Mitä elitistit lukevat?

Jake Nyman – Kovan päivän ilta : Rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa



Rockin historiaa ja siihen liittyvistä ilmiöistä 50-luvulta aina 60-luvun loppuun single-levyjen avulla kehystävä kirja on mielyttävää kesälukemistoa niille, joita tuon ajan musiikki ja bändit kiinnostavat. Nymanin kirja on selvästikin kirjoitettu jatkumona hänen nostalgisille radio-ohjelmilleen lähinnä kai nykyään kuultavalle Nousevan auringon talolle. Kirja on enemmän yleiskatsaus jonka lähdeluettelosta voi sitten bongailla kirjoja ostoslistalleen jos jokin tietty bändi tai aihe herättää vielä kovempaa tiedonnälkää (vaikutti ainakin että Beach boysin ja The Animalsin kirjat voisivat olla hyvää jatkolumista).





Bändeistä ja artisteista kerrotaan niiden syntyvaiheista, niihin liittyviä anekdootteja ja muita kiinnostavia tarinoita. Jaken lempibändi Beatles ei onneksi dominoi kirjassa mitenkään erikoisesti, vaan osansa saavat muutkin tuon ajan kovat nimet kuten Hollies, Kinks, Beach Boys jne.



Kirja etenee leppoisasti ja jokaisen luvun kohdalla on musiikkisuosituksia joita kuunnella.



Suosittelen kirjaa niille jotka tuntevat tuon ajan musiikin ainakin näiden perusbändien ja isojen hittien osalta. Ainakin itsellä alkoi soida omassa päässä monissa kirjan kohdissa mainittut kappaleet.

H.P. Lovecraft: Omnibus 3

Kertaus on opintojen Iä! Iä! Fhhhtangggg! Vanha kettu ei jätä kylmäksi tälläkään kertaa – omnibus-teoksista tämä kolmas oli ehkä se miellyttävin ja helppolukuisin, ja sisälsi pari omaa personal favoritea (nimettyinä Music of Erich Zann, Color out of Space, Haunter of the Dark ja Rats in the Walls). Lovecraftilla oli toki omat tekniset heikkoutensa, mikä tekee tekstistä välillä rehellisesti sanoen puuduttavaa tarpomista, mutta kyllä kaveri osuu niin komiasti maaliin parhaimmillaan, että sitten tulee ylistettävää materiaalia senkin edestä. Enää puuttui syyspimeät, ulkona myrsky, pullo punkkua, kynttilänvalo ja laahava drone-doom. Eli melkein kaikki muu olennainen.

Woodrell:

Give us a Kiss

Ozark-sarjan avausteos kertoo epäonnistuneesta kirjailijasta, joka saa tehtäväkseen käydä pyytämässä veljeään palaamaan takaisin kaupunkiin ja oikeudenkäyntiin. Helpommin sanottu kuin tehty ja pian päähenkilö löytääkin itsensä viljelemässä yrttiä veljensä kanssa, sysipahat Dollyt aseineen kintereillä.



Ei ozark-sarjan paras teos, mutta erittäin hyvä tämäkin. Leffaoikeudet on tästä myyty kait ajat sitten. Pidetään sormet ristissä.



Woodrell: The Death Of Sweet Mister

Eräänlainen pimeä kasvukertomus pojasta, joka oppii kanta pään kautta ja pikku hiljaa Ozarkin tavoille. Hämmentävää seksuaalisuutta tihkuva ja, jälleen kerran, uskomattoman tarkkanäköistä ihmiskuvausta tulviva teos on kenties vielä vähemmän rikoskirjallisuutta kuin muut Woodrellit, mutta vähintään yhtä paljon hyvä.



Busted Flushin uusintapainos olisi pitänyt tulla ulos jo Toukokuussa, vaan eipä ole näkynyt. Omasta brittipokkaripainoksesta maksoin n.20 egeä, mikä oli vähän verrattuna joihinkin ihan älyttömiin hintoihin mitä tästä pyydetään esim. eBayssä.



Willeford: Pick Up

Uhhuh, upean fatalistinen tarina kahden juopon tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Ei-rikoksia käsittelevää depressiivistä noir-kirjallisuutta kauneimmillaan. Lopussa on vielä sellainen twisti että.

Mitä kirjoja Redemption books julkaisi? Dodon hyllystä löytyy vain:

003 Straw Dogs (Gordon Williams)

004 Little Orphan Vampires (Jean Rollin)

006 Virgin Witch (Klaus Vogel)

Salvador Dali: Neron päiväkirja



Hulvatonta tavaraa yhdeltä ehkä maailmanhistorian vähiten nöyristelevältä kaverilta ikinä. Olen lukenut tämän tähän asti kahdesti ja vakuuttunut Dalin olevan sekaisin, todellinen nero ja kaikkien aikojen markkinamies, täysin häpeilemätön tekemisissään ja kirjoituksissaan, samaan aikaan sekä todella pihalla että paremmin kuin hyvin loistavasti kartalla – kaikesta, ja etenkin ihmisestä ja ihmsien luonteesta. Jos on olemassa tuonpuoleinen jossa sielut vaeltavat, tämä jätkä nauraa siellä meille täyttä kurkkua joka ikinen päivä. Tekstikin on vielä niin lennokasta ja mielenkiintoista, että katkelmaisuudesta huolimatta tätä lukee ilolla. Huikea opus.

Mary Shelley: Frankenstein



Varmasti monelle tuttu myös kirjana, ja hyvä osoitus kahdesta asiasta: a) nerokkaan kirjallisuuden ei tarvitse olla monimutkaista ollakseen ajatonta; kunnon tunnelatauksella pääsee pitkälle (pätee myös elokuviin), ja b) jotkut tarinat vetoavat inhimillisiin hyvän ja pahan käsitteisiimme erittäin voimakkaasti, kestäen ajan hampaan jo tämän vuoksi. Lapsellisuuksistaan huolimatta – tai niistä johtuen – Shelleyn teksti kummittelee nurkissa kerta toisensa jälkeen. Hassua että sen kerran kun romaani filmattiin (ainakin melko) uskollisesti, lopputulos ryssittiin lähes täysin. Mitä oudoimmat viritelmät taas ovat kestäneet paljon paremmin vertailun alkuperäistekstiin. Oli miten oli, Frankenstein on ja pysyy kauhukirjallisuuden, romanttisen kirjallisuuden ja moninaisten tulkintojen ja innoitusten lähteenä varmasti vielä hyvin pitkään. Todennäköisesti niin kauan kuin siitä joku nuhjuinen kopio tai bittivirta löytyy, jota joku sattuu jossakin hamassa dystopiassa lukemaan.



(Edit: typoja ja muita paskuuksia hieman siivottu. Hyvä minä...)

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema



Varsin hyvä yritys suomalaiseksi moderniksi kauhukirjaksi 80-luvun lopulta. Nenonen yrittää vähän ehkä liikaa saada mukaan stephenkingmäistä arkista käsittelyä ja inhorealismia kokonaisuuteen, mutta kauhuharrastaja-kirjoittajan sydän on tekstissä paikallaan. Esikoisteokseksi hyvä avaus, ja lyhyt kokonaisuus on tässä tapauksessa plussaa. Lisäähän emme näitä valitettavasti saa... RIP, Nenonen.

Terry Pratchett: The Colour of Magic



Joku perkuleen lukukärpänen puraisi näin syksyn saatteeksi, ja sitä rataa limittäin aloitetut kirjat rupeavat yksi kerrallaan saapumaan päätepisteeseensä tältä erää... ja tämäkin oli uusintakierros. Jostain päähänpinttymästä alkunsa saanut missio lukea kaikki sekä aiemmin luetut että lukemattomat Discworld-kirjat järjestyksessä läpi alkoi nyt.



Ensimmäinen ei aina ole se paras, näin tässä tapauksessa. Muhevaa parodiaa mm. fantasia- ja scifi-genreistä, kuten myös hivenen taustalla kummittelevaa virnuilua aikansa politiikasta ja modrnista maailmanmenosta on toki tarjolla, mutta kyllä monet myöhemmät sarjan teokset hakkaavat tämän parillakin osa-alueella. Jotkut sivuraiteille hetkeksi eksyvät selittelyt ovat välistä turhan nördehuumoria upotakseen täysillä, vaikka kyllä tilannekomiikalle ja kakoille ideoille tulee tasaisin väliajoin hykerreltyä. Eikä yksikään kirja jossa tärkeää roolia esittää murhanhimoinen matka-arkku voi olla läpeensä paha / sydämetön / kehno / tervejärkinen. Pratchett tarjoaa todellisia satuja aikuisille, sellaista brittihuumorilla tuhdisti höystettyä versiota, eikä tarvitse olla laarillista satu-, fantasia- ja scifi-yleissivistystä näistä nauttiakseen. (Tietysti se auttaa joidenkin vitsien nauttimisessa...) sarjalle hyvä avaus ja esittely Discworldiin, russutuksesta huolimatta – etenkin kuin tietää parempaa olevan tulossa...

Daniel Woodrell: Winter's Bone



Nyt tuli sitten tämä luettua. Ja heti on todettava, ettei kuulkaas Red Right Hand liioittele tippaakaan ylistäessään Woodrellin lahjoja. Tapa millä kaveri piirtää hahmonsa, maisemansa ja tunnetilansa sanoin ja kielikuvin on todellista taidetta. Ja tarinankerronnan lahja istuu kaverissa yhtä syvässä. Tämä ei ollut mitään konventionaalista rikoskirjallisuutta, vaan hemmetin hienoa ja vihjailevaa draamaa, mikä vain sattuu pyörimään tapahtuneiden, oletettujen tai todistettujen rikosten ympärillä. Suorastaan rakastin tapaa millä monia tapahtumia ja hahmojen piirteitä jätetään avoimesti tulkittavaksi, ilman että takaa voi aistia mitään vittumaisen omahyväistä "olinpas fiksu" ‑ilmettä kirjailijalta. Mikä parasta, vaikka jälki on hienoa ja taiteesta puhutaan, tämä on kaukana mistään tekotaiteellisesta hienostelusta. Homma on turpeenmakuista, ruma sana sanotaan ja teko tehdään niin kuin se sanotaan tai tehdään.



Seuraavat tehtävät lähitulevaisuudessa: a) nähdä myös elokuvaversio, b) täyttää hyllyä vähän pikaiseen muulla Woodrellin tuotannolla.

Stephen King: Full Dark, No Stars koostuu neljästä tarinasta, joita voisi kai kuvailla ”pitkiksi novelleiksi”. Luultavasti nämä ovat ihan parasta Kingiä pitkään aikaan, sujuvia, groteskeja mutta hyvin aisoissa pysyviä tarinoita. Sinänsä teemat on Kingin lukijoille varmasti tuttuja (tai no joissain tapauksissa kelle vaan) mutta juuri tämä sopivan pitkä (tai lyhyt) esitysmuoto karsii liiat rönsyilyt ja älyttömyydet pois. Ei nämä miksikään ikimuistoiseksi klassikoiksi tule nousemaan, suosittelen jos King yhtään enää kiinnostaa. Näistä muuten ihan jokainen varmaan kääntyisi helpohkosti elokuvaksi, sitä odotellessa...



Chuck Palahniuk: Snuff: No niin. Seuraamme neljän eri henkilön silmin yritystä rikkoa ”gang-bangin” maailmanennätystä. Kolme heistä on yritykseen osallistuvia miehiä ja yksi naistähden jonkinlainen naispuolinen henkilökohtainen avustaja. Tapahtumat sijoittuvat lyhyitä flashbackeja lukuunottamatta odotustilaan, josta miehiä kutsutaan naistähden luo tekemään osuutensa ennätystehtailussa. Henkilöiden tarinat nivoutuvat enemmän tai vähemmän luontevasti yhteen ja vaikka lopputwisti ei suuri yllätys olekaan, ei se liene kirjassa edes kovin tärkeä – enemmän tämä on Palahniuk-maiseen tyyliin mässäilyä ihmisten turhamaisuuden, tyhjyyden ja itsekeskeisyyden yksityiskohdilla. Tästä ehkä helpoiten lukemistani Palahniukeista tulee mieleen Brett Easton Ellis, juuri noiden teemoja kautta. Palahniuk tiputtelee kiinnostavia ”true fact”- heittoja elokuvamaailman suurista ja pienemmistä nimistä (liekkä sitten totuuksia vai ei?) ja muutenkin varsin kiinnostavaa tekstiähän tämä on. Kuitenkin koko kirjasta jää vähän välinpitämätön maku – henkilöiden pienet paljastukset elämästään eivät tee heistä ainakaan sympaattisempia. Ei parasta Palahniukkia, mutta varsin lyhyenä pokkarina helposti luettava ja ihan suositeltava.

Alive ( 29.9.2011 14:39)

Stephen King: Full Dark, No Stars koostuu neljästä tarinasta, joita voisi kai kuvailla ”pitkiksi novelleiksi”.

Virallinen termi on pienoisromaani.

Leo Meller II ( 21.9.2011 20:29)

b) täyttää hyllyä vähän pikaiseen muulla Woodrellin tuotannolla.

Ja lisää pukkaa vihdoin. Just ilmestyi, olikohan itseasiassa tänään, Woodrellin novellikokoelma, The Outlaw Album: Stories. Bookdepositorylla kustantaa sellaiset 15 egeä kovakantisena. Tilaukseen meni. Pari kokoelmaan päätyneistä tarinoista on julkaistu aikaisemmin Esquiressa. Lisäksi kokoelmasta löytyy ainakin Woe To Live Onin alkuperäinen novelliversio. (Romaaniksi pidennetty versio on varmaan kaikille tuttu Ang Leen hienona elokuvana Ride With The Devil.)

Itävaltalaishomon sensuroimattomat päiväkirjat kertovat dekadentista menosta 30-luvun Euroopassa. Otteita teoksesta:



"... joku persenaama..." (s. 21)

"... ryypiskelyä." (s. 24)

"... suutelimme toisiamme..." (s. 28)

"... vahvaa & lujaa tolppaa..." ( s. 30)

"... hirvittävä pahe." ( s. 69)

"... rengas kielessä..." (s. 71)



Ja niin edespäin ja niin edespäin. Vain hardcore-lukijoille.

Red Right Hand ( 5.10.2011 19:40)

Leo Meller II ( 21.9.2011 20:29)

b) täyttää hyllyä vähän pikaiseen muulla Woodrellin tuotannolla.

Ja lisää pukkaa vihdoin. Just ilmestyi, olikohan itseasiassa tänään, Woodrellin novellikokoelma, The Outlaw Album: Stories. Bookdepositorylla kustantaa sellaiset 15 egeä kovakantisena. Tilaukseen meni. Pari kokoelmaan päätyneistä tarinoista on julkaistu aikaisemmin Esquiressa. Lisäksi kokoelmasta löytyy ainakin Woe To Live Onin alkuperäinen novelliversio. (Romaaniksi pidennetty versio on varmaan kaikille tuttu Ang Leen hienona elokuvana Ride With The Devil.)

Kiitos vinkistä. Samaisesta mestasta pätkähtikin viime viikolla Bayou ‑trilogia samoissa kansissa huokeaan n. 12€ hintaan hyllyyn vuoroaan odottamaan. Ajattelin kyllä tässä välissä urheilla vähän muutakin ja muunlaista kirjallisuutta, mutta tuskin tuo kauaa malttaa olla pölyä keräämässä.

Parit Graham Greenet tuli luettua ihan yleissivistysmielessä, kun on miehellä sekä nimeä että suosiota, ja näitä lojuu muinaisen lahjoituksen jäljiltä englanninkielisinä nurkassa pino...

A Burnt Out Case:



Välinpitämätön, itsensä ja tunteensa loppuun polttanut herra Querry matkaa pitkin Afrikan Kongo-jokea, päätyen katolisten ylläpitämään lepraparantolaan. Querry haluaa vain unohtaa, mutat menneisyys tai ihmiset eivät jätä häntä niin vain rauhaan. Hitaasti, luonnosmaisesti ja sitä kautta hieman ärsyttävästi alkava kirja vie loppujen lopuksi mukanaan, pääasiassa Greenen taitavan sanojen asettelun ja oikeasti kiinnostavien henkilöiden ansiosta. Kun Querrysta ja tämän menneisyydestä paljastuu pikku hiljaa lisää asioita, ei kaverista oikeastaan voi olla kaikessa kyynisyydessään ja vähäeleisyydessään pitämättä. Alkuvaikeuksien jälkeen hyvää ja kiinnostavaa proosaa, etenkin henkilökuvauksen osalta.





The End of an Affair:



Toisen maailmansodan ja sen jälkeisen ajan Lontooseen sijoittuva tarina kirjailijasta, joka pui suhdettaan ja vihaa / rakkauttaan naimisissa olevaan naiseen. Tämä kirja ei aukea meikäläisen aatemaailmalle, ei sitten millään. Sanailu on taas kieltämättä erittäin taitavaa ja hyvin aseteltua, mutta itse kertomus tuntuu henkilökohtaisesti todella ärsyttävältä vatuloinnilta. Tarinan kuljetus on hidasta, loputtomat päiväkirjamerkinnät itseään toistavia ja päähenkilö (kuten moni muukin tyyppi) alkaa käydä niin kovasti hermoille, että toivoisi herran olevan jossakin kohtuullisen matkan päässä fyysisesti läsnä, jotta häntä voisi käydä vähän läpsimässä. Loputon syyllisyyden, väliaikaisen katharsiksen, uskon ja epäuskon luuppi ei viehätä yhtään.





Molemmissa kirjoissa usko ja uskominen, on kyse sitten Jumalasta tai materialismista, on johtava ajatus, ja päähenkilöiden (kuten muutamman muunkin henkilön) kaksijakoisuus enemmn sääntö kuin poikkeus. Ei sinänsä yllätä, että Greene itse oli tunnetun historian mukaan sekä uskon mies että maanis-depressiivinen.



Burnt Out Casen puolesta ajattelin lukea kaverilta vielä jotain muutakin, mutta End of an Affairia voin suositella vain sitkeänahkaisemmille kokeiltavaksi, josko oma kantti kestää.