Mitä elitistit lukevat?

Matti Erholtz ( 28.7.2008 12:32)

Liisa_ ( 28.7.2008 10:32)

Onkohan kukaan tutustunut Nabokovin muihin romaaneihin, löytyykö suosituksia?

Naurua pimeässä

Silmä

Sebastian Knightin todellinen elämä

Kuningas, rouva, sotamies



Nämä ainakin ovat muistikuvani mukaan hyviä. "Pale Fire" on ollut iät kaiket pakko lukea-listalla, mutta en ole uskaltanut vielä tarttua siihen...

Naurua pimeässä kannattaa ainakin lukea, muistaakseni toi nimi viittaa elokuvissa käymiseen. Silmä on myös hyvä mutta Sebastian Knight jäi kesken, tuntui liian artsyltä.

Ommo ( 28.7.2008 11:16)

Liisa_ ( 28.7.2008 10:32)

Vladimir Nabokov: Lolita

Oon nähnyt molemmat filmatisoinnit, mutta tuntuu siltä että en ole oikein koskaan tavoittanut koko tarinan ideaa samalla tavalla kuin nyt romaanin lukemalla, varsinkin Humbertin ja itse Lolitan henkilöiden monitasoisuutta ja ristiriitaisuutta. Loistava romaani, kannattaa lukea. Onkohan kukaan tutustunut Nabokovin muihin romaaneihin, löytyykö suosituksia?

Oon myös tyytyväinen, että satuin lukemaan englanniksi: Nabokov koristelee tekstin omaperäisillä kielikuvillaan, jotka jäänevät helposti käännöksen hampaisiin. Kiinnostaisi kyllä katsastaa, miten suomentaja on niistä selvinnyt.

Tuo mainitsemasi käännösten ja sanaleikkien vaikeus tulee esille muuten myös Nabokovin muistelmissa "Puhu, muisti", jossa käsitellään myös kirjailijan synestesiaa.

Mikäli englannin kieli taipuu hyvin, niin kannattaa lukea Lolitasta englanninkielinen laitos Annotated Lolita, joka on varustettu kattavilla viittauksilla Nabokovin sanaleikkeihin ja kirjallisiin viittauksiin. Mainitsemaasi kirjailijan muistelman lisäksi laitoksen lähteinä on käytetty Nabokovin haastatteluja, joista käy ilmi paremmin romaanin piilotetut tasot.

John Nash, Peliteoria ja Luonnon Koodi.

Tosi mielenkiintoinen. Tosin, aikamoista hehkutusta peliteorian kaikkivoipaisuudesta. Toisaalta, eihän sitä vielä tiedä jos...

Maailma loppuu huomenna ‑kirjallisuuden jälkeen oli ihan mukava poiketa fantasiamaailmaan lukemalla kolme viimeistä Harry Potteria, jotka ovat siis

Feeniksin kilta, Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset. Kuulun heihin, jotka voivat suositella Potter-maailmaan tutustumista varauksetta. Hyvin kerrottua, loistavasti suomennettua, mielikuvituksekasta. Houkuttelee helposti myöhäislapset ja esiteinit kirjojen pariin. Tätä ei kannata dissata vain siksi, koska se on suosittua. Erityisesti olen suositellut Pottereita opetustyötä tekeville: kun oppilaat puhuvat keskenään hämäriä, saattaa Potter-tuntemus auttaa!



Kirjasarjan akilleenkantapäinä ovat mielestäni ainoastaan ajoittainen tyhjäkäynti (huispauskisat) ja pikkuisen ylimitoitettu henkilögalleria, josta monet kilpistyvät pelkiksi nimiksi, koska kaikkia ei vain pysty pohjustamaan kunnolla.



Meno synkkenee tietenkin loppua kohden, kaikkien seitsemän kirjan draamallinen kaari on oikein toimiva. Ei tässä Grimm-osastolle mennä, mutta päitä putoilee, ja rengasta Potterin ympärillä kiristetään hallitusti. Mitään kovin yllättäviä käänteitä on turha odottaa, sillä saaga sekä sen hahmot on rakennettu niin, että mahd. käänteet olisivat olleet vain epäuskottavia, väkinäisiä.



Eli ei harmita yhtään jälkikäteen, näiden lukeminen!



Mikään maailma ei toki ole aukoton:



**** SPOILAA TÄSTÄ ETEENPÄIN! ****



– Pikkutaikojen käytön kynnystä tulin miettineeksi. Onkohan niistä jokin rajoittava säännöstö? Kun kerran arkisia pikkujuttuja pystyy taikomaan ihan pienellä ranteen heilautuksella, niin miksi velhot kuitenkin pukevat ja riisuvat itse, sulkevat ja availevat ovia itse, kantavat tavaroita itse jne.? Eikö kaikki duunit ja pikkurempat vain kannattaisi taikoa kuntoon ja maata itse sängyssä päivät pitkät?



– Kuolemattomuudella pelaaminen on aina riskaabelia tarinoissa. Kun yhteys Dumbledoreen toimi näemmä ihan hyvin muotokuvan kautta hänen kuolemansakin jälkeen, niin miksi hemmetissä ei olisi vain voinut kaikkia niitä lopun salaisuuksia kysyä suoraan äijältä itseltään, sen sijaan, että oltaisiin menty metsiköihin häröilemään ja saamaan asiat selville vaikeimman kautta? Että nyt loppuu Albus se infon pihtaaminen: faktaa pöytään nyt, perkele!



– Tylypahkan tupajako mietityttää. Omiin tupiinsa jaetaan rohkeat, ahkerat, ajattelijat – sekä epäluotettavat täyskusipäät (Luihuinen)! Eikö niistä älykääpiöistä olisi vain voinut hankkiutua eroon ajoissa, niin koko Voldemort-probleemaa ei olisi koskaan tullut? Tämän kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että Rowling haluaa sanoa kusipäiden olevan aina keskuudessamme: emme vain itse huomaa sitä, vaikka ne olisivat ihan silmiemme edessä, nimettyinä...

Umberto Eco:

Foucaultin heiluri

– Kehuttu ja paljon puhuttu kirja, jonka minäkin sain vihdoin avattua n. viikko takaperin. Vasta n. kuudesosa on takana. Sen pohjalta voi jo tosin sanoa, että onpahan haastava kirja – ikään kuin lyönti vasten kasvoja (eli vasten omaa yleissivistyksen tuntemusta). Referenssejä on paljon, eikä tapahtumapaikkojen taustoja tai romaanissa viitattuja ajatuksia ja ilmiöitä juurikaan selitetä; toisin sanoen kirjan anti kasvaa eri tieteenalojen ja etenkin filosofian tuntemisen myötä. Eco myös kuvailee paikkoja ja esineitä suurella antaumuksella, joten lähes väkisten tulee halu nähdä kuva ko. kohteesta. Ehkä juuri tästä syystä, kun kirja vihdoin alkaa avautua, vetää tarinan monisäikeisyys mukanaan pohtimaan menneisyyden ja nykyisyyden hankalaa suhdetta sekä niiden välillä vallitsevaa epätietoisuutta. Eco ikään kuin avaa salatun oven, jonka taakse hän haluaa johdattaa lukijan pohtimalla merkityksiä. Samalla hän romantisoi ihmisen psykologiaa historian, (sala)tieteen, taiteen ja rakastamisen kautta. Mitä vähempää edes voisi odottaa yhdeltä maailman johtavista semiootikoista. Noh, pitää katsoa mitä jää käteen, kunhan loput 500 sivua on takana.

JMustonen ( 25.8.2008 20:30)

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Itse kohta puolessa välin. Mielenkiintoinen todellakin mutta informaation määrä saa pään melkoisen pihalle.

JMustonen ( 25.8.2008 20:30)

Samalla hän romantisoi ihmisen psykologiaa historian, (sala)tieteen, taiteen ja rakastamisen kautta. Mitä vähempää edes voisi odottaa yhdeltä maailman johtavista semiootikoista. Noh, pitää katsoa mitä jää käteen, kunhan loput 500 sivua on takana.

Sillä lailla.

JMustonen ( 25.8.2008 20:30)

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

– Kehuttu ja paljon puhuttu kirja, jonka minäkin sain vihdoin avattua n. viikko takaperin. Vasta n. kuudesosa on takana. Sen pohjalta voi jo tosin sanoa, että onpahan haastava kirja – ikään kuin lyönti vasten kasvoja (eli vasten omaa yleissivistyksen tuntemusta). Referenssejä on paljon, eikä tapahtumapaikkojen taustoja tai romaanissa viitattuja ajatuksia ja ilmiöitä juurikaan selitetä; toisin sanoen kirjan anti kasvaa eri tieteenalojen ja etenkin filosofian tuntemisen myötä. Eco myös kuvailee paikkoja ja esineitä suurella antaumuksella, joten lähes väkisten tulee halu nähdä kuva ko. kohteesta. Ehkä juuri tästä syystä, kun kirja vihdoin alkaa avautua, vetää tarinan monisäikeisyys mukanaan pohtimaan menneisyyden ja nykyisyyden hankalaa suhdetta sekä niiden välillä vallitsevaa epätietoisuutta. Eco ikään kuin avaa salatun oven, jonka taakse hän haluaa johdattaa lukijan pohtimalla merkityksiä. Samalla hän romantisoi ihmisen psykologiaa historian, (sala)tieteen, taiteen ja rakastamisen kautta. Mitä vähempää edes voisi odottaa yhdeltä maailman johtavista semiootikoista. Noh, pitää katsoa mitä jää käteen, kunhan loput 500 sivua on takana.

Alun, ekan 150-200 sivun perusteella voi odottaa täysin toisenlaista romaania kuin millaisesta on kyse. Ymmärrät, kun luet kirjan loppuun.



Michel Houellebecq: Alkeishiukkaset

Surkean masentava tarina kahdesta puoliveljeksestä: Bruno on lapsuudestaan lähtien ollut fiksautunut 15-20-vuotiaiden tyttöjen metsästykseen (huonolla menestyksellä), kun taas tämän kylmempi sekä eristäytyneempi veli Michel kuluttaa mielummin aikaansa fysiikan tieteen parissa. Kummatkin solmivat lähes 40 vuoden iässä ihmissuhteet, Bruno itsensä ikäiseen ja kaltaiseen, seksuaalisesti vapautuneeseen naiseen; Michel päätyy vihdoin yhteen häneen teinivuosistaan lähtien ihastuneeseen Annabelleen. Bruno matkustaa Ranskan nudistirantoja ja ‑leirejä pitkin nussimassa kaltaistensa varakkaiden porvarien kanssa, mutta Michel etäytyy yhä kauemmas todellisuudesta. Kummankin naisella on paskainen loppu. Romaani korostaa ihmiselämän tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä. Houellebecq tosin ivailee kaikelle erinomaisella sarkasmilla, mikä tasapainottaa päähenkilöiden kurjuutta ja yksinäisyyttä. Kaiken kaikkiaan täydellistä luettavaa jokaiselle maailmamme lohduttomuuteen uskovalle individuaalille. Siis erinomainen teos. Lontoosta ostin kirjan pohjalta tehtyyn saksalaiseen Atomized-leffaan, saas nähdä miten on onnistuttu siirtämään Houellebecqin kyyninen visio filmille.

Spaddu ( 26.8.2008 15:02)

Lontoosta ostin kirjan pohjalta tehtyyn saksalaiseen Atomized-leffaan, saas nähdä miten on onnistuttu siirtämään Houellebecqin kyyninen visio filmille.

Siinä meni rahat hukkaan.

Hesarin Kiinan-toimittajan

Sami Sillanpään ytimekäs arjen kartoitus Kiina-ilmiöitä on ennen kaikkea tärkeä kirja meille suomalaisille, joiden vuorovaikutus kiinalaisten kanssa on rajoittunut repliikkeihin "Kolme pientä" ja "Vesi maksaa viiskyt senttiä!"



Sillanpää on asunut Kiinassa noin kolme vuotta, ja kirjan kolumnit ovat niin koukuttavaa kamaa, että opuksen lukee helposti kertaistumalta. Sillanpäälle sattuneet uskomattomat, etten sanoisi kiinalaiset jutut valottavat kiinalaista käytös- ja korruptiokoodistoa erinomaisesti, muttei valitettavasti meidän näkökulmastamme kovin mairittelevasti. Huomasin sadattelevani ensiksi koko ajan "Ei jumalauta... ei jumalauta" Kiinan kulttuurin kummallisuuksille, mutta myöhemmin ei enää jaksanut kuin nauraa. Nehän ovat "pahempia" kuin venäläiset!



Tutustukaa ihmeessä tämän(kin) kirjan kautta Kiinan ikivanhaan kulttuuriin, joka on jotakuinkin omamme peilikuva. Pienikin väärä sana tai ele, niin kunnia menee heti – kaikilta. Uskomatonta porukkaa. Sillanpään esittämä arkitotuus valitettavasti on omiaan tukemaan meidän suomalaistenkin ennakkoluuloja kiinalaisia kohtaan. "No, voimme aina olla välittämättä heistä", saatamme lohduttaa itseämme. Mutta voimmeko? Hei, heitä on 1,3 miljardia, ja lisää tulee koko ajan. No, asettakaamme toivomme ulkokiinalaisiin, jotka ovat syntymästään saakka saaneet asua muualla kuin vanhempiensa kotimaassa.

Sofi Oksasen alun perin näytelmänä julkaistu Puhdistus on 2000-luvun alun merkittävimpiä suomalaisia kirjoja, häkellyttävän taitavasti kerrottu saaga virolaisen maalaissuvun jäsenistä ja ihmiskohtaloista maassa, jossa ihminen ei tunnu koskaan edustavan oikeaa puolta. Tänään vainoavat valkoiset, huomenna punaiset: elä siinä sitten turvallista ja rauhallista elämää. Oksanen esittelee Viron historiasta puolen, joka on tullut esiin vasta ihan muutaman viime vuoden ajan maassamme. Suomella kävi "hiukan" parempi tuuri kuin Virolla, mitä tulee sotaan ja sen jälkeiseen aikaan.



On vaikuttavaa, miten hiekkalaatikkopaskiais-sukupolven edustaja pystyy näin mestarillisesti heittäytymään virolaismummon nahkoihin ja kertomaan entisajan elämästä. Taustatyön ja haastattelujen määrän ennen kirjoittamista on täytynyt olla valtava. Oksanen kirjoittaa sujuvasti, värikkäästi ja kainostelematta, etenkään naisiin kohdistuvaa pahuutta ei hienostella. Viimeiset noin 20 sivua mietityttivät kerronnallisena ja muodollisena ratkaisuna, mutta loppujen lopuksi moinen kuiva toteavuus onnistuukin olemaan hyvin tehokasta.



"Puhdistus" kasvaa kirjassa tyylikkäästi hyvinkin monitulkintaiseksi, kärpäs-vertauskuvallisuudet äityvät kerrassaan nerokkaiksi. Olisi kiva tavata Oksanen joskus tete-a-tete ja keskustella totuudesta sekä tästä eläintarhasta nimeltä maailma.

Tulipa luettua taas yksi pahanolonkirjallisuuden tuore klassikko,

Emily Wu:n Kuin höyhen myrskytuulessa. Maon kulttuurivallankumous jäi mediamielessä ilmeisesti melko armotta Vietnamin sodan jalkoihin: miljoonat ihmiset kuolivat mielivaltaisissa vainoissa, vähänkin lukeneemmat lähetettiin maaseudulle talonpoikien nöyryytettäviksi.



Ihmiset kuvataan suht shakaaleina. Koko ajan tiuskitaan, uhkaillaan, hakataan, potkitaan, lahjotaan, syytetään syytöntä. Opiskelijoista tulee punainen kirja kädessä remuavia ääliöitä noin yhdessä yössä. Vallan sokaisemat "viranomaiset" varastavat tai raiskaavat puolueen nimissä. Ihme, että vainottuja ns. "mustia perheitä" ylipäätään selvisi. Tällaisesta silmittömästä järjettömyydestä en muista koskaan lukeneeni – edes silloin, kun natseista on kyse. Ihmiset tulevat ja menevät, hyviäkin toki on joukossa, mutta armotta altavastaajina.



Wu ei hehkuta, vaan toteaa kiinalaisen kylmästi sen, mikä on todennäköisesti tapahtunut. Hän myös kyseenalaistaa maansa niin varovaisin sanoin ja sivulausein, että se on oikeasti pelottavaa. Ainoa asia, joka pistää kirjassa silmään uskottavuusmielessä, on tarkoiksi dramatisoitujen dialogien käyttö omaelämäkerrallisen materiaalin yhteydessä. Kellään ei voi olla niin hyvää muistia, että muistaisi lapsuudestaan tuollaista määrää keskusteluja. No, ne eivät kuitenkaan muuta tarinan tapahtumia.



Mitä tapahtui Kiinassa 60-luvun lopulla? Paikatkaa kuoppa historiantuntemuksessanne lukemalla tämä vilpitön teos. Ja huomatkaa myös, miten Maon kulttuurivallankumous myös tietämättään loi siemenen Kiinan nykyiselle, raivopäiseen kilpailuun perustuvalle yhteiskunnalle. Ojasta allikkoon.

Vielä vähän jäljellä

Peyton Placesta. Iskevää proosaa ja koukuttavaa tarinointia. Myyttisen amerikkalaisen pikkukaupungin pinnan alle tiiraileva klassikko. Aikansa kohukirja – norsunluutornikriitikkojen vihaama ja jeesustelijoiden moralisoima kirjarovioiden sytyke no. 1. Teoksen merkitys (populaari)kulttuurille on kuitenkin kiistaton. Ilman Peytonia ei olisi olemassa Täydellisiä naisia, Blue Velvettiä – tai Kauniita ja rohkeita. Ja ani harvoin mikään samassa aihepiirissä liikkuva teos nykyäänkään yltää yhtä raadolliseen, ilkeään ja samalla kuitenkin niin uskottavaan ja tunnistettavaan pikkukaupunkikuvaukseen.

Cormac McCarthyn

No Country for Old Men tuli luettua ensimmäisenä "viihdekirjana" pitkästä aikaa, kun opiskeluilta ei ole oikein sellaiseen toimintaan löytynyt sopivan pitkäjännitteistä rakoa. Erinomainen teos kieliasunsa takia – lauseiden yksinkertaistaminen, repliikkien ilmaiseminen rivinvaihdolla ja sivulauseiden vähäinen käyttö erittäin toimiva keino erittäin yksinkertaiselle mutta mielikuvituksekkaalle tarinalle. Kovaksi keitetyksi en kuvailisi tätä teosta, sen sijaan hyvin filosofiseksi ja etäännyttäväksi: yksinkertaisilla keinoilla saadaan kuvailtu väkivalta hyvin inhottavaksi lukijan päässä. Saa nähdä yltääkö elokuva vastaavaan, kun sen nyt vain saan joskus hankittua ja katsottua.

Vähän off-topic koska en näitä varsinaisesti ole (vielä) lukenut mutta postista kolahti kolme kovaa ensipainosta:

Texas By Tail/Jim Thompson

35 dollaria tuli tälle hintaa, mutta omistanpahan nyt Thompsonin ensipainoksen. Killer Inside Men hinta huitelee nykyään lähes tuhannessa dollarissa joten tuskin tulee ihan heti sitä ostettua.



Something in the Shadows/ Vin Packer

Lesbo-pulpin kuningattaren teos 60-luvun alulta.



Tormented/ Theodore Pratt

Alan klassikko tämäkin. Herkullinen takakansi-teksti:



"This is an important book," says Dr. Richard Hoffmann, noted New York psychiarist. "It present an authentic picture nymphomania in a novel about a girl named Zona."

Ennen vanhaa osattiin hehkutukset.