Mitä elitistit lukevat?

Kääntäjä ja esseisti

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet panee pikkuhiljaa luomaan vahvaa uskoa suomalaisen kirjallisuuden nykytilaan. Sillä aikaa, kun suurten ikäluokkien kusenpolttamat puolijumalat jaksavat enää ajella Länsiväylää väärään suuntaan, on nousussa uusi, upea kirjoittajapolvi, hykerryttävän napakat ja ennen kaikkea vihaiset miehet ja naiset. Tätä kannatettavaa murrosta on tukemassa ansiokas Savukeidas-kustantamo, joka näyttäisi olevan 2000-luvun Like.



Nylén pohtii, ajattelee, haukkuu. Vaikka lukija olisi monestakin asiasta eri mieltä, haastaa sattuva ja pirullisen hauskaksikin äityvä teksti ottamaan kantaa. Tiukinta setti on silloin, kun Nylén vihaa laajamuotoisempia ongelmia, esim. lihansyöntiä ja miehiä. Tyhjimmillään Nylén kertoo meille, miksi esim. Morrisseystä ja Islajasta pitäisi pitää: katkeruus kritiikkiä kohtaan kääntyy noissa "mutku" ‑perusteluissa hieman itseään vastaan. Mutta vastaavasti Pulpin Jarvis Cockerin sekä Lukas Moodyssonin rinnastaminen toimii erittäin hyvin. Kirjasta saa monia varteenotettavia luku-, kuuntelu- ja leffankatsomisvinkkejä...



Teksteihin olisi ehkä kaivannut enemmän analyysia työstä ja rahasta. Nylénin, ja kenen tahansa, on helpohko noin vain halveksua ihmisiä, jotka elävät työn kautta. Totuus on kuitenkin se, että niitä porttikongin kuvia on kerta kaikkiaan pakko kerätä, ja milläs niitä, jollei (pakko)työllä? Lisäksi esseissä tulee kuin itsestään vähän väliä esille homous ja homoseksuaalit. Niin usein, että niitä olisi kannattanut käsitellä erikseen, vaikka miesviha-osiossa. Lukijalle voi jopa tulla käsitys siitä, että Nylén itse on homo ja levittää tekstiensä kautta vaivihkaa "dandyismiksi" naamioitua homopropagandaa.



Teos on 2000-lukulaista toisinajattelua hienoimmillaan, siinä on kosolti siteeraamisen arvoista hersyvyyttä, mutta tyydytään tähän yksittäiseen neronleimaukseen:



"Jotkut joutuvat kirjoittamaan koko ikänsä, tuhansia sivuja, koska eivät osanneet tai uskaltaneet vastata riittävän nokkelasti tai murhaavasti koulukiusaajilleen yläasteiässä. Tämä ei ole uusi tai omaperäinen ajatus vaan tylsä, tiedetty tosiasia. Jos koulukiusaus lakkaisi, paljon loistavaa kirjallisuutta menetettäisiin. Korkeakirjallisuutta on vain kusipäiden armosta. Jokaisella hyvällä runoilijalla on oma kusipäänsä, oma muusansa, the onlie begetter. (Ehkä tämä pitäisi kertoa myös kusipäille. Ehkä heidät pitäisi palkita. Joka joulu jaettaisiin Finlandia, Pikku-Finlandia ja Kusipää-Finlandia.)"

David Goodisilta tuli ahmaistua

The Wounded and the Slain, muistaakseni kirjailijan vikaksi jäänyt romaani. Aika syvälle ulottuvaa synkistelyä jälleen kerran ja suosittelen kylmästi niille jotka diggaavat Goodisin alkoholisti/itsesääli ‑noirista. Paljon muuta tässä ei tapahdu kuin päähenkilön dokausta, rypemistä ja elämän angstia, goodisin taloudellisella ja iskevällä tyylillä kirjoitettuna. Loppua kohden teos hieman menettää otettaan, sitä mukaan kun jotain juonen tapaista yritetään viedä eteenpäin.



Tästä jonkin verran laskevasta käyrästään huolimatta teos on mitä mainiointa – ja ns. vaikeasti kädestä laskettavaa – kamaa.



Edit: Muistelin omiani.

Timo Hännikäisen esseepamfletista Ilman tuli tyypillinen, vääränlainen "kohukirja". Rautalankajournalistit irroittivat Hännikäisen piikittelevimmät naisten bordellipalvelus ‑visioinnit kokonaisuudesta, ja niin oli taas helppo leimata yksi miessukupuolen edustaja siaksi.



Hännikäisen parisataasivuisessa jutustelussa on tietty arkisen löysät hetkensä, ja luonnollisesti kirja aukenee sitä enemmän, mitä vähemmän lukija on niin sanotusti saanut. Itse asiassa Hännikäisen oma seksuaalimenneisyys tuli hiukan negatiivisenakin yllätyksenä: äijä ei ole vielä kolmeakymmentäkään, ja silti on ollut jo kuuden naisen kanssa silleen! No, asialla ei ole loppujen lopuksi niin nuukaa, kun hän kuitenkin tiedostaa, että saamattomampiakin tapauksia on lukuisia.



Olennaista on mielestäni se, että Hännikäinen kyseenalaistaa asioita, joita ei edelleenkään vissiin saisi kyseenalaistaa. Hän on oikeassa kertoessaan, että maailmassa seksuaalinen valta on naisilla ja that's it. Tähän tietenkin feministipirkot puuttuvat eniten, mutta parhaimmillaan Hännikäinen on pohtiessaan koko tätä seurustelun ja iskemisen koodistoa, typerää näyttelemistä "rakkauden" varjolla. Suomessa avioliiton keskimääräinen kesto on 11 vuotta.



Savukeidas-kustantamo on jälleen kerran tarjonnut ihmisille todellista vaihtoehtokirjallisuutta.

QCine ( 14.3.2009 16:45)

Young Hova ( 13.3.2009 16:57)

Lefan itsensä kanssa voi useimpina kellonaikoina jutella tossa Alppilan Paussi-Baarissa joka on työhuoneestani 7 metriä vasemmalle.

Juuri näiden vinkkien takia on internet. Kiitos. Onko itselläsi kenties jonkinlaista kolmannen yhteyttä Salméniin, pitääkö hänen kanssaan kommunikoida ruotsiksi? Pureeko?

Puolitoista vuotta sitten istuin kesäkuun arki-iltapäivää kulmakunnan kalliimman baarin terassilla ja join bourbonviskiä. Seuraa ei ollut kun kaikki tutut olivat töissä, mutta bongasin L:n viereisessä pöydässä, pyysin lupaa saada istua siihen ja juteltiin toista tuntia niitä näitä, tarjosin myös jonkin juoman siinä. L oli silloin hävittänyt polkupyöränsä edellisiltana. Toivottavasti se löytyi.



Tämä Paussi-Baari ei ole mikään eliitin paikka, enemmänkin sellainen kansankuppila. Siellä on vähän nuhjuinen tunnelma, en itse ole viihtynyt mutta ohikulkiessa teen jatkuvia havaintoja L-henkilöstä ikkunan takana ja usein röökipaikalla.

Young Hova ( 23.3.2009 16:32)

QCine ( 14.3.2009 16:45)

Young Hova ( 13.3.2009 16:57)

Lefan itsensä kanssa voi useimpina kellonaikoina jutella tossa Alppilan Paussi-Baarissa joka on työhuoneestani 7 metriä vasemmalle.

Juuri näiden vinkkien takia on internet. Kiitos. Onko itselläsi kenties jonkinlaista kolmannen yhteyttä Salméniin, pitääkö hänen kanssaan kommunikoida ruotsiksi? Pureeko?

Puolitoista vuotta sitten istuin kesäkuun arki-iltapäivää kulmakunnan kalliimman baarin terassilla ja join bourbonviskiä. Seuraa ei ollut kun kaikki tutut olivat töissä, mutta bongasin L:n viereisessä pöydässä, pyysin lupaa saada istua siihen ja juteltiin toista tuntia niitä näitä, tarjosin myös jonkin juoman siinä. L oli silloin hävittänyt polkupyöränsä edellisiltana. Toivottavasti se löytyi.



Tämä Paussi-Baari ei ole mikään eliitin paikka, enemmänkin sellainen kansankuppila. Siellä on vähän nuhjuinen tunnelma, en itse ole viihtynyt mutta ohikulkiessa teen jatkuvia havaintoja L-henkilöstä ikkunan takana ja usein röökipaikalla.

OT mutta perkele kun lopettivat Paussissa safkan tarjoilun. Alppilan parhaat darrapizzat. Ja siellähän käydään syömässä myös Kaurismäen uusimmassa.

Kauko Röyhkän Kesä Kannaksella. Mukavan rujoa ja nihilististä sissisotaa. Aika Peckinpah-tyyppisellä tasolla mennään eikä hyvätkään tyypit ole mitään sankareita. Samaan aikaan työn alla Hell`s Angels pomon Sonny Bargerin elämänkerta. Ihan viihdyttävää luettavaa, mutta paljastaa (vaikka ei minään uutisena tullut) kuinka vajakkitouhua mopopoikien tuohut kunniakäsityksineen on.

Kiina-kirjallisuuden kahlaaminen jatkuu.

Linda Jakobsonin Kiinan vaikeat valinnat on projekti, jossa Jakobsonia pyydettiin tiivistämään maa sataan sivuun. Tuloksena on onnistunut, realiteetit huomioon ottava katsaus (kirjoitettu 2005). Oikeastaan, mitä enemmän tätä luki, sitä enemmän antipatiaa tunsi aiemmin mainitsemani Pasi Rutasen Kiina-kirjaa kohtaan, joka nyt tuntuu enää pelkältä sokean miehen kirjoittamalta golfinpeluuraportilta diplomaattien ja poliitikoiden kanssa.



Jakobson heittää tiukkoja huomioita mm. jopa rauhaan ulottuvasta hyötyajattelusta: "Deng Xiaopingista alkaen kiinalaiset johtajat ovat painottaneet Kiinan tarvitsevan rauhaa keskittyäkseen modernisaatioon ja kotimaan valtaviin ongelmiin". Että eihän me muuten, mutta...!



Maailman jäljellä oleva elinaikakin ilmoitetaan rivien välissä: "Sekä kiinalaisten että ulkomaalaisten tarkkailijoiden keskuudessa arvioidaan, että menee ainakin kolme vuosikymmentä ennen kuin Kiina voi sotilaallisesti haastaa Yhdysvallat ... lyhyellä aikavälillä Aasia pysyy kiinalaisten ja amerikkalaisten välisen 'pehmeän kamppailun' areenana".



Suurimpana, ratkaisemattomana ongelmana tekijä pitää maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua: "Pelko toimii edelleen eräänlaisena vallan perustana Kiinassa. Toisaalta Kiinan jo ottamat askeleet modernisaation tiellä sekä telekommunikaation yleistyminen ovat tehneet maalla asuvista heikko-osaisemmista kiinalaisista valveutuneita kansalaisia. Hei eivät enää haluaisi hyväksyä osaansa toisen luokan kansalaisina. Kiinan onnistumisen keskeinen osa-aines on kyky purkaa tämä maaseudun ja kaupunkien välinen tikittävä aikapommi".



Tätä kompaktia pakettia voin kyllä suositella, jos ja kun aiheeseen tutustumiseen pitää riittää yksi kirja.

Pertti Luhtalan toimittama elämäkerta Ossi Runne – trumetilla ja tahtipuikolla on oivallinen katsaus maamme kevyen musiikin historiaan monitoimimies Runnen kokemusten kautta. Leppoisa gentlemanni kertoo hauskasti elämänvaiheitaan, ja kirjalla on myös rivien välissä paljon annettavaa. Kärjet, Virrat, Helismaat ja Rautavaarat saavat kukin vilpittömän analyysin kuitenkaan ilman juorumentaliteettia. Herkullisimmasta päästä on Toivo Kärjestä kertova juttu:



"Kaikissa asioissa Kärjellä oli selkeät menetelmät, mös tupakoinnissa. Kun lääkäri määräsi, että päivässä sai polttaa vain seitsemän savuketta, Topi laati tähän minuuttiaikataulun. Hän totesi annostelun kuitenkin epäkäytännölliseksi ja siirtyi neljäntoista savukkeen päiväannokseen. Mutta hän poltti ne vain puoleenväliin – jokaiseen savukkeeseen oli merkitty lyijykynällä polttoraja!"



Kirjasta käy hienolla tavalla myös ilmi se, millainen säälittävä, byrokraattinen kehitysmaa Suomi on ollut 1900-luvun puolessavälissä. Sävy on toteava ja realiteetit tunnustava: Suomessa sodittiin, Ruotsissa ei. Siksi länsinaapurit olivat valovuosia edellä kaikessa. Myös Neuvostoliittoon sijoittuvat, asioiden sujumattomuuteen perustuvat anekdootit saavat pyörittelemään päätä.



Elävätekstinen kirja on myös tärkeä huomautus siitä, että kevyt musiikki on ollut muutakin kuin 60-luvulla shown varastanut humppa. Vastaavasti se on toki ollut myös bisnestä, liukuhihnatuotantoa ja Idols-ajattelua. Tämänkin historian on määritellyt pitkälti raha.

QCine ( 25.3.2009 12:35)

Maailman jäljellä oleva elinaikakin ilmoitetaan rivien välissä: "Sekä kiinalaisten että ulkomaalaisten tarkkailijoiden keskuudessa arvioidaan, että menee ainakin kolme vuosikymmentä ennen kuin Kiina voi sotilaallisesti haastaa Yhdysvallat ... lyhyellä aikavälillä Aasia pysyy kiinalaisten ja amerikkalaisten välisen 'pehmeän kamppailun' areenana".

No, Kiina on esim. yhdysvaltojen suurin yksittäinen velkoja joten ei Kiinan tarvitse haastaa jenkkejä sotilaallisesti, vaan sillä tavalla jolla on enemmän merkitystä eli taloudellisesti. Ja taloudellinen haaste heitettiin jo 90-luvulla, ja sen haasteen voittaja alkaa olla selvä – ainakin toistaiseksi.



Kiina on siitä mielenkiintoinen maa ettei ole tarvinnut sotilaallista hegemoniaa taloudelliseen maailmanvalloitukseen, ainakaan siinä määrin kuin esim. jenkit ja venäjä. Nytkin, jenkkien asuntomarkkinoiden romahtamisen myötä, kiinalaiset olivat ekana mestoilla ostamassa halvalla kämpät itselleen. Eli talouden pelisäännöillä pärjäävät kyllä aika pitkälle.



Eli vuoden 2005 kirja ei oikein taida olla enää ajan tasalla, jos, noista kommenteista päätellen, oli julkaisuaikanaankaan.

Nuo yksittäiset lainaukset ovat toki aina hiukan riskaabeleja, harmi, jos tuli niiden myötä vanhentunut kuva kirjasta. Kiinan sotilaallinen painopiste on juuri Kaakkois-Aasiassa, jossa on ilmeisesti meneillään hiljainen kilvoittelutilanne. USA:n käsissä on nimittäin se, pääseekö Lähi-idän ja Afrikan öljy Kiinaan saakka. Siinä mielessä sotilaallinen uhittelu tulee ikään kuin pakollisena "sivuprojektina". Ongelmat saattavat eskaloitua lähivuosikymmeninä, kun Kiinan öljyntarve kasvaa yli äyräiden, mikä taas antaa jenkeille mahdollisuuden ruveta halutessaan poikkiteloin.

Mutta talousvallan ylivertaisen voiman osoitti puolestaan se, miten Kiina vältti Venäjän kohtalon pitkälti ulkokiinalaisten kotimaahansa sijoittamien rahojen avulla. Aikamoista kotiseuturakkautta.

Spiritual Boxer ( 13.3.2009 17:29)

Petteri Borgman ( 13.3.2009 17:36)

Hieman o.t. mutta pitääpä kuitenkin tähän väliin hehkuttaa The Book Depositoryn toimintaa. Tiistai-aamuna tilasin jälleen liikkeestä muutaman kirjan ja niistä ensimmäinen oli perillä jo tänään!

Itse oon taas hieman vittuuntunut lähiaikoina Book Depositoryn toimintaan.



Esim. noin kuukausi sitten tilasin kaksi kirjaa, jotka olivat ymmärtääkseni In Stock koska piti lähteä 24 tunnin kuluessa. Suunnilleen viikon kuluttua tulee molemmista peruutusilmoitukset pahoitteluineen. Kuitenkin kun käyn sivuilla katsomassa, niin molemmat ovat edelleen "24 h"-lähtövalmiudessa mutta hintaa on tullut kumpaisellekin reilut 30% lisää! Muutenkin tuntuu että saa jatkuvasti päivätolkulla jännittää – varsinkin teosten kanssa joissa painos tuntuu olevan menossa loppuun – että lähteekö ne opukset ollenkaan vaikka sivustolla ilmoitetaan 24/48/72 h "usually" dispatch aika.

Pitää omia kehujakin vetää takaisin päin, samoihin aikoihin lähetetyt pari muuta kirjaa ovat nyt olleet matkalla kolmisen viikkoa.

Petteri Borgman ( 2.4.2009 05:17)

Spiritual Boxer ( 13.3.2009 17:29)

Petteri Borgman ( 13.3.2009 17:36)

Hieman o.t. mutta pitääpä kuitenkin tähän väliin hehkuttaa The Book Depositoryn toimintaa. Tiistai-aamuna tilasin jälleen liikkeestä muutaman kirjan ja niistä ensimmäinen oli perillä jo tänään!

Itse oon taas hieman vittuuntunut lähiaikoina Book Depositoryn toimintaan.



Esim. noin kuukausi sitten tilasin kaksi kirjaa, jotka olivat ymmärtääkseni In Stock koska piti lähteä 24 tunnin kuluessa. Suunnilleen viikon kuluttua tulee molemmista peruutusilmoitukset pahoitteluineen. Kuitenkin kun käyn sivuilla katsomassa, niin molemmat ovat edelleen "24 h"-lähtövalmiudessa mutta hintaa on tullut kumpaisellekin reilut 30% lisää! Muutenkin tuntuu että saa jatkuvasti päivätolkulla jännittää – varsinkin teosten kanssa joissa painos tuntuu olevan menossa loppuun – että lähteekö ne opukset ollenkaan vaikka sivustolla ilmoitetaan 24/48/72 h "usually" dispatch aika.

Pitää omia kehujakin vetää takaisin päin, samoihin aikoihin lähetetyt pari muuta kirjaa ovat nyt olleet matkalla kolmisen viikkoa.

Käsittääkseni eri kirjat voivat lähteä eri paikoista, ja se vaikuttaa tilausten saapumiseen. Kolmea viikkoa se ei toki selitä. Tästä firmasta tilatessa isoin extra-aika mulla on tainnut olla viikko, ja tällöin kyllä taisi olla vika enemmän postipalveluissa kuin BD:ssä. Eli ympäri maailmaa oli paketti käynyt, osoite oli kyllä ihan oikein. Kolikon toisena puolena on ne yleisemmät keissit: Perjantai-iltana tilattu kirja on joskus jopa keskiviikkona himassa.



Kerran olen BD:stä saanut väärän tuotteen: ei tarvinnut edes palauttaa väärää tuotetta heille vaan pistivät oikean tuotteen mukisematta ja anteeksi pyyntöjen kera kun tästä ilmoitin.



Eli pelkkää hyvää sanottavaa edelleen lafkasta. Rapatessa toki roiskuu kun volyymit ovat isoja. Ja joo, tietty jos tilailee kamaa joka on menossa loppuun, eivät tietokannat aina pysy ajantasalla.



Mutta nyt asiaan.



Nyt kun Behind the Pink Curtain alkaa olla loppusuoralla niin voisi taas tilata jotain: Eli suosituksia yakuza- ja samuraielokuva-aiheisesta kirjallisuudesta?



Behind the Pink Curtainista voin sanoa sen verran että on todella hyvä katsaus aiheeseen, eli pinkkileffaan. Kevyt lukea, mutta silti asiantunteva ja pätevä ja ennen kaikkea kiinnostavasti kirjoitettu. Harvoin historiallisia elokuvakatsauksia jaksaa lukea järjestyksessä alusta loppuun, mutta tätä todellakin jaksaa ja haluaa – lukujen skippailu ei käy edes mielessä. Laajan kaaren ohella kiinnostavia yksittäisiä lukuja löytyy pinkkielokuvan sivupoluista. Esim. pitkät läpät Wakamatsusta, Masao Adachista, tai pinkkileffojen kansainvälisistä yhteyksistä. Lisäksi kirjoittaja sitoo pinkkielokuvan aika hyvin muuhun yhteiskunnalliseen ja historialliseen kontekstiin, mikä syventää tekstiä. Ei voi muuta kuin suositella. (Ja kyllähän tämä muuten junalukemisenakin menisi, mutta on vain aivan liian painava mukanakannettavaksi!)

Bruce Peggin Let It Rock – Chuck Berryn Tarina on saanut antaumuksellisen suomentajan, Esa Kuloniemen, joka tuo kirjan loppuun vielä Suomi-näkökulmaa rock-ikoni Berryn tarinaan. Alussa meinaa lentää matto jalkojen alta, kun tekijä mainitsee, ettei kukaan Berryn suvusta, puhumattakaan hänestä itsestään, ole osallistunut kirjan tekemiseen. Mutta matkan varrella tämä osoittautuu vain hyväksi asiaksi. Velmuiluun taipuvaisen Berryn oma elämäkerta on nimittäin ilmeisesti suurimmilta osin kaunisteltua bullshittiä, ja nyt Pegg pystyy etäämmältä analysoimaan sekä kyseenalaistamaan kunnolla, hakemaan sitä totuutta mysteeristä nimeltä Chuck Berry. Pohdintojen myötä syntyy toki hiukan turhankin yksityiskohtaisia, nimiä viliseviä osuuksia etenkin Berryn oikeudenkäynneistä, mutta mitäpä tuosta.



Muusikkona heittäydyin väkisinkin usein Berryn puolelle. Miestä huiputettiin ja kyykytettiin uran alkuvaiheissa sen verran, että myöhempi promoottoreille ja muille kusettaville liimataisille vittuilu tuntuu ainoastaan oikeutetulta. Kun soppaan lisätään vielä USA:n järjetön, rasistinen arki, ei ihme, että Berry loi itselleen ns. maskin, jonka taakse vain lähimmät ystävät ja hyviksi havaitut tyypit saivat kurkistaa. Tottahan toki Berryn katkeruus menee kusipäisyyden puolelle, etenkin vanhemmiten. Mutta kirja panee kyllä miettimään: kun joku levittää huhua, jonka mukaan tietty artisti on ns. "hankala tyyppi", miten usein se tarkoittaa vain sitä, että tämä joku on esiintymissopimuksen omat vastuunsa kussut keikkamyyjä-bisnespelle?



Hieno kirja rockin legendasta ja aikakaudesta, jolloin sai vielä laulaa notta sweet little sixteen. Mielestäni kirja kertoo myös hiljaisesta, ja suurimmilta osin oikeutetusta kostamisesta, joka tapahtuu pitkällä aikavälillä, ja johon Berry käytti koko loppuelämänsä läpilyönnistään saakka. Ja mitä enemmän rakastaa totuutta sekä sen etsintää, sen enemmän kirjasta pitää. Ei se Jerry Lee Lewiskään todennäköisesti sitä pianoa polttanut ja kuitannut Berrylle, että paa paremmaks nekru.



Yksi asia jäi mietityttämään Suomi-osiosta. Olen varma, että Berryllä oli heinäkuun 2007 keikallaan mukana myös pianisti, jonka kanssa mies veti duettoja, ainakin alussa. Mainitaan vain bändi, jota taas itse en muista nähneeni?!?

QCine ( 6.4.2009 11:37)

Yksi asia jäi mietityttämään Suomi-osiosta. Olen varma, että Berryllä oli heinäkuun 2007 keikallaan mukana myös pianisti, jonka kanssa mies veti duettoja, ainakin alussa. Mainitaan vain bändi, jota taas itse en muista nähneeni?!?

En tiedä, mutta eikös noi keikat ollut loppuvuodesta 2007 ja alkuvuodesta 2008?

Berryn 5. Suomen-keikka: 24.7.1997 Helsingin Hartwall-areenalla, muina esiintyjinä Lee Lewis, Little Richard ja suomalaisena lämppärinä Oiling Boiling Rhythm'n' Blues Band.

Berryn 6. Suomen-keikka: 14.11.2007, Finlandia-talossa.



Berryn 7. Suomen-keikka: 22.3.2008, Helsingin Messukeskus, American Car Show.



Edit: Perkele kun menee vuosikymmenet sekaisin jo tässä iässä. Kiitos herätyksestä, BR.