Mitä elitistit lukevat?

antti (1.4.2005 21:57)

tykkäsin Leonardista alunperin siksi että sen sankarit oli raksaduunareita ja poliiseja ja melooninviljelijöitä ja autovarkaita ja mitä kaikkea, aina se pienempi kaveri oli loppupelissä fiksumpi kuin ne isot öykkärit.

Puhumattakaan siitä, että Leonardin hahmot ovat yleensä nokkelia, hyviä suustaan ja vittuilevat paljon. Siitä saa aina plussaa.

ajattelin että suurinpiirtein kaikki täällä on lukenut sen kirjoja joten en maininnut, noista syistä se on vaan niin vitun hyvä. ne joiden mielestä nerokkaat rikosjuonet on se kluu dekkareissa lukevat Agatha Christietä. sillä osastolla Leonard on vähän vasuri (TJEU Cuba Libre)

Mitä välii juonesta, kunhan vittuillaan vitusti.

Juuri pari päivää sitten silmäilin hyllyssä lojuvaa "Radikaali juttua" tyyliin pitäisiköhän lukea uudestaan. Lukemisesta on varmaankin kymmenen vuotta aikaa, eikä ole oikein minkäänlaisia muistikuvia. Oliko tuo edes hyvä?

jos se on sama kuin Freaky Deaky niin kyllä se on hyvä. tää ei ole mitään snobbailua mutta ne ei ole suomeksi ollenkaan niin hyviä kuin englanniksi. ihan mahdottomia kirjoja kääntää

antti (2.4.2005 17:49)

tää ei ole mitään snobbailua mutta ne ei ole suomeksi ollenkaan niin hyviä kuin englanniksi. ihan mahdottomia kirjoja kääntää

Ajattelin itse tokaista saman, mutta snobiksi leimaantumisen pelossa pidin turpani kiinni.

Sain juurin luettua loppuun maailman kuuluisimman sotakuvaajan, Robert Capan, elämänkerran. Ihan hauskaa luettavaa, jos on edes yhtään valokuvauksesta kiinnostunut. Kaveri oli jopa Kinskin voittava naistenmies, jonka vakio hoitoihin kuului mm. Ingrid Bergman. Mukana seikkailee myös muutaman mainitakseni Gordon Parks, Howard Hawks, Hemingway ja monia muita kuuluisia elokuva ja kirjallisuus tähtiä.

Sitten luin tuon helsinki 12:sta. Ihan hauska kirja. Plussaa slangista.



Nyt on menossa Kingin musta torni osa kaksi ja Risto Jarvan elämänkerta.

Loistava Tajunnan alkemistit tuli luettua ja kirja herätti mm. kysymyksen mikäköhän oli se 'onnistunut kirous' jonka Mickey Hargitayn ylle langettamalla Anton LaVey saavutti Jayne Mansfieldin suosion. Myöhemmin erään toisen kirouksen uhriksi joutui Jaynen ja Mickeyn kolmevuotias poika Zoltan(!!!). LaVeyn kuvaukset Manfieldistä olivat kuin suoraan jostain Polsellin elokuvasta, alistavaa herraa kaipaava naispaholainen joka tykkää piehtaroida lattialla masokistis-orgastisissa hurmiossa tms.

Nyt menossa Jim "the Indiana Jones of finance" Rogersin Adventure Capitalist joka vaikuttaa ihan OK:lta, ei tosin ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Ja Amazonilta pitäisi olla tulossa päivänä minä hyvänsä pahamaineisen Hans Herman Hoppen double feature Democracy ‑The God That Failed / Myth of National Defence.



Sarjispuolella viimeisin hankinta on Jim Woodringin The Frank Book eli pirun hypnoottista cartoon-outoilua.

The RZA:n WU-TANG MANUAL tuli eilen luettua kokonaan. Normaalista kertakäyttöisestä bändikirjasta helvetin kaukana oleva tyylikäs opus, sisältää paljon Wu-hittibiisien kryptisten sisältöjen valaisevaa säe säkeeltä taustoittamista, RZA:n innostavaa hörhöfilosofiaa ja paljon puhetta bändin elokuvavaikutteista. Erittäin nastaa ja silmät avaavaa lukea, miltä The 36th Chamber of Shaolin, Scarface ja monet muut suosikkipläjäykset näyttää mustasta ghettonäkökulmasta.

Viimeksi tuli luettua Donald Rumbelowin Complete Jack the Ripper. Suosittelen kaikille viiltäjän tapauksesta kiinnostuneille. Rumbelow esittelee yksityiskohtaisesti uhrit, epäillyt ja erilaiset teoriat. Mielenkiintoista luettavaa, josta on myös hyvä poimia lähteet jatkoluettavaksi itseään kiinnostavista teorioista.

Ikävää, että suomennetut viiltäjä-kirjat ovat niin harvassa. Täällä julkaistaan vaan jotain Cornwellin paskaa kansien välissä, vaikka loistavaa asiantuntevaakin kirjallisuutta näytää riittävän.

Cornwellin kirjan nimikin on niin luotaantyöntävä 'tapaus selvitetty..' tai jotain sellaista. Pysyisi vain noissa isojen tyttöjen neiti etsivissä.

Sami Helenius : seitsemäs puolustaja / [toimittanut] Jukka Suutari



Jos Halmeen Jumala armahtaa – minä en kirja oli mielestäsi viihdyttävä, niin et voi olla pitämättä tästä Pohjois-Amerikan taalakaukaloiden taustoja tarkistelevasta goonin näkökulmasta.



Hilpeitä juttuja tappeluista aina farmin farmista NHL-unelman täyttymiseen.



Kirjassa ruoditaan myös suhteellisen paljon muita tappelijoita ja heidän taustojaan, mikäli seurasit NHLlää muna pystyssä 90-luvun alusta tähän päivään niin monet nimet

varmasti nostavat nostalgia pulssia.



Kalja virtaa ja suht hauskaa oli, lyhyesti kiteytettynä.



Must näin MM-kisojen kynnyksellä,nimittäin tämän jälkeen ei kiinnosta katsoa kun nykyneidit tahkoo ö-luokan kisoja hamekankaissa ja senkin ajan voi käyttää Mark Lesterin ja Joseph Ziton elokuvian parissa.

Onko kukaan lukenut sitä Kingin uudelleen muokkaamaa/laajennettua mustaa tornia (siis sitä ensimmäistä osaa) ja sitä alkuperäistä? Onko uudessa mitään merkittäviä muutoksia, joiden takia se kannattaisi kahlata uudelleen läpi?

Jos joku Tamperelainen elitisti haluaa lukea Clive Barkerin veren kirjat 1:n, niin voisin laittaa kiertoon tuon "vapautetun", jonka viime syksynä löysin.

Yotsuya (12.4.2005 18:28)

Loistava Tajunnan alkemistit tuli luettua ja kirja herätti mm. kysymyksen mikäköhän oli se 'onnistunut kirous' jonka Mickey Hargitayn ylle langettamalla Anton LaVey saavutti Jayne Mansfieldin suosion. Myöhemmin erään toisen kirouksen uhriksi joutui Jaynen ja Mickeyn kolmevuotias poika Zoltan(!!!). LaVeyn kuvaukset Manfieldistä olivat kuin suoraan jostain Polsellin elokuvasta, alistavaa herraa kaipaava naispaholainen joka tykkää piehtaroida lattialla masokistis-orgastisissa hurmiossa tms.

Tapaus Mansfield on hyvin esillä Anton LaVeyn virallisessa elämäkertakirjassa ("The Secret Life of a Satanist", kirjoittanut Blanche Barton), mutta kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että tarkkoja muistikuvia ei tapauksen kulusta kyllä ole enkä nyt jaksa tuota kirjaa hyllystäkään kaivaa tarkistusta varten. Jotenkin kyllä muistelisin tuon kiroushomman menneen enemmänkin niin päin, että Jayne tuli alunperin ihan itse mukaan LaVeyn toimintaan päästen aina Church of Satanin "Ylipapittareksi" eikä Antonin siis tarvinnut tehdä mitään "taikoja" saadakseen Jayne mukaan touhuun. Kirouksen Hargitayn ylle hän langetti vasta myöhemmin kun Mickeyn epäileväinen suhtautuminen LaVeyn ja Mansfieldin ystävyyteen ja ystävyyden luonteeseen alkoi mennä jo pahasti mustasukkaisuuden puolelle ja haitata jo Jaynen näyttelijänuraakin (näin siis LaVeyn mukaan). LaVey siis asetti kirouksen Mickey Hargitayn ylle tarkoituksenaan joko suoraan tuhota tämä tai ainakin aiheuttaa tälle tuntuvia vahinkoja tavalla tai toisella, mutta kappas vaan, kun kirous sitten "astui voimaan" olikin Jayne onnettomuudekseen lähellä Hargitayta, eli siis samassa autossa tämän kanssa tuona kohtalokkaana onnettomuusyönä ja niin siinä sitten päättyi hänenkin elämänsä.



Ja korostan edelleen: Näin siis LaVeyn mukaan. Se, että uskoako Antonin kirousten tehovoimaan (tai vaikka joulupukkiin) vaiko ei, onkin sitten ihan oma juttunsa. Ja muutenkin koko LaVeyn ja Jayne Mansfieldin suhteen luonnetta ja Jaynen "Ylipapitar"-asemaa CoS:ssa voisi pitää pelkkänä Anton-sedän mielikuvituksen keksintönä, mutta kirjasta kuitenkin löytyy ihan valokuvamateriaalia Jaynesta ylipapittarena pääkallo kädessään CoS:n alttarilla, kuten myös poseeraamassa LaVeyn ja tämän lasten ja silloisen vaimon kanssa, eli kyllä hän taisi ihan vaiktuinen kävijä tuossa kuuluisassa mustassa talossa olla.