Mitä elitistit lukevat?

W.G Sebald:

Austerlitz



No onhan tää kirkkaasti paras 2000-luvulla julkaistu (kauno)kirja. Ihmeellinen kirjoitustyyli tällä miehellä.

Thomas Jerome Seabrook: Bowie in Berlin – A New Career In A New Town



Mielenkiintoinen ja elävästi kirjoitettu kirja joka keskittyy Bowien "Berliini-kauteen". Tarina tosin käynnistyy jo Station to Station ‑albumista ja siihen johtaneista asioista, joiden kautta päästään kevyesti ongelmaisen artistin itsensäpelastukseen. Albumit jäävät opuksessa lähes sivurooliin, kun Seabrook pyrkii pureutumaan itse miehen ytimeen. Vaikea – sanotaanko jopa mahdoton – työ, mutta tulokset ovat mielenkiintoisia. Mukana on myös järjetön määrä nippelitietoa, jolla kelpaa taas päteä musavisassa.

Vincent Bugliosi & Curt Gentry: Helter Skelter



Charles Manson on millä tahansa mittarilla yksi kiehtovimmista lähihistorian sarjamurhaajista ja Jack the Ripperin ohella nimi jonka monet tunnistavat, vaikka eivät muuten näistä elämän varjojen kulkijoista mitään tietäisikään. Helter Skelter kirjoitettiin ja julkaistiin 1974, toinen kirjoittajista on mies joka toimi syyttäjänä Tate-LaBianca ‑murhaoikeudenkäynnissä Mansonia ja hänen perhettään vastaan. Luvassa on lähes 700 sivua oikeussalidraamaa ja todella syvälle yksityiskohtiin menevää tekstiä Mansonista, tämän luomasta perhekommuunista, syistä ja seurauksista koko kultin takana ja tapahtumien heijastumia väestöön ja valtakulttuuriin. Oikeudenkäyntien kuvaamisen lisäksi Bugliosi osallistui vahvasti rikosten tutkintaan ja sitä kautta vyöryttää hyvin yksityiskohtaisen kuvan sisäpiiristä käsin tapahtumien rekonstruointiin ja niiden todistamiseen. Hyytävintä tavaraa on kirjan osuus motiivin löytämiseksi ja Mansonin vaikutuksen kuvaamisessa seuraajiinsa: miehelle annetaan aiheesta krediittiä älykäänä ja mestarimanipuloijana. Kokonaisuus on jo itsessään mielenkiintoista luettavaa, ja mielenkiintoa lisää Mansonin klaanin tekojen ja Perheen aktivismin jatkuminen pitkälle oikeudenkäyntien jälkeen ja mahdollinen sekaantuminen useisiin selvittämättä jääneisiin veritekoihin.



Bugliosi kuvailee lopussa Mansonia suurinpiirtein ainutlaatuiseksi aikansa ja elämänsä tuotteeksi, jonka kaltaista on vaikea uskoa nousevan uudelleen, mutta se on vaihtoehto mitä ei voi sulkea täysin pois. Kiinnostusta ja seuraajia ainakin riittää. Manson ja hänen "Perheensä" on poikinut useita elokuvia ja dokumentteja, puhumattakaan vaikutteista mitä se on antanut muillekin elokuville. Hakematta tulee mieleen tuoreeltaan katsotun Cobran yli-ihmiskuvitelmissa kylpevä kasvoton lauma joka murhasi kaikkia ihmisryhmiä ketään syrjimättä ja useat yksityiskohdat sekä Mickeyn ja Malloryn poikima maailmanlaajuinen fanikultti Natural Born Killersissä. Mansonin ja Perheen MANSON DIRECT ‑kotisivut ovat myös pystyssä tätä nykyäkin (pienen tauon jälkeen). Miestä ei turhaan verrata Hitleriin ainutlaatuisena pahuuden ilmentymänä. Kieltämättä tässä ainutlaatuisessa, edelleen elossa ja vangittuna olevassa miehessä on jotain kammottavaa ja kiehtovaa.

Arturo Perez-Reverte: Kapteeni Alatriste



Espanjalaisesta kynästä on lähtenyt verevää jatketta Alexandre Dumas'n henkiselle perinnölle, miekkaseikkailuromantiikkaa nykyaikamme raadollisemmilla painotuksilla. Paikka on Espanjan kulta-ajan auringonlaskun Madrid, missä entinen sotilas ja antisankarimme "kapteeni" Alatriste elää sekalaisilla hämärähommilla, joista kerrotaan hänen apupoikansa Íñigon suulla. Sarjan avaaja (tähän mennessä seitsemästä kirjasta, joista neljä tietääkseni suomennettu) oli värikästä tekstiä josta tekijänsä tunnisti. Dialogin piiloherjat, Alatristen kunniakäsitteet ja pienet piikit pitkin matkaa olivat erityisesti mieleen,kuten koko paketin maanläheinen ja ironinen henki. Tätä voisi väittää lähes täydelliseksi kesäkirjaksi.

James Franco:

Palo Alto



Franco on kokeillut kykyjään myös kirjailijana, ja saanut aikaan ihan mukiinmenevää tekstiä. Amerikkalaisteinien hölmöilyistä 90-luvulla kertovat novellit on kirjoitettu nopealiikkeiseen ja karsittuun tyyliin, joka vain satunnaisesti vaikuttaa vähän väkinäiseltä. Ei mitään kuolematonta proosaa, mutta kyllä tätä voi lukea.

William Gibson: Neuromancer



KYBERPUNK!!! Luin tämän ensimmäistä kertaa englanniksi ja viime kierroksesta on muutenkin vuosia. Olen aina pitänyt Neuromanceria suuressa arvossa, ehdottomasti yhtenä parhaista scifi-kirjoista ikinä, mutta nyt pidän vielä suuremmassa, suoranaisena voittamattomana titaanina. Gibson on ollut melkoinen visionääri maalaillessaan tulevaisuuden kuvaa jonnekin hamaan nimeltä mainitsemattomaan aikaan. Kehyksenä on julma, individualistinen maailma jonka rakenteisiin enemmän viitataan kuin paneudutaan – jatko-osat syventivät maailmaa sitten myöhemmin. Pääosassa oat enemmän henkilöt, etenkin päähenkilömme Case, kovan onnen kyberhakkeri joka saa uuden mahdollisuuden harjoittaa ammattiaan. Mitä enemmän keikasta selviää, sitä enemmän diili alkaa muistuttaa sopimusta paholaisen kanssa. Sen lisäksi että Neuromancer on tiukka, noirimainen scifi-trilleri hillitysti annostellulla toiminnalla, se esitteli aikanaan konsepteja jotka olivat suorastaan ennennäkemättömiä, tärkeimpänä virtuaalinetti. Uskoakseni ei ole ollenkaan poissuljettua etteikö Gibsonin visio olisi vaikuttanut jollakin tapaa internetin syntyyn – ainakin se esitteli termin kyberavaruus, jonka monet tunnistavat tänä päivänä arkikieleksi.



Huolimatta muutamassa vuosikymmenessä kirjan harteille syntyneestä painolastista Neuromancer puskee edelleen eteenpäin vaivatta ja täysin uskottavana scifinä, vaikuttamatta vanhentuneelta. Se on hitonmoinen kirja yhdistelmässään eskapismia, dystopiaa, survivalismia ja eksistentialismia. Se on musta, metallisen makuinen, ironinen ja jännittävä. Se on kyberpunkia parhaimmillaan.

Ilja Rautsi ( 31.8.2007 12:54)

Mark Parland: Taistelijana Supon varjossa



Omintakeisesti kirjoitettu omaelämäkerta, hyvä pureutuminen Parlandin nerouteen ja hulluuteen.

Parlandilta ilmestynyt uusi (omakustanne) kirja : Pahoja Natsi-kenraaleita joita ei teloitettu



Huuto.netissä ja muualla netissä tätäkin myydään absurdiin 80 euron hintaan (akateemisesta saa johonkin pariin kymppiin). Kyseessä on noin 69 A5-sivua isolla fontilla. Ehkä 20+ sivua kuvia. Lopullinen tekstimäärä lienee noin 15 A4-sivua.



Parland esittelee 59 natsi-kenraalia muutamalla kymmenellä rivillä tekstiä per heebo. Esittelyn jälkeen alkaa tiivistelmä jäätävästi 'olen esitellyt 59 sotarikollista ja on todella sääli ettei heitä teloitettu...'. Ainakin teksti on persoonallista, vaikkakin tökeröä ja sisällötöntä. Toki hauskin juttu on Parlandin paatoksellinen huolestuneisuus siitä ettei oikeus ole toteutunut. Tämä on jo neljäs Parlandin kirja, joka on ilmestynyt muutaman viime vuoden aikana ja joka keskittyy sotarikosraportteihin. Aistin suuren humanistin syntyneen.

Parit "mustan sarjan" Woolrichit:

Black Angel

Romaani telotusta odottavan miehen vaimosta, joka yrittää pelastaa miehensä selvittämällä oikean syyllisen. Vahvan ja tunnelmallisen alun jälkeen jämähdetään keskivaiheilla liian pitkäksi ajaksi tutkimuksiin ja se paras vimma puuttuu. Alku on parasta. Kolmessa sadassa sivussa on vähintään kolmasosa liikaa.



The Black Path of Fear

Aika tyypillinen Woolrich tämäkin: kovin epätasainen. Onneksi sentään pituus on tällä kertaa nippa nappa alle kahden sadan sivun, mikä on aikalailla ehdoton vaatimus näille yhden idean noir-tarinoille. Ekat luvut tässäkin ovat parhaimpia aina siihen asti kunnes tyttöystävä kuolee. Sen jälkeen tarinasta tulee liian toiminta- ja juonipainotteinen ja Woolrichin paras puoli, taito luoda masentavan synkkä tunnelma kärsii. Mutta neljä tähteä niiden hienojen hetkien ansiosta. Mielenkiintoista kuvausta (ja ajankuvaa?) 40-luvun Havannasta ja oopiumluolista.

Bonnie Jo Campbell:

American Salvage

Tarinakokoelma tarjoaa hienoa nykypäivän americanaa Michiganin pikkukaupungeista, joissa preeriatalojen kuistit vajoavat, auton romut lahoavat sekä ihmiset hiljalleen hajoavat. Country noirin ystäville.



James Reasoner: Dust Devils

Napakka toimintapainoitteinen noir-/länkkäriromaani ryöstön jälkiselvittelyistä. Reasonerin perustaito riittää pitkälle, mutta lopullinen imu tästä kyllä puuttuu. Johtuuko hieman töksähtelevistä juonenkäänteistä vai mistä. Lopun twisti kunniottaa noir-romaanien perinteitä kuitenkin ihailtavasti, mutta sitä olisi pitänyt pedata pitkin teosta paremmin. Nyt se vaikuttaa hieman väkinnäiseltä ja pöhköltä. Hyvän leffan tästä saisi. Erinomaisen leffan.

Deborah Curtis: Etäinen kosketus – Ian Curtis ja Joy Division

Kirjan perusteella herra Curtis oli sanalla sanoen vaikea tapaus. Jatkuvat mielialan voimakkaatkin heittelehtimiset, mustasukkaisuus, halu kontrolloida ja tietysti voimakas viehtymys kuolemaan. Curtis teki kieltämättä hienoja tekstejä, mutta tämän kirjan perusteella on suorastaan ihme että mies eli niinkin kauan kuin eli. Ajan kuvana kirja on mielenkiintoinen kun 70-luvun Britanniaa kuvataan kirjaimellisesti rockin katutasosta.

Willy Vlautin:

The Motel Life

Richmond Fontainen nokkamiehen esikoisromaani on herkimpiä, kauneimpia, lämminsydämisimpiä ja melankolisimpia romaaneja mitä olen vähään aikaan lukenut. Myöhemmin tänä vuonna elokuvana ilmestyvä white trash tie-romaani kulkee Renossa ja sen lähimaisemissa ja kertoo tarinan Flanniganin veljeksistä, joilla ei koskaan ole mennyt hyvin. Uskomattoman ihana kirja. Sisarteoksena ja soundtrackina romaanille toimii samana vuonna ilmestynyt ja hyvin paljon samoja juttuja kierrättävä hieno The Fitzgerald ‑albumi.



Martin Clark: The Legal Limit

Eteläisen Virginian Patrcik Countyyn sijoittuvassa rikosromaanissa yhdistetään oikeusjännäriä, perhekronikkaa ja Elmore Lenodardmaista humoristista rikosromaania. On ehkä liioittelua kutsua romaania jännäriksi, sillä pääpaino ei ole juonessa (joka on toki varsinkin loppua kohden kyllä vetävä), vaan omalaatuisessa henkilöhahmokokoelmassa ja juurevassa etelän meiningissä. 400 sivua meni kuin siivillä, vaikka lakijutut eivät ole koskaan olleet meikäläisen t-kuppi. Snadi miinus muutamista ontoista kliseistä (tyyliin, angstinen teinityttö alkaa pukeutumaan mustaan ja käyttää liikaa silmämeikkiä) ja silloin tällöin pakotetun tuntuisesta dialogista. Mutta kiinnostavuutta lisää se, että uskomaton tarina perustuu tositapahtumille. Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos tämä päätyy valkokankaalle tai minisarjaksi muutaman vuoden päästä. Joten kantsii lukea nyt, niin voi besserwisseroida ja dumata leffan sitten tulevaisuudessa.

Kevyenä kesälukemisena tuli kahlattua läpi James Joycen Ulysses Leevi Lehdon suomennoksena. Nyt sattuu aivoon.

Vin Packer:

5:45 to Suburbia

Kiinnostavaa ajankuvaa Executive Suit ‑tyyppisessä romaanissa 50-luvun Nykin mainos/lehtimaailmasta. Packerin kynä on terävä kuin mikä, mutta matsku ei tällä kertaa ole samalla tasolla. Henkilöhahmojen ansiosta tämän luki kuitenkin mielellään, kuten minkä tahansa muunkin Packerin. Varsinkin juoppo vanheneva "butch" ‑tyyppinen naishahmo on erittäin mieleenpainuva.



Bonnie Jo Campbell: Once Upon A River

Kiväärinsä hyvin hallitseva teinityttö lähtee etsimään äitiään isänsä kuoleman jälkeen romaanissa, jota on verrattu mm. Winter's Boneen. Ikävä kyllä vertaus on liioittelua, sillä tämä romaani on ylipitkä ja paikoin armottoman tylsä. Ideat vain loppuvat 150 sivun jälkeen ja homma junnaa paikallaan seuraavat sata sivua, kun jo pari kertaa sanottua kierrätetään uudelleen ja uudelleen, jotta tyhmempikin lukija ymmärtäisi. Miehet ovat vaarallisia, check. Metsästä saa ruokaa, check. Teinitytöllä on seksuaalisia himoja, check.



Viimeisellä neljänneksellä alkaa onneksi taas tapahtumaan, mutta homma on vain aika lailla menetetty. Ei enää kiinnostanut. Teoksen alku perustuu Campbellin erinomaiselle tarinalle "Family Reunion", mutta ikävä kyllä sen tarinan (ja koko American Salvage ‑kokoelman) taidokas proosa pääsee hehkumaan romaanin pituisena vain hetkittäin. Iso pettymys erinomaisen American Salvagen jälkeen. En kuitenkaan syyttäisi epäonnistumisesta pelkästään kirjailijaa, vaan jotenkin tässä haiskahtaa huono kustannustoimittaminen. Olisi pitänyt olla vahvempi kustannustoimittaja jeesaamassa. Sanomassa että wou wou, nyt jarrua päälle ja poistoa tohon tohon ja tohon. Punakynän olisi pitänyt heilua enemmän. 350 sivua on liikaa.

Chris Rodley: Lynch on Lynch

Mielenkiintoinen opus joka rakentuu pitkälti Lynchin pitkien haastatteluiden pohjalle. Herran töitä käydään läpi (pääosin) kronologisessa järjestyksessä ja jokainen teos, jopa kovasti parjatut Dune ja Twin Peaks: Fire Walk With Me, saavat isältään siunauksen. Rodley lähtee joissain kohdin rakentelemaan omia tulkintojaan ja näkemyksiään, mutta pääosin kirjuri pysyy kirjurin roolissa. Uran alkupuolen hämäriköt tässä eniten valaistusta saivat, suositeltava opus.



Dan Brown: The Da Vinci Code

Lomalla on aikaa kaikkeen, jopa tällaiseen mammuttisuosikkiin, joka sattui olemaan Alppikaupan ainoita englanninkielisiä kirjoja. Kuten niin monesti aiemmin myös nyt kirja oli parempi kuin elokuvasovitus.



Christian Braad Thomsen: Rainer Werner Fassbinder – matka kohti valoa

Herra Fassbinder syntyi sodanjälkeiseen Saksaan ja loi elokuviaan 60-luvun lopulta aina kuolemaansa saakka vuonna 1982. Thomsen piirtää tuotteliaasta (ja hankalasta) työmyyrästä tarkan kuvan, jossa ääneen pääsevät monet herran läheiset. En ole juuri nähnyt Fassbinderin elokuvia, mutta taidan käyttää tätä kirjaa – ja sen suosituksia – oppaana Fassbinderlandiaan. Luvassa lienee ainakin jotain tyystin erilaista.

Americanan kartoitus à la Vlautin jatkui:

Northline

Uskomattoman ihana romaani nuoresta paniikkihäiriöisestä alkoholistinaisesta, joka lähtee lätkimään ja päätyy Renoon tarjoilemaan. Harmillisesti nettidivarista ostetusta kappaleesta puuttui kokonaan mukaan kuuluva soundtrack-cd, mutta kaipa mikä tahansa Richmond Fontainen levy käy korvikkeesta.



Lean On Pete

Vlautinin kolmas romaani on selvästi myös aikuisin. Tai siis viimeistellympi ja rakenteeltaan jäntevämpi tai jotain. Samalla on kuitenkin menetetty edellisten teosten tuoreus. Eiköhän tämäkin lopulta elokuvaksi päädy, sillä tässä on kaikki: americanaa, nykylänttä, pojan ja hevosen ystävyyttä, elämää lain ja yhteiskunnan ulkopuolella, outoja tyyppejä. Itkin lopussa.