun sitä ei ole kukaan uskaltanut tehdä. Kirja on kovin sekava ja kuten sanoin, aiheet ovat minulle aika vaikeita. Loppu puolella kirja kieltämättä unohtaa ahneen sukupolven, johon alkupuoli juuri keskittyi. Olisin kaivannut selkeämpää ja paikoin rautalangasta vääntäen hyvillä yksityiskohdilla perusteltua tekstiä.

Seppo Ahti eli Bisquit on joko tai-tapaus. Tuo esseisti-ammattihumoristi on kaikenmoisten sanaseppojen, lähinnä ehkä Ollin henkinen jälkeläinen. Kokoelmassa Klassikoissa suhisee on aimo otos miehen tekstejä.



Itse asiassa jo kirjan nimi on kuvaava. Ahti tekee näppärää sanoilla jonglööraamista (ajankohtaisissa) aiheissa pysytellen tai sitten ei. Välillä jokin sanaleikki on saatava perille vaikka väkisin, luettavuuden kustannuksella.



Seppo Ahti tekee maassamme tuskallisimmin luettavaa viihteeksi tarkoitettua tekstiä. Se on periaatteessa viilattu niin, ettei kukaan suutu, mitä vasten kirjan loppupuolella esiintyvä yllättävä kolumnistinen nälväisy Mattiesko ja Joonas Hytöstä kohtaan tuntuu oudolta tyylirikolta. Onhan toki niin, että jonkun on tuotettava sitä neutraaliakin tekstiä ilman perkelettä, mutta kun tälle linjalle lähdetään, vaanii koko ajan tyhjänpäiväisyyden peikko. Lisäksi ajan hammas puree näitä päivänpolttavia tekstejä armotta.



Itse en jaksanut lähteä jauhamaan Ahdin jokaista sanaa ja irtovitsiä. Jo muutaman sivun jälkeen mukahauskuus rupesi ärsyttämään siinä määrin, että aloin kuvitella visioita Seppo Ahdista bileissä, missä hän saisi jatkuvien hahhah-sanailujensa johdosta turpiinsa alta aikayksikön. Minulla on ollut tapana sanoa, että kun vitsejä räiskii haulikolla, jokunen kuti osuu. Ahti tyräyttää verbaalisella atomipommilla, ja vain muutama ihminen kuolee.



Punaisen langan puuttuminen ja tietoinen kantaaottamattomuus vieraannuttavat ainakin allekirjoittaneen Bisquitin teksteistä. Niistä joko pitää tai sitten ei. Ahti on pakinahuumorin Arto Paasilinna, jolta on opittu odottamaan nokkeluutta. Ahtia vainoaa niin sanottu hauskan miehen kirous. Selvästi sivistynyt mies, ei siinä mitään. Ehkäpä Uutisvuodon ystäville tätä voi suositella eniten.

Lords of Chaos: The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground

– Erinomaista luettavaa. Ei pelkästään aiheen ansiosta, mutta kun kappaleetkin ovat sopivan ytimekkäitä.

Leon Uris: Hadzi

Luin tämän ja samaan syssyyn jonkun kirjan kuuden päivän sodasta. Sain paljon uutta tietoa niin Israelin valtion synnystä kuin sen alkuvuosista. Vaikka Uris kirjoittaakin fiktiota, sen historialliset taustat ovat oikeita, vaikkakin todennäköisesti vain Israelin näkökulmasta katsottuna. Joka tapauksessa uusia asioita opin, esimerkiksi Brittien osuudesta (joka ei kovin kunniakas ole) Palestiinan ja Israelin historiassa.

Peter Fonda:Don't Tell Dad



Menee taas siihen osastoon että vältelkää. Namedroppingia ja sekavaa hippihölinää. En jaksa sympata jos ikääntyvä julkkismiljonääri pitää yleisinhimillisenä tragediana jonkun sen piskin kuolemaa. Edes ne elokuvakohdat ei ole kovin kiinnostavia kun kaikki asianomaiset muistavat asiat eri tavalla. Paska kirja jonka kanssa taistelin puoli vuotta.



Nyt taistelen Tuomas Vimman kirjan kanssa mutta se on sentään hyvin kirjoitettu. Voi vittu mitä pateettisia paskoja noissa mainostoimistoissa sikiää, melkein unohtui välillä miten paljon vihaan kokoomuslaisia