Mitä elitistit lukevat?

Oisko kanssaelitisteillä suositella jotain perusteosta psykoanalyysin historiasta tai muuten mielenkiintoisia teoksia aiheesta?

Nick Cave:

Bunny Munron kuolema

Olihan tämä helvetin hyvä pläjäys. Eipä muistu yhtä ihanalla tavalla niljakasta protagonistia heti mieleen. Kokonaisuudessaan kama on vähän niinkuin partaisen Spockin rinnakaisuniversumissa kirjoitettua ilkeämpää ja friikimpää Bukowskia tai jotain. Viinaa ja pillua, epätoivoa ja pakkomielteitä. Alkuosa on aivan huikea, eikä ne kaksi muutakaan jää oikeastaan yhtään jälkeen, vaikka ekasta eniten diggasinkin. Tästä on PAKKO saada joskus elokuvaversio, Cave itse pääosaan.

Dotcom ( 1.2.2010 01:12)

Oisko kanssaelitisteillä suositella jotain perusteosta psykoanalyysin historiasta tai muuten mielenkiintoisia teoksia aiheesta?

Psykoanalyysi yleensä vai psykoanalyysi elokuvan yhteydessä? (Ei silti, että tietäisin kummastakaan paskaakaan.)

Dotcom ( 1.2.2010 01:12)

Oisko kanssaelitisteillä suositella jotain perusteosta psykoanalyysin historiasta tai muuten mielenkiintoisia teoksia aiheesta?

No oisko Freud mitään? Siltähän on käännetty pirusti.

Muistaakseni Peilin Takaa tai joku vastaavan niminen teos oli elokuva-analyysia juuri psykoanalyysin näkökulmasta.

Viittasin perusteokseen jonain helppotajuisena teoksena. En ole lukenut ollenkaan Freudia mutta mun oletsarvo on ettei se ole kovin helppotajuista periaatteessa lähes täysin noviisille...

Freud on oikeastaan varsin helppotajuista ja hauskaakin luettavaa, eikä ainakaan mitkään Freud-tulkinnat vääristä lukukokemusta.

Eikös Freudilla ollut se teos missä se analysoi saksalaisia vitsejä....

Okei, no täytyy alkaa tutustumaan. Mä oletin et ois vaan joku psykoanalyysi for dummies- teos.

Freud on tosiaan aika helppotajuista – siis ainakin verrattuna johonkin myöhempien aikojen kamaan, vaikka Lacaniin. Heh, jossain olen muistaakseni nähnyt Lacan For Dummies ‑teoksen, mutta ei ole henkilökohtaista kokemusta.

Oma näppituntuma psykoanalyysiin (johon on lähinnä joutunut pakon edessä tutustumaan esim. feministisen elokuva- ja kirjallisuudentutkimuksen, semiotiikan, huumoritutkimuksen jne. takia) on se ettei mitään oikopolkuja ole.



Freud on tutkinut kyllä myös vitsejä ja on merkittävä jäbä huumoritutkimuksen ns. relief-theoryssa. Varmaan joka kirjastosta löytyy Freudin "Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan."



Edit: Ai niin, ennenkuin liikaa innostuu psykoanalyysista ja elokuvasta, niin kantsii tutustua myös Bordwellin ja Carrollin kritiikkiin psykoanalyyttista elokuvatutkimusta kohtaan teoksessa Post Theory.



Edit 2: Katsos vain, yllä mainittua köyden vetoa on Henry Bacon käsitellyt www.helsinki.fi/taitu/tet/Kognitiopsykologian%2520asema%25204.doc+David+Bordwell+No%C3%ABl+Carroll+psykoanalyysi&cd=3&hl=fi&ct=clnk&gl=fi">artikkelissa.

Red Right Hand ( 18.2.2010 13:05)

Freud on tosiaan aika helppotajuista – siis ainakin verrattuna johonkin myöhempien aikojen kamaan, vaikka Lacaniin. Heh, jossain olen muistaakseni nähnyt Lacan For Dummies ‑teoksen, mutta ei ole henkilökohtaista kokemusta.



Oma näppituntuma psykoanalyysiin (johon on lähinnä joutunut pakon edessä tutustumaan esim. feministisen elokuva- ja kirjallisuudentutkimuksen, semiotiikan, huumoritutkimuksen jne. takia) on se ettei mitään oikopolkuja ole.



Edit: Ai niin, ennenkuin liikaa innostuu psykoanalyysista ja elokuvasta, niin kantsii tutustua myös Bordwellin ja Carrollin kritiikkiin psykoanalyyttista elokuvatutkimusta kohtaan teoksessa Post Theory.

Lacanin ohella mm. Julia Kristeva on hyödyllistä, joskin sangen raskasta Freudin jälkeistä jatkoluettavaa.



OT: Tosiaan, jos joku haluaa laajentaa elokuva-analyysiaan psykoanalyysiin ja sen ohella semiotiikkaan, niin kannattaa ehdottomasti tutustua myös mm. Greimasin, Lotmanin ja miksei myös Econ ajatuksiin. Ne avaavat mielenkiintoisia näkökulmia kulttuuriin (mm. tarinan sosiologiseen rakenteeseen) ja siten elokuvaan laajemmin. Semiotiikka on muutenkin hyödyllinen tiede, koska sillä on taipumus laajentaa ja syventää muiden tieteiden sisältöä.

Edellisiin lisäten ja aiheeseen "elokuva+semiotiikka+psykoanalyysi" liittyen vielä Christian Metz, joka on ihan keskeisiä heppuja. Useampikin elokuvaa käsittelevä teos löytyy.

Rantanen, Miska – Love Records 1966-1979 : tarina, taiteilijat, tuotanto



Kiinnostava historiikki aina 1960-luvun lopusta lähes 80-luvulle toimineesta suomalaisesta levy-yhtiöstä Love Recordsista. Kirjassa käy ilmi kuinka suhteellisen pienillä resursseilla ja idealistisella asenteella toiminut LR julkaisi musadiggarien iloksi sellaisen tinkimättömän katalogin, jolle löytyy näinä päivinäkin oma keräilijäkuntansa (Ja nyt puhutaan sellaisista keräilijöistä jotka haluavat omistaa kaikki yhtiön julkaisemat levyt). LR ei ahnehtinut rahan ja varman päälle pelaamisen kanssa, vaan noudatti omaa linjaansa. Toki rahaakin tuli esim. Hurriganesin levyistä, mutta paljon tehtiin myös pelkästään kulut kattavia levyjä. Ja onhan tuotanto näin jälkikäteen tarkasteltuna mukavan monipuolinen. Mukana mm poliittista aatetta, huumoria, rokkia, progea, jazzia yms. Yhtiö takasi monelle artistille ja bändille myöhemmin kovankin maineen.



Olen itsekin innostunut tässä muutaman vuoden sisällä kuuntelemaan Lovelevyjä kirjaston ja myöhemmin painettujen cd-painoksien muodossa. Suosittelen muillekin tutustumaan aiheeseen.

Jeremias Rahunen ( 30.3.2010 11:44)

Rantanen, Miska – Love Records 1966-1979 : tarina, taiteilijat, tuotanto



Kiinnostava historiikki aina 1960-luvun alusta lähes 80-luvulle toimineesta suomalaisesta levy-yhtiöstä Love Recordsista. Kirjassa käy ilmi kuinka suhteellisen pienillä resursseilla ja idealistisella asenteella toiminut LR julkaisi musadiggarien iloksi sellaisen tinkimättömän katalogin, jolle löytyy näinä päivinäkin oma keräilijäkuntansa (Ja nyt puhutaan sellaisista keräilijöistä jotka haluavat omistaa kaikki yhtiön julkaisemat levyt). LR ei ahnehtinut rahan ja varman päälle pelaamisen kanssa, vaan noudatti omaa linjaansa. Toki rahaakin tuli esim. Hurriganesin levyistä, mutta paljon tehtiin myös pelkästään kulut kattavia levyjä. Ja onhan tuotanto näin jälkikäteen tarkasteltuna mukavan monipuolinen. Mukana mm poliittista aatetta, huumoria, rokkia, progea, jazzia yms. Yhtiö takasi monelle artistille ja bändille myöhemmin kovankin maineen.



Olen itsekin innostunut tässä muutaman vuoden sisällä kuuntelemaan Lovelevyjä kirjaston ja myöhemmin painettujen cd-painoksien muodossa. Suosittelen muillekin tutustumaan aiheeseen.

Hyvä kirja, ja etenkin referenssiosat artisteista ja levyistä ovat hieno teko.



Loven loppuvaiheiden parhautta:

"Minulla on vain kaksi kysymystä: mikä on tämä Hurriganes Ky ja kuka on Mikko Alatalo?"

– Verotarkastaja kesällä 1979 Love Recordsin toimistolla

Roberto Calasso: Kadmoksen ja Harmonian häät

Paras antiikin kreikkalaisista kirjoitettu kirja ikinä. Kielen kauneus ja älyllinen säihke ovat vertaansa vailla. Kirja auttaa myös ymmärtämään Titaanien taistelun ja muiden samanlaisten leffojen syvempiä tasoja.



Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri



Vetävää tekstiä ja rankkaa vittuilua Intialle ja intialaisille.

Matti Erholtz ( 21.4.2010 21:15)

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri



Vetävää tekstiä ja rankkaa vittuilua Intialle ja intialaisille.

Tykkäsin kanssa tosta kovasti. Kaikki ne tyypit on aivan mulkkuja mutta sittenkin kokonaisuus oli ihan piristävä.

Vin Packer:

Alone at night

Harvinaisen mitaansanomaton Packer. Taas on pikkukaupunki, salaisuuksia, murhaa, luurankoja kaapissa. Hyva asetelma, mutta kasittely on tusinatavaraa ja liiaksi saippuaa.



Paul Auster: Lasikaupunki



Helvetin hyva. Diggasin joka sivusta. Suraava osa ei sitten tunnu toimivan ollenkaan, parikyt sivua jaljella.

^ Luin itsekin New York ‑trilogian jokin aika sitten, ja teki kyllä pirunmoisen vaikutuksen. Tunnelma tarinoissa oli paikoin äärimmäisen painostava vaikka eivät varsinaisia jännitysstooreja edes olleet. Miksi niitä nyt kutsuisi, metadekkareiksi? Tämä oli ensikosketukseni Austerin kirjoihin. Suositelkaapa muita miehen teoksia? Vai kannattaako ne lukea kaikki.

Muita viime aikojen lukukokemuksia:



James Havoc: White Skull

En olisi tiennyt koko kirjasta mitään, ellei sitä olisi arvioitu jossain muinaisessa Gorehoundissa. Vuoteen 1666 sijoittuva merirosvotarina kerrottuna kuume- ja huumehoureisena paskan ja veren pyörteenä. Äärimmäistä sanataidetta. Suositellaan ehdottomasti.



Kinski: Tarvitsen rakkautta

Yksinkertaisesti loistava. Kinskin "näköinen" elämänkerta – sama se vaikka olisikin suurimmaksi osaksi pelkkää sepitettä. Loputtomien seksikuvausten ja raivoisan tunteenpalon lomasta löytyy myös aidosti koskettavia kohtauksia sekä terävän vittuilevia huomioita yhteiskunnasta, johon Kinski ei koskaan tuntenut kuuluvansa.