Mitä elitistit lukevat?

[font=arial, helvetica, sans-serif]

Chuck Palahniuk: Haunted. Kirja muodostuu lyhyistä tarinoista ja niiden väliin kirjoitetusta kehystarinasta, jossa ryhmä kirjailijoita sulkeutuu/suljetaan vanhaan teatteriin kirjoittamaan jokainen omaa ”mestariteostaan”. Palahniukille tyypilliseen tapaan näissä hahmoissa tiivistyy noin suurinpiirtein kaikki mikä ihmisluonnossa on pahaa tai epämiellyttävää. Suuresta henkilökavalkadista johtuen koko kehystarinan seuraaminen on vähän hankalaa, mutta kirjan parempi osuus onkin nämä lyhyet tarinat, jotka ovat periaatteessa itsenäisiä novelleja mutta antavat myös taustatietoa kirjan henkilöistä. Palahniuk väittää jälkikirjoituksessa että ”suurin osa on totta”, mikä on joko valetta tai epämiellyttävä totuus, sen verran uskomattomia jutut parhaimmillaan/pahimmillaan ovat. Ensimmäinen novelli on nimeltään ”guts”, joka joskus kierteli nettiäkin ilman kirjoittajan nimeä. Palahniuk väittää myös että hän on lukenut sen ääneen useissa tilaisuuksissa, joissa aina pyörtyy 2-3 ihmistä. Liekkö totta sekään? Joka tapauksessa, Palahniukin pikimusta huumori kyllä toimii, mutta koska aina kaikki hänen henkilönsä ovat täysin epäsympaattisia ja kurjia ihmisiä, nämä pidemmät kirjat ovat aika raskaita lukea. Sen sijaan lyhyemmät novellit toimivat kuin junan vessa. [/font]

John Franklin Bardin:

The Deadly Percheron

Rikoskirjallisuuden omalaatuinen klassikko. Muutamasta ekasta luvusta tulevat mieleen Paul Auster, metafiktiiviset dekkarit jne. mutta edetessään ajautuu pikkaisen perinteisimmille vesille.



Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Huikea ja kieleltään ällistyttävä esikoisromaani sodasta ja sen seurauksista, protagonistina ss-waffenin joukoissa palvellut vapaaehtoinen, Antti. Tuli ahmittua.

Christopher Ciccone: Siskoni on Madonna

Madonnan veli ja entinen taustatanssija/sisustaja/assistentti kihisee kiukusta sekä katkeruudesta kertoessaan siskonsa tarinan. Supertähti on nähtävästi myös melkoinen supermulkku, mikäli teokseen on uskominen. Enpä tiennyt aiemmin myöskään sitä, että Madonnan suuri suosio on New Yorkin homo-yhteisön ansiota... ainakin Christopherin mielestä.

Michel Houellebecq:

Maasto ja kartta



Olipas hieno kirja. Mulla oli sellainen ennakkokäsitys että Houellebecq on jonkinlainen kyyninen provoilija, mutta tämä pisti tarkistamaan käsityksiä. Hyvin riipaisevaa ja jopa humanistista tekstiä. Helppolukuista myös, muutamassa päivässä sain tämän hotkaistua vaikka olenkin hidas lukija.

Irvine Welsh: Porno



Kirjojen irralliset jatko-osat X vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen ovat joskus vielä tasaisempaa pakkopullaa kuin elokuvien vastaavat, mutta Pornon tapauksessa näin ei todellakaan ole. Trainspottingista (ja jotkut myös Liimasta) tutut hemmot palaavat kuvioihin 2000-luvun alussa, kun Sick-Boy tekee comebackin Edinburghiin tätinsä pubia ja sitä kautta pornobisneksiä ja huijauskuvioita pyörittämään. Pian vanha remmi on koossa taas – tai ainakin samassa kaupungissa. Siitä alkaa ruletti ihmisluonnolla, surkuhupaisuudella ja sattumusten sarjalla. Tarinaa puretaan Trainspottingin tyyliin useamman henkilön vinkkelistä, joista Sick-Boy saa eniten tilaa. Sivuilla tapahtuu todella hienoja asioita, kun kertoja muuttuu ja kieli samalla kertojan mukaiseksi.



Welshin henkilöt ovat vähän perkuleen uskottavia ja tulevat lukijalleen läheiseksi joukoksi, ne iljettävimmätkin. Tapahtumat purkautuvat välillä näennäisen irrallisina pätkinä jotka eivät välttämättä suoraan liity itse pääjuoneen, mutta aina kertoen sekä henkilöiden että ihmisten yleensä vieteistä, kunnianhimoista, heikkouksista ja tavoista selviytyä maailmassa. Parhaimmillaan kirja naurattaa ääneen, rajuimmillaan aidosti kuvottaa. Erityisen rajuja juttuja tapahtuu, kun sympaattiseksi ajatellut henkilöt osallistuvat johonkin äärimmäisen karseaan toimintaan, ja tästä huolimatta heistä ei voi olla pitämättä.



Sokerina pohjalla suurin osa kirjasta tapahtuu Edinburghissa, kaupungissa jota rakastan, yksi niitä harvoja ulkomailla johon voisin itsekin muuttaa asumaan ja jonne haluan ainakin käymään uudelleen parin vuoden sisään. Tekijänsä rakkauden kotiseutuun huomaa vähintään rivien välistä, vaikka Welsh ei sitä erikseen jatkuvasti korosta tai psyähdy juuri maisemia maalailemaan. Welshin Leith on tosin vähän erilainen kuin matkaoppaiden hehkuttama, itse en ainakaan liikkuisi turvallisin mielin mestoissa joissa Francon kaltaiset kaverit kumoavat tuoppinsa.



Kyllä vaan oli kova. Trainspotting on vielä parempi, mutta ei tämä hirveästi jälkeen jää. Olisi itse asiassa aika saamarin mukavaa ähdä filmatisointi tästäkin, samoilla nyt vain ikääntyneemmillä naamoilla castattyna kuin Boylen erinomainen filmatsiointi.

[sup]Hilary Mantel:

Susipalatsi (Teos 2011)[/sup]

[sup][/sup]



[sup]Loisteliaaseen tyyliin kirjoitettu historiallinen romaani Thomas Cromwellistä. Tulee vähän Paavo Haavikko mieleen. Kiinnostava mutta paksu: liki 800 sivua ja olen nyt sivulla 319...[/sup]

Vin Packer:

Dark Don't Catch Me

Ihan jees rotumeininkiä syvässä etelässä. Perustuu kuuluisalle Emmett Till ‑lynkkauskeissille.



Vin Packer: Whisper His Sin

Tositapahtumiin perustuva kutkuttava romaani kahdesta opiskelijahomppelista, jotka päätyvät murhaamaan toisen vanhemmat. Mainiota ajankuvaa esim. 50-luvun NY:n gayskenestä.



Cornell Woolrich: I Married a Dead Man

Ei parasta Woolrichiä. Kirjallisen neron parhaimmat aseet eli ankean pessimistisen tunnelman luominen ja kadotuksen meininki eivät ole ihan huipussaan. Tarinallisiin aineksiinsa nähden selvästi ylipitkäkin. Viimeiset sivut kyllä pelastavat paljon. Nero mikä nero, my hero.



Vin Packer: Look Back To Love

Vähän latteaa turistikirjallisuutta, joka haisee liian vahvasti siltä ettei kirjoittaja ole tainnut itse käydä ranskassa. Jää siten pinnalliseksi kolmio(tai oikeastaan kuusio)draamaksi. Hyviä puoliakin on: päähenkilö Toddin viinanhoureinen syöksykierre Pariisissa tuo parhaimmillaan mieleen Goodisin. Lisäksi kirjassa on paljon mielenkiintoisen omituista seksuaalista värinää, milloin miehen ja pojan välillä, milloin aikuisen naisen ja nuoren pojan välillä.

Hunter S. Thompson:

Helvetin enkelit

Ihan hauskaa gonzoilua enkeleiden alkuajoista. Porukka on tässä vaiheessa (julkaistu alunperin ‑66) todella pieni ja lähinnä räkäisiä kännääjiä ja tappelijoita. Ja kuinka sillioinen Amerikka suhtautui heihin. Pitäisi tämän jälkeen lukea miten sen jälkeen homma järjestäytyi rikollisemmaksi jne.



Jeff Vandermeer: Finch

Huhu! Vandermeer todistaa olevansa new weirdin mestari. 15 vuotta työn alla ollut Ambergris saaga saa arvoisensa lopun. Suomennettuna saa City of saints and madmenin, mutta se on enemmänkin novellikokoelma ja "matkaopas" mutta mielenkiintoinen todellakin. Shriek: An afterword taas kertoo hienoa mysteeriä. Eipä näistä kannata kauheasti spoilailla. Kirjoitustyyli on kumminkin loistavaa (lukenut kaikki alkuperäisellä kielellä). Mutta Finch vetää silti vielä paremmaksi kuin edelliset. Parhautta.



Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Voikohan tätä laskea Suomalaiseksi kirjaksi kun alunperin kirjoitettu englanniksi. Jos lasketaan niin sehän taitaisi olla sitten tämän vuosituhannen ensimmäinen Suomalainen kirja joka tullut luettua. Todella mielikuvitusrikasta sci-fiä ja voin suositella erittäin paljon. Jatkoa odotellessa.

Charles Willeford: Uutta toivoa kuolleille, Sivuraide & Kuoleman valttikortit



En voinut itselleni mitään – tuli rohmittua loput kolme Hoke Moseley ‑kirjaa putkeen, taas kerran. Kirja kirjalta synkkenevä mutta koko ajan rehellisen inhimillinen ja vähäeleisen hirtehinen ylikonstaapeli ongelmissaan sekä poliisityössä että yksinhuoltajan arjessa on kerrassaan upea hahmo. Yhtä upeaa on Willefordin vähäeleinen kerronta ja tapa heittää jopa brittiläiseen tapaan alleviivaamatonta ja lähes rivien väliin kätkettyä huumoria. Willefordin tapa heittää tiskiin yllättäviä käänteitä ja piirteitä täysin takavasemmalta herättää samantapaisen fiiliksen kuin katsoisi taitavan jonglöörin vippaavan vielä yhden pallon ilmaan muiden jatkeeksi ja jatkaa saumattomasti showtaan ilman mitään omahyväisyyttä. Kuuma Miami, ihmisten oman edun tavoittelu ja ahneus, ikuisuuteen jatkuvat rikosjutut jotka joskus selviävät ja joskus ei, välistä taidolla, vällistä flaksilla, välistä oikein, välistä väärin. Siellä kaiken keskellä synmpaattisen inhimillinen antisankarin ja hyvän kytän välimuoto. Willefordilta voisi sanoa jääneen työt kesken enenn kuin kuolema korjasi, mutta onneksemme perintö elää.

http://isladehoyhen.blogspot.com/2010/09/meiju-suvas-ja-pyramidien-salaisuus.html

En ole lukenut, valitettavasti, mutta joku muu on lukenut.



Marita Kuokkasen kirjoittama Meiju Suvaksen elämä ja teot, "Meiju Suvas – Sydämellä".



Naurattaa ihan vitusti jo pelkkä arviokin.

Jaahas, vuosi jatkuu näköjään tieteishenkisesti.

M. John Harrison: Nova swing



Herran Valo on parhaimpia tämän vuosituhannen sci-fiä ja suosittelen! Tämä on ns. jatko-osa sille mutta on tämä ihan erilainen kirja. Film noir-henkistä scifiä Tarkovskin Stalkerin tyylisen vyöhykkeen lähellä sijaitsevasta tulevaisuuden kaupungista. Lukihan tämän mielenkiinnolla mutta ei kumminkaan lopulta paljoakaan avautunut. Kaipaa jatkoa (?).



Ja samalla tässä kummastellut kuinka viime ajan parhaimmat sci-fi/new weird (inhoan tätä sanaa, uuskumma...voi vittu) kirjailijoiden viimeisimmät kirjat ovat olleet mielikuvitukselliseen kaupunkiin sijoittuvia "film noir"-henkisiä! Jeff Vandermeer: Finch ja juuri työn alla oleva China Mieville: Toiset (lukekaa Mievillen Perdido street station!). Ja etenkin suosittelen taas Vandermeeriä.



Stephen Hawking: Suuri suunnitelma



Kvanttifysiikasta lukenut viime vuonna sen verran monta kirjaa että tämän historia ja uudet tutkimukset eivät kyllä mitään uutta tuoneet. Pettymys. Lukekaa ennemmin Brian Green: Kätketyt ulottuvuudet: [font=arial, sans-serif]Supersäikeet, ajan halkeamat ja maailmanselityksen haaste. [/font]

netzach ( 20.3.2012 20:32)

Brian Green: Kätketyt ulottuvuudet

AI tämä on vielä ajankohtainen. Ollut hyllyssä vuosikymmenen, pohdin juuri yhtenä päivänä että onko jo vanhentunut niin ettei viitsi aloittaakaan.

^ hmm. Muistankohan kirjan väärin mutta tuossa oli kumminkin selitetty suhteellisusteoriaa ja kiertyneitä ulottuvuuksia paremmin kuin mikään muu. Joutuu tarkastamaan seuraavalla kirjastoreissulla kun en muistanut että se voisi olla noin "vanha" kirja.

Kyllä tuossa oli juuri noita (jonkin verran noita aikaan liittyviä teorioita lukenut). Ilmestynyt vuonna 2000 näemmä.

Judy Hamilton: Scottish Murders



Lomareissulta vajaa pari vuotta sitten turistiostoksena mukaan tarttunut antologia skotlantilaisen murhan historiasta esittelee lyhyesti otannan kuuluisimmista maan veriteoista. Sekaan mahtuvat mm. myyttisiin mittoihin kasvaneet Beanin perheen edesottamukset 1400-luvulta (selkeä prototyyppi The Hills Have Eyesin mutanttiperheelle), Burken ja Haren touhut 1800-luvulta ja muistaakseni edelleen ratkaisemattomat Bible Johnin sarjamurhat 60-luvun lopulta, sekä liuta maailmalla vähemmän huudeltuja tapauksia. Mukiinmenevä true crime ‑välipala, sopivan neutraalilla otteella kirjoitettu ilman turhaa toistoa tai ylilyövää maalailua, joskaan ei mikään todella syväluotaava tai syvälle poliisityön saloihin menevä opus.