Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

17 Leffaa tammikuussa

Jonesin Perhe

(The Joneses 2009, Derrick Borte)

Odottelin tämän leffan kohdalla alinta hintaa ensin yli kympin, sitten 2 kahdella kympillä sitten 7,90 ja sitten 5,90, lopulta sain lainattua kirjastosta ilmaiseksi.

Duchovny, Demi Moore, ja Amber Heard. Amerikkalainen mainosperhe saa lähiöasukkaat elämään ylivarojen. Elokuvan tarkoitus voinee kiteyttää siihen ettei kannata elää ylivarojen ja että rakkaus voittaa paatuneen markkinoijankin. Alkaa komediana jossa siis loppua kohden synkempiä sävyjä. Ei herätä tarpeeksi ajatuksia, yksi katselukerta riittää. 2/5. Tekijät olisivat voineet tarkemmin miettiä elokuvan tarkoitusta, nyt jää ilmoille vaan suuri mitään saamattomuus; satiiri, komedia, trilleri?

City On Fire

(Lung Fu Fong Wan 1987, Ringo Lam)

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut Ringo Lam:n ohjaamista elokuvista. Jotenkin niiden energia ja brutaali rehellisyys iskee minuun ja tunnettahan Ringo elokuvista ei puutu. Chow Yun Fat, poliisi soluttautuu ryöstäjäporukkaan, sotkee sivussa yksityiselämänsä eikä tarinan loppu ole kaunis. Danny Lee näyttelee arvaamatonta pahista. Elokuva näyttää hieman dokumentilta, toiminta on loistavaa, sähäkkää ja tulta pelkäämätöntä, tällaista ei Hollywood leffoissa näe. 4/5

Seitsemän raivoisaa Gladiaattoria

(I Sette Magnifici Gladiatori 1983, Claudio Fraganson, Bruno Mattei

Tämä leffa on roskaa, mutta lopulta nautittavaa semmoista. Juoni on lainattu seitsemästä samuraista. Elokuvan alku vaivaannuttaa, ja nolottaa tätä katsojaa. Kuitenkin alkuhaparoinnin jälkeen, Lou Ferringo ja kumppanit saapuvat kehiin ja leffasta alkaa nauttia niin huono että on hyvä asenteella. Onneksi elokuvassa riittää toimintaa ja tahatonta huumoria. Huippukohtia ovat muun muassa naispaini keisarin huviksi, Sybill Danning nahkaliiveissä, pääkonnan tahaton koomisuus, hauska kaapupuku ja ilmiselvä kieroutuneisuus. Lopulta tämän katsoi ihan mielellään, hauskaa, mutta vakavampi katsoja tuskin tästä mitään irti saa. 3/5

Repo Man

(Alex Cox 1984)

Kulttien kultti, ja suosikkielokuva. Aina, kun nipottaa tämä pitää katsoa. Sisältää sellaista oikeanlaista whatever hälläväliä asennetta, että oksat pois. Turhasta ei kannata välittää, vaan tehdä kuten itselle sopii. Hauskaa pitää olla ja tämän kanssa sitä on reippaasti. Tosikkojen ei kannata vaivautua, mutta voivat painua v#tt”#n. 5/5

Clint Nevada Loner

Halpis spagu, jossa hyviä toimintakohtauksia, muuten mielenkiinnoton tekele; ja tämä sai vielä jatko-osan. Hirveästi häiritsee vielä saksalainen dialogi keskellä elokuvaa, melkein olisi voinut leikata kohtaukset pois ja esittää ekstrana, kun ei enkkuversiota ollut saatavissa.1,5/5

Warlock (Steve Miller 1989)

Mielenkiintoinen pikkuklassikko 80-luvun lopusta. Hyvät näyttelijä Grant ja Sands- suoriutuvat erinomaisesti rooleistaan. Erilainen ja viihdyttävä kauhuelokuva; itselläni ehkä 4-5 katselukerta, 2008 viimeeksi, joten kestää toistokatselua. Lisäpisteet hyvästä musiikista Jerry Goldsmith. 3/5.

Noidat

(Witches Of Eastweek 1987 George Miller)

Toinen noitaelokuva yhden päivän aikana, tai lähinnä efektiloppu, aiempi osuus oli katsottu jo lokakuun alussa. Noh, hiljaa hyvä tulee. Klassikko, jossa Nicholson lähes toistaa Hohto- roolinsa. Eli ylinäyttelee ja ylinäyttelee, joka tosin sopii tähän paremmin kuin hyvin. Lopun kirkkokohtaus on loistava. Naiset ovat pihalla, eikä Pfeiffer ole yllättäen se hehkein. Kuitenkin eräänlainen miniklassikko omassa kirjassani. Vaikka efektien osuus on elokuvassa merkittävä, paljon sisältöäkin on; erona nykypäivän efektileffoihin joissa ei sitä ole. Pisteet Rob Bottinillekin.4/5

Blues Brothers

(Blues Brothers, the 1980 John Landis)

Alkupuoli eli tunti katsottu. Aivan loistava edelleen. Yllättäen tällä kertaa tykkäsin musiikkinumeroistakin. Juoni on varmasti kirjoitettu tupakka-askin kanteen. Tosin Aykroidin käsikirjoitus oli kulma yli 300 sivua pitkä. Luultavasti aika yksityiskohtainen ja loistavia yksityiskohtiahan tämä on täynnä. Alkupuoli toimii kuin hyvä musiikkilevy, kokonaisuus on kuosissa, kaahausta ja musiikkia ja huumoria tarjoillaan annoksittain. Hauskinta varmasti ettei omituisuuksia selitetä, ne vaan tulevat eteen ja olkiakohautetaan.

Crow

(Crow, the 1993 Alex Proyas)

En muistanutkaan että tämä on näin hyvä. Tunnelma niin sanotusti kohdallaan. Mystinen, sattuneesta syystä. Tunteellinen, tumma ja ajatuksia herättävä. Tyyli ei juoni elokuva. Tällaistä ei enää tehdä. 5/5

Särkyneen Sydämen Sola

Hyvä Jerry Goldsmithin musiikki, maisemat, junat ja lumi.

Delta Force 2 3/5

(Aaron Norris 1990)

Ihan kiva, pahis on hyvä.



Friday the 13 th 3,0/3,0

(Friday the 13 th, 1980)

Ihan hyvä, katsoo ihan mielellään, kumma ettei Jasonin äiskä ärsyttänyt ollenkaan. Muutama toimiva tylyys

Dellamorte Dellamore 4,5/5,0

(Michele Soavi 1993)

Hauska ja sexy. Loppuakohden himppa sekava, joka verottaa puoli tähteä arviosta.

Rat Race 1,5/5,0

”Hyviä näyttelijöitä” huonossa elokuvassa. Yrittää olla 2000-luvun kanuunaralli, ei sitä ole. Muutama yksittäinen hauska kohtaus ja Rowan Atkinson on aina ihan hyvä. Loppu on uskomattoman huono. Ei uudelleenkatsomisarvoa. Tais olla aika hitti elokuvissa, ei tajua.

Fright Night- kauhun yö 4,5/5,0

Toimii! Tämä olisi mukava saada blurayna hyllyyn. Tosin siitä saisi pulittaa. Tunnelmallinen ja hauska, ja hyvät efektit. Marcy on aika hot-tässä, heh.

Hooper 3,0/5,0

(Hal Needham 1978)

Burt ja Sally Field, mutta kyseessä ei ole Konna ja Koukku. Huumori on redneckia ja kanuunakuulatasoa, lopussa hienoimpia kaahauskohtauksia ikinä.

Robocop 3

3/5

(Fred Dekker 1993)

Taitaa olla nyky toiminnan taso jo niin huono, että tästäkin pitää? Vai saiko Robonostalgian syytä. On muuten hieno Robocop-patsas juvan abc:lla. Sinnekö Robo on kivettynyt, kun ei ole leffoissa pyörinyt?



25.1. Rautaiset Hermot 3/5

(1970 Terence Young Cold Sweat)

Hyvä Bronson trilleri

010. John Singleton:

Abduction (2011) 3/10

Twilight-kökkäre Tyler Lautnerin läpimurto toimintaelokuvan päätähdeksi, joka on hämmentävä yhdistelmä twilightin teinityttöfaneille uskollista rakkaushömppää ja munatonta toimintaa. Teini-ikäinen poika löytää kuvansa netin kadonneet ihmiset ‑sivustolta, ja hänelle selviää etteivät hänen vanhempansa olekaan hänen vanhepiaan vaan häntä suojelevia agentteja. Seuraa toimintaa naapurin teinityttö kainalossa!



Lautnerin agentti on vakuuttunut että hänen suojatistaan on tulossa seuraava supertähti (Abductionista 5m, tulevasta elokuvasta jo 10m?). Mikäli luotto on niin kova, niin siinä tapauksessa Abduction on aika raukkamainen tapaus; Lautnerin oletettuun tähtipotentiaaliin ei ole luotettu pätkääkään, vaan on tehty torsoksi jäävä ristisiitos, jossa itse toimintaelokuva on alistettu täysin romantiikkapornografialle ja tarinan vähäinenkin 'potentiaali' kadotettu täysin. Ei ihmekään että elokuva jäi pettymykseksi USA:ssa (35milj. budjetilla alle 30milj. tuotto).. toki kansainvälinen kierros onnistui sen verran hyvin että kokonaistuotto teattereista nousi 80 miljoonaan :-(



011. Audrey Wells: Under the Tuscan Sun (2003) 3/10

Aika kamala pyrkimys katkeransuolaiseen mutta elämänmakuiseen draamaan Toscanan maisemissa. Fiilis on se, että USA:laiset, jotka eivät ole koskaan käyneet Italiassa tai tavanneet italialaisia, tekevät elokuvaa siitä millaista on Italiassa ja millaisia ovat italialaiset.



012. John Cassavetes: Woman Under the Influence (1974) 8/10

Arvosanassa näkyy enemmän periaatteellinen arvostus kuin hyvät tuntemukset elokuvaa katsoessa. Pitää kirjoittaa muutama lause Cassavetes-ketjuun.

040.

Valhalla Rising ****½

Visuaalisesti upea kertomus nimettömästä soturista ristiretkeläisten matkassa. Tarina jätti paljon auki, mutta elokuva osoitti elokuvataiteen vahvan puolen: tarinaa voi viedä tehokkaasti eteenpäin pelkkien kuvienkin varassa ilman, että tarina varsinaisesti kärsisi. Elokuvasta itsestään voi vetää monia tulkintoja: jeesustarinan uudelleentulkinta ja/tai USA:n "ristiretkien" kritisointia vieraissa, tuntemattomissa maissa. Tunnelmaltaan erinomainen.



041. Chato's Land ***½

Bronson on apache-intiaani, joka joutuu/pääsee puolustamaan itseään omalla maallaan. First Blood on tälle paljon velkaa. Yllätti raakuudellaan sekä erityisesti Bronsonin fysiikka hämmästytti: äijä näytti 51 vuotiaana kovakuntoisemmalta kuin monet kasaritähdet omissa elokuvissaan!



042. Under the Volcano ****

Hustonin hieno kuvaus alkoholismista. Finney tekee pääroolissa erinomaista työtä ja Meksiko toi kuolleidenpäivineen oman viehätyksensä lisäksi. Kyllä tämä aiheen toisen merkkipaalun, Leaving Las Vegasin, pesee milloin vain.



043. The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring *****

Kyllä tämä erinomaista katsottavaa on edelleen. Kaikessa näkee ja tuntuu ettei Jacksonille ole asetettu rajoja visionsa toteuttamiseen joka ei haittaa edes massiivisessa pituudessa.



044. Teorema ***

Epätasainen ja tylsähkö tarina mysteerisestä miehestä joka on joko paholainen tai pyhimys + muita tapahtumia. Yksittäisiä hienoja kohtauksia mutta kokonaisuus jätti toivomisen varaa. Heikoinpien Pasolinin elokuvien joukossa. Elokuvaa on kuvattu samassa upean eteerisessä tulivuorimaisemassa kuin paljon parempi Porcile.



045. The Full Monty **½

Katsottava brittikomedia työttömien metkuista. Hieno soundtrack, muutamia hyviä gageja siellä täällä mutta kokonaisuutena aika yhdentekevä. Tyypillistä brittiläisyyttä yhdistää kevyehköä komediaa ankeaan arki-draamaan, joka joko toimii tai sitten ei.



046. The Black Dahlia **½

Piti tarkistaa että oliko tämä DePalman visio Ellroyn kirjasta juuri niin huono kuin muistelin ja kyllä se oli. Visuaalisesti hieno ja ajankuva tavoitettu, mutta käsikirjoitus kusee ja kaikessa paistaa läpi hätäily. Jossain tästäkin luultavasti on olemassa 3 tuntinen työversio, joka rytminsä puolesta toimisi varmasti paremmin kuin tämä tilkkutäkki. Vajaan kahden tunnin pituudessa elokuvaan on yritetty säilyttää kaikki kirjan juonenkäänteet, mikä tekee tapahtumista todella sekavia seurata ja juonesta loppujen lopuksi yhdentekevän. Mieluummin vaikka pelaa L.A.Noirea, joka vähän sivuaa itse aihetta mutta antaa paljon paremman kuvan ellroymaisesta Los Angelesista.



047. The Red Desert **½

Antonionin visuaalisesti upea elokuva, värienkäyttö oli tässä erinomaista (Future Filmin DVD oli hyvälaatuinen). Tarina jätti kylmäksi eikä seuraamiseen oikein pystynyt keskittymään. Elokuvan ekologinen sanoma oli paljon aikaansa edellä.



048. Karvat ****

Huh, tämä oli hieno kokemus! Upeaa katsoa suomalaista elokuvaa, jota ei ole sidottu genreen tai todellisuuteen vaan tekijät ovat rohkeasti heittäytyneet elokuvallisen ilmaisun pauloihin. Näyttelijät olivat jäykkiä mutta toivat oman lisänsä elokuvaan. Mikko Majanlahti oli pälvikaljuineen hieno, arkinen päähenkilö oudoissa tapahtumissa ja Arja Virtanen oli todella viehättävä naispääosassa.

43. Star Wars: Episode II – Attack of the Clones (George Lucas, 2002)

Kloonien hyökkäys ei tullut minulle entuudestaan tutuksi kuin vasta kotivideolevityksessä, sen verran rankasti joutui aikanaan Phantom Menaceen pettymään. Muistikuvien mukaan tämä oli OK-tason eeppistä kevytviihdettä, mutta niin hankalaksi koin enää uppoutua tähtien sodan universumiin näin köykäisin eväin, että näiden prequelien kahlaaminen on tähän tyssännyt.

Vaan mitä kertoo uusintakierros? No ei kamalasti mitään uutta tai poikkeavaa ensihavainnoista. Soppa on kovin perusvarmaa huttua isoissa puitteissa ja pakollisissa jännittävissä käänteissä, sekaan on laitettu siinä sivussa kulkemaan suurta romanssia, jota Lucas ei haldaa kauhean hyvin. Parista näyttelijästä on sentään saatu kaavittua enemmän irti kuin viime kerralla, ainakin Ewan McGregor onnistuu luonnehdinnassaan nuoremmasta ja hieman turhan itsevarmasta ja ylemmydentuntoisesta Obi Wan Kenobista hyvin. Christopher Lee on pappaiässäkin helvetin vaikuttava ilmestys ja elokuvan parasta antia. Betoninaamaisen Hayden Christensenin voisi sitten kivittää, jätkä ei ole uskottava sankari eikä uskottava romantikko. Natalie Portman käy suunnilleen kääntymässä ja nostamassa shekkinsä, kaukana ollaan Black Swanin tehoista. Parhaimmillaan toiminta on varsin sujuvaa, pahimmillaan samaa videopelimeininkiä kuin Phantom Menacessa.

Eli joo: lähes koko perheen jättiraameihin asetettua kevyt-scifi-seikkailua – sitä samaahan rehellisyyden nimissä alkuperäisetkin Star Warsit olivat, mutta paremmin toteutettuna ja paremmin ideoin. Tämä ei ole läheskään Phantom Menacen kaltainen sietämättömyysmaratoni, mutta liikaa kauneusvirheitä on päässyt mukaan, jotta tämä keskinkertaisen yläpuolelle nousisi.



44. Survival of the Dead (George A. Romero, 2009)

No nyt selvisi, kuinka pahasti Romero on housunsa ryvettänyt viimeisimmällä zombieepoksellaan. Sen verran pahasti, etten välttämättä toivo miehen palaavan pusievaksi vitsiksi muuttuneiden elävien kuolleidensa pariin enää tämän jälkeen. Rehellisyyden nimissä en allekirjoita niitä väitteitä joiden mukaan tämä on silkkaa ydinjätettä, on tässä hetkensä ja ideansa, mutta sekä tarinassa että tapahtumisssa on havaittavissa sellaista helvetinmoista tyhmyyttä, etteivät silmät eikä pää kestä. Ongelma lienee myös omassa päässä mahdottomaksi tehtäväksi muodostuva objektiivisuuden aikaansaaminen: itse mestarin ei voi uskoa sortuvan oppipoikiensa kaltaiseen typerehtimiseen ja huonosti toteutettuun huonon maun huumoriin. Jos komedia on Benny Hill ‑tason slapstickia ja vähän saatanan hölmöjä ja hölmönnäköisiä zombin tappoja, yleisestä epäuskottavasta ja/tai reikäpäisestä käytöksestä puhumattakaan, herää kysymys, miksei Romero laittanut sitten kunnolla ja tunteella hassutteluvaihdetta silmään tällaisen puolivillaisen "American Pien noloimmat kohtaukset" ‑töhellyksen sijaan. Mies kun yrittää taas rivien välistä (lue: alleviivata ja huutaa) kommentoida ihmisen luontoa ja yhteiskunnan rakennetta. Osasta ideoita ei sitten voikaan edes yrittää ymmärtää, mitä helvettiä niillä yritetään sanoa... Joka tapauksessa, tämä oli helpompaa katsottavaa kuin Diary of the Dead, mutta valitettavan / toivottavan unohdettavaa kasariteinislasher-huumorille kumartelevaa umpiälytöntä höttöä. Sisälsi henkilökohtaisen opetuksen: koville jätkille tuntuu olevan vaikeampi antaa mokia anteeksi kuin keskivertotunareille, joilta ei osaa parempaa odottaakaan.



45. When Taekwondo Strikes (Huang Feng, 1973)

Enemmän kuin mukiinmenevää nostalgista potkuviihdettä. Aasialaisten elokuvien ketjussa lisää mietteitä.



46. Viy (Georgi Kropachyov & Konstantin Yershov, 1967)

Vuosi 1967 on jäänyt vampyyrielokuvien ja kauhukomedian historiaan enemmänkin toisen teoksen vuoksi, mutta tässä varteenotettava ja laadukas kilpailija. Uusintakierrokset vahvistanevat, päteekö tämä ensikatselun fiilis jatkossakin, mutta näillä perustein uskallan sanoa Viyn pystyvän viemään Polanskin Dance of the Vampiresin tasaiselle, ottelemaan täydet kuusi erää ja päätymään vähintään vahvaan tasapeliin, ellei peräti voittoon. Gogolin tekstiin perustuvassa elokuvassa on fantasiaa, surrealismia, komiikkaa ja satiiria hurja määrä ja aivan helvetin hienosti toteutettuna. Ällistys, visuherkkujen ihmettely, nauru ja ihan oikea karmaisevuus vaihtelevat soljuen ja vaihtuen tuosta vain, suureksi riemukseni ja ihmeekseni. Tässä on jotain niin tavattoman slaavilaista ja omaleimaista, todellista elokuvan magiaa lähes käsinkosketeltavassa muodossa. Lisukkeena oli mukava yrittää bongata neuvostosensuuri versus taitelija ‑tyyppistä vastakkainasettelua kuvista ja kerronnasta: tähän en kauheasti pystynyt tällä erää, kun oli niin kiire antaa tarinan imaista sisäänsä.



47. La mala ordina, AKA Manhunt (Fernando Di Leo, 1972)

Toinen Di Leon perättäisistä Milanoon sijoittuvista rikoselokuvista. Korkealla istuvalta mafiapomolta on hävinnyt iso tukku herskaa, ja milanolainen haarakonttori on osoittanut syylliseksi parittaja Lucan. Niinpä asialle lähetetään kaksi kivikovaa ammattilaistappajaa ravistamaan puuta ja hankkiutumaan ongelmasta eroon näyttävästi ja tehokkaasti.

Tarina on lähtöjään vahva ja pysyy kasassa huolimatta hyvin pienestä turhautumisesta alkupuolen kevytkomediaan, roolitus napsuu kohdalleen, hahmot ovat järjellä kirjoitettuja ja jokainen henkilö (ärsyttävää kännistä törmäilevää akkaa hotellilla lukuun ottamatta) pienissäkin osissa on mukana hyvästä syystä. Mutta erityisesti tässä pääsee loistamaan yksi mies: Mario Adorfin muodonmuutos Lucana sleazyn nallekarhumaisesta parittajasta hampaat irvessä ja maaninen nurkkaan ajetun eläimen kiilu silmissä hengestään ja kostostaan tappelevaksi rotaksi on vain nähtävä ja koettava. Sisältää yhden kovimmista autotakaa-ajoista ehkä ikinä ja ehdottomasti ikimuistoisen kohtaamisen kostajan ja syyllisen välillä: jumalauta sitä testosteronin määrää.

17.

Vuosaari **

Tavanomaisia tarinoita ihmisistä joilla menee eri syistä huonosti. Kotimaista perusdraamaa. Lopussa mentiin aika reippaasti korniuden puolelle.



18. Performance ****

Hyvin mielenkiintoinen ja kiehtova leffa, jonka pointti jäi tosin hiukan hämäräksi (jos sellaista edes oli). Jatkuva ohjaus- ja kuvauskikkailu ei haitannut, vaan tuntui hallitulta ja luontevalta.



19. House ***

Mukavan viihdyttävä kasari-kauhukomedia. Jatko-osat ovatkin sitten oma lukunsa. House-saaga on kaiken kaikkiaan varsin kummallinen elokuvasarja.



20. House 2 * 1/2

Ykkösosan jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja sai ilmeisesti kohtuullisen budjetin ja täysin vapaat kädet tehdä millaisen leffan lystää. Lopputulos on hämmentävä seikkailusekoilu, jossa outoja asioita tapahtuu ilman minkäänlaista logiikka, kuin unessa. Harmi että kokonaisuus on vain rasittavan typerä.



21. House 3 **1/2

Tunnetaan myös nimellä Horror Show, eikä tällä olekaan kertakaikkiaan mitään tekemistä sarjan muiden osien kanssa. Yli sata ihmistä lihakirveellä tappanut sarjamurhaaja teloitetaan sähkötuolissa, mutta tyyppi palaa haudan takaa riivaamaan hänet napannutta poliisia. Keskinkertainen Elm Street ‑klooni, piristeenä kuitenkin ripaus hyvää gorea ja kivoja lateksiefektejä.



22. House 4 **

Ykkös-Housen päähenkilö William Katt tekee tässä osassa comebackin, tosin miehestä hankkiudutaan eroon nopeasti. Loppufilmi seuraa yksinhuoltajaäidin (MILF Terri Treas) koettelumuksia ränsistyneessä talossa, johon nainen muuttaa tyttärensä kanssa. Kaksikkoa pelottelevat oudot näyt, muun muassa pizzaan ilmestyvä puhuva naama. Heikko tekele, hassuja erikoistehosteitakaan ei ole kuin nimeksi. Pari täyttä WTF-kohtausta kuitenkin löytyy.



23. The Island (1980) ****

Edelleen mainio.



24. Master and Commander: Far Side of the World ****

Todella hyvä, realistinen (kai) ja vaikuttava meriseikkailu. Juonessa ei ole mitään ylimääräistä. Plussaa huimista ääniefekteistä.



25. The Nest **1/2

Ok Corman-tuotanto pikkukaupunkia ahdistelevista mutanttitorakoista. Tässäkin on House 4:stä tuttu über-hot punapää Terri Treas, tällä kertaa kieroutuneena tiedenaisena. Mainio roolityö. Harmi että neidon leffaura on niin lyhyt.



26. Barbarella **

Uusintakatselu yli 10 vuoden jälkeen ja olipas pettymys. Hengetön ja tympeä hölmöily.



27. Robot Jox ****

Tää on vaan niin hyvä. Hienoja perinteisiä tehosteita ja juonikin on ihan hyvää scifiä.



28. Queen's Messenger *

Brittiläinen suoraan videolle/dvd:lle tehty halpistoiminta, joka jää kauas vaikkapa Nu Image ‑tuotantojen tasosta. Ankea ja tylsä. Christoph Waltz muslimipahiksen roolissa.



29. Cloverfield ***1/2

Toimi yhä, vaikka ei tästä välttämättä kovin moneen uusintakatseluun ole.



30. Best of the Best 4 *1/2

Phillip Rheestä ei ole toimitatähdeksi, muutenkin huono leffa. Sarjan kolmososa oli muistaakseni ihan ok, muistankohan väärin.

21.

Election 2

Ei se ensimmäinen osakaan nyt mitenkään ikimuistoinen ollut, siitä sitten vielä yhden tähden verran alaspäin. Kennelijakso oli aika groteski, mutta senkin shokkiarvo rapisee aika nopeasti. Sujuvan tavanomaista triad-menoa. Liian vähän tässä on Simon Yamiakin.



22. Kulman pallo

Kotimaisen elokuvan vuosi on alkanut hyvin – ainakin komedian suhteen. Varaston jälkeen tämä mainio äijäilykomedia, joka liikkuu jalkapallon rakastetussa maailmassa. Hauska elokuva tekee just sen mitä pitääkin, eli naurattaa tasaisesti, mutta ei yhtään sen enempää. Pienehköt ongelmat ovat huumorin yksipuolisuus (liikutaan oikeastaan erittäin perinteisillä huumorivesillä, homovitseistä viinajuttuihin. Ehkä futiskomediaan olisi voinut keksiä jotain tuorempaa?), sekä kotimaiselle komedialle oikeastaan aika tyypilliset ajoitusongelmat vitseissä ja iskuriveissä. Enemmän hiomista ja rewrite rewrite rewrite rewrite rewrite. Näyttelijät hoitavat pääosin hommansa, mutta esim. Varaston kaltaisia täysosumia ei sillä osastolla ihan nähdä. Silti, tasaisen hyvä komedia ja feel good ‑leffa. Pari kommenttia lisää Kotimaisen elokuvan keskustelussa.



23. Haluan rakastaa Peter!

Matti Kassilan eroottinen draama on harvoin nähty, eikä ihme. Oli nimittäin sen verran tylsää sontaa. Tosin tällä voisi olla jonkinlaista käyttöä nukutuslääkkeenä leikkauspotilaille, HYKS haloo? No, vakavasti sanoen, oli tässä yksi hyvä kohtaus: fantasiajakso, jossa hävittäjälentäjät raiskaavat päähenkilön kaverin. Harvinaisen väkevä jakso, joka voisi sellaisenaan olla peräisin mistä tahansa saman ajan euro-sleazesta. Harmi että kaikki muu Kassilan elokuvassa olikin sitä tylsää kotimaista taide-elokuvaa pahimmillaan eli puhdasta paskaa. Eroottiset kohtaukset liikkuvat lähinnä akselilla face palm – double face palm ja tämä ihana Peter on kyllä kohtalaisen epäkarismaattinen jannu ja varsin pökkelö näyttelijä. Ei kuitenkaan tarpeeksi pökkelö jotta huvittaisi.



24. The Legend of Ando Family – The Road to Hell

Ok. suoraan videolle ‑yakuza-pätkä. Genji on ollut 15 vuotta vankilassa ja huomaa vapauduttuaan että yakuza-maailma on muuttunut kovin paljon. Tylsäksi zaibatsu-meiningiksi, neuvotteluineen ja rahantekemisineen. Missä on vanha kunnon sikailu? No, Genji alkaa sikailemaan.

23.

Beyond Re-Animator (2003) *½

Bride of Re-Animator ei todellakaan vakuuttanut minua, mutta oli pakko kuitenkin saada tämä horror-trilogia päätökseen. Olihan tämän ja toisen osan välillä sentään 13 vuotta väliä, kaipa Brian Yuzna ja kumppanit olivat saaneet sillä välin aikaiseksi jotain parempaa? Ja vitut. Tämä oli jopa pahempaa schaibaa mitä kakkososa. Jälleen kerran ainoaksi syyksi katsoa tämä leffa jää Jeffrey Combsin suoritus Herbert Westin roolissa. Muulta osin näyttely on ajoittain suorastaan karmeaa katseltavaa, esim. Bárbara Elorrieta, Elsa Pataky ja Jason Barry eivät saa mitään aikaiseksi, ihmettelen suuresti millä näytöillä jälkimmäinen sai roolin Titanicissa. Tässä osassa huomasi kuinka re-animator sekoilusta pyrittiin tekemään entistäkin överimpää, välillä koomisille tappokohtauksille hymyileekin, mutta ei niissä ole silti sitä fiilistä mitä ensimmäisessä osassa, tässä homma tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä. Pieniä WTF-hetkiä aiheutti mm. Jeffrey Combsin suorituksesta tulee yksi tähti ja Raquel Griblerin tisseistä puolikas.



24. Seeking Justice (2011) ***

Nic Cagen yksi uusimmista pläjäyksistä eli Seeking Justice tuli katsottua. Jos elokuvan nimi on noin hyvä ja sen pääosasta löytyy Nicolas Cage niin voiko elokuva olla kovin huono? No eipä tämä mikään surkea teos ollut, tosin mihinkään mestarisuoritukseenkaan ei ylletä. Luvassa ei ole mitään Drive Angryn kaltaista fantasiasävytteistä mättöä, vaan suhteellisen tiukkaa ja uskottavaa actionia. Alussa tuntui että juoni lähti etenemään vähän liiankin nopeasti, ja pian meno lässähtää joksikin aikaa kunnes elokuva saa uutta virtaa ennen loppuratkaisuja ja Cagekin pääsee vetämään tunnenäyttelyään. Pääosissa January Jones vetää lähinnä keskiverto suorituksen, kun taas Cage ja Guy Pearce vetävät parhaimmat roolit. Kaikenkaikkiaan siis keskivertoa hieman parempi trilleri.



25. Cube (1997) ****

Kieltämättä Cube on viihdyttävä leffa isolla v:llä. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien mielenkiinto leffaa kohtaan pysyi yllä ja puolitoistatuntinen vierähtää tämän elokuvan parissa varsin nopeasti ja kivuttomasti. Toki kun elokuva omaa tällaisen idean niin sopivan loppuratkaisun löytäminen voi olla vaikeaa, eikä tässä onnistuttukaan ihan täydellisesti. Mutta silti Cube on siis viihdyttävä leffa ja se on vakuuttava vielä 15 vuoden jälkeenkin.

060.

Timur Bekmambetov: Dnevnoy dozor / Day Watch (2006)

Olisi kai pitänyt katsoa Night Watch uudelleen ennen tätä, sillä nyt oli tosi vaikea ymmärtää paikka paikoin missä mennään, minne mennään ja etenkin miksi mennään. Asiaa auttaisi luultavasti myös Sergei Lukyanenkon kirjojen lukeminnen.



Komeaa ja ihan toimivaakin sci-fiä erittäin jyrkällä venäläisellä kierteellä. Toimintakohtauksissa vauhti on valttia ja etenkin öinen Moskova näyttää todella komealla. Odotukset tulevaa Abraham Lincoln: Vampire Hunter ‑elokuvaa kohtaan ne sen kun vain kasvavat...



061. Dario Argento: Phenomena (1985)

Elokuva joka käynnistyy hyvin, kasvaa hitaasti ja varmasti, mutta menettää lopussa lähes täysin voimansa. Nuori Jennifer Connelly ja veteraaniosastoa edustava Donald Pleasence tekevät hyvää työtä, mutta Veri lentää muutamaan otteeseen iloisesti ja mukana on muutama unohtumaton kohtaus, mutta olihan tämä melkoinen pettymys silti kokonaisuutena juuri tuon lopun takia.



062. D.A. Pennebaker: Ziggy Stardust – The Motion Picture (1973)

Ziggy Stardustin viimeisen esiintymisen ikuistanut dokumentti/konserttielokuva, josta enemmän konserttielokuvien ketjussa.



063. Stanley Kubrick: The Killing (1956)

Kubrickin varhainen film noir/rikos ‑ohjaus, joka osoittautuikin melkoiseksi yllätykseksi. Jotkin kohtaukset vaikuttivat etäisesti tutuilta, mutta saattaa olla etten ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin. En spoilaa tässä paljoakaan jos kerron, että tarina pyörii ryöstön ympärillä eri juonien sotkeutuessa hitaasti toisiinsa. Paljon kertonee myös se, että Quentin Tarantino on nimennyt tämän elokuvan Reservoir Dogsin suureksi innoittajaksi.



Kamera liikkuu aktiivisesti ja leikkaus on ajankohtaan nähden nopea, mutta Gerald Friedin massiivinen musiikki ei kyllä sovi aivan ongelmitta kuvan kanssa. Torvien äänekkäät törähdykset ja big bandin elämää suurempi soundi ovatkin selvimmin jääneet ajan hampaisiin. Sterling Hayden on sopivan karski äijä pääosaan, tosin heppu unohtuu pariinkin otteeseen taustalle, kun Elisha Cook, Jr.:n neuroottinen pikkunilkki nostetaan keskiöön.

Peter Yates :

Mother, Jugs & Speed (1976) ***½

Yksityisen ambulanssifirman työntekijöiden kommelluksista kertova ja jo useampaan kertaan katsomani komedia, jossa on myös lopussa tummempia sävyjä. Joukossa mukana mm. Bill Cosby, Raquel Welch, Harvey Keitel ja Dallasin Jr. Larry Hagman. Castingin ansiosta ja komedian ajoituksen ansiosta nousee keskitason paremmalle puolelle. Etenkin Cosby ilmeineen on loistovedossa.



Sam Firstenberg : American Ninja (1985) **½

Michael Dudikoffin esittämä Amerikan ninja on saanut pestin USA:n armeijan tukikohtaan Filippiineille. Siellä jenkkisotilaat joutuvat paikallisen kapinnallisryhmän iskun kohteeksi. Muut kuolevat paitsi pääosanesittäjä ja armeijan everstin tytär. Myöhemmin kohdataan petosten verkko ja kaikki on pedattu kasariaction lopputaistelua varten. Elokuvan ongelma on se, ette se tuhlaa liikaa kestostaan romanttiseen sivujuoneen ja kasarmilla pelleillyyn. Taistelut eivät alussa juurikaan vakuuta, mutta lopussa on viihdyttävää menoa. Aika odotetunlainen kokonaisuus ja sellaista keskikastin 80's actionia jossa ei sinänsä ole mitään pahaa. En tiedä kuuluisiko tämä mainita ninja-elokuvat topicin alla. Mielestäni tässä on kuitenkin aika vähän varsinaista ninjailua.

Allen:

Scoop (2006) Allen-rästien katsominen etenee hitaanlaisesti, mutta onneksi äijä tekee kompakteja puolitoistatuntisia, jolloin katsomisenaloittamiskynnys on suht matala. Tämä oli iloinen ja hauskakin yllätys, kepeä murhamysteeri Bergman-ripauksella höystettynä. Jotenkin myös toivon aina Allen-filmeissä näkeväni äijän itsensä kameran edessä, en ole oikein koskaan hirveämmin lämmennyt elokuvilleen, joissa häntä ei näy, poikkeuksena olkoon Whatever Works.



Allenin rooli taikurina on mainioin pitkään aikaan. Ei hän tietenkään vanhaan malliin tykitä, mutta neuroottista jänkkäystään on nautinto katsoa loppuun saakka. Ja onhan dialogissa ehdottomat herkkuhetkensä: esim repliikistä "Olen dematerialisoimassa yhtä pimua Manchesterista" voisi jo yksistään antaa leffalle extratähden. Aavistuksenomaista kömpelöyttä juonessa on, mutta huumorin lisäksi myös toimiva casting paikkaa. Hugh Jackman on uskottava yläluokan brittiniljake, ja Ian McShane täyttää tilan aina ilmestyessään estradille. Scarlett Johansson on ihan jees, ja ilmeisesti Allen on häneen mieltynyt, mutta eihän naisessa toki sitä vanhaa kunnon seventies-dianekeaton ‑älykkökarismaa ole. Tietenkin oli henkilökohtainen harmini myös, että erinomaiset brittikoomikot Mark Heap ja Alexander Armstrong näyttäytyvät vain minirooleissa.



Mutta Scoopia uskallan kyllä suositella kaltaisilleni, jotka ovat aivan banaaneina (pun by accident) Allenin varhaiskomedioihin. Hän häseltää pienenä joutsenlaulunaan juuri sellaisena kuin ainakin meikäläinen haluaa hänet muistaa. ***1/2

48. The Aviator (Martin Scorsese, 2004)

Parani uusintakierroksella, mutta jatkaa silti 2000-luvun Scorsesen "lähellä, mutta liian kaukana" ‑linjaa. Tarkemmin tulikin jo avauduttua herra ohjaajan omassa ketjussa.



49. The Brain That Wouldn't Die (Joseph Green, 1962)

Pari vuotta aikanaan hyllyllä (ilmeisesti sensuuriongelmien vuoksi) valmistumisen jälkeen levännyt elokuva edustaa perinteistä hullu tiedemies ‑kamaa pienen budjetin drive in ‑viidakosta. Frankenstein-teemaa ryöstöviljelevä 60-luvun modernisointi heittää sekaan kevyttä pinup-sleazea, ihmiskokeita ja jopa telepaattisia lahjoja, kun tohtorin tyttöystävän irtopää käy ensin nihilistiseksi ja sitten kostonhimoiseksi. Kömpelyyttä ja tahatonta komiikkaa on toteutuksessa mukana hyvin viihdyttävyydeksi asti, erityisesti paatosta täyteen ladattu näyttelijöiden sanailu tuo useasti hymyn huulille. Viihdyttävää, jopa hieman hellyttävää vintage-roskaa. Lisäkivaa: pääosassa kekkuloiva Jason Evers muistuttaa etäisesti nuorempaa Sauli Niinistöä! Leffa on selvästi myös lainannut idea-aineksia Frankenhookeriin ja hirviön ulkonäköä Lady Frankensteiniin, ja nurkissa kummitelee selvästi myös Re-Animator. Ei huonosti yhdeltä pienimuotoiselta elokuvalta.



50. The Wasp Woman (Roger Corman, 1959)

Hössähtänyt tiedemies tekee tutkimusta kuningatarhyytelön parissa ja on tehnyt läpimurron ampiaiskuningattaria käyttäen. Entinen työnantaja, meihläisbisnes, ei moisia hullutuksia suvaitse, joten tiedemies todistaa seeruminsa tehokkuuden ikuista nuoruutta (tai edes jatkoaikaa) hinkuvalle rikkaalle bisnesnaiselle muuttamalla ruiskeella pari marsua rotiksi(!) ja nainen on niin vakuuttunut että rahoittaa tutkimuksen, muuttuen itse myöhemmin paperimassaolioksi(!). Ikuisen nuoruuden tavoittelu tieteen keinoin ja sen haitalliset sivuvaikutukset ovat hyvää materiaalia ja suorastaan arkkityypiksi muodostunutta tavaraa tieteiskauhussa, mutta Cormanin panos genreen jäi tällä elokuvalla valitettavan vajaaksi ja pintaraapaisuksi. Liian usein meno on vain puuduttavaa ja kevyen hölmöä. Vaikea tätä on suositella edes 50-luvun scifikauhuatomimörköilystä tykkääville.



51. This Night I Will Possess Your Corpse (José Mojica Marins, 1967)

Uusintakierros pisti vielä piirun enemmän pökköä pesään jo valmiiksi aika tykätystä elokuvasta. Auteurin omassa ketjussa löytyykin jo tarkemmat avautumiset.



52. The Jericho Mile (Michael Mann, 1979)

Tampereen Niagarassa KAVAn näytöksessä nautittua herkkua, TV:lle tehty draama toimi ja oli oivaltava. Tarkempaa tilitystä Mannin omassa ketjussa.

013. David Mamet:

Spartan (2004) 6/10

Korkea-arvoisen virkamiehen tytär katoaa ja merijalkaväen erikoismies (Val Kilmer) kutsutaan hallituksen lyömäaseeksi etsimään kadonnutta. Kunniallisena sotilaana (siis "spartalainen") Kilmer toteuttaa käskynsä kliinisesti ja keinoja kaihtamatta, mutta joutuu pidemmän päälle kantamaan henkilökohtaista vastuuta ja kyseenalaistamaan auktoriteettinsa.



Mamet on hyvä kirjoittaja, ja Spartan on astetta fiksumpaa matskua. Viimeistään lopussa äärimmäisen (ja ilahduttavan) kyyniseksi osoittautuva elokuva ei paljasta itsestään liikaa edetessään ja laittaa katsojan jatkuvasti yhdistelemään langanpäitä toisiinsa. Pieni ponnistelu kyydissä pysymiseksi nosti ainakin omalla kohdallani kiinnostavuutta ja sai elokuvan rullaamaan jouhevasti. Loppu on valitettavasti juoksen kustu ja typerä, ja jättää hieman hiekkaisen jälkimaun suuhun. Sääli sinällään, mutta silti hyvä elokuva.



014. John Hughes: Weird Science (1985) 4/10

Kyllä, parissa päivässä kirjoitettu. Ja klassikko. Mut ei uponnut mulle: leffassa ei ole mitään järkeä, mutta se ei myöskään aiheuttanut järjettömyydessään kamalasti muuta kuin "tässäkö tämä nyt oli" ‑henkistä ihmettelyä. Ihan symppis kuitenkin, ja varsin kivuton katsoa.



015. Robert Wise: The Andromeda Strain (1971) 7/10

Turhan teknonörttimäinen, mutta silti jännittävä ja vetävä. Loppujen lopuksi yllättävän ahdistavaa sisältöä, kuten kaduilla lojuvien kuolleiden näyttäminen, reesusmakakin kuumottava kuolonkohtaus, eloonjääneen sylivauvan kova kohtalo.

Polanski 2011:

Carnage



Carnage tarkoittaa verilöylyä. Hauskan ironinen nimi Polanskin mustalle komedialle.



Olen "aina" pitänyt leffoista, joissa teennäisen sivistynyt käytös ihmisten välillä alkaa rakoilla ja lopulta päädytään katastrofiseen sekoiluun. Leffa alkaa hyvin ja rullaileekin kutkuttavasti eteenpäin, jossain vaiheessa dialogi ja tapahtumat päähahmojen välillä alkavat kuitenkin toistaa itseään, ja leffa loppuukin hyvissä ajoin ennen varsinaista "loppua". Ikävä juttu sillä ainekset kovempaankin settiin olisi tiedossa. Kuitenkin katsottava, tarpeeksi viihdyttävä, mielenkiintoinen ja hauska leffa.

049.

Passenger 57 **

Jostain olin saanut käsityksen että tämä olisi Wesley Snipesin parhaimpia elokuvia, mutta surkea tekele tämä oli. Toimintaa ei ollut oikein nimeksikään ja pahiskin oli liian överiksi vedetty.



050. The Legend of the Seven Golden Vampires ***

Viihdyttävä elokuva joka yhdistää sujuvasti Hammerin ja Shawn Brothersien parhaimpia puolia. Visuaalisesti hieno mutta juonenkulun kanssa vähän tökkii. Tuottajat ja ohjaaja yrittää olla välillä liiankin sovittele kahden eri kulttuurin välillä, mikä johtaa toisinaan turhankin huvittaviin kohtauksiin: tietenkin sekä englantilaisella että hongkongilaisella päähenkilöllä on oltava rakkaustarina vastakkaiseen sukupuoleen, molemminpuolinen väkinäinen kunnioitus jne. Mielenkiintoinen ristisiitos kuitenkin.



051. Belle de Jour ****

Kotirouvan seikkailut seurapiiriprostituoituna. Luis Buñuelin upea elokuva on näyttelijöiden näytöstä surrealistiseen suuntaan kulkevassa tarinassa. Buñuelin säästeliäästi viljelemä huumori toimii loistavasti.



052. Persuasion **½

Periaatteessa pätevästi tehty (kuvaus BBC-tuotantojen ylempää kastia) pukudraama Jane Austenin tarinasta kaatuu ärsyttäviin henkilöihin ja rasittaviin tapahtumiin. Voisi melkeinpä kutsua tyypilliseksi Austen-filmatisoinniksi.



053. Killer's Kiss ***

Kubrickin ensimmäinen pitkä elokuva osoitti ohjaajansa kyvyt mutta ei täysin lunasta paikkaansa klassikkojen asemassa. Hyvin kuvattu mutta rytmitys ei toimi välillä kovinkaan hyvin mikä vie parhaimman terän elokuvalta erityisesti puolen välin paikkeilta. Loppukohtaus nukkevarastossa kuitenkin pelastaa paljon mutta ei tätä välttämättä uudestaan tarvitse enää nähdä.



054. Man Hunt ***

Englantilainen metsästäjä saa baijerissa Hitlerin tähtäimeensä jonka jälkeen gestapon agentit lähtevät miehen perään. Langin vahvuudet tulevat tässä hyvin esiin, erityisesti kuvauksen ja jännityksen luonnin suhteen. Elokuvan heikkous on kuitenkin sen selkeä tarkoitus propagandan levittämiseen, mikä tekee päähenkilö Thorndikestä välillä todella rasittava paatostelijan. Joan Bennett oli täysin surkea naispääroolissa. Elokuvan varsinainen lopetus oli kyllä aika kylmäävä: jossain Saksan metsissä kulkee joukoistaan karannut englantilainen kiikarikiväärinsä kanssa valmiina viemään tehtävänsä loppuun hinnalla millä hyvänsä...



055. The Scarlet Pimpernel ****

Aristokraatti-Howard pelastaa ranskalaisia giljotiinilta vallankumouksen ajan "puhdistuksissa". Aiemmin tuli Leslie Howardia haukuttua hänen roolistaan The Petrified Forest elokuvassa mutta tässä mies on täysin elementissään. Howard tekee mainiota jälkeä englantilaisen dandyn roolissa ja elokuva itsessään on todella hyvä veijarimainen seikkailu. Parempi kuin Michael Curtisin The Adventures of Robin Hood, jota pidetään yhtenä parhaimmista seikkailuelokuvista.



056. Blue Thunder ***½

Epäuskottava mutta viihdyttävä tarina helikopteripoliisin taistelusta veemäistä kenraalia vastaan. Kasarimainen asefetissi tulee tässä hienosti esiin melko ruman Blue Thunder ‑helikopterin muodossa. Reaganilaisuus tulee huvittavasti esiin "keinot pyhittävät tarkoituksen" tyyppisessä tarinassa, jossa Roy Schneiderin toilailut (kalliin prototyyppihelikopterin varastaminen, Falcon-hävittäjien tuhoaminen, Los Angelesin rakennusten räjäyttely sivullisina uhreina jne.) annetaan lopuksi anteeksi koska ei hän ollutkaan pahis vaan se toinen.



057. Ghosts of Mars **

Mitähän John Carpenter on tätä tekiessä ajatellut. En ihmettele ettei mies tämän jälkeen Hollywoodissa enää viihtynyt melkein 10 vuoteen. Elementit tässä ovat kohdillaan mutta lapsellinen uhoaminen, surkea dialogi ja surkea juoni marsilaisine aaveineen saa katsojassa aikaan vain vaivaannuttavan mielikuvan vanhasta miehestä, joka yrittää kaikkensa pysyäkseen yhä mukana maineensa kelkassa. Toivottavasti edes se The Ward oli tätä parempi joutsenlaulu.

26.

Mississippi Burning (1988) ***½

No jaa, olihan tässä ajoittain sellaista neljän tähden menoakin, mutta melko hyvän alun jälkeen alkoi tuntua että elokuva ei pysty laittaamaan kunnolla paremmaksi ja kun lopputekstit pyörivät niin tuntui että tästä jäi lähinnä "ihan hyvä" fiilis. Toki mukana on muutamia vaikuttavia kohtauksia joita vahvistetaan hyvän soundtrackin avulla ja nämä Alan Parker osaa, mutta silti en pysty enempää tähtiä antamaan.



27. Act of Violence (1948) ***½

Tästä lisää film noir-ketjussa.



28. The People Under the Stairs (1991) **½

Thirteenth birthday is unlucky anyway. Too old to get tit, too young to get ass... fucked either way.

Tässä Wes Cravenin kauhuleffassa oli kyllä ainekset hyvään onnistumiseen, ainakin alkupuolen perusteella. Ving Rhamesin esittämä Leroy-hahmo on niin mainio että muutamille hänen onelinereilleen joutui ihan ääneen nauramaan, olikin suuri harmi ettei Rhamesille suotu enempää ruutuaikaa. Everett McGill ja Wendy Robie vetävät vakuuttavat roolit sekopäisinä talon asukkaina, mutta sekään ei auta kantamaan leffaa loppuun asti, puolivälin jälkeen meno lässähtää ja tämä paljastui lopulta lähinnä keskiverto kauhukomediaksi, sääli sinäänsä koska leffan alkupuoli on kyllä hauskaa katsottavaa.



29. Moneyball (2011) ****

Melko paljon urheilua seuraavana ihmisenä Moneyball vaikutti minusta mielenkiintoisimmalta leffalta oscar-ehdokkaista, joten päätin tsekata tämän. Odotukset olivat kieltämättä melko korkealla, mutta onneksi Moneyball ei pettänyt. Näyttely pelaa kaikinpuolin hyvin, ja Brad Pitt vetää pääosansa kunniakkaasti läpi. Kylmiltä väreiltä ei tätä katsoessa kyllä välttynyt, muutamia upeita kohtauksia oli saatu aikaiseksi joita katsoessa voi vain todeta kuinka suuria tunteita urheilu voi tuottaa. Samalla kun katsoin leffaa niin mietin, että eipä ole tullut katsottua pitkään aikaan urheiluleffoja, mutta nyt tuli, ja vieläpä erinomainen sellainen.