Mitä elitistit lukevat?

Gil Brewer:

Wild



Orginaalipokkarina, tottakai. Itse sisältö on Brewerin tusinasleazea mutta kansi mainoslauseineen ("More exciting than Little Tramp!") on kyllä seinäkamaa. Jaksaa kuitenkin lukea kivuttomasti loppuun kun koko ajan tapahtuu jotain. Kyllä tämä(kin) on todennäköisesti kännissä kirjoitettu.

Pari kuukautta sitten löysin

BetterWorldBooks.comin. Pohjois-Amerikan kirjastojen poistokirjoista tekee löytöjä ihan muutaman dollarin hintaan. Elokuviin liittyviä ostoja esim. Peter Morrisin "David Cronenberg: A Delicate Balance", Sidney Lumetin "Making Movies", Kenneth Angerin "Hollywood Babylon", Chibnalin "British Horror Cinema", Bob McCaben "The Life of Graham", "Jonah Who Will Be Twenty-Five in the Year 2000" ‑kässäri jne...



Muutama uusikin kirja on tullut luettua. "Kaaoksen ruhtinaissa" kerrataan musiikkiaiheisia kirkonpoltto- ja tappokarkeloja Norjassa ja muualla. Kaikista Moynihanin ja Søderlindin väitteistä huolimatta kirjassa menee fakta ja tulkinta kauniisti sekaisin. Vaikkei Vikernessin omaa kirja-arvostelua uskoisi (http://www.burzum.org/eng/library/lords_of...os_review.shtml), yhdistellään Kaaoksen ruhtinaissa asioita hyvin vapaasti. Kerroin anekdootteja tästä kirjasta Turkan oppilaita haastattelevalle frendille, joka tuntui innostuvan siitä että joku on oikeasti vaan paha, eikä yritäkään tehdä raakuuden performansseistaan taiteellisen tekijyyden kautta eheyttävää voimaa. Nauratti. Tästä kirjasta ollaan tekemässä leffaa... Toivotaan Nicholas Cagea pääosaan.



Helsingin kaupungin tietokeskuksen 1995 julkaisemassa "Helsingin Yö"-teoksessa oli kiinnostavia artikkeleita taksi- ja äänitiloista sekä yöelämästä. Oikein hyvä kirja jos jaksaa oppinutta nimenpudottelua ja kompastelua Canetteihin, Caillois'ihin ja taiteiden yön karnevaalin bahtinilaisuuteen jne... Mukana myös "Elokuvat öisen Helsingin kuvaajina"-artikkeli, jossa käydään läpi yllätyksettömästi Kaurismäkeä, Suomista... ja tietty The Jarmusch.

Ommo ( 9.6.2009 12:55)

Muutama uusikin kirja on tullut luettua. "Kaaoksen ruhtinaissa" kerrataan musiikkiaiheisia kirkonpoltto- ja tappokarkeloja Norjassa ja muualla. Kaikista Moynihanin ja Søderlindin väitteistä huolimatta kirjassa menee fakta ja tulkinta kauniisti sekaisin. Vaikkei Vikernessin omaa kirja-arvostelua uskoisi (http://www.burzum.org/eng/library/lords_of...os_review.shtml), yhdistellään Kaaoksen ruhtinaissa asioita hyvin vapaasti.

Mistä löytää sitten oikeita faktoja aiheesta? Toi Vikernesin juttuhan voi olla (ja varmaan onkin) ihan yhtä lailla foliohattu päässä kirjoitettu kuin kirjakin. Kuka tappoi Aarsethin jne?

wicked clown ( 9.6.2009 20:30)

Ommo ( 9.6.2009 12:55)

Muutama uusikin kirja on tullut luettua. "Kaaoksen ruhtinaissa" kerrataan musiikkiaiheisia kirkonpoltto- ja tappokarkeloja Norjassa ja muualla. Kaikista Moynihanin ja Søderlindin väitteistä huolimatta kirjassa menee fakta ja tulkinta kauniisti sekaisin. Vaikkei Vikernessin omaa kirja-arvostelua uskoisi (http://www.burzum.org/eng/library/lords_of...os_review.shtml), yhdistellään Kaaoksen ruhtinaissa asioita hyvin vapaasti.

Mistä löytää sitten oikeita faktoja aiheesta? Toi Vikernesin juttuhan voi olla (ja varmaan onkin) ihan yhtä lailla foliohattu päässä kirjoitettu kuin kirjakin. Kuka tappoi Aarsethin jne?

Faktat ovat varmaan niin oikeita kuin faktat nyt vaan voivat olla. Vikernessillä on varmaan tusina foliohattua päässä kun noita juttujaan kirjoittaa, sillä on ihan oma tekstuaalinen strategiansa kuten Moynihan ja Söderlindkin toteavat. Kaaoksen ruhtinaiden aihevalinnoissa ufot, amerikkalaiset killing spreet ja LaVeyn haastattelut vievät kirjaa tietokirjasta danbrownemaiseen suuntaan – mistä syystä siitä varmaan ollaan elokuvaa tekemässäkin.

Paul Krugman:

Lama



ASIAA



Carlo Panella: Islamin musta kirja



Olipas tiukkaa poliittista analyysiä. Kirjan muslimifoobikkoja kalasteleva nimi on jokseenkin harhaanjohtava, "Arabivaltioiden poliittinen historia 1914-2008" kuvaisi sisältöä paremmin. No joka tapauksessa paras tietokirja mitä on tullut luettua pitkiin aikoihin. Sen verran vakuuttavaa on Panellan esiin vyöryttämä fakta-aineisto ja argumentointi, että minusta tuli kertaheitolla Irakin sodan maltillinen kannattaja...

Tuntuu, että nykyään Suomessa kirjoitetaan parempia kirjoja kuin koskaan. Kokonaisen sukupolven huumorintajua ansiokkaasti Pahkasika-aikoinaan muokanneen

Juha Ruusuvuoren uutukainen Stallari morfaa häkellyttävän onnistuneeksi fiktioksi maamme historiaa, faktaa, anekdootteja ja heviä nostalgiamasturbaatiota. Yksinkertaisen, mono- ja dialogipohjaisen tarinan keskiössä ovat entiset veripäätaistolaiset, nykyiset päättäjät. Heidän tarinansa kerrotaan, ja siinä samassa lättäistään lukijan naamalle koko Suomen lähimenneisyyden varjopuoli. Kyse ei ole vain stallareista ja muista vasureista, vaan myös esim. Itä-Saksasta, Tsekkoslovakiasta, Neuvostoliitosta, Puolasta, suomettumisesta, opportunismista ja YLE:n poliittisista suojatyöpaikoista.



Ruusuvuori sivaltaa hienovireisesti, ja on miettinyt varmasti hyvin tarkkaan, keistä puhua oikeilla nimillä, keistä ei. Suoraa huumoria on turha odottaa, mutta vinot ja sarkastiset elementit ovat kyllä kaivettavissa, ainakin rivien väleissä. Ehkä tarkin termi kuvaamaan kirjan huumoria on "Surkuhupaisa".



Ruusuvuoren ei tarvitse paasata saadakseen lukijansa puistelemaan päätään. Lukija kun havahtuu siihen, että koko Suomen olemassaolo perustuu edelleen perseennuolentameiningille, eikä ole lainkaan kiveen kirjoitettu se, ketkä tätä maata oikeasti johtavat. 20 vuoden kuluttua joku toinen ruusuvuori kirjoittaa varmasti siitä, mitä nyt tapahtuu. Esimerkiksi vaalirahoitussotkuista...



Stallarin kaltaiset tärkeät kirjat muistuttavat meitä siitä, että ennen ei ollut "kaikki paremmin". Vielä 80-luvulla tätä kirjaa ei taatusti olisi julkaistu, tai ainakin se olisi kielletty "neuvostovastaisena" tai "yleisistä syistä".

Pääosin aihe ja teemat vievät

Pauliina Suden karmivaa verkostomarkkinointi-visiota Pyramidi eteenpäin. Kusipäisyys, hyväuskoisuus, hyväksikäyttö, rahavalta, puoliuskonnollisuus ja muu pyramidimarkkinointiin liittyvä kuvataan etenkin alkupuolella niin vivahteikkaan napakympisti, että lukijan kädet alkavat täristä vitutuksesta.



Tarinasta ei kannattane liiemmin kertoa, koska sitä tulee helposti paljastaneeksi liikaa. Ehkä jo termi "veijaritarina" panee aivosolut liikaa liikkeelle heille, joilla on taipumus lukiessa arvailla tapahtumia eteenpäin. Parhaimmillaan Pyramidi on yksityiskohdissa ja yksilökerronnassa, koska nämä perustuvat suurelta osiin oikeasti olemassaolevaan verkostomarkkinointimateriaaliin. Suurempi juonikaarre on (onneksi) jo hieman fiktion puolella, mikä häirinnee joitakuita, mutta omasta mielestäni kokonaisuus on silti erittäin onnistunut. Jotkut Suden kerrontaratkaisut vaikuttavat typeriltä ja oudoiltakin, mutta taitavalla tavalla niille ilmaantuu perustelu – myöhemmässä vaiheessa kirjaa.



Hienoisesta ylihypoteettisuudestaan ja kömpelöhköstä mieskuvauksestaan huolimatta tämä kannattaa lukea, vaikka me valveutuneet ihmisethän toki tiedämme entuudestaan, ettei helppoa rahaa ole, eikä tule.

Reijo Ikävalko: Täyttä elämää: Junnu, Kotkan poikii ilman siipii (Gummerus, 1998)

52-vuotiaana kuollut Junnu Vainio oli huima sanaseppo, iskelmäsanoittaja ja nokkelien pornorallien tekijä. Ja aika monet kulutushyödykkeet ovat vaihtaneet omistajaa Vainion tarttuvien mainosjinglejen siivittäminä 70- ja 80-luvulla.

Siitä huolimatta, ettei kirja ole sen kauempaa kuin kymmenen vuoden takaa, Ikävalkon teksti ja kirjoitustyyli tuntuvat omituisen vanhentuneilta ja vanhanaikaisilta. Onneksi suoria sitaatteja Vainion kolumneista ym. on paljon. Ne ovat mainioita ja kirjan parasta antia.

Kosteimpina aikoina meno on ollut varsin hurjaa.



Ari Väntänen: Hanoi Rocks, All Those Wasted Years (Like, 2009)

Kirja on onnistunut läpileikkaus Hanoin urasta ja voisin kuvitella bändin itsensäkin olevan tyytyväinen lopputulokseen.

Väntäselle pientä miinusta muutamista asiavirheistä ja ainakin yhdestä väärästä vuosiluvusta valokuvassa. Esimerkiksi, Briardin ”Rockin’ On The Beach”-biisin kitaroinnista ei kannata antaa krediittejä Nasty Suicidelle, koska biisillä kitaroi vakuuttavasti ynnä tyylikkäästi Luumu Kaikkonen. Nasse soittaa kyllä singlen b-puolella, mutta asian laidan voisi kirjassa ilmoittaa.



Robin Cook: Aivoklinikka (Terminal) (Gummerus, 1993)

Kirjailevan lääkärin Robin Cookin lääketieteen maailmaan sijoittuvat trillerit ovat yleensä ihan nastaa kesälukemista, mutta tämä on heikoin ja kliseisin Cook jonka olen lukenut. Ennalta-arvattavuus ei näihin kuvioihin sovi, mutta saisi tämän pohjalta keskinkertaisen Hollywood-elokuvan aikaiseksi; loppukin on sitä itseään.

Luin

Alberto Moravian Keskipäivän aaveen, jossa ihmissuhteen kariutumisen kuvauksen sivujuonteena kulkee ihan kiinnostava leffa-aiheinen juttu. Kirjan erittäin omaelämänkerralliselta vaikuttava päähenkilö on köyhä näytelmäkirjailija joka päätyy kirjoittamaan elokuvakäsikirjoituksia erehdyttävästi Dino De Laurentiisin mieleentuovalle tuottajalle. Työn alle tulee Odysseus-filmatisointi josta tuottaja tietenkin haluaa pömpöösin tehostespektaakkelin, saksalainen mestariohjaaja Rheingold taas modernin psykoanalyyttisen draaman. Kirja valmistui 1954, eli samana vuona kuin Laurentiiksen tuottama Odysseus-leffa, jossa Kirk Douglas on pääosassa, ja Moravia oli kässäröinyt Laurentiikselle muutamaa leffaa 1951-54. Keskipäivän aave voi siis hyvinkin olla suht suoraviivaista historiikkia Laurentiiksen menosta tohon aikaan. Goddardin elokuvaversio jäi aikoinaan kesken, mutta pitänee sekin yritää katsoa jossain välissä kokonaan.



Röyhkän Kesä kannaksella oli hyvä mutta hiukan ohueksi jäävää kaukopartiokirja, muutama kymmentä sivua lisää sisältöä, niin homma olisi noussut nextille levelille. Nyt kirja jää vähän epämääräisesti lillumaan hyvän pulpin ja laatukirjan välimaastoon.

1977 syntyneen

Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigerian/Biafran uskonto- ja heimoperäisestä hässäköinnistä ja sen aiheuttamasta nälänhädästä 1967-1970. Huomannette, että kirjailija ei ollut vielä edes syntynyt, kun em. action tapahtui, joten kirjan tapahtumat perustuvatkin Adichien mielikuvitukseen sekä tiukkaan toimitustyöhön, ja seurauksena on sujuva, draamaksi puettu, puolilaskelmoitu komiteamietintö sodasta, jonka jalkoihin jääneiden pömppömahaisten kvasiorkor-lasten kuvat ovat polttuneet suurten ikäluokkien verkkokalvoille.



Keskiössä ovat ne paremmin toimeentulevat nigerialaiset, joiden välille Adichie kehittelee aitoafrikkalaisen, 600-sivuisen draamakudelman. Seksiäkin on. Kerronta on hyvin addiktiivista, täynnä mielenkiintoisia afrikkalaiseen ajatteluun liittyviä detaljeita. Kakkosvaihde pannaan luonnollisesti päälle sitten kun sota alkaa. Hahmoihin kieltämättä kiintyy, ja jännite pysyy loppuun asti.



Hyväksi puoleksi luettakoon se, että pasifismipallo on lukijalla. Sitä ei nimittäin Afrikassa välttämättä edes tiedosteta. Biafralaiset horisevat sokeina voitonvarmuuttansa loppuun saakka, eikä kukaan kyseenalaista vahingossakaan sitä ikuista ristiriitaa: miten rahat voivat riittää sotimiseen, vaikkeivät ne riitä kansan ruokintaan? Adichie tuo afrikkalaisen näkökulman sotaan, missä mielessä tämä kirja on nimenomaan sotakirjana ainutlaatuinen ja uskottava.



Kirjassa on vain se suuri ongelma, että siinä vallitsee "Kirjakerhokirja keski-ikäisille westendiläisrouville" – ajattelu. Kurjuutta ja paskaa annostellaan juuri sen verran, että se järkyttää, muttei jää kytemään kohtuuttoman pitkäksi ajaksi. Lisäksi tarinointiratkaisu, jossa päähenkilöiksi valitaankin niitä hyvin toimeentulevia idealisteja, mietityttää. Että pitäisikö tässä nyt kauhistella Biafran tapausta kokonaisuutena, vai sitä, miten varakkailta jää parit chateaubriandit väliin?



Tiivistämisellä ja erilaisilla painotuksilla tästä olisi saanut klassikon. Hiukan ihmetyttää, miksi jotkut ovat tätä tällaisenaan siksi nostamassa. Hyvä tämä on, muttei niin hyvä. Jos aihe kiinnostaa eikä historiankirjaa ole ulettuvilla, niin siitä vaan, ihmissuhdehömpät saa kaupan päälle. Kuitenkin jäi päällimmäiseksi mietituttamaan se, että kotoinen Sofi Oksasemme onnistuu kuvaamaan syntymäänsä edeltävää historiaa paljon paremmin kuin Adichie...

Scifi-kuvioista tutun

Maarit Verrosen pienoistarinakokoelma Normaalia elämää on näppärä, 150-sivuinen kertaluettava välipala, viipaleita erilaisten suomalaisten elämästä, kieltämättä Happiness-leffan mieleentuovalla tavalla. Kukaan ei oikeastaan ole "normaali" eikä "terve". Verrosen tekstien suurena ansiona on uskottavuus ja sen myötä paikoittainen järkyttävyys. Mitään suurta actionia ei kuvattujen ihmisparkojen arkeen mahduteta, korkeintaan parit hassuttelut ja absurditeetit. Mutta sujuvaa, selkeää, välillä oikeinkin vaikuttavaa harmaan moraalin ja narsististen paskiaisten kuvausta on tämä kirja. Sitä voisi surutta suositella esim. yläasteen äikänopettajille luetutusmateriaaliksi.



Eikä suomalaisten "muiden kirjailijoiden" (muut kuin Mäki, Paasilinna tai Remes) lukeminen muutenkaan ole koskaan pahitteeksi.

Kanadasta kotoisin olevan

Guy Delislen sarjakuvamuotoinen matkaraportti Pyongyang on juuri niin kylmäävää settiä kuin odottaa saattaa, tähän saakka Pohjois-Koreasta saamiemme muiden tiedonsirpaleiden jälkeen. Valveutunutta lukijaa alkaa melko todennäköisesti vituttaa viimeistään sivulla 8. Delisle ihmettelee maan järjettömiä detaljeja ja proseduureja, jotka muodostavat ainutlaatuisen, kaikista vapauksista ja oikeuksista irti olevan rinnakkaistodellisuuden. Orwellkin nidotaan mukaan yllättävän luontevasti. Ei tällaista maata voi olla oikeasti olemassa! Onneksi Delisle viljelee väleihin mainiota huumoriaan, varmaan ihan oman mielenterveytensä säilyttääkseen, uskoisin.



Hurjanpuoleinen oli myös juuri 10 min. sitten lukemani Pohjois-Korea ‑uutinen. Sotilasloikkarin mukaan maa testaa biologisia ja kemiallisia aseita vammaisilla lapsilla. Delisle kummastelee sarjakuvassaan sitä, ettei nähnyt Pjongjangin katukuvassa ainuttakaan vammaista.



Hänen esittämistään P-Korea ‑tulevaisuusvaihtoehdoista "Open Up" ja "Collapse" pitäisin todennäköisempänä jälkimmäistä, valitettavasti. Toivottavasti emme tule maksamaan siitä ihan mahdotonta hintaa.



Suosittelen erittäin lämpimästi.

Ziisös. Kolme

Matti Klingen päiväkirjaa ("Miksi?", "Savo, rajat, papukaija", "Nainen kävi parvekkeella") kahlattu läpi. Aivoistani on tainnut sulaa pala, en ole varma vielä, mistä päin. Äijään tulee käsittämätön viha-rakkaus-kateus-sääli-ihailu-addiktio, nämä päiväkirjat ovat skitsoimpia lukukokemuksia pitkään aikaan.



Myönnän hypänneeni Klingen luettelonomaiset historiatietoiskut, sukujen, vuosilukujen ja nähtävyyksien (historioiden) vanhtestamentilliset luetteloinnit ylitse, ja keskittyneeni siihen, mitä miehellä on sanottavana tästä maailmasta, nimenomaan 2000-luvun maailmasta, jossa elämme. Hän on omistanut elämänsä historialle ja akateemisuudelle, mutta hintana näiden häkellyttävälle tuntemukselle on ollut hyvin, hyvin monesta muusta kelkasta putoaminen. Tai pudottautuminen: välillä tuntuu, että hän on jättäytynyt omiin, nykynäkökulmasta mahdottoman tuntuisiin vanhoihin sivistysarvoihinsa. Pahinta ja kiehtovinta on juuri se, ettei Klinge missään vaiheessa suostu edes vihjaamaan saattavansa olla väärässä tai irti ajasta. Välillä joku on sanonut jossain jotain poikkipuolista, mihin hän päiväkirjamuodossa saa aina sanoa viimeisen sanansa. Klinge on kuningas omalla EU-planeetallaan, jossa ainoina kustantajina ovat Otava ja WSOY – luulisi hänen edes kerran mainitsevan edes jossain sivulauseessa älykkökustantamo Tammen, vaan kun ei.



Pointsit Klinge saa siitä, että onnistuu olemaan puolueeton. On epäreilua haukkua häntä porvariksi, vaikka ei ole kovin kurjaa lapsuutta joutunutkaan elämään. Suosikkeina hänellä ovat mm. Tuomioja ja Koivisto, ja yllättävästi saamme lukea myös Alexander Stubbin kyseenalaistuksen. Klingen terävänä pointtina on se, että kun Stubb on koko ajan menossa ja juoksemassa maratoneja, hänellä ei varmaankaan ole juuri aikaa lukea kirjoja...



Tiukkaa vääntöä muutenkin. "Politkovskaja-hysteria" ja "Putinin demonisointi" pannaan median piikkiin. EU hyvä, USA paha. Don Quijote ja Kolme Muskettisoturia hyvä, kaikki niiden jälkeen tehty paha. Kaikki latinalaisperäinen kieli hyvää ja "fascinoivaa", millä Klinge mässäilee surutta, kliimaksina viite "H.S. 7.IX 2007". Suomi itsenäistyi 1809. Tuulivoimalat rumentavat, "atomivoima" on jees, miettii tämä mies, joka lentää Pietariin. Englantilaisuus merkitsee hänelle mm. ala-arvoisia, alatyylisiä tv-ohjelmia.



Minulle on annettu ymmärtää, että Seppo Heikinheimon "Mätämunan muistelmia" on joskus luetettu psykologian laitoksilla, esimerkkinä narsistisesta luonteesta. Eihän meistä kukaan "normaali" ole, mutta kyllä Klingekin jonkin diagnoosin tarvitsisi. Hänen valttinsa ja kiehtovuutensa vaan on siinä, että tätä diagnoosia on hyvin hankala määritellä.



Ei ole relevanttia se, onko samaa vai eri mieltä: Klinge iskee silti kuin miljoona volttia. Joskus arkielämässä sitä huomaa oman sisäisen klingensä heräävän, omalla kohdallani lähinnä silloin, kun kohtaa kusipäisyyttä. Klingen päiväkirjat pakottavat ajattelemaan, ja edelleen suosittelen ainakin yhden-kahden niistä lukemista. Sen jälkeen kannattaa liittyä Facebook-ryhmään "Klingismi", joka on tukiryhmä kaltaisilleni Klinge-noviiseille.



Hitto kun voikin joku ihminen olla sisällä ja ulkona näin paljon yhtä aikaa, samassa elämässä!

Luin markiisi de Saden Justinen ja katsoin muistin virkistykseksi Francon leffan aiheesta perään. Nyt vituttaa. Joku vois tehdä kirjalle uskollisen version tosta, jossa olis myös sitä sikailua ja kurmotusta mukana.

pseudonyymi ( 23.8.2009 20:20)

Luin markiisi de Saden Justinen ja katsoin muistin virkistykseksi Francon leffan aiheesta perään. Nyt vituttaa. Joku vois tehdä kirjalle uskollisen version tosta, jossa olis myös sitä sikailua ja kurmotusta mukana.

Sitä osastoa löytyy enemmän tästä:

http://www.play.com/DVD/DVD/4-/108560/Just...de/Product.html



Leffana tosin heikompi kuin Francon versio.