Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

183.

McG: Terminator Salvation (2009)

Kun tämä tuorein terminaattori-ihme ilmestyi en juuri vaivannut päätäni sillä. Ajatus Arskattomasta terminoinnista kun tuntui lähes mahdottomalta. Kolme vuotta on kulunut ja nyt kun elokuvan saa jo alennuslaarista, niin kaipa sen voi sitten katsoakin...



Juoni on ilahduttavan vapaa aiempien osien painolastista, vaikka viittauksia menneeseen luonnollisesti riittääkin. Toisessa varsinaisessa pääosassa patsasteleva Sam Worthington ei juuri vakuuta, mutta aina luotettava Christian Bale, sekä Anton Yelchin ja Moon Bloodgood asteen pienemmissä rooleissa tekevät hyvää työtä. Tyylillisesti sarjan uusin osa on selkeästi paluuta alkuun, sillä taakse ovat jääneet Cameronin hopeisen kiiltävät ja siistit koneet. Kolmannen maailmansodan jälkeinen maailma on asianmukaisen nokinen, ruosteinen ja likainen – ja tämä pätee myös konerodun edustajiin.



184. Godfrey Grayson: Dick Barton Strikes Back (1949)

Toisesta Dick Bartonin seikkailusta Hammer-ketjussa.



185. Krzysztof Kieslowski: Dekalog, szesc (1990)



"Älä tee aviorikosta"



Kieslowski rakentaa kuudennesta käskystä melkoisen tirkistely-tarinan, kun miltei teini-ikäinen nuori mies saa päähänpinttymän vastapäisen kerrostalon hehkeästä ja päälle kymmenen vuotta vanhemmasta naisesta. Tarina taiteilee häiriintyneen ja erikoisen välillä, enkä oikein tiedä vieläkään mitä mieltä tästä kuudennesta osasta olla. Rakkaus on kummallinen asia, mutta tässä tarinassa sitä tuntee vain yksi – tai ehkei yksikään.



186. William Friedkin: To Live and Die in L.A. (1985)

Ilman sen kummempia paisutteluja voi todeta, että tämä on yksi 80-luvun upeimmista rikoselokuvista. Friekinin silmä ja tyylitaju ovat kohdillaan ja vaikka en yleensä oikein välitä William Petersenistä, on hän tässä roolissa mies paikallaan. Tosin Willem Dafoe on tälläkin kertaa se painovoiman todellinen keskipiste. Kylläpä kasarileffoissa on muuten uskomattoman kovat soundtrackit, lienenkö vanhentunut riittävästi vai mistä mahtaa lopulta olla kyse...



187. Robert N. Bradbury: The Lucky Texan (1934)

Varhaisesta John Waynen tarinaa klassisten westernien ketjussa.

Kommandör Treholt & Ninjatroppen

Pidin tosi paljon toteutustavasta, mutta elokuva itse ei tempaissut mukaansa. Itse asiassa joskus aikoja sitten jätin kesken, ja nyt katsoin alusta saakka. **



The Last Dragon

Tämä oli myös jäänyt kesken monta kertaa ja tarkoitus oli olla katsomatta loppuun. Kun leffa kuitenkin on osana arkiston kasarisarjaa, päätin kärsiä loppuun. Ei-ei-ei. Ehkä oikeanlaisen yleisön kanssa tästä "komediasta" voisi nauttia, sillä onhan tämä 80-lukutyylissään kauhea. Rasittavimmat lapsisidekickit top-kymppiin mennään heittämällä. *



Marathon Man

Muistelin paremmaksi, vaikka onhan tässä Dustin Hoffman parhaimmillaan. Parhaimmillaan kuitenkin jännittävä. Jostain kummasta syystä tässä mielessä toimi parhaiten natsitohtorin hiippailu koruostoksilla juutalaisten keskuudessa. Oikeastaan nyt muutaman päivän jälkeen katsomisesta elokuva näyttäytyy taas parempana kuin heti katsomisen jälkeen. ***



Sorcerer

Friedkinin, jos nyt näitä on monta samannimistä. Pitäisi varmaan se alkuperäinenkin suorittaa, kun se kerran hyllystä löytyy jonain kiertopalkintolevynä. Alun henkilöt esittelevä jakso on heikko, mutta varsinainen biiffi hyvin toteutettu. ****



Faust – Love of the Damned

No joo, oli mulla käsitys, että tämä olisi heikko, mutta en nyt ihan tällaiseen varautunut. Huonoa näyttelemistä, typerää supersankarimateriaalia... Huoh. Pohjanoteerauksena musiikin käyttö, jossa aina väkivalta/toimintakohtauksen alkaessa alkaa soimaan joko Sepultura tai Machine Head. Mieleen tulee Argenton musiikkivalinnat. Yuznan muista elokuvista tutut limaefektit ovat kyllä ihan hauskoja paikoin. *

133. Maniac Cop (William Lustig, 1988)

Karski 80-luku, William Lustig, James Glickenhaus ja liuta kovia eksploitaatioelokuvien vakionaamoja eri genreistä... tällä yhdistelmällä ei mennä pieleen, ja kokonaisuus on hubaa katsottavaa kerta kerran jälkeen. Tahti pidetään alusta alkaen reippaana: ruumisluku kasvaa nopeammin kuin kukaan ehtii huutaa "Tarpeetonta voimankäyttöä!" ja urbaanin elämän kylmät realiteetit ja turvattomuuden tunne suorastaan hierotaan katsojalle naamaan. Pieniä käsiksen heikkouksia ja muuta pientä tuskin huomaa matkan varrella. Ainoa mieltä kaihertava varsinainen heikkous on Laurene Landon, mistä voi syyttää yhtälailla tarinaa kuin itse muijaa; jotenkin vaan pistää ärsyttämään kun muka-ammattimainen poliisi rupeaa kirkuautomaatiksi joka kerta ruumiin tai väkivaltaa nähdessään.



134. Night of the Seagulls (Amando de Ossorio, 1975)

Ja viimeistä blind dead – saagan osaa viedään tällä uusintakierroksella. Temppeliherrazombimuumiovampyyrit ovat tällä kertaa pahanteossa pienen rannikkoyhteisön riesana, palvoen kovasti Dagonilta haiskahtavaa epäjumalaa. Ehkä olen turhankin kiltti pohjimmiltaan perin vaatimattomalle elokuvalle, kun pohjalla on verinen muistutus The Ghost Galleonin laahaavuudesta, kömpelyydestä ja huuruisuudesta, mutta on tässä sentään tunnelmaltaan onnistuneita kohtauksia ja pari varsin iljettävääkin hetkeä, huolimatta melkoisista kömpelyyksistä kuten karseasta ylinäyttelystä, hieman ontuvasta leikkauksesta ja alituisesti häilyvästä yö/päivä-kuvauksesta. Sarjan päättäjäksi tämä on sangen OK rypistys jonka unenomainen tunnelma kantaa ohi teknisten heikkouksien.



135. Guinea Pig: Mermaid in the Manhole (Hideshi Hino, 1988)

136. Guinea Pig: Android of Notre Dame (Kazuhito Kuramoto, 1988)

137. Guinea Pig: Devil Woman Doctor (Hajime Tabe, 1990)



Marsulauman loput niputettuna elokuvasarjan omassa ketjussa.



138. Soul of Bruce Lee (Yukio Noda, 1977)

Ilman järkeäkin pärjää ihan mukavasti. Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkemmat tunnot.



139. Il Decameron (Pier Paolo Pasolini, 1971)

Pasolinin tulevalle omalle ketjulle säästetään tarkempi avautuminen.



140. Twins of Evil (John Hough, 1971)

Kolmas Karnstein se paras Karnstein. Hammerin ketjussa tarkemmin.



141. Bad Boy Bubby (Rolf de Heer, 1993)

Noin viidentoista vuoden jälkeen oli päässyt unohtumaan Bad Boy Bubbyn olleen NÄIN voimakas elokuva! Nicholas Hopen Bubbyssa on jotain aseista riisuvaa karismaa ensi minuuteilta alkaen, tekee hän mitä tahansa. Groteskin, suorastaan painajaismaisen ympäristön, perusrähjäisyyden ja arkisen kauneuden välillä vaihteleva ympäristön kuvaus yhdistettynä todella hienoon, iholle ja pään sisään tunkevaan äänimaailmaan luovat hypnoottisen pyörteen josta ei pysty irtautumaan hetkeksikään. Kaltoin kohdellussa autistipapukaijassa elämän tuuliajolla on perkuleesti muutakin kuin köyhät eväät saanutta ressukkaa, mikä erottaa Rolf de Heerin elokuvan vastaavista absurdeista mustan huumorin painajaisista tai surkeuskertomuksista. Nousi uusinnan myötä ihan kaikkien aikojen lemppareihin asti.



142. North by Northwest (Alfred Hitchcock, 1959)

Ei tästä meikäläisen lempi-Hitchcockia tai yhtä suosikeistakaan tullut. Hitch oli pirunmoinen kekseliäs visualisti, mistä tässäkin on jatkuvasti työnäyttöjä, ja kokonaisuudessa on erittäin vaikuttavia kohtauksia ja osia, mutta itse tarina on makuuni liian huumepäissään kirjoitettua agenttiseikkailufantasiaa ollakseen uskottavaa elokuvan tekemistä edes 50-luvun standardien mukaan. Tämä on taatusti tahallista Hollywoodlandia, mutta mulle touhu haisee niin esi-hipsteriltä että melkein tekee mieli hermostua – melkein. Ehkä en vain tajua. Saa kivittää. Tässä on mukana paljon henkiökohtaisia makuasioita, mua on jollakin tapaa lajityyppinä aina lähinnä vituttanut tällainen kevyen leppoisa suuren rahan toiminta/trilleri/seikkailu suurieleisine käänteineen. Ja kaikesta mussutuksesta huolimatta tässä on paljon mistä pitää – koko lentokonekohtaus ja ennen kaikkea sen odottaminen tuo väistämättä mieleen Once Upon a Time in the Westin pitkän ja hitaan mutta erittäin latautuneen odotuksen. Taitava oli jätkä väsäämään monessa mielessä, eikä tämänkään kanssa tylsää tai varsinaista vjetutusta tuntenut. Komedia puri parhaiten.

188.

Marc Caro: Dante 01 (2008)

Olipas tämä taas erittäin ranskalainen sci-fi leffa, että oksat poikki ja puoli Eiffeliä perään. Periaatteessa tarina on perinteinen 'uusi heppu saapuu vankilaan', mutta mukana on muutama mielenkiintoinen käänne ja mutka. Mitä itse loppuratkaisuun tulee niin se oli kyllä todella... ranskalainen.



189. Terence Fisher: The Hound of the Baskervilles (1959)

Tästä tyylikkäästä Sherlock Holmes filmatisoinnista Hammer-ketjussa.



190. Greg Mottola: Paul (2011)

Alkuasetelma on kieltämättä herkullinen: kaksi englannista Comic-Con ‑festivaaliin saapunutta sci-fi nörttiä törmäävät ihka oikeaan ulkoavaruuden olentoon. Nousujohteisen alun jälkeen leffa hiukan

lässähtää, mutta kyllähän lopussa on taas muutama yllättävä ja huvittava käännös. Tuttu taistelupari Simon Pegg ja Nick Frost vetävät kyllä homman osaltaan himaan, mutta potentiaalia niin paljon enempäänkin olisi ollut. Pinnat kotiin Sigourney Weaverin pikkuroolista sekä hyvin onnistuneesta alienista.



191. Zack Snyder: Sucker Punch (2011)

Olipahan yhtä pirun vuoristorataa tämäkin action-pläjäys. Kaikki oli niin suurta, äänekästä, uskomatonta ja päällä käyvää, että se tarina tahtoi koko ajan unohtua myllerryksessä. Roskaruokaa aivoille – juuri siinä hetkessä maistuvaa, mutta lopulta niin helposti unohdettavaa.



192. Fred Zinnemann: High Noon (1952)

Tästä vanhasta helmestä tarinaa klassisten westernien ketjussa.

Viime viikko:

35mm



Ajoittaisesta dramaturgisesta kankeudesta huolimatta, tämä on helppo kohottaa klassikkojen joukkoon. En ollut nähnyt tätä yli kymmeneen vuoteen ja joidenkin toimintajaksojen nasevuus ja vaikuttavuus yllätti iloisesti. Sisältöhän on ollut aina täyttä kultaa.

Minkäköhän vuoksi tästäkin puuttui lyhyt johdanto tapahtumiin.



Digiboksi:



Viimeinen partiopoika



Toinen klassikko, jota en ollut katsonut yli kymmeneen vuoteen. Eihän tämä iske samalla tavalla kun tämän ensimmäistä kertaa näin, mutta ei voi kuin ihailla sitä millimetrin tarkkaan rakennettua pakettia, joka on leikkauspöydällä syntynyt. Tämän elokuvan jaksaa vähän tyhmempikin katsoa.



Tomorrow, When the War Beging



Hyvä double bill Red Dawnille. Vieras valtio (= Indonesia) miehittää Australian ja joukko nuoria aloittaa sissisodan vierailijoita vastaan. En ole kirjasarjaan, johon elokuva peruistuu tutustunut, mutta ilmeisesti se on jotain nuorisohömppää, kuten tämä elokuvakin. Joitain hyviä kohtauksia, mutta Red Dawnin armotttomuus uupuu.

58.

28 kuukautta myöhemmin

Sujuvan viihdyttävä jatko-osa. Mutta, mutta liian monet epäloogisuudet laskevat uskottavuutta ja sitä mukaa myös fiilistä. Esimerkki: taistelukaasua (joka on näkyvää...) mennään pakoon tunneleihin. Ööö, eikö juuri tunneleiden kaasuttaminen olisi vielä helpompaa? No, mutkat suoriksi. Lisäksi varsinkin puolen välin paikkoilla juoksemista on pikkasen liikaa, hyvän perusidean ympärille olisi pitänyt kehitellä lisää juttuja. Toisaalta, hyvin tämä otteessaan pitää ja laatunäyttelijät täyttävät paikkansa. Erityisen virkistävää on Loppukaneetti on mainio, vaikka tokihan sen tietää tulevaksi.



59. Conan Barbaari

Mitä tästä sanoo? Parhautta edelleen. Vähän tästä löytää mitään kritisoitavaa. Tokihan tässä hieman nostalgialisää on pakostakin, kun muistelee kuinka niljakkaat sävärit esim. kannibaalifiistin vihreä soppa tai Thulsa Doomin muuttuminen käärmeeksi sai aikanaan.

52.

Torso (dvd) ***½ Mielikuva vuodelta ehkä 1984: serkuilla on videonauhuri. Siellä alkaa elokuva, jossa nainen kirkuu ja pakenee murhaajaa epätoivoisesti suolla. Välillä leikataan murhaajaan joka uhkaavan näköisenä naamiossaan tuntuu leijuvan naisen yllä. Sitten vanhempi serkku sanoo että ”tää ei ole lasten leffa” ja keskeyttää toiston. Videokasetin kyljessä lukee ”Torso”. Vuonna 2012 sitten seuraavan kerran palaan leffan pariin: kyseinen kohtaus ei olekaan elokuvan alussa, vaan keskellä! No ei se mitään, ihan hyvä että serkku jätti leffan näyttämättä, väkivallan sijaan nuoren mieleni olisi luultavasti saastuttanut erinomaisen runsas naiskauneuden esittely ja varsinkin nuorten naisten kovin löyhä moraali. Läheltä piti! Leffa itsessään jaksoi olla kiinnostava oikeastaan siihen asti, kun lopulta ollaan tilanteessa josta dvd:n takakansiteksti alkaa juonta kuvaamaan – lopun mokkihippa on jotenkin kyllä kovin pitkäveteistä vaikka onkin yritetty jotain ihan erilaista perinteiseen ”hiivitään ja tapetaan yksi kerrallaan”- kuvioon. Murhaajakin alkoi olla aika ilmeinen, kun kaikki muut ehdokkaat olivat joko kuolleet tai jossain muualla. Eli eka puolikas ****, toka **, keskimäärin *** ja puolikas nostalgialisää.

56.

Highlander: Endgame (2000) **½

Huhheijaa. Nyt on kaikki Highlanderit katsottuna ja vaikka toisen osan jälkeen luulinkin etten tähän pystyisi niin kyllä nämä silti läpi jaksoi kahlata. Pidin Highlander kolmosesta ja Endgame ei lopulta pystynyt minun silmissäni parantamaan tuosta vuoden 1994 jatko-osasta. Endgamen visuaalinen ilme on parhaimmillaan hienoa katseltavaa, vaikka monissa kohtauksissa tietty pidennetyn TV-jakson fiilis onkin havaittavissa, ilmankos kun tämä Highlander TV-sarjan pohjalta väännettiin. Juoni vaati aluksi pientä totuttelua mutta puolenvälin kohdilla onneksi päästiin paremmin asiaan, huumoriakin pyritään viljelemään muutamaan otteeseen mutta se ei toimi, sen sijaan taistelukohtaukset lienevät koko leffasarjan parhaimmistoa.

Vaikka Highlanderin päätösosa (en laske vuoden 2007 turhaketta mukaan) ei pysty aiempaa osaa parempaan, niin kyllä tämä silti on ihan hyvä päätös tälle kummalliselle ja jopa koomisellekin mutta samalla niin mielenkiintoiselle leffasarjalle. Eihän nämä jatko-osat mitään elokuvien aatelia olleet, mutta kun Endgamen lopputekstien aikana pärähtää Bonny Portmore ilmoille niin kyllähän siinä taas kylmiä väreitä koettiin.



57. Twin Peaks: Fire Walk With Me (1992) ****½

Viiden vuoden takaisten muistikuvien perusteella tämä oli about neljän tähden leffa mutta nyt joutuu laittamaan sen puolikkaan extraa. Ensiksi kuitenkin Fire Walk With Me:n heikkoudet. Ensimmäisenä esiin nousee suht irralliselta tuntuva alun puolituntinen, mutta onneksi sen jälkeen meno on yhtä tiukkaa tykitystä loppuun saakka. Lisäksi Moira Kelly ei saa Donna Haywardin rooliin sitä tarvittavaa eloa.

Mutta muutenhan tämä TV-sarjaa pohjustava leffa toimii tänäkin päivänä monella tasolla. Tämä on yksi David Lynchin taidon osoituksista että Fire Walk With Me ei ole menettänyt tippaakaan fiiliksestään 20:n vuoden aikana. Lynch saa jälleen luotua erittäinkin kuumottavia kohtauksia aikaiseksi, ja mieleenpainuvimmaksi kohtaukseksi itselleni nousee loppupuolen suorastaan maaginen baarikohtaus. Suurena sarjan fanina pidin myös upeasta visuaalisesta ilmeestä, jykevät ja paljon salaisuuksia sisäänsä kätkevät metsiköt ovat lähellä ja etenkin yökohtaukset ovat kaunista katseltavaa näissä ympäristöissä. Fire Walk With Me on tunnelmaltaan jopa hieman tiiviimpi ja rankempi mitä itse TV-sarja, mutta se ei todellakaan haittaa, Palmerin perheen sisäisen tuskan voi suorastaan aistia monissa kohtauksissa. Tätä kautta ehkä leffan parhaimmaksi roolisuoritukseksi nouseekin Ray Wisen huikea suoritus Leland Palmerina.



58. The Blood of Heroes (1989) ***

Olisin niin halunnut tykätä The Blood of Heroesista enemmänkin, mutta hyvän ja vauhdikkaan alun jälkeen tulee muutamat suvantovaiheet, eikä leffa tarjoa enää muuta kuin loppuratkaisun, ja sitten homma onkin jo ohi. Tuntui vähän siltä että juoni on liian ohkainen, vaikka hyviä ideoita olikin havaittavissa.

Ne hyvät puolet tulevat esiin "matsikohtauksissa" joissa läski tummuu ja onelinereitäkin lentelee ihan sopivaan tahtiin. Tykkäsin siitä ettei noissa rankemmissa kohtauksissa turhaan säästelty, vaan annettiin palaa ihan kunnolla. Kaiken lisäksi Rutger Hauer vetää pääroolinsa totutun varmasti, ja visuaalisestihan leffa omaa hienon tunnelman jota soundtrack vahvistaa ihan hyvin. Voi että kun tästä saataisiin joskus hyvänlaatuinen DVD tai Bluray-julkaisu ulos. Summa summarum: hieman keskivertoa parempaa aivot narikkaan ‑viihdettähän tämä on.

Alive ( 15.5.2012 09:28)

52. Torso (dvd) ***½ Mielikuva vuodelta ehkä 1984: serkuilla on videonauhuri. Siellä alkaa elokuva, jossa nainen kirkuu ja pakenee murhaajaa epätoivoisesti suolla. Välillä leikataan murhaajaan joka uhkaavan näköisenä naamiossaan tuntuu leijuvan naisen yllä. Sitten vanhempi serkku sanoo että ”tää ei ole lasten leffa” ja keskeyttää toiston. Videokasetin kyljessä lukee ”Torso”. Vuonna 2012 sitten seuraavan kerran palaan leffan pariin: kyseinen kohtaus ei olekaan elokuvan alussa, vaan keskellä! No ei se mitään, ihan hyvä että serkku jätti leffan näyttämättä, väkivallan sijaan nuoren mieleni olisi luultavasti saastuttanut erinomaisen runsas naiskauneuden esittely ja varsinkin nuorten naisten kovin löyhä moraali. Läheltä piti! Leffa itsessään jaksoi olla kiinnostava oikeastaan siihen asti, kun lopulta ollaan tilanteessa josta dvd:n takakansiteksti alkaa juonta kuvaamaan – lopun mokkihippa on jotenkin kyllä kovin pitkäveteistä vaikka onkin yritetty jotain ihan erilaista perinteiseen ”hiivitään ja tapetaan yksi kerrallaan”- kuvioon. Murhaajakin alkoi olla aika ilmeinen, kun kaikki muut ehdokkaat olivat joko kuolleet tai jossain muualla. Eli eka puolikas ****, toka **, keskimäärin *** ja puolikas nostalgialisää.

Päinvastoin, jos alku onkin ihan jees niin nimenomaan tuon loppupuoli on jännitysasteikolla huomattavasti toimivampi.

Humphrey Bogart ( 15.5.2012 14:42)

Alive ( 15.5.2012 09:28)

52. Torso (dvd) ***½ Mielikuva vuodelta ehkä 1984: serkuilla on videonauhuri. Siellä alkaa elokuva, jossa nainen kirkuu ja pakenee murhaajaa epätoivoisesti suolla. Välillä leikataan murhaajaan joka uhkaavan näköisenä naamiossaan tuntuu leijuvan naisen yllä. Sitten vanhempi serkku sanoo että ”tää ei ole lasten leffa” ja keskeyttää toiston. Videokasetin kyljessä lukee ”Torso”. Vuonna 2012 sitten seuraavan kerran palaan leffan pariin: kyseinen kohtaus ei olekaan elokuvan alussa, vaan keskellä! No ei se mitään, ihan hyvä että serkku jätti leffan näyttämättä, väkivallan sijaan nuoren mieleni olisi luultavasti saastuttanut erinomaisen runsas naiskauneuden esittely ja varsinkin nuorten naisten kovin löyhä moraali. Läheltä piti! Leffa itsessään jaksoi olla kiinnostava oikeastaan siihen asti, kun lopulta ollaan tilanteessa josta dvd:n takakansiteksti alkaa juonta kuvaamaan – lopun mokkihippa on jotenkin kyllä kovin pitkäveteistä vaikka onkin yritetty jotain ihan erilaista perinteiseen ”hiivitään ja tapetaan yksi kerrallaan”- kuvioon. Murhaajakin alkoi olla aika ilmeinen, kun kaikki muut ehdokkaat olivat joko kuolleet tai jossain muualla. Eli eka puolikas ****, toka **, keskimäärin *** ja puolikas nostalgialisää.

Päinvastoin, jos alku onkin ihan jees niin nimenomaan tuon loppupuoli on jännitysasteikolla huomattavasti toimivampi.

Mulla taas on hyvin yhteneväinen näkemys Torsosta Aliven kanssa, vaikka näkemisestä vähän aikaa on jo vierähtänyt. Loppu meni meikäläisen makuun vähän mukajännäksi, aikaansa sidoksissa olevaksi yleisön kauhistuttamiseksi ja murhaajan ennalta-arvattavuus hieman häiritsi. Kaiken kaikkiaan pätkä on kuitenkin varsin näkemisen arvoinen giallo.

Jude ( 15.5.2012 10:53)

57. Twin Peaks: Fire Walk With Me (1992) ****½

Viiden vuoden takaisten muistikuvien perusteella tämä oli about neljän tähden leffa mutta nyt joutuu laittamaan sen puolikkaan extraa. Ensiksi kuitenkin Fire Walk With Me:n heikkoudet. Ensimmäisenä esiin nousee suht irralliselta tuntuva alun puolituntinen, mutta onneksi sen jälkeen meno on yhtä tiukkaa tykitystä loppuun saakka. Lisäksi Moira Kelly ei saa Donna Haywardin rooliin sitä tarvittavaa eloa.

Mutta muutenhan tämä TV-sarjaa pohjustava leffa toimii tänäkin päivänä monella tasolla. Tämä on yksi David Lynchin taidon osoituksista että Fire Walk With Me ei ole menettänyt tippaakaan fiiliksestään 20:n vuoden aikana. Lynch saa jälleen luotua erittäinkin kuumottavia kohtauksia aikaiseksi, ja mieleenpainuvimmaksi kohtaukseksi itselleni nousee loppupuolen suorastaan maaginen baarikohtaus. Suurena sarjan fanina pidin myös upeasta visuaalisesta ilmeestä, jykevät ja paljon salaisuuksia sisäänsä kätkevät metsiköt ovat lähellä ja etenkin yökohtaukset ovat kaunista katseltavaa näissä ympäristöissä. Fire Walk With Me on tunnelmaltaan jopa hieman tiiviimpi ja rankempi mitä itse TV-sarja, mutta se ei todellakaan haittaa, Palmerin perheen sisäisen tuskan voi suorastaan aistia monissa kohtauksissa. Tätä kautta ehkä leffan parhaimmaksi roolisuoritukseksi nouseekin Ray Wisen huikea suoritus Leland Palmerina.

Mikäli ei ole juuri sattunut näkemään sarjaa, tai ainakin kertaamaan pari avainjaksoa siitä, saattaa alun viittausten kanssa olla hiukan hankalaa. Tuo aiempaa rankempi ote tuli tosiaan mahdolliseksi kun siirryttiin telkun puolelta isolle kankaalle ja myös omaan makuuni tämä "aiempaa aikuisempi Twin Peaks" istuu ongelmitta.



Elokuvan suurin ongelma on sen valtava henkilögalleria. Miltei jokaiselle sarjan vakinaamalle on yritetty antaa jotain ja tämä syö kyllä tehoja kokonaisuudesta – ellei tietysti ole juuri sattunut kertaamaan sarjaa. Ray Wise on kieltämättä vedossa (koskas hän ei olisi) ja Lauran syöksykierre on melkoista katsottavaa. Loppukohtaus on myös klassikko.

Sekä ilmestymisaikanaan irrallaan että nyttemmin Twin Peaks ‑maratonin jatkeena aikoinaan katsomastani Fire Walk With Me'stä on hankala sanoa mitään kovin rehellistä, kosk'ei huvittaisi joutua kyyditetyksi ja muilutetuksi TP-fanaatikkojen toimesta.

Sidney Lumet :

Running On Empty (1988) ***

Tehtyään 70-luvulla sodanvastaisen sabotaasi-iskun napalmitehtaalle ja haavoittaen vahingossa vakavasti erästä henkilöä, joutuu eräs perhe nyt pakoilemaan ja muuttamaan toistuvasti identiteettiän ja paikkakuntaa. Rahallisesti ja muutenkin heitä auttavat muut aatetoverit. Nyt tämän perheen arkea kuvataan kun he ovat muuttaneet jälleen uudelle paikkakunalle. Perheen poika (River Phoenix) on erinomainen pianisti mutta koulussa tulee ongelmia rehtorin kanssa, koska tämä haluaisi saada käsiinsä pojan aikaisemmat koulutodistukset. Poika on myös ihastunut reksin tyttäreen. Samalla pojan systeemiä ja auktoriteettejä vastustanut isä alkaa olla itse aikamoinen käskyttäjä. Elokuvaa näkyy pääosin kehuttavan mutta minusta tämä oli aikamoisen tylsä ja tasapaksu kokonaisuus. Näyttelijöissä ei sinänsä valittamista. Tästä jää jälkeen vähän sellainen tv-elokuvan maku.



Robert Wise : Audrey Rose (1977) **½

Hämäräperäinen turaparta (Anthony Hopkins) alkaa seuraamaan erästä perhettä ja hän tuntuu olevan kiinnostunut etenkin perheen 11-vuotiaasta tytöstä. Syyksi paljastuu että mies väittää tämän tytön olevan eräs toinen 11-vuotta sitten auto-onnettomuudessa kuollut tyttö, joka olisi uudelleensyntynyt toiseen ruumiiseen. Samoihin aikoihin perheen tytär alkaa nähdä painaijaisia ja tuntuu että hän elää samoja viimeisiä hetkiä kuin palavaan autoon 11-vuotta sitten kuollut tyttö.

Menee hieman samaan kastiin kuin Manaaja ja Omen siinä mielessä että idyllistä ydinperhettä uhkaavat pahimmat pelot perheen lapsen kautta. Muuten melkoista jäykistelyä ja alle keskitasonhan tässä kokonaisuudessaan mennään. Sellainen kertakatsottava elokuva kuitenkin.

Red Right Hand ( 15.5.2012 08:39)

58. 28 kuukautta myöhemmin

Sujuvan viihdyttävä jatko-osa.

Vai "viikkoa"? 28 Months Later ‑leffasta on ollut puhetta, mutta onko sitä vielä alettu edes tekemään?

Texas Adios

Franco Nero ja muutenkin perusasiat kunnossa. Ei kuitenkaan tempaissut missään vaiheessa mukaansa. **



American Psycho & American Psycho II

Ykkönen uusintana. Parempi kuin muistin, vaikka IMDB-pisteet eivät muuttuneetkaan. Muistelin vain keskinkertaisemmaksi. Mulle harvoin toimii tällainen huumori kuin tässä. Toisaalta, huumori on vain mauste, ei pääasia. En muistanutkaan, miten asiallinen Bale tässä on. Hyviä juppielokuvia tekisi mieli nähdä enemmänkin. Kakkonen on sitä vastoin juuri niin huono kuin olettaakin. Jatkoa joo, mutta kun tyylilaji on melkolailla eri, niin elokuva olisi voitu nimetä vaikka pelkällä alaotsikollaan All American Girl. Ehkä elokuvakin olisi tuntunut paremalta niin. Shatner on kuitenkin hauska. **** / *