Veikko Ennala – Lasteni isä on veljeni tuli nyt luettua kannesta kanteen, vaikka aluksi meinasin lukea vain ne "kiinnostavimmat" raportit, kunnes huomasin, että mies kirjoittaa niin elävästi niistäkin aiheista, jotka eivät lähtökohtaisesti minua kosketa. Tämähän on erinomaisen laaja (n. 700 sivua) otanta harvinaislaatuista journalismia ja (kone)kirjoittamista. Kuten Liimatta sanoo, paljastuu Hymyn, Nyrkkipostin, Apun jne. Ennala-kirjoituksissa vaikuttava kyky kaunokirjalliseen ilmaisuun. Sanavalinnat, lauseiden rakenteet, tilanne- ja tunnelmakuvaukset ja (kaikkialla) elintärkeät huumori, sarkasmi ja vittuilu välittyvät teksteistä suurella raikkaudella. Monet aiheet ja henkilöt ovat kuin kunnianhimoisen käsikirjoittajan toiveunesta (lukiessani tulivat usein mm. Coenien dialogit mieleen), toisaalta marginaali-ihmisten ja mm. landepirujen kohtaamisissa käydään välillä niin absurdeissa maisemissa, että kenen tahansa käsikirjoittajan ei toivoisi asian käsittelyyn ryhtyvän. LSD-raportti on uskomaton sekoitus epätietoisuutta, koekaniinin unta, tuntien matelemista, vedätetyksi tulleen aavistamista, riskien tai kehoitusten painottamista ja lopulta yhtä avonaista silmää: "helvettiäkö te siinä hiiviskelette?" Rajatieto- ja mystiikka ‑luvun kuvauksista jäi lähtemättömästi mieleeni tämä vammalalainen "perketi-seppä", jonka harrastuksiin kuuluivat spritismi ja "pirunpalvonta." Tapa jolla Ennala kuvailee tämän sepän erikoisuuksia – jokaisen lauseen hän aloitti sanoilla "ei sillään eikä millään" – sekä hänen asunnossaan ollutta keinutuolia, johon hän tapasi hypnotisoida uhrinsa paikoilleen, on keskeisintä antia kirjan hörhögalleriassa. M.A. Nummisen haastattelu on hillitön. Jokaisessa kirjoituksessa on vähintään muodollinen pointti, valtaosassa huikea sisällöllinenkin. Aivan viimeiset katkerankatkuiset kirjoitukset avioliitosta ja sairaudesta käyvät toisinaan vähän raadollisiksi väärällä tavalla, koska tuntuu ristiriitaiselta lukea yksityiskohtaisia valitteluita avioliiton epäonnistumisesta mieheltä, joka useassa kirjoituksessa pyrki osoittamaan juuri kyseisen asian/instituution valheelliseksi tai "myyttiseksi." Monet Ennalan esittämät mielipiteet (joihin liittyy kirjan pöyristyttävin/epätodellisin hate mail ‑otanta!) ovat kliseisesti sanottuna aikaansa edellä. "Kaikkien arvojen uudelleenarviointi" vähän vähemmän kliseisesti. Silti lopulta Ennala oli selkeästi enemmän schopenhauer kuin nietzsche ja juuri se liittyy tuohon loppupuolen särähtämiseen.
Ennalan jälkeen Roberto Savianon Gomorra – mafian valtakunta tuntui jopa raskaalta lukea, ovathan sen muodolliset seikat paikoin hyvinkin vajaita, ja esimerkiksi yksi- tai kaksisanaisten, korostavaa laatua olevien, lauseiden läsnäolo häiritsi. En tiedä kuinka paljon vikaa on Savianon ilmaisussa ja kuinka paljon suomennoksessa. Asiaa, nimiä ja paikkoja tulee sellaisella konetulitahdilla, että homma ei käy kovin nopeasti ns. selväksi. Kauttaaltaan vittumaista ja masentavaa settiä sisällöllisesti, siis sen osalta millaista todellisuutta kirja paljastaa Napolista ja myös mm. Kiinasta. Jätesalailuita ja ‑bisnestä käsittelevä lopetusluku on överi, näkyjä voi kuvitella. Ei alkujohdantoa, ei jälkisanoja, vain tolkutonta vimmaa tuoda julki kaikki paska. Käy myös selväksi, kuinka realistisia esim. Scorsesen elokuvat Goodfellas ja Casino pääsääntöisesti ovat, vaikka toisaalta Saviano julistaa esim. Kummisedän epärealistiseksi. Vaate-, huume- ja aseteollisuuden kulkureitit pyritään tekemään mahdollisimman paljastetuiksi, ja lukuisten verikostojen ja teurastusten määrä Napolissa Savianon elinajalta on ollut yksi raato joka toinen tai kolmas päivä. Tuntuu että täysin varmoja turvallisuudestaan voivat olla vain ylimmät klaanipomot, hekin mahdollisesti vain maan alla jemmassa. Kirja alkaa hyvin elokuvallisella satamatilannekohtauksella, jossa noston yhteydessä heiluneesta ja korkealla aunneesta laivakontista putoilee kohmettuneita kiinalaisruumiita alas kallojen poksahdellessa hajalle betonin kohdattuaan.
Toinen yhtä "iloinen", mutta Savianoon verrattuna paremmin kirjoitettu, selonteko oli Politkovskajan Putinin Venäjä. Kirja on erittäin helppotajuinen vaikka ei poliittisesta erityiskielestä tai byrokratiasta juuri mitään ymmärtäisi. Nimiä ei ladota samaan tahtiin kuin Savianolla vaan asioihin perehdytään vähän ilmavammin. Ainoastaan loputtomia talouspelleilyitä käsittelevä pitkä luku kävi toisinaan raskaaksi itselleni, Venäjän ääri-idässä sijaitsevan ydinsukellusvenetukikohdan tilanteen kuvaus taas oli pöyristyttävää: matskua josta aktiivinen mieli voi nähdä monenlaisia maisemia ja unia. Kirjan lopussa Politkovskaja uhoaa Putinia vastaan samalla suoruudella kuin Nietzsche omia vihollisiaan vastaan, joten kovin hillitystä kritiikistä ei ole kyse. Alleviivaavaa moralisoimista tekstissä on vähän ja sekin oikeastaan aina turhaa.
Polanskin omaelämäkerta oli sellainen kuin taitavan käsikirjoittajan kirjoittama teksti on, eli eloisa, hyvin rytmitetty ja yksityiskohdiltaan mietitty tarina. Paljon tulee lisää lihaa Polanskin persoonan ylle, kun ottaa huomioon mitä kaikkea hänelle tapahtui ja meinasi tapahtua kakarana ennen kuin ensimmäisistä lyhäreistä oli vielä tietoakaan.
Sitten luin taas huvikseni Nietzschen Antikristuksen ja Ecce Homon. Etenkin jälkimmäinen on aivan tolkuttoman mahtavaa luettavaa vaikka kerralla läpi, ei vain siksi että se on aika lyhyt vaan siksi että se on niin hillittömän sujuvasti kirjoitettu ja kiteytetty (eräänlainen omaelämäkerta hetkeä ennen miehen henkistä romahtamista.)
