Mitä elitistit lukevat?

Dan Simmons: Hyperion



HU! Tämä ei missään nimessä ole ylihypetetty tapaus, vaikka vuosien varrella Hyperionille on palkintoja ja suitsutusta satanut vasemmalta ja oikealta. Sen lisäksi että Simmons kirjoittaa hemmetin sujuvasti, esittelee liudan omaperäisiä ideoita ja nivoo polvelilevan kokonaisuuden tiukaksi paketiksi, hän myös antaa meille nipun kiintoisia pää- ja sivuhenkilöitä, tukun vaihtehtoisia maailmoja ja kirjan rakenteen kautta itse asiassa vähän kuin kuusi kirjaa samassa paketissa, joissa kaikissa on oma tunnelmansa, painotuksensa ja kerrontatapansa. Kuuden Lepinkäisen-pyhiinvaeltajan tarinat nivoutuvat yhdeksi valtavaksi tarinaksi, joka on alkusoittoa tuleville saagoille. Simmons ei kirjoita pelkästään erinomaista sci-fiä, vaan erinomaista draamaa, erinomaista dekkaria, erinomaista rakkaustarinaa, erinomaista seikakilukertomusta, erinomaista kyberpunkkia... kaikki samoissa kansissa. Kaikkea tätä tehdessään Simmons luo ainutlaatuisen kiehtovan ja uskottavan maailman tapahtumien ja henkilöiden pelikentäksi. kevyesti parasta Simmonsia, päihittää jopa Kalin laulun yllättävänkin keveästi.



Luin tämän viimeksi vuonna ‑98, ja yllättävän paljon olin unohtanut koko teoksesta. (Olosuhteet eivät olleet silloin otollisimmat, kun makasin kuumepöpperössä armeijan lasaretissa, millä lienee osuutta asiaan.) Neliosaisen sarjan muihin teoksiin en ole vielä prehtynyt, mutta nämä otetaan hyllystä nyt lukuun asappina.

Itse pidän suuresti myös jatko-osasta Hyperionin tuho. 3-4 eivät yllä lähellekään samaa tasoa, mutta ovat toisaalta kiehtovia kuvauksia maailmasta 100-200 vuotta myöhemmin.

Pelkäsin aikoinaan ettei näin mainioita kirjoja enää tulisi koskaan luettua. Pelko oli turha, Alastair Reynoldsin kirjat ovat samanlaista rautaa.

Jakel ( 19.11.2011 16:06)

Itse pidän suuresti myös jatko-osasta Hyperionin tuho. 3-4 eivät yllä lähellekään samaa tasoa, mutta ovat toisaalta kiehtovia kuvauksia maailmasta 100-200 vuotta myöhemmin.



Pelkäsin aikoinaan ettei näin mainioita kirjoja enää tulisi koskaan luettua. Pelko oli turha, Alastair Reynoldsin kirjat ovat samanlaista rautaa.

Eräs kovasti Hyperionista intautunut kaverini on sanonut samaa jatko-osista.

Kiitokset Alastair Reynolds ‑vinkistä: en ollut ukosta kuullutkaan, vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Jos taso on puoltakaan Hyperionista, tuskin tuottaa pettymystä.

Kyllähän myös Iain M. Banks pyörittää tämän tyyppistä scifi-oopperaa hemmetin tyylikkäästi, vaikka joskus ei-niin-hyvinä päivinä niistä puuttuu se tarvittava lämpö, mikä läsnä ollessaan tuo scifiin sen ylimääräisen kiinnjostavuuden pykälän lisää.

Leo Meller II ( 19.11.2011 16:17)

Kiitokset Alastair Reynolds ‑vinkistä: en ollut ukosta kuullutkaan, vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Jos taso on puoltakaan Hyperionista, tuskin tuottaa pettymystä.

Reynoldsin mittakaavat ovat välillä niin käsittämättömän isoja (aika ja universumi), että aina hämmästelee kuinka hän pystyy pitämään paketin niin hyvin kasassa. Reynolds kirjoittaa eri lailla kuin Simmons, välillä syventyen detaljiin, välillä taas vedellen todella laajoja skaaloja, mutta silti säilyttää mielenkiintoisuuden. Kirjat ovat täynnä ns. kylmää realismia, universumi on laaja ja avaruusmatkustus hidasta, matkat vievät vuosikymmeniä. Ihmiskunta on valmiiksi rappiotilassa, sekaisin ja jakautuneina.



Ilmestysten Avaruus-saagalla (4 kirjaa) on sekin hyvä puoli, että kirjat paranevat koko ajan ja kaksi viimeistä (lunastuksen arkki ja sovituksen kuilu) ovatkin sitten todella mahtavia. Ensimmäinen kirja on hieman hankala (ja omasta mielestäni heikoin neljästä), kun seurataan useita henkilöitä ja heidän edesottamuksiin eri vuosikymmenillä. Kannattaa jatkaa loppuun saakka.



Ehkä nykyisin arvotan kirjailijat järjestyksessä Reynolds, Simmons ja Banks. Reynoldsilta on tullut myös kaksi muutakin kirjaa (ei liity Ilmestysten avaruus ‑maailmaan), joista Aurinkojen Huone vaikuttaa myös todella hyvältä (juuri aloittanut lukemisen). Pääteasema ilmestyi muutama viikko sitten. Sen sisällöstä ei vielä ole tietoa.

Su Tong: Punainen lyhty



Lyhyt kiinalainen kirja tuli sipaistua ikään kuin irtiotoksi eeppisestä scifistä, ja myös kokeilumielessä (löytöj'ä äiteen kirjahyllystä). Valintaperusteena oli muistikuva, että tämä olisi filmatisoitu Hong Kongin puolella joskus. Ei ollut mikään huono kokeilu / kokemus, itse asiassa käännöksen takaa pystyi aistimaan alkuperäistekstin lauseiden perhananmoisen monitulkintaisen luonteen jonka kanssa kääntäjäparka on taatusti olut ainakin jonkin verran helisemässä...



Tiiviisti ilmaistu tarina kertoo ennen kaikkea rikkaisin naimisiin menevän nuoren jalkavaimon tarinan, mutta samalla myös perheen muiden vaimojen, tämän aviomiehen ja vanhimman pojan tarinan. Dialogi ja kerronta on lyhytsanaista ja nasevaa enemmänkin kuin maalailevaa, samoin enemmän vihjailevaa kuin suoraa. Kokonaisuus on yhdistelmä draamaa, romanssia ja hivenen mysteeriä. Tunnelmaa voisi luonnehtia katkeransuloiseksi, eikä kenellekään lienee alkumetreilläkään epäilystä, etteikö tämä tragediaksi muodostuisi.



Zhang Yimoun filmatisointi kiinnostaisi kyllä kovasti nähdä. Uskallan jo sanoa, että jos leffaksi muuntaminen on onnistunut yhtään sinne päinkään, luvassa on taatusti kovaa settiä sarjassa "akkain metkut".

Leo Meller II ( 21.11.2011 19:20)

Su Tong: Punainen lyhty



Zhang Yimoun filmatisointi kiinnostaisi kyllä kovasti nähdä. Uskallan jo sanoa, että jos leffaksi muuntaminen on onnistunut yhtään sinne päinkään, luvassa on taatusti kovaa settiä sarjassa "akkain metkut".

On tuo varmasti ohjaajansa yksi parhaimmista ellei parhain elokuva.

Charles Willeford: Miami blues



Alkutalven lukemisista meinaa nyt tulla silkkaa retrotrippailua – olisi pitänyt muistaa että kun Willefordiin tarttuu kerran, prosessi tulee toistumaan, kunnes hyllyssä ei ole enää lisää Willefordeja luettavaksi. Hoke Moseleyn inhimillisen surkuhupaisuuden ja sattumusten maailma avautui taas kuin uutena eteen. On nostettava olematonta hattuaan kaverin hienon komiikan tajun edessä, kuten myös mestarillisesti toteutetun vähäeleisen kerronnan. Dialogissa on upeaa arkisen jutustelun sävyä ja lauseet ovat suorastaan hirvittävän käytännöllisesti rakennettuja, ja silti tunnelma ja pointti välittyvät erinomaisesti perille, ilman korusanojen tulvaa tai tunteiden maalailua. Törkeän kovaa tekstiä. Piti aloittaa heti putken Uutta toivoa kuolleille, ja samaan hengenvetoon menevät varmaan loputkin Moseleyt.

Päivitetääs välillä.

Daniel Woodrell: The Outlaw Album: Stories

Kiinnostava tarinakokoelma. Epätasainen, mutta syventää ehdottomasti Ozark-sarjaa. Muutama novelli on todella tiukka (omalaatuinen pedarijuttu Uncle ja päräyttävä liftaristoori Dreamspot) ja romaaniksi myöhemmin laajentunut Woe To Live On on lyhyempänäkin hieno.



Vin Packer: The Young And Violent

Jäi joskus viime talvena kesken syystä tuntemattomasta. Kiinnostavaa ajankuvaa fiftarijengeilystä ja mageeta kieltä. Kirjailijalle ominaisesti seksuaalikuvasto ja ‑tematiikka on kuumottavaa ja paikoin puistattavaa. Packerin "juvenile delinquent" ‑romaaneista tämä häviää kuitenkin The Thrill Kidsille, joka on jollain tavalla paljaampi ja tehokkaampi.



William Lindsay Gresham: Nightmare Alley

Takakansi sen kertoo: "Combines Tod Browning's Freaks with the relentless cynicism of Jim Thompson." Komean synkkä kasvukertomus nuoresta taikurista, joka haluaa päästä käsiksi isoihin rahoihin. Romaani päätyi elokuvaksikin tuoreeltaan, mutta enpä oikein usko että Tyrone Powerin liidaama film yltää näihin painajaisfääreihin (vaikka hyvät pisteet kyllä saa imdb:ssä). Friikkisirkuksen arjen ja sen häslereiden kuvaus on mieleenpainuvaa ja itsestäänselvä lopputwisti kruunaa kaiken. Suosittelen kaikille friikkisirkusten ja carnyjen ystäville. This is the real shit.

Joel McIver: To Live Is to Die – Metallican Cliff Burtonin tarina

Metallican ainoan todella merikittävän basistin elämänkerta, joka tuo mielenkiintoista valoa Metallican kolmen ensimmäisen pitkäsoiton aikoihin. Burton ei juuri haastatteluissa suutaan soittanut, mutta McIver on nähnyt suunnattomasti vaivaa (ja tehnyt joitain melko rohikeita kehäpäätelmiä), kasatessaan tätä teosta. Kyllä tätä pukinkonttiin kehtaa suositella.

MiR ( 19.12.2011 10:21)

Joel McIver: To Live Is to Die – Metallican Cliff Burtonin tarina

Metallican ainoan todella merikittävän basistin elämänkerta, joka tuo mielenkiintoista valoa Metallican kolmen ensimmäisen pitkäsoiton aikoihin. Burton ei juuri haastatteluissa suutaan soittanut, mutta McIver on nähnyt suunnattomasti vaivaa (ja tehnyt joitain melko rohikeita kehäpäätelmiä), kasatessaan tätä teosta. Kyllä tätä pukinkonttiin kehtaa suositella.

No kyllä mun mielestäni Trujillo ainakin on varsin merkittävä basisti, eikä Newsted niiin kädetön ole kuin millaisen kuvan hänestä voisi saada. Se nyt vaan on niin, että Burtonin saappaat oli helvetin isot täytettäväksi ja lähtö yllättävä ja traaginen, puhumattakaan aukosta minkä kaverin kuolema aiheutti Metallican sävellys- ja sovitusosastolle. Eli siinä mielessä olen väitteessäsi kyllä samaa mieltä, että Burton on noista kolmesta se ainoa todella merkittävä Metallica-basisti, painottaen vielä varmuuden vuoksi sanaa "todella".



Pukki ei varmaan ehdi mulle tuota kirjaa enää tuoda, mutta pitää laittaa korvan taakse. Hyvällä säkällä tässä on kiintoisaa ja kiistanalaista sisältöä, jos kirjoittaja on oikein rohjennut vetää omia johtopäätöksiään surutta muiden "auktoriteettien" mielipiteistä välittämättä.

Leo Meller II ( 19.12.2011 15:40)

MiR ( 19.12.2011 10:21)

Joel McIver: To Live Is to Die – Metallican Cliff Burtonin tarina

Metallican ainoan todella merikittävän basistin elämänkerta, joka tuo mielenkiintoista valoa Metallican kolmen ensimmäisen pitkäsoiton aikoihin. Burton ei juuri haastatteluissa suutaan soittanut, mutta McIver on nähnyt suunnattomasti vaivaa (ja tehnyt joitain melko rohikeita kehäpäätelmiä), kasatessaan tätä teosta. Kyllä tätä pukinkonttiin kehtaa suositella.

No kyllä mun mielestäni Trujillo ainakin on varsin merkittävä basisti, eikä Newsted niiin kädetön ole kuin millaisen kuvan hänestä voisi saada. Se nyt vaan on niin, että Burtonin saappaat oli helvetin isot täytettäväksi ja lähtö yllättävä ja traaginen, puhumattakaan aukosta minkä kaverin kuolema aiheutti Metallican sävellys- ja sovitusosastolle. Eli siinä mielessä olen väitteessäsi kyllä samaa mieltä, että Burton on noista kolmesta se ainoa todella merkittävä Metallica-basisti, painottaen vielä varmuuden vuoksi sanaa "todella".



Pukki ei varmaan ehdi mulle tuota kirjaa enää tuoda, mutta pitää laittaa korvan taakse. Hyvällä säkällä tässä on kiintoisaa ja kiistanalaista sisältöä, jos kirjoittaja on oikein rohjennut vetää omia johtopäätöksiään surutta muiden "auktoriteettien" mielipiteistä välittämättä.

Trujillo on kieltämättä kova soittaja, mutta kyllähän hän kuten Newstedkin ovat takarivin poikia kun James & Lars ‑show pyörii. Kun yhtyeen merkittävimmät kiekot sattuivat vielä osumaan tuohon muutaman Burton-vuoden ikkunaan, ja Burtonin panos etenkin sovitustyössä oli nähtävästi melkoinen, niin kuningasbasistin valtikka on kyllä pakko ojentaa Cliffille.



McIver porautuu tosiaan aika rohkeasti asioiden ytimeen ja ainakin meikäläiselle kirjasta löytyi jokunen iso yllätys. Lisäksi esimerkiksi Mustainen asema varhaisessa vaiheessa oli jäänyt hieman hämärään ja joidenkin kappaleiden syntyhistorioista oli myös hauskoja pikku tarinoita, samoin Burtonin muut bändit käydään aika kattavasti läpi. Faktojen lisäksi McIver hallitsee myös fiktion ja olettamisen jalon taidon, mikä näkökannasta riippuen on joko rohkeaa urien avausta tai tuhotonta fanitusta – tai vähän kumpaakin.

Jakel ( 19.11.2011 16:29)

Ehkä nykyisin arvotan kirjailijat järjestyksessä Reynolds, Simmons ja Banks. Reynoldsilta on tullut myös kaksi muutakin kirjaa (ei liity Ilmestysten avaruus ‑maailmaan), joista Aurinkojen Huone vaikuttaa myös todella hyvältä (juuri aloittanut lukemisen). Pääteasema ilmestyi muutama viikko sitten. Sen sisällöstä ei vielä ole tietoa.

Samaan sarjaan mittasuhteiden osalta voi laskea M. John Harrisonin Valo-romaanin, joka on aivan huikea. Suosittelen ehdottomasti, ellei ole jo tuttu.

Reynoldsia olen yrittänyt muutamaan otteeseen aloittaa lukemaan, mutta jokin siinä tökkii, ainakin kieli on mun mielestä jotenkin hirveän kankeaa. Liekö sitten suomennoksen vika, tiedä häntä. Pitäis koittaa alkukielellä, mutta voi loppua sanavarasto kesken.

Ramsey Campbell: The Doll Who Ate His Mother



Campbell on meikäläiselle entuudestaan tuttu mainiona kauhunovellistina ja yhdestä suomennetusta, muistaakseni vähän helkkarin paskasta romaanista jossa palvastellaan saatanaa suhteellisen naurettavissa kehyksissä. "Doll" on herran esikoistäyspitkä, oli aikanaan ehdolla World Fantasy Awardin parhaaksi kirjaksi ja kehuttu suorastaan mestariteokseksi useammastakin kurkusta, mutta en kyllä lämmennyt moiseen ylistykseen asti. Kauhukirjan tärkein eli tunnelma on luotu oikein hyvin ja tarina on kiinnostava, mutta logiikka ja motiivit henkilöiden tekemisissä ja sitä kautta uskottavuus muodostuu kompastuskiveksi enemmän kuin kerran. Tarinan kuljetuksessa on myös välistä jopa vaivaannuttavia kömpelyyksiä. Huono tämä ei silti ole: vahvan tunnelman ja hyvän miljöön rappion kuvauksen lisäksi Campbell on hyvä kuvaamaan stressin alla vääristyvää tai hankaloituvaa tilanteen hahmotusta, mikä tuo tekstin ja henkilöt mukavasti iholle. Yksi juonenkäänne on taatusti vähintään hieman arvaamaton, sopassa on kiintoisia viittauksia okkultismiin ja parhaat makaaberiuden palat ovat sangen onnistuneita. Ainakin tatsi ja kokonaisuus on persoonallinen verrattuna moneen hengettömään tusinatuotteeseen tai shokkipökäleeseen vuosien varrelta.

Luin hiljattain John Fowlesin mahtavan Neitoperhon (The Collectror). Kertoo brittiäijästä, joka vangitsee nuoren naisen kellariinsa. Kirjasta on tehty myös pari leffaa, joista eka jonkus 60/70-luvulla, mutta en ole löytänyt sitä mistään. Linkkivinkkejä mistä löytäisin?

Puuteri ( 26.12.2011 21:24)

Luin hiljattain John Fowlesin mahtavan Neitoperhon (The Collectror). Kertoo brittiäijästä, joka vangitsee nuoren naisen kellariinsa. Kirjasta on tehty myös pari leffaa, joista eka jonkus 60/70-luvulla, mutta en ole löytänyt sitä mistään. Linkkivinkkejä mistä löytäisin?

Jos nyt puhutaan vuoden 1965 filmatisoinnista, niin eihän tämä lienee mikään erityinen harvinaisuus ole? Omani hommasin aikanaan brittien Amazonista, R1-versiona, ja kun tuossa pikahaun tein, niin näyttäisi irtoavan siinä 4,5 punnan hintoihin. Eli jos vaan aluevapaa DVD-pyöritin löytyy, niin sieltähän tuo irtoaa.

Hyvä kun tuli leffa täällä puheeksi – aikanaan tykkäsin tästä aika kovasti, erityisesti Samantha Eggarin takia, vaan oli päässyt täysin unohtumaan että leffan taustalla oli kirja. Menee osastolle "pitäisi lukea".