Mitä elitistit lukevat?

Kyseinen kolmikko (Berry, Lewis, Little Richard) esiintyi Hartwallilla heinäkuussa

1997. Jos sama tapahtui uudelleen tasan kymmenen vuotta myöhemmin, niin ei sitten mitään.

Markku Ruotsila : Yhdysvaltain kristillinen oikeisto (Gaudeamus, 2008)

Kattava tietopaketti tästä monia niin kiehtovasta aiheesta, eli USA:n äärikristityistä ja uskonnon ja politiikan yhteennivoutumisesta siellä, aina 1900-luvun alusta näihin päiviin asti. Kirjoitettu täysin neutraaliin ja puolueettomaan tyyliin, joskin välillä on rivien välistä kirjoittajan omat mielipiteet havaittavissa. Esipuheessa Ruotsila esittää sen virkistävän avarakatseisen näkökannan että "kristillinen oikeisto on yksi monista toimijoista tavanomaisesta demokraattisesta vaikuttamisesta kilpailevien markkinoilla, ja sitä ohjaa aivan yhtä koherentti, älyllisesti perusteltu ja oikeutettu maailmankuva kuin sen maallisia haastajia." Eurooppalaiselle silmiä avaavaa luettavaa, sitäpaitsi tästä oppii siistejä uusia käsitteitä kuten kuten premillennialistinen dispensationalismi, presuppositionalismi, post-, mid- ja "pre wrath" ‑tribulationismi ym.

Ja katsaus kaheleihin rock-legendoihin jatkuu, vuorossa

Nick Toschesin: Helvetin tuli – Jerry Lee Lewisin tarina. Kaunokirjallinen, raamatullinen tykitys istuu Lewisin tarinaan niin sulavasti, että tuloksena tosiaan on parhaita elämäkertoja koskaan. Se ei anna päähenkilölleen armoa. Tarina tosin loppuu 80-luvun alkuun, ja olisi mukava tietää, millaista anekdoottia miehelle on sattunut 80-, 90- ja 2000-luvuilla. Mutta mikään ihme ei ole se, että Lewisistä tuli melko varhaisessa vaiheessa vanha, kumara, heikko varjo entisestään.



Rivien välistä saa hienoa dokumenttia USA:n raamattuvyöhykkeeltä, missä kaikki ovat serkuksia ja 12-vuotiaitten typsyjen kanssa mennään naimisiin aamupalaksi. Niin sanottu normaalius on kaukana ihan kaikesta. Hienoa on, miten kirjan sävy on kuitenkin tämänkin asian suhteen toteava, ei sensaatiohakuinen. Rotukysymys ei tietenkään ole niin paljoa pinnalla kuin Bruce Peggin Chuck Berry ‑elämäkerrassa, mutta tämä teos tuo hienosti esiin sen, miten maan alla muhi musta rock'n'roll jo kauan ennen sen populääreimpiä valkaisuvuosia 1956-1958. Kaikki rock oli silloin enää härskiä plagiaattia, toisintoa ja variointia mustan miehen musiikista.



Lewisillä on suuri suu, sen tiennevät kaikki. Törkeimmillään, monen kollegansa tavoin toki, hän sijoittaa surutta itsensä rockin harvalukuiseen tekijäkaartiin, joka mukamas ei kopsannut lainkaan muilta, vaan loi oman soundinsa. Väite ei tietenkään kestä lähempää tarkastelua: äijä ei edes tehnyt itse hittejään, ja boogie woogie ‑pianotyyli oli olemassa ennen Lewisiä, vaikka tämä kuinka muuta väittäisi. "Great Balls Of Firen" ja "Breathlessin" tekijää Otis Blackwelliä käy sääliksi, koska hän olisi ansainnut Lewisiltä edes jonkinlaista tunnustusta, erityishuomiota kirjassa.



No, Jerry Lee on silti rock-historian tärkeimpiä hahmoja, upean pianotyylin popularisoija, loistavien hittien hullu, aavistuksen verran liian myöhään suuriin kuvioihin päässyt tulkitsija. Tuotanto liudentui kepeähköihin country-pikkuhitteihin 60-luvulla yleissekoilun ja Mercury-levymerkille siirtymisen myötä, mutta ainakin itse pidän monista tuon kauden levytyksistä, ja vaikkei niistä välittäisikään, ei se kumoa aiempien klassikoiden olemassaoloa.



Vaan kyllä viattomat mielikuvat karisevat näiden elämäkertojen luvun myötä! Kyllä on mahottoman pimeää sodomaa & gomorraa ollut meininki, ja Elviksenkin kohdalla kyse on varmasti vain siitä, että hänen uransa alkutaipaleen sekoilut on onnistuttu pitämään parhaiten salassa...

Vin Packer:

Spring Fire



Lesbokirjallisuuden merkkipaalu. Mainio, vaikka ei ehkä lesbokuvauksena vaan collegekuvauksena. Loppua on usein kritisoitu (lesbopiireissä ehkä syystäkin), ja Meaker itse piti lopetusta lähinnä nolona. Meakerin vastustuksen vuoksi uusintapainoksia saatiinkin odottaa aina vuoteen 2004 asti, kunnes rouva vihdoin suostui teoksen uudelleen julkaisuun. Itse kyllä pidin lopusta – olin havaitsevani siinä ironisen pohjasävyn, joka mahdollistaa toisenlaisenkin tulkinnan.



Painoksen alussa on mielenkiintoinen Meakerin muistelo, joka hieman taustoittaa mm. 50-luvun pokkarikulttuurin rip-off ‑meininkiä. Lainaan muistini pohjalta. Kirjailija ja kustannustoimittaja puhuvat teoksesta:



Editor: – I think we are going to call this Spring Fire.

Meaker: – Why? I don't even know what that means.

Editor: – It means, that there is a well selling novel out there called "Fires of Spring", and maybe some people will confuse the novels with each other and buy this one instead.



No, Spring Fire myi sitten kuin häkä, 1500000 kappaletta.

Se on tässä (taas), hemmettivie. 2000-luvun tähän asti paras kotimainen kirja. Kirja, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa. Kirja, jonka säihkyvää tekstiä luettuaan omat säälittävät .doc ‑pöytälaatikkoviritelmät tekee mieli maalata hiirellä ja dellata ikuisiksi ajoiksi.

Vuonna 1974 syntynyt Turo Kuningas (ei kuulemma salanimi) on jälleen yksi niitti kotimaisen kirjallisuuden tervetulleen sukupolvenvaihdoksen nahkatakkiin. Miehen esikoinen, esseekirja Työkalupakki (2008) määrittää kirjailijan tuotannon vastedes, ehkä myös päivittää "huumorikirjallisuuden" minimivaatimukset. Ja on itse asiassa aivan sama, mitä Kuningas tästä lähtien kirjoittaa, huonoimmillaankin hänet tullaan muistamaan Työkalupakin kirjoittajana, mikä on jo pirunmoinen meriitti.



Kuningasin kirjoituksissa kuultaa hienosti kosiskelematon kohdeikäryhmäajattelu. Tekstistä löytyy nykytermistöä, pop-ilmiöitä ja erikoissanastoa siihen malliin, että yli viisikymppisten on jo vaikea ymmärtää paikka paikoin. Mutta Kuningas ei lutraa, vaan osoittaa sanavalinnoillaan ainoastaan ihailtavan lukeneisuuden ja haastaa samaten lukijan yleissivistyneisyyden. Mieluummin nämä fraasit kuin jonkun vanhanpolven dandyn alituiseen viljelemät elitistiset ranskan- ja latinankieliset briljeeraukset, joiden tarkoitusta kukaan ei tiedä, ja jotka eivät missään tapauksessa löydy sivistyssanakirjastakaan.



Teksti yllättää jatkuvasti, ja ennen kaikkea välttää stereotypiat, ennalta-arvattavuuden. Mies löytää upeita näkökulmia mm. eri maiden kansanluonteisiin sekä jääkiekon ja seksin yhteyksiin. Huumorin rima on korkealla, ja ehdottomasti Brittein saarella: esim. edellä mainitut aiheet on siroteltu sketsimäisen tasaisesti kirjaan niin, että muuta on välissä. Tällainen rytmitys on sitä, jota ollialho-sukupolvi ei suostu tajuamaan, vaikka se vielä ehtisi. Asenteesta on kiinni homma.



Kuningas ei löpise, vaan kirjoittaa aiheittensa mittaisesti. Hän on synnyttänyt satoja siteeraamisen arvoisia lauseita. Monasti ne ovat syntyneet silkasta perkeleestä, terveestä normielämän kyseenalaistamisesta. Tuttuja ihmistyyppejä paketoidaan ja sivalletaan niin että lukijaan sattuu, minkä jälkeen hän haluaa lukea parhaat lauseet itsekseen ääneen. Mieleen tulee välillä väkisinkin kirjamuotoinen stand up ‑komiikka, mikä tietenkin on myös liian yksiulotteinen termi kuvaamaan tätä esseististä lelulaatikkoa, jonka tekijä itse on vakavoittanut työkalupakiksi.



Suuri osa arvioijaporukasta on nähnyt kirjan Juha Seppälän alapääproosaklassikko Super Marketin jatkeena. Seppälän alkupään tuotannon linjoilla toki mennään, mutta tässä on mukana kosolti omaa. Partaveitsenterävää ja ‑hauskaa älyä, osuvia & upottavia kannanottoja musiikki-ilmiöihin, amiksiin, hoppareihin jne. Sanalla sanoen – värikkyyttä. Tähän nojaten en myöskään suostu leimaamaan Kuningas'n proosaa "äijätekstiksi". Noviisi on voittanut opettajansa. Yksiulotteinen Seppälä-vertaus ei ole reilu.



Monasti sanotaan jostain, että "Näitä ei kukaan keksi, nämä jutut tapahtuvat aina oikeasti". Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että tämä mies on poikkeustapaus, joka pystyy keksimään liki täydellisen faktan replican.



Kirja, jossa esiintyy sana "masturbaatiotarpeistoretrospektiiviä", pakottaa turvautumaan tällaisen pateettisen harrastelijakirjoittaja-wannabe:n turvautumaan voimasanaan. Jumalauta, lukekaa tämä.

No niin, nyt tuli rock'n rollin kahelitrioon tutustuttua. Jerry Lee Lewis- ja Chuck Berry ‑elämäkertojen jatkeeksi tuli vielä ahmittua tuo

Charles Whiten Tutti Frutti – Little Richardin ihmeellinen elämä. Ensipainos siitä tuli 1984, ja sisältöä on uudemmissa painoksissa ansiokkaasti päivitetty. Esa Kuloniemi on taas suomentanut pieteetillä, vaikka muutama kaksoispassiivi on mukaan ujahtanutkin.



"Tv-dokumenttimaisesti" haastattelupätkistä ja Whiten tarinoinnista vuorotellen koostuva kirja ei yllätä. Richard on kieltämättä yksi rock'n rollin tekijämiehiä, ja juuri niin suuriegoinen kuin olettaa saattaa. Itse asiassa ym. triossa Lee Lewis jää armotta kolmoseksi muiden legendojen kultakausien pituuksiin ja omatekemien hittien määrään suhteutettuna. Richardin biseksuaalisuutta käsitellään hieman häiritsevästi homoseksuaalisuutena, ja perversioihin päästään jo noin kahdenkymmenen sivun lukemisen jälkeen. Lukijalle jää hämmentynyt kuva ristiriitaisesta, tyttömäisestä, kujeita sietämättömästä kujeilijasta, mikä ei tietenkään Berryn ja Lewisin jälkeen enää onnistu ihmetyttämään. Kiveen kirjoitettuja faktoja on turha hakea, jokaisella on tapahtumista omat versionsa, eikä Lee Lewisin pianonpolttokaan mene ihan niin kuin "pitäisi".



Richardin elämäkerta on näistä pintapuolisin verrattuna Berryn ja Lee Lewisin kronikoihin, kilpistyen melko nopeasti hyvin yksitotiseksi keikkaraportoinniksi. Ensin ilmoitetaan, missä Richardin keikka oli, sitten se, kutka esiintyivät häntä ennen ja hänen jälkeensä, ja anekdoottien loput kuvaavatkin vain erilaisin synonyymein sitä, miten Richard otti yleisönsä ja heitti peilipaitansa yleisön joukkoon. Richardin lausunnot äityvät paikoin jopa keskenään ristiriitaisiksi, mies on kuin Raamattu, jota kernaasti siteeraa. Herkullista, ja avointa luettavaa silti. Keskeinen, kyseenalaistuksen ansaitseva väittämä kuitenkin säilyy: Richard on kaiken rockin alku ja juuri, ja opetti kaikille muille kaiken. Tokkopa se nyt ihan noin on.



Berryn, Lee Lewisin ja Richardin elämäkerrat ovat hienolla tavalla erilaisia. Berryn kampf käsitellään kuivakan toteavasti, USA:n arkirasistista yhteiskuntaa vasten, Lewisin tarina on hienosti kaunokirjallinen, Richardista taas kerrotaan varauksetta hehkuttaen. Nämä kirjat muodostavat rock'n roll ‑kirjallisuuden eräänlaisen pyhän kolminaisuuden, johon varmasti pakottaisin oppilaat tutustumaan, mikäli joskus musaopen duunia joudun tekemään.

Mika Mölsä kertoo Suomen moottoripyöräjengeistä ja muutenvaan järjestäytyneestä rikollisuudesta kirjassaan Prosenttijengit. Toki kyseessä on kirjan mittainen Alibi-raportti, joka sortuu lopussa luetteloivaan toistoon, mutta silti tämä on oivaa sekä maallikoita mukavasti sivistävää pahanolonkirjallisuutta. Hell's Angelsit, Bandidosit, Cannonballit sun muut kertovat (tai oikeastaan vaikenevat) korutonta kieltään kusipäisyyden juurtumisesta juurettomiin ihmisiin. Adjektiivia "järjestäytynyt" pohditaan kirjan alussa täysin asianmukaisesti: ei näistä elukkalaumoista voi oikein puhua samassa lauseessa esim. Italian mafian tai eteläamerikkalaisten huumekartellien kanssa. Hyvin moni prosenttijengianekdooteista voitaneen kyllä luokitella melkoisen surkuhupaisaksi ecce homo ‑meiningiksi. Suosikkini oli tapaus, jossa hangaround-jäsen ei ilmaantunut tappokeikalle, ja ilmoitti puhelimitse olevansa flunssassa.



Vavahduttavinta ja pelottavinta oli se, miten monta prosenttijengien kannatuskerhoiksi osoittautunutta suomalaista mp-kerhoa kirjassa mainitaan. Minusta "puhtaiden" kerhojen olemassaolevuus olisi pitänyt tuoda jotenkin esille – kai niitäkin sentään on? Nyt hommasta saa väistämättä sen kuvan, että saavat prosenttijengiläiset tätä menoa panna nollan sen prosenttinsa perään...



Mukaansatempaavaa tekstiä, jos aihe kiinnostaa vähänkin, niin hit it. Ehkä sittenkin mieluummin muusikko ‑tai jopa opettaja!- kuin prosenttijengin hangaround-jäsen.

Jahas tyypit. Muilla planeetoilla on elämää. En vain käsitä, miten se on pystynyt kulkeutumaan tänne. Planeetan nimi on Klinge I, ja sen pikkuprinssinä on huseerannut historiantutkija ja professori emeritus

Matti Klinge. Nykyään eläkepäivinään hän ilahduttaa meitä tavallisia kuolevaisia maalaisia päiväkirjoillaan.



Klinge I:llä kukaan ei piereskele tai harrasta muita härskiyksiä, kaikki puhuvat huoliteltua yleiskieltä, ja alienien joka ainoaan kielelliseen kömpelyyteen tartutaan. Akateemisten vapaamuurarien onnellisella taivaankappaleella jopa parturin kanssa voi huoletta puhua Anna Kareninasta. Kaikki tietävät historiasta kaiken ja tuntevat kaikki. Huumori on erittäin kontrolloitua, ja se valjastetaan termeihin "Vitsikäs" ja "Huvittava".



Onhan Maapallollakin hetkensä. EU on hyvä, ja etenkin Ranska. Moskovassakin on todella kivaa ja sivistynyttä: esimerkiksi keneltä tahansa voi saada autokyydin, kun vain hinnasta sovitaan, voitteko kuvitella!



Matti Klinge on old school ‑koulurakennuksen vanha siipi. Tällaisia äijiä ei enää yksinkertaisesti tehdä! Onhan itse kunkin päiväkirja vuoristorataa, niin tämäkin. Parhaimmillaan poleeminen setti pakottaa ajattelemaan, pahimmillaan s'oon tylsää matkakertomusta ja tuntemattomien historian sivuhahmojen nimillä lutraamista. Mutta täytyy sanoa, että Klinge puhuu esim. Maamme-laulun, kirjojen ja yleisen asevelvollisuuden puolesta erittäin hyvin argumentein.



Eikä kerta kaikkiaan voi olla heltymättä sille, että mies käyttää sanaa "Nazit"!



Akateemista sivistystä tursuava Klinge edustaa sitä aikaa, jolloin valkolakilla oli sentään jotain arvoa: nykyäänhän sen saavat kaikenmaailman puuttuvat lenkit, jotka hädin tuskin jaksavat käydä koululla syömässä. Itse asiassa juuri nykyinen ylioppilaskunta ja akateemiset piirit ansaitsisivat Klingeltä enemmän piiskaa, toivottavasti se tapahtuu jossain muussa päiväkirjassansa.



Onhan äijälle noita päiväkirjoja kertynyt, noin 200 sivua per nide. Suosittelen lämpimästi tutustumaan ainakin yhteen. Itse aloitin (Maapallon) aikaan 2003-2004 sijoittuvalla "Teetä ja suurmiehiä" ‑kirjalla.

Uskon että Klinge-planeetan lisäksi universumissa on muuallakin olemassa sivistystä. I want to believe! Ehkä jopa sellaista sivistystä jota ei tarvitse artikuloida pukeutumalla oikein, osoittamalla kunnioitusta pokkuroiden tai titteleitä käyttäen. Toistaiseksi olen onnistunut kieltäytymään apurahasuositusten pyytämisestä häneltä – luulen että meillä ei nimittäin ihan synkkaisi f2f.

Spaddu ( 26.8.2008 14:02)

JMustonen ( 25.8.2008 20:30)

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

– Kehuttu ja paljon puhuttu kirja, jonka minäkin sain vihdoin avattua n. viikko takaperin. Vasta n. kuudesosa on takana. Sen pohjalta voi jo tosin sanoa, että onpahan haastava kirja – ikään kuin lyönti vasten kasvoja (eli vasten omaa yleissivistyksen tuntemusta). Referenssejä on paljon, eikä tapahtumapaikkojen taustoja tai romaanissa viitattuja ajatuksia ja ilmiöitä juurikaan selitetä; toisin sanoen kirjan anti kasvaa eri tieteenalojen ja etenkin filosofian tuntemisen myötä. Eco myös kuvailee paikkoja ja esineitä suurella antaumuksella, joten lähes väkisten tulee halu nähdä kuva ko. kohteesta. Ehkä juuri tästä syystä, kun kirja vihdoin alkaa avautua, vetää tarinan monisäikeisyys mukanaan pohtimaan menneisyyden ja nykyisyyden hankalaa suhdetta sekä niiden välillä vallitsevaa epätietoisuutta. Eco ikään kuin avaa salatun oven, jonka taakse hän haluaa johdattaa lukijan pohtimalla merkityksiä. Samalla hän romantisoi ihmisen psykologiaa historian, (sala)tieteen, taiteen ja rakastamisen kautta. Mitä vähempää edes voisi odottaa yhdeltä maailman johtavista semiootikoista. Noh, pitää katsoa mitä jää käteen, kunhan loput 500 sivua on takana.

Alun, ekan 150-200 sivun perusteella voi odottaa täysin toisenlaista romaania kuin millaisesta on kyse. Ymmärrät, kun luet kirjan loppuun.

No niin, puoli vuotta siihen meni. Aikamoinen muutos tosiaan tapahtui noin 150:n sivun jälkeen, kun yksityiskohtien ryöpytys jäi taka-alalle ja varsinainen kertomus alkoi edetä. Tarinassa oli toki monia hauskoja yksityiskohtia, mutta ei tästä nyt niin hirveästi jäänyt käteen. Econ ajatus salaseurojen / ‑liittoteorioiden mekaniikasta on toki mielenkiintoinen ja uskon, että jos on tutkinut mm. temppeliherroista kirjoitettua historiaa avautuu kirja huomattavasti syvemmin.



Nyt on luettavana Roger Mooren My Word is My Bond: The Autobiography. Moorehan julkaisi kaksi kirjaa samalla nimellä, joista toinen on kait lähinnä James Bondeihin keskittyvä "Memoir". Myös Agatha Christien omelämänkerta on avattu.

JMustonen ( 10.5.2009 14:30)

Spaddu ( 26.8.2008 14:02)

JMustonen ( 25.8.2008 20:30)

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

– Kehuttu ja paljon puhuttu kirja, jonka minäkin sain vihdoin avattua n. viikko takaperin. Vasta n. kuudesosa on takana. Sen pohjalta voi jo tosin sanoa, että onpahan haastava kirja – ikään kuin lyönti vasten kasvoja (eli vasten omaa yleissivistyksen tuntemusta). Referenssejä on paljon, eikä tapahtumapaikkojen taustoja tai romaanissa viitattuja ajatuksia ja ilmiöitä juurikaan selitetä; toisin sanoen kirjan anti kasvaa eri tieteenalojen ja etenkin filosofian tuntemisen myötä. Eco myös kuvailee paikkoja ja esineitä suurella antaumuksella, joten lähes väkisten tulee halu nähdä kuva ko. kohteesta. Ehkä juuri tästä syystä, kun kirja vihdoin alkaa avautua, vetää tarinan monisäikeisyys mukanaan pohtimaan menneisyyden ja nykyisyyden hankalaa suhdetta sekä niiden välillä vallitsevaa epätietoisuutta. Eco ikään kuin avaa salatun oven, jonka taakse hän haluaa johdattaa lukijan pohtimalla merkityksiä. Samalla hän romantisoi ihmisen psykologiaa historian, (sala)tieteen, taiteen ja rakastamisen kautta. Mitä vähempää edes voisi odottaa yhdeltä maailman johtavista semiootikoista. Noh, pitää katsoa mitä jää käteen, kunhan loput 500 sivua on takana.

Alun, ekan 150-200 sivun perusteella voi odottaa täysin toisenlaista romaania kuin millaisesta on kyse. Ymmärrät, kun luet kirjan loppuun.

No niin, puoli vuotta siihen meni. Aikamoinen muutos tosiaan tapahtui noin 150:n sivun jälkeen, kun yksityiskohtien ryöpytys jäi taka-alalle ja varsinainen kertomus alkoi edetä. Tarinassa oli toki monia hauskoja yksityiskohtia, mutta ei tästä nyt niin hirveästi jäänyt käteen. Econ ajatus salaseurojen / ‑liittoteorioiden mekaniikasta on toki mielenkiintoinen ja uskon, että jos on tutkinut mm. temppeliherroista kirjoitettua historiaa avautuu kirja huomattavasti syvemmin.



Nyt on luettavana Roger Mooren My Word is My Bond: The Autobiography. Moorehan julkaisi kaksi kirjaa samalla nimellä, joista toinen on kait lähinnä James Bondeihin keskittyvä "Memoir". Myös Agatha Christien omelämänkerta on avattu.

Joo, siis tässä oli enimmäkseen ongelmana se, että alun kiinnostava salaliittojuonikehys hylättiin täysin n. 150 sivun jälkeen ja sitten siirryttiin jonnekin Etelä-Amerikkaan ja sen jälkeen esim. setvimään päähenkilön ihmissuhde- ja kirjailijanurakuvioita. Vasta kun n. 100 sivua on jäljellä, palataan taas alun kiehtovaan temppeliherrajuttuun. Eco ei kait ollut tyytyväinen Ruusun nimestä tehtyyn leffaan – Foucaultin heilurin hajanaisesta rakenteesta jäi mulle mm. sellainen kuva, että Eco halusi näin kirjoittamalla varmistaa, ettei kukaan tekisi ikinä Foucaultin heilurista elokuvaa. Kirjan adaptaatiohan olisi äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. No joo, onhan noissa kirjoissa muitakin eroja, kuten Ruusun nimen selkeä lineaarisuus ja dekkarinomaisuus, kun taas Foucaultin heiluri on vaikeampi tapaus. Luin tosin Foucaultista enkunkielisen version, jonka käännös vaikutti aika kankealta ja liian muodolliselta (italiaa en toki osaa). Eräänlaiselta keskisormen näyttämiseltä lukijalle koko kirja silti tuntuu...

Ihmiselämä on liian lyhyt tiiliskivikirjoille, joissa kirjailijan tarkoituksena on vain vittuilla lukijalle. Olen alati valmis dumaamaan Foucaultin heilurin yliarvostettuna jöötinä, ja viljelemään (mielisairasta) väärää mielipidettä "Da Vinci ‑koodi on parempi".

QCine ( 15.5.2009 19:15)

Ihmiselämä on liian lyhyt tiiliskivikirjoille

Jämerin mitä olen lukenut pitkään aikaan on Jim Thompsonin Swell Looking Babe. Melko jännittävä ja juuri kun luuli että mikään ei enää yllätä niin tulee sitten melko häiriintynyt olo. Alle 200 sivua parhautta.

Secret Identity: The Fetish Art of Superman's Co-creator Joe Shuster:

http://www.kreegah.net/index.php?_a=viewPr...p;productId=886

Liisa Liimatainen on tehnyt tärkeän raportin maasta, josta kuulemme lähes aina jenkki- ja länsifiltterin läpi. Iran. Huntu ja haaste. Yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa on avartava kolmesataasivuinen kuvaus yli 70 miljoonan asukkaan sillisalaattivaltiosta, jonka asukkaat itsekään eivät ota siitä tolkkua. Kesäkuussa pukkaa presidentinvaalia, mutta mikäs teet, kun viimeinen sana kaikessa on hengellisellä johtajalla ja sen nimittämällä vartijoiden neuvostolla. Kansalaiset tietävät tämän, ja äänestysprosentit ovat viime aikoina jääneet vähäisiksi.



Joka toisesta lauseesta tuntuu löytyvän sana "Uudistus" tai "Muutos". Niiden toteuttamista pohditaan, tulokseen ei toki tulla, sillä maa on lukkotilassa. Pohjois-Teheranissa voidaan hyvin, mutta maalla porukoilla on kurjaa. Armeijanperkelekin on saamassa lisää valtaa. Älymystö karkaa ulkomaille. Öljytuloja ei tietenkään käytetä kurjuuden vähentämiseen. Mieltä ei osoiteta, eikä lehdissä kyseenalaisteta: siitä pitävät huolen siviiliasuiset moraalipoliisit. Moni on käynyt vankilassa tai viranomaisten "kuulusteluissa".



Liimataisen antaumuksellisten haastatteluiden ydin on siinä, etteivät ihmiset tyhmiä ole. Suuri osa on kyllästynyt islamin 1400 vuotta vanhojen oppien soveltamiseen 2000-luvulla. Yksi vaihtoehto olisi uskonnon uudelleentulkinta, ei sen yhtäkkinen kieltäminenkään toimi. Vallankumousta ja väkivaltaa ei haluta nähdä vaihtoehtona. Nykyisestä presidentistä Mahmud Ahmadinejadista pidetään yhtä vähän kuin länsimaissakin.



Tärkeä kirja on tämä, sillä Iran ei ole mikään mikkihiirivaltio. Liimataisen tapa toistaa ja kerrata termien merkityksiä on lukijan kannalta miellyttävä. Tietoa on niin paljon, että osan unohtaa matkan varrella väkisinkin. Miinusta tulee vain luvattoman monista painovirheistä: yhdellä lisäoikolukukerralla olisi selvitty, ja saatu korjattua mm. tahattoman lapselliset "Neljämiljoonaa" ja "Viisimiljoonaa" ‑kirjoitusvirheet. Mutta ilmeisesti julkaisemisella on ollut kiire (Iranin kesäkuiset vaalit hoputtaneet julkaisuaikataulua?)



Toivottavasti pääsevät khomeinien ja muhammedien ajoista eteenpäin jonakin päivänä.